Miä olen halunnut jo pitkään kertoa täällä mun teoriani siitä, miksi H/D on täysin mahdollista. Siis yksipuolinen H/D canonifanonina, mutta no, let's see:
Miust on fakta, että Harry ei ainakaan tiedosta tykkäävänsä Dracosta, koska se ei tykkää. Kirjoissa annetaan selkeää kuvaa, että hän korkeintaan säälistä pelastaisi Dracon, koska selkeästi inhoaa tätä koko sydämestään. Mutta sitten Draco, joka kirjoissa on koko ajan Harryn kimpussa... Jotenkin näen, että hän on aina ollut rakastunut Harryyn. Fakta: Draco haluaa tutustua Harryyn kaapukaupassa jo ennen, kuin tietää Harryn olevan poika-joka-pelaa.
Dracon luonteen miellän sellaiseksi, että hän tahtomattaankin piilottelee oikeita tunteitaan ja kun se alkaa tuntua jo äärimmäisen pahalta, niin hän purkaa ne negatiivisella tavalla suoraan siihen mistä se johtuu. Junassa Harry torjuu Dracon ystävyyden, jonka jälkeen alkaa loputon pilkkaaminen ja nälvintä. Hän on kateellinen siitä, mikä ja mitä Harrylla on, sillä hän ei voisi koskaan edes unelmoida kunnolla olevansa samanlainen ihminen. Eikä Draco haluakaan olla, vaan hän haluaa sellaisen ihmisen lähellensä.
Kyllä, aluksi Draco uskoo jokaiseen kuraveriset on perseestä ja maailma on mustavalkoinen skeidaan, mutta ajan myötä hän oppii ymmärtämään ettei se todellakaan mene niin (ja roolimallina siihen, mitä kohti pyrkiä on nimenomaan Harry.) Kutoskirjassa näkyy minusta hienosti se, miten Draco ei jaksa muilta huoliltaan enää edes välittää siitä, että näyttääkö Harrylle kuinka paljon "inhoaa" tätä. Juuri se kohta, missä Draco vain mutisee, että "poika joka pelaa, vai miksi sinua nykyään kutsutaankaan?" on miust viimeistään se lause, missä näkee että Draco on vain katkera.
Seiskakirjassa on tietenkin sitten tämä Malfoy Manor-kohtaus, missä Draco ihan selkeästi tunnistaa Harryn, muttei anna tätä ilmi. Sen sijaan Weasley ja Granger paljastetaan, ihan ilman huolta huomisesta (ainakin minusta se meni jotenkin näin, ei vain suoraa.) Yksinkertaisesti siis Draco vain pelkää, sillä hänet on kasvatettu siihen että kaikki se on väärää. Puhdasveristen opit koen jotenkin samoina, mitä voisivat keskiaikaiset aristokraattiperheetkin opettaa: homous on syntiä, ja veljeily nyt varsinkin Potterin pojan kanssa on sellaista.
Vielä viimeinen silaus: epilogi. Draco on mennyt naimisiin (yllätys, yllätys) puhdasverisen naikkosen kanssa, enkä voi mitenkään kokea heidän liittoansa minään muuna kuin joko järjestettynä, tai sitten 'otanpa sinut, sovit muottiin'-tyylisenä juttuna. Draco myös tervehtii Harrya, ja miä vain näen sen niin että hän on viimein ymmärtänyt ettei kannata heittää lokaa niiden niskaan joista välittää. Surullista vain on se, ettei hän koskaan saanut kerrottua, että mitä oikeasti tunsi Harrya kohtaan.
Liian kaukaa haettua? No, joka tapauksessa. Pointti on se, että Harry on tyhmä eikä välitä ja Draco ei osaa kanavoida tunteitansa oikein. Ja näin syntyy eräänlainen jatkumo, joka ei voi koskaan päättyä onnellisesti.