Otsikko: Silent night
Fandom: Marvel cinematic universe (lopullinen sijoituspaikka: Rinnakkaistodellisuus)
Kirjoittaja: Violetu
Ikäraja: Sallittu
Genret: Kevyt Angst, Fluff, Slice of life.
Hahmot/Paritus: Steve/Bucky (voi toki halutessaan lukea myös platonisena ystävyytenä)
Summary:
Miten hänen Buckynsa olikin muuttunut siitä äänekkäästä, flirttailevasta juhlien keskipisteestä täksi hiljaiseksi erakoksi, joka puhui enemmän käsillään ja katseellaan, kuin varsinaisilla sanoilla?A/N: Hyvää joulua
Crystedille,
Waulishille &
Beelsebuttille (joiden joulu- tai synttäritoiveista löytyi Stuckya)!
Jollei ole nähnyt Infinity waria tai Endgamea, tämän ei pitäisi spoilata. Jos on nähnyt kyseiset elokuvat:
tämä on tavallaan endgame-fixit, Steve ei koskaan tehnyt sitä paskaa stunttiaan, jossa mukamas hankki menneisyydestä itselleen elämän. Hemmetti, olen vieläkin niin vihainen tuollaisesta kökkökamasta.
***
Silent nightLuminen niitty heidän alapuolellaan oli autio ja äänetön. Maailma oli ollut hiukan sekaisin Thanoksen jälkeen, jopa koko Wakanda oli saanut ylleen lumipeitteen.
"Kuuntele, Steve", Buckyn ääni oli käheä niin kuin oli ollut siitä lähtien, kun hän edellisen kerran heräsi kryoputkesta.
Steve kuunteli.
Vaikka hän kuinka pinnisteli, hän ei kuullut, mitä ikinä Bucky halusikaan hänen kuulevan.
"En minä kuule mitään."
"On niin hiljaista", Bucky hymyili lämpimästi, kuin Steve olisi ollut hänen mielestään hölmö. Miehen hymyssä oli kuitenkin myös surua.
Steve tönäisi Buckyn hartiaa pehmeästi omallaan ja hiljentyi sitten kuuntelemaan uudestaan.
Nyt hänkin kuuli sen. Hiljaisuuden, joka oli sininen, ja jotenkin elävä.
Bucky ei ollut halunnut muuttaa Wakandasta New Yorkiin Thanoksen jälkeen, ja Steve alkoi hiljalleen ymmärtää miksi.
Miten hänen Buckynsa olikin muuttunut siitä äänekkäästä, flirttailevasta juhlien keskipisteestä täksi hiljaiseksi erakoksi, joka puhui enemmän käsillään ja katseellaan, kuin varsinaisilla sanoilla?
Winter Soldierin täytyi olla haavana syvällä Buckyssa, kaikki se väkivalta, jonka ruumis oli tehnyt ilman tietoisen mielen lupaa.
Pakkanen pisteli iholla, ja maisema kimmelsi kuin joku olisi sirotellut kimallenauhaa lumelle.
He seisoivat rinnakkain, hartia hartiaa vasten niin kuin monta kertaa ennenkin koettelemusten edessä.
Nyt heitä vastassa ei kuitenkaan ollut taistelu tai vihollinen, jonka saattoi kamppailla ja lyödä maahan, vaan autio, hiljainen niitty.
Tämä hiljaisuus pelotti Steveä enemmän kuin mikään taistelu koskaan.
Hän saattoi melkein tuntea, miten Bucky liukui hänestä kauemmas, miten tuo outo hiljaisuus kurotti toista kohti jäisillä sormillaan, hyväili ja sulautui osaksi hänen ystäväänsä.
Steve tarttui Buckyn käteen omallaan ja puristi, saaden toiselta osakseen kulmien kohotuksen.
“Alatko pehmoilemaan, Stevie?” Buckyn kasvoilla kävi kiusoitteleva hymy, joka viilsi kipuna Steven sisuksissa.
Se oli kuin välähdys entistä Buckya.
“Ehkä”, Steve rykäisi, ettei ääni olisi särkynyt.
“Mennäänkö pian sisälle?” hän vinkkasi peukalollaan mökin suuntaan toivoen, että Bucky oli saanut jo hiljaisuudesta tarpeekseen. Hän ainakin oli.
Bucky pudisti kuitenkin päätään.
“Ei ihan vielä.”
Steve näki, miten Bucky antoi katseensa juosta kaukaisuuksiin, sellaisiin paikkoihin ja ajatuksiin, joihin Steve ei voinut häntä seurata.
Steve kietoi käsivartensa Buckyn ympärille, antoi rintansa painua toisen selkää vasten. Hän toivoi halauksen viestittävän, että hän oli siinä, ja ettei hänellä ollut aikomustakaan enää lähteä ja jättää Buckya.
Jotain lämmintä läikähti Steven sisällä, kun Bucky rentoutui, ja antoi päänsä nojata Steven hartiaan.
Hiljaisuuden rikkoi lopulta kavioiden kapse, nauru ja kiljunta, kun lauma wakandalaisia lapsia ilmaantui maisemaan, osa hevosen vetämässä kärryssä, osa suksilla.
Tämä erä hiljaisuuden kanssa oli ohi, ja Steve oli voittanut. Hän tiesi kuitenkin sisimmässään, että samanlaisia hiljaisuuksia tulisi vielä paljon lisää.
***
