Title: Lumihiutaleita ripsissä
Rating: K-11
Pairing: Sirius/Remus
Genre: fluffy romance, one-shot
Disclaimer: En omista Remusta enkä Siriusta tai mitään muutakaan Rowlingin nerokkaasta maailmasta, saatikaan tienaa tästä senttiäkään. Leikin vain omaksi ja toivottavasti muidenkin iloksi.
Summary: Suutelua ja itkemistä lumisateessa.
A/N: Fluffytti taas ja kovasti. Oon aina halunnut kirjoittaa teini-ikäisistä Rempasta ja Sirrestä lumisateessa. <3 Piti kirjoittaa jouluficci, mutta tästä tulikin ficci jonka tapahtumat sijoittuvat joulun aikoihin, joulua ei mitenkään korosteta. Ja tiedän että Sirius olisi todennäköisesti viettänyt joululoman Jamesilla, mutta tässä hän joutuu nyt kotiin. Sisältää rohkelikkofiliaa.
Mutta joo, kommentti on enemmän kuin tervetullutta, eikä edes tarvitse olla niin rakentavaa sillä tiedän mitä tarkoittaa kun rakentava on lomalla.
* * *
"Pärjääthän nyt varmasti?" Remus kysyi huolestuneena vaitonaiselta Siriukselta heidän seisoskellessaan matka-arkkuineen lontoolaisella sivukujalla Kalmanhanaukion lähistöllä. "Joulun viettäminen sellaisessa kodissa..."
Siriuksen musta takki oli lumisateesta melkein valkoinen, ja lumi hohti hänen mustilla hiuksillaan häikäisevänä. Hän kaiveli lunta kengänkärjellään, potki sitä vähän toisen ruskeille mokkanahkakengille, nosti katseensa ja naurahti vaimeasti. Meripihkanväriset silmät eivät hellittäneet, vaan vaativat vastausta. Lumihiutaleet tarttuivat ja sulivat Remuksen silmäripsiin, saaden tämän silmät kyyneleisen näköisiksi. Yksi hiutale leijaili kylmästä hytisevän pojan poskelle, ja Sirius kohotti kätensä pyyhkiäkseen sen pois. Hänen kasvonsa sulivat siriusmaisen virnistyksen sijasta lempeään hymyyn, kun Remus säpsähti hänen sormiensa kosketusta.
"Pärjään."
Hän ei laskenut kättään, vaikka Remus tarttui häntä ranteesta hämmästyneenä - ei kuitenkaan siirtänyt tuota kättä, joka jatkoi posken silittelyä.
Sirius luki Remuksen silmistä äänettömiä kysymyksiä; tämän raottuneilla huulilla oli ymmärrys, aavistus, odotus, joka ei löytänyt sanoja. Mustahiuksinen poika hymähti ja nojautui lähemmäs toista.
"Pärjään. Tämän jälkeen", kuului pehmeä kuiskaus, ja Sirius vei kätensä Remuksen niskan taa, aiheuttaen moninkertaisesti voimakkaampia väristyksiä kuin pakkanen, nojautui eteenpäin ja kosketti huulillaan Remuksen huulia. Kevyt, lämmin hipaisu. Lupaus enemmästä. Remus vastasi silmiään räpyttäen Siriuksen kaipaavaan katseeseen - se oli kaikki mitä hän näki, ennen kuin sulki silmänsä ja laskien tärisevät kätensä toisen hartioille jatkoi suudelmaa. Ja hetken maailmassa ei ollut muuta kuin tuo autio katu, he kaksi ja heidän toisiaan hyväilevät huulensa.
Sirius pystyi ajattelemaan vain, että rakasti tätä hetkeä, tätä suudelmaa lumisateen pehmeässä kahinassa, enemmän kuin yhtäkään lyhyen rikkonaisen elämänsä aiempaa hetkeä. Hän rakasti Remusta, tämän pehmeitä huulia, tämän hiukan arastelevaa mutta silti niin halukasta tapaa suudella, hän rakasti jokaista ääntä, jonka heidän yhtyvät huulensa synnyttivät, tehden hetkestä niin paljon todemman, niin pyörryttävän toden.
Sitten Remus rikkoi suudelman huohottaen, nojautuen Siriukseen kuin häntä olisi huimannut. Hänen säihkyvissä silmissään oli tällä kertaa oikeita kyyneleitä.
"Sirius... Sinä siis... Tai siis, tarkoitan että... Minäkin... En edes uskaltanut toivoa..."
Sirius ei laskenut käsiään Remuksen niskasta, jonka iho ei enää tuntunut kylmältä, ja tunsi omienkin silmiensä kyyneltyvän, kun hän katsoi omaa rakasta, kilttiä, häkeltynyttä Remustaan nukkaisessa takissaan ja lapasissaan, joista toisessa oli reikä peukalon kohdalla. Remusta, jota hän oli viiden vuoden ajan vain katsellut, peläten liian lähelle menemistä, ollut tämän halattavana ja sitten taas juossut karkuun, uudelleen ja uudelleen. Ja noita huulia, joita hän oli katsellut Remuksen tapaillessa tärkeitä sanoja tämän lukiessa kokeisiin, noita huulia hän oli juuri suudellut. Ja hän tiesi, että joulu helvetillisessä kodissakin tuntuisi leijumiselta pilvissä.
Remus katseli sanattomana onnellista Siriusta, jota oli vihdoin myöntänyt rakastavansa. Pelätessään kaikkien vieroksuvan häntä, kurjaa ihmissutta, joka oli aina vain taakka tai uhka, Remus oli piileskellyt kuoressa, jota eivät läpäisseet suurimmatkaan tunteet. Ja nyt Sirius oli rikkonut tuon kuoren, tullut lähemmäksi kuin kukaan koskaan, yhdellä suudelmalla murtanut tuon pelon, häpeän ja itseinhon muurin.
Sirius veti Remuksen itseään vasten. Kutitteleva, lämmin, huuruava henkäys korvassa:
"Olen odottanut sinua, Kuutamoiseni."
Hän tunsi Remuksen värisevän ja hautaavan kasvonsa hänen olkaansa.
"Minäkin sinua", kuului itkuinen ääni, jonka läpi kuulsi kauan kadoksissa ollut onni.
*
Hetkeä myöhemmin Sirius asteli Kalmanhanaukio kahdentoista eteiseen. Hän ei kuullut sanaakaan äitinsä äkeästä ja halveksivasta sanatulvasta, jolla hän aina tervehti poikaansa. Hän ei välittänyt jäisestä tunnelmasta joka huokui kylmistä ja elottomista perintöesineistä ja Luihuisen väreillä sisustetuista huoneista.
Yläkertaan omaan rohkelikon punakultaiseen huoneeseen. Pöydällä valokuva: hän ystävineen Tylypahkan pihalla, ennen joululomalle lähtöä, punaisissa ja kultaisissa. Kaikkea sitä, mikä muistutti siitä kuka hän oli, mihin hän kuului, ja nyt -
kenelle hän kuului. Ja pian hän näkisi tämän taas, kääriytyneenä rohkelikkokaulaliinaansa.
Sirius hymyili. Suussa maistui yhä Remuksen suudelma.
