Kiitos kaikille ihanista kommenteista ja tässä tulee lisää jatkoa. Aion pistää kirjottamiseen vähän nopeutta, nii ei tarvii odotella niin kauan.
Lisäsin myös linkit suklaamuffinsseihin (
) ja Alicen sormukseen.
15. luku”Eikö tänään ole mitään muuta tekemistä?” Emmettin ääni kantautui sohvan takaa korviini. ”Olen kyllästynyt elämään.”
”On sinullakin murheet. Rajaisit ne oman pääsi sisään.
Minä olen kyllästynyt kuulemaan sinun nurinaasi”, Bella sanoi. Hän luki muotilehteä käpertyneenä sohvannurkkaan.
”Minun puolestani saisit unohtaa murheittesi
ajattelemisenkin”, Edward täydensi soittaessaan Bellalle säveltämäänsä kehtolaulua flyygelillä.
”Alice!” Esme huikkasi keittiöstä. ”Mitä sinä haluat tänään syödä?”
”Käy ihan mikä vain. Osaat tehdä niin täydellisiä ruokia, että kaikki maistuu hyvältä.”
Minulla olisi ehkä ollut myös tylsää sinä päivänä, jos Jasper ei olisi ollut vieressäni. Hänen seurassaan olisin voinut olla päiväkausia tekemättä mitään, enkä sittenkään olisi ollut kyllästynyt.
”Rose”, Bella sanoi. Rosalie oli sekunnin sadasosassa hänen vieressään. ”Mitä luulet, sopisivatko nuo kengät minulle? Niissä on jotain sellaista mistä en ole aivan varma. Jotain neutraalia, ei hyvää eikä huonoa. Mitä mieltä olet?”
Rosalie katsoi hetken kenkiä. ”Ei. Tämä solki tässä näin”, hän osoitti lehteä, ”on liikaa. Samoin sen hihna. Ehdottomasti. Se saisi nilkkasi näyttämään leveämmältä. Se voisi ehkä näyttää paremmalta, jos hihnoja olisi enemmän, pohkeisiin asti, ristikkäiskuvioilla. Mutta se olisi jo ihan erilainen kenkä.”
”Hyvä. Entä tämä hame? Pitäisikö sen olla lyhyempi? Polvien yläpuolelle?”
”Totta kai. Polvien alapuolella se näyttää pussimaiselta, ei ollenkaan hyvältä. Sitä paitsi tuo siksak-kuvio saa sen näyttämään liian rönsyilevältä.”
”Epäreilua. Minä kadehdin teitä”, sanoin huokaisten. ”Menisi täydestä jos väittäisitte olevanne muotimaailman asiantuntijoita.”
”Alice, et sinäkään ole mikään vasta-alkaja. Sinulla on ihana tyyli! Jotenkin niin alicemainen ja persoonallinen.” Bella hymyili minulle ja Rosaliekin nyökkäsi varmuudeksi.
Minun oli sitten pakko myöntää, että olin osannut valita vaatteeni, koska
Bella ja
Rosalie, siis puhuin nyt kahdesta huippumuodikkaasta vampyyristä, kehuivat minun tyyliäni. Ja tietenkin punastuin mielihyvästä. ”Kiitos.” Säteilin.
”Teillä on tylsiä puheenaiheita”, Emmett valitti. ”Ettekö voisi vaikka puhua minusta? Tai vaikka maastureista? Tai minttupurkasta? Tai jostain mikä kiinnostaa kaikkia?”
Bella tuhahti. ”Sinun tapauksessasi sana ’kaikki’ tarkoittaa itseäsi. Kuka täysjärkinen
vampyyri muka puhuisi minttupurkasta?”
”Hei! Vihjailetko sinä jotain?!”
”Taidanpa vihjaillakin. Ajattele nyt itsekin. Minttupurkka on pahanmakuista, tylsän väristä, tylsän näköistä, emmekä kaiken lisäksi edes syö sitä!!!”
”Aijaa… No ehkä sinä olet tällä kertaa oikeassa. Mutta miksette te puhu minusta?”
”Koska sinussa ei ole mitään puhuttavaa.”
”Kiitos vaan, mukava tietää. Rose hei! Milloin me mennään uudestaan naimisiin?”
”Lukion jälkeen. Ehkä ensi vuonna. Pitäisi keksiä joku kiva teema.”
”Tai sitten ei teemaa ollenkaan”, Bella sanoi.
”Hei! Minä päätän itse omista häistäni!”
Emmett, Rose ja Bella jatkoivat keskustelua ja nojasin itseni mukavasti Jasperin kylkeen. Hän silitti hiuksiani. ”Milloin me menemme katsomaan niittyä uudestaan? Minähän lupasin viedä sinut katsomaan sen keväistä kukkaloistoa ja kauneutta.”
”Lyön vetoa, että se häviää sinulle”, minä sanoin ja katsoin hänen silmiään. Ne melkein hehkuivat sulaa kultaa.
”Sinulle se niitty vasta häviääkin”, Jasper sanoi. ”En minä tässä se ihmeellinen ole.”
”Älä viitsi väitellä siitä asiasta minun kanssani. Minä
tiedän, että olen oikeassa.”
”Niin minäkin”, Jasper sanoi.
”Jazz!” Hän virnisti.
”Vai Jazz”, Emmett totesi.
”Voi, Alice! Miten söpöä! Keksitkö sinä sen itse?” Bella katsoi minua ihastunut ilme kasvoillaan. Minä myönsin keksineeni. ”Edward, miksi et ole kertonut minulle mitään?”
”Enhän minä tiedä, mikä sinua kiinnostaa”, Edward puolusteli.
”Ruoka on valmista, Alice”, Esme sanoi keittiöstä. Minä nousin hieman vastahakoisesti sohvalta ylös ja menin keittiöön. Jasper tuli perässäni.
”Tein salaattia ja tässä on paahtoleipiä. Niiden päälle on hunajaa. Ja mehua juotavaksi.” Esme hymyili äidillisesti ja minä kiitin häntä. Esme todella oli minulle kuin toinen äiti. Olin huomannut myös Bellassa vähän esmemäisiä piirteitä.
Söin hyvällä ruokahalulla Esmen suussa sulavat ruuat ja hän yllätti minun vielä jälkiruuallakin. Hän oli tehnyt
suklaamuffinsseja.
”Esme!” huudahdin. ”Ei sinun olisi tarvinnut. Mutta kiitos silti.” Muffinssit olivat vielä lämpimiä ja suklaa valuvaa, ja se oli varmaan ihaninta, mitä olen ikinä maistanut. Kiitin Esmeä vielä moneen kertaan ja hän nauroi, vaikka olikin mielissään.
Kun olin syönyt, suunnittelimme Jasperin kanssa lähtevämme niitylle. Oli sentään viikonloppu, ja aurinkokin paistoi välillä. Lähdimme siis heti tuhlaamatta sen enempää aikaa.
***
Pidin Jasperin kivenkovasta kädestä kiinni, kun astuimme niitylle. Henkäisin ihastuksesta. Aurinko oli juuri silloin pistänyt esiin pilven takaa ja pikkuinen niitty suorastaan hohti väriloistoa. Kukat olivat kaikenvärisiä: punaisia, sinisiä, valkoisia, keltaisia, violetteja ja oransseja. Ja taustamusiikkina linnut lauloivat joka puolella.
”Jasper…” osasin vain kuiskata. Hän antoi minun katsella ympärilleni ja sanoi sitten:
”Mutta tämä ei ole mitään verrattuna sinuun.”
”Voi Jasper”, minä sanoin ja jouduin räpyttelemään silmiini nousseita kyyneliä.
”Sinä itket”, hän sanoi kummissaan.
”En, vaan tämä on niin kaunista…”
En voinut uskoa, että tämä oli se sama niitty, jossa olimme käyneet lopputalvella. Tanssahtelin niityn keskelle. Kevään – tai kesän – ensimmäiset mehiläiset pörräsivät ympärilläni, minä pyörähtelin innoissani muutaman kierroksen. Ylläni taivaalla liiteli lintuja, jotka esittelivät lentotaitojaan. Ja sitten muistin Jasperin, muistin, miten hänen ihonsa oli kimaltanut tuhansien timanttien lailla. Miltä hän näyttäisi nyt, kun hänet ympäröi kauniimpaakin kauniimpi kukkaniitty? Käännyin katsomaan, enkä joutunut pettymään. Pikemminkin en ollut muistanut miltä hän näytti, sillä hän oli miljoona kertaa ihanampi mitä muistin.
”Minä en voi uskoa, että sinut on tarkoitettu minulle. Sinähän olet aivan liian hyvä.”
Jasper tuli aivan lähelle eteeni ja kosketti poskeani. ”Luuletko sitten, että et itse ole? Sinä olet enkeli, minun henkilökohtainen enkelini, joka on pelastanut minut, parantanut elämäni ja rakastaa minua. Minä en ansaitse sinua.” Hänen kasvoillaan näkyi ihmettelevä ilme, kun hän pudisteli päätään katsoessaan minua. Painoin hänen kätensä tiukasti poskeani vasten ja sitten huuliani.
”Sinulla on aivan väärä kuva itsestäsi”, sanoin.
”Niin sinullakin.”
Tuijotimme hetken toisiamme. ”Ehkä meidän on kuitenkin parasta myöntää, että kuulumme toisillemme”, minä sanoin hymyillen. ”Minä kuulun sinulle ja sinä kuulut minulle.”
Jasper vastasi hymyyni ja kumartui suutelemaan minua. Juuri kun huulemme koskettivat toisiaan, minun näkökenttäni täytti sumu.
”…Lupaan rakastaa sinua aina elämämme loppuun asti.” Jasper seisoi vieressäni ja oli juuri lausunut tuon lupauksen. Sitten minä toistin saman ja lopulta Jasper suuteli minua. Hänellä oli päällään smokki ja minulla… minulla oli…
Haukoin henkeäni Jasperin huulia vasten ja hän vetäytyi heti kauemmas minusta.
”Mitä nyt?” hän kysyi huolissaan. Hän ei ilmeisesti ollut huomannut mitä oli tapahtunut.
Seisoin jähmettyneenä pikemminkin yllätyksestä kuin järkytyksestä. En saanut pitkään aikaan sanaa suustani. Silmäni katsoivat maahan jalkojeni viereen, mutta en nähnyt mitään. Lopulta nostin katseeni Jasperiin. Päästin suustani pitkän puhalluksen. Ajatukset pyörivät niin nopeasti, etten ollut saada niistä selvää.
Onko tämä totta? Voiko tämä olla totta? Se oli vain näky… vain näky…
Silloin hyppäsin Jasperin kaulaan ja painoin suuni hänen suutansa vasten ja nauroin ja kyyneleet virtasivat pitkin kasvojani. Jasperilla ei ollut aavistustakaan, mikä minulla oli, mutta hän tunsi miten onnellinen olin, miten suunnattoman onnellinen ja häkeltynyt olin. Hän nosti minut ilmaan ja pyöritti minua ympäri kuin pikkulasta ja hänkin nauroi.
Vasta pitkän ajan kuluttua hän otti kasvoni käsiinsä ja kysyi: ”Mitä tapahtui?”
”Voi Jazz! Voi Jasper-rakas! Rakas, rakas! Minä rakastan sinua!” Ja sitten minä nauroin taas.
”Voi, minä näin juuri äsken ennenäyn. Se… se… siinä… siinä me – voi Jasper!!!” Minun kertomisestani ei tullut yhtään mitään. ”Minä en ollut ajatellut… ennen tätä mahdollisuutta. Tämä… tämä… Ääh! En minä osaa selittää.” Katsoin häntä läpitunkevasti silmiin ja toivoin, että hän ymmärtäisi. Turha luulo. Luulen kuitenkin, että hän arveli jo jotain, mutta en kestänyt enää jännitystä.
”Jasper, me menemme naimisiin!”
16. lukuMinun mieleni oli niin häkeltynyt, etten ollut kuvitellutkaan millainen Jasperin reaktio olisi. Hän tavallaan meni shokkiin. Tavallaan. Ei jähmettynyt, koska pysyi muutenkin liikkumattomana. Mutta hän katsoi minua ilmeellä, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt. Epävampyyrimaisella ilmeellä. Sellaisella ilmeellä, jonka voisi nähdä tavallisen ihmisen kasvoilla. Monia tunteita yhtä aikaa. Ihmetystä ja käsittämättömyyttä, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt, mitä olin juuri sanonut. Minun täytyi kyllä myöntää, että kovin monesti ei täräytetä päin naamaa seurusteluvaiheessa, että mennään naimisiin. ”Seurustelu” ei kuitenkaan jotenkin mahtunut päähäni; en ajatellut, että minä ja Jasper
seurustelimme. Me vain olimme ja rakastimme toisiamme. Meidän suhdettamme ei kyennyt kuvaamaan sana ”seurustelu”.
Jasper toipui melko pian, muttei oikein vieläkään osannut sanoa mitään. Hän kokosi itsensä ja muuttui pitkästä aikaa hallituksi ja vähän sulkeutuneeksi.
”Minä en todellakaan tiedä mitä sanoa”, hän totesi.
”Etkö sinä pidä ajatuksesta?” minä kysyin ja säikähdin hiukan.
”Ei. Ei tämä sitä ole. Koko asia tuli niin äkkiä. Niin alicemaiseen tapaan.” Viimeisen lauseensa jälkeen Jasper hymyili ja minä vastasin siihen.
Hän työnsi sormensa minun sormieni lomaan ja seisoimme siinä katsoen toisiamme silmiin. Nyt minulla oli aivan uusia tuntemuksia häntä kohtaan. Oli outoa, hyvin erilaista, ajatella, että edessäni seisoi tuleva mieheni. Vampyyri, jonka kanssa menisin naimisiin. Naimisiin. Naimisiin.
”Mutta minun pitää sitä ennen antaa sinulle kihlasormus”, Jasper sanoi ja hymyili vinosti. ”Pitäähän meidän olla kihloissa ennen kuin menemme naimisiin.”
Yhtäkkiä mieleeni tuli ajatus, jonka olisi pitänyt tulla varmaan ensimmäisenä. ”Jasper…”
”Mitä, kulta?”
”Entä… entä mitä me teemme sen asian kanssa, että minä olen vielä ihminen?”
Jasper ei epäröinyt kuin sekunnin, ennen kuin vastasi: ”Se järjestyy. Haluat varmaankin elää minun kanssani ikuisuuden?”
”Totta kai”, vastasin empimättä.
”Ajattelin, että menisimme ensin naimisiin ja sitten sinut muutettaisi. Silloin säästyisimme enimmiltä selittelyiltä ulkonäöstäsi, jos ystävät ja sukulaiset tulevat häihin, eivätkä sen jälkeen enää tapaa sinua. Mutta luulen kuitenkin, että menemme vasta ensi vuonna. Ei pidetä kiirettä.”
Ikuisuus Jasperin kanssa. Kuulosti hyvältä. Hymyilin. Kuulosti todella hyvältä.
***
Jasper avasi Culleneiden ulko-oven ja menimme portaita yläkertaan niin luonnollisen näköisinä kuin pystyimme, että emme herättäisi huomiota. Vaikka Edward kuulikin ajatuksemme, tai ainakin minun, niin hän varmasti ymmärsi olla kertomatta muille.
Jasper vei minut omaan huoneeseensa ja rupesi heti penkomaan lipaston laatikkoa. Hän kaivoi esiin ikivanhan näköisen korurasian ja nosti sen pöydälleen.
”Tämä korurasia ja sen sisällä olevat korut ovat ainoa muistoni biologisesta äidistäni. Nämä kaikki korut ovat noin sataviisikymmentä vuotta vanhoja.” Jasper nosti rasiasta mustan samettikotelon ja arvasin, mitä sen sisällä oli. Hän avasi kannen ja näin mustalla tyynyllä kauniin vanhan
sormuksen, johon oli upotettu hennon violetteja kukkajalokiviä.
”Kaunis”, huokaisin.
”Se sopii täydellisesti sinulle”, Jasper sanoi. Hän levitti sormeni ja työnsi varovasti sormuksen siihen. Katsoimme hetken sitä ja sitten toisiamme silmiin. Annoin Jasperille pienen hellän suukon ja sanoin: ”Mennäänkö kertomaan muille?”
Jasper nyökkäsi ja nosti minut yllätyksekseni syliinsä ja kantoi alas. Nyt oli täydellinen hetki ilmoittaa asia muille. Carlisle oli saapunut töistä ja kaikki olivat olohuoneessa tekemässä mielipuuhiaan. Kukaan ei edes kiinnittänyt meihin huomiota mitenkään erityisesti. Ainoastaan Edward nosti katseensa meihin kun tulimme huoneeseen, ja hän hymyili leveästi.
”Onneksi olkoon”, hän sanoi. Muut nostivat katseensa ja minä näytin vasenta kättäni. Me yllätimme heidät täydellisesti. Ensimmäisenä toipui Esme, joka ryntäsi heti halaamaan meitä, kun Jasper oli ensin laskenut minut maahan. ”Voi ihanaa! Tämä on niin hienoa! Olen niin onnellinen teidän puolestanne!” Hän suukotti minua otsalle.
Ja seuraavassa hetkessä kaikki olivat tulleet onnittelemaan meitä. Carlisle syleili meitä kumpaakin ja toivotti onnea. Bella ja Nessie tulivat halaamaan minua, rutistivat oikein kunnolla, vaikka varoivatkin satuttamasta minua. Jake puristi lämpimästi – tai itse asiassa aika kylmästi – minun kättäni leveästi hymyillen ja Emmett hautasi minut karhunsyleilyynsä. Rose onnitteli ja hymyili. Edward halasi minua nopeasti ja takoi Jasperia selkään ja toivotti tämän tervetulleeksi ”aikamiesten joukkoon”.
”Minä tiesin! Onnea Alice ja Jasper.”
”Hei, nyt sitä ollaan puolivirallisesti sisaruksia, pikkusisko!”
”Tervetuloa perheeseen!”
”Alice, meistä tulee maailman parhaat siskot!”
”Hei tämä on mahtavaa! Kuulitteko, MAHTAVAA!!!”
”Älä huuda, Emmett. Vähemmästäkin kuulee. Mutta olet oikeassa!”
Vähitellen kaikkien ensihämmästys laantui, mutta he halusivat välttämättä järjestää minulle ja Jasperille pienen epävirallisen tilaisuuden kihlautumisemme kunniaksi.
Bella vei minut huoneeseensa ja puki minut jonkinlaiseen juhlakuntoon. Edward vei Jasperin. Sillä aikaa Esme keksi Carlislen kanssa meille jonkun lahjan ja loput koristelivat olohuoneen.
Kun lopulta sain tulla alakertaan, se oli aivan tuntematon.
”Ai epävirallinen?” minä mutisin. Tunnelma oli saatu aikaan kynttilöillä ja jostain oli loihdittu esiin huoneen katonrajassa kiertävä juhlakoristenauha. Cullenit odottivat meitä rivissä olohuoneen keskellä ja minua saattanut Bella pujahti heidän luokseen kun Jasper otti minut portaiden alapäässä.
”No niin”, aloitti Esme. ”Koska nyt on teidän kihlajaispäivänne, haluaisimme muistaa teitä kolmella lahjalla. Yksi niistä on Alicelle, yksi Jasperille ja yksi teille molemmille yhteiseksi. Naiset ensin, joten aloitamme Alicen lahjasta.” Rosalie tuli minun luokseni ja antoi minulle kauniin kaulakorun, joka oli varmaan yhtä vanha kuin kihlasormukseni.
”Oi, se on ihana!” minä huudahdin. ”Kiitos.” Halasin Rosalieta.
”Seuraava lahja on minulta Jasperille”, Carlisle sanoi. ”Isän siunaus. Jasper, sinä olet vanhin poikani ja luotan sinuun täydellisesti. Annan sinulle siunaukseni ja toivon, että teidän yhteiselonne on onnellista. Sen suurempaa lahjaa et voi saada.”
Carlisle tuli puristamaan Jasperin kättä ja taputti häntä selkään. ”Kiitos”, Jasper sanoi yksinkertaisesti.
Seuraavaksi Edward astui esiin. ”Tämä kolmas ja viimeinen lahja on molemmille ja toivomme, että pidätte siitä. Matka Biloxiin, Alicen toiseen kotiin.”
Minä ällistyin. ”Miten te olette näin lyhyessä ajassa järjestänyt tämän matkan?”
”Minä soitin äidillesi”, Nessie sanoi iloisesti. ”Kerroin hänelle, että te olette menneet kihloihin ja kysyin, että voisitteko mennä käymään hänen luonaan. Hän tietenkin suostui ja me järjestämme matkan. Sivumennen sanoen hän soittaa sinulle jossain vaiheessa tänä iltana, joten varaudu.”
”Te olette niin uskomattomia”, minä sanoin häkeltyneenä.
***
Menimme sinä iltana kertomaan vielä isälleni. Turha sanoakaan, että hän yllättyi, sehän oli odotettava reaktio. Mutta hän yllättyi myös positiivisesti ja kaikki oli siltä osalta hyvin. Minusta oli ihanaa kun asiat järjestyivät niin mutkattomasti.
Vihdoin lopen uupuneena, mutta onnellisempana kuin koskaan, sain mennä nukkumaan Jasperin hyräillessä minulle kehtolaulua.