Nimi: Sydänten päivä
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: S
Varoitukset: Ei pitäisi olla mitään, mistä täytyisi varoittaa.
Yhteenveto: Kettu Yukwan ihmettelee jälleen ihmisten viettämää "sydänten päivää". Tosin, nyt hän eräällä tapaa osallistuu itsekin sen viettämiseen.
Tekijänoikeudet: Miun päästäni kaikki lähtöisin, älä rötsi mitään, kiitos.
A/N: Ystävänpäivä-haaste II varten kirjoitettu tarinan pätkä. Pikkusen kiire tuli tämän kanssa, sillä tapani mukaan jätin kaiken viime tippaan. Hahaa. Mutta olen ylpeä siitä, että sain tämän ajoissa valmiiksi~
Jooh, en ole ennen kirjoittanut mitään romanttista tarinaa, joten plööh... En nyt tiedä, mitä mieltä olen tästä.
Sydänten päiväOli taas se aika vuodesta, kun Yukwan hiipi kylän liepeille tarkkailemaan ihmisten touhuja. Hän ei ollut ikinä ymmärtänyt sen päivän ideaa. Se tapahtui joka vuosi samaan aikaan. Silloin ihmiset olivat epätavallisen hyväntuulisia ja jakelivat pieniä lahjoja toisilleen. Lahjoja oli monenlaisia, mutta suurimmaksi osaksi Yukwanin mielenkiinnon kiinnitti kaikenmoiset sydämet. Jotkut oli veistetty puusta, toiset taottu raudasta, muutamat leivottuja ja monenmoisia muitakin. Ihmiset jakelivat niitä keskenään. Yukwan ei ymmärtänyt sitä. Sen verran hän tiesi, että ihmisille sydän symboloi rakkautta, mutta eivät todellakaan vain rakastavaiset vaihtaneet sydämiä keskenään. Ehkä ihmiset tekivät sydämiä myös ystävilleen? Niin, se olisi järkevä selitys.
Kun vuosia sitten Yukwan oli pentuna nähnyt ensimmäistä kertaa tämän kumman sydänten päivän eräässä toisessa kylässä, eräs tietty seikka oli pistänyt hänen silmäänsä. Tuona päivänä kun aurinko oli painumassa mailleen, monet paljastivat rakastamalleen henkilölle tunteensa. Samoihin aikoihin myös jotkut menivät kihloihin. Joka vuosi sama juttu. Yukwanin seurattua tarpeeksi monta kertaa noita touhuja sivusta, hän oli tehnyt lupauksen. Kun hän löytäisi sen oman, suuren rakkautensa, hän kertoisi tunteistaan tuona sydänten päivänä. Ja nyt Yukwan oli sellaisen löytänyt.
Hänen nimensä oli Meraeka. Varsin kohtelias ja ystävällinen kettuneiti, turhan ylihuolehtivainen tosin. Jääräpäinenkin hän oli hiukan ja osasi myös olla kova. Yukwan oli kohdannut hänet sattumalta saalistusretkellään parisen kesää taaksepäin. He olivat tutustuneet toisiinsa ja alkoivat viettää jonkin verran aikaa yhdessä. Joskus he lyöttäytyivät yhteen saalistusretkille. Yukwan ei halunnut olla tungetteleva, joten hän ei ollut tietoinen, missä Meraekan pesäkolo sijaitsi. Helpostihan hän sen saisi selville, mutta eipä halunnut ilman lupaa lähestyä prinsessansa kotia. Eikä Meraeka koskaan ollut kutsunutkaan häntä pesälleen. Huolimatta siitä, että Meraeka murehti paljon hänen puolestaan, Yukwan ei osannut sanoa, pitikö toinen hänestä samalla tavalla, edes hitusen. Vaikka pitäisikin, Meraeka ei osoittanut sitä mitenkään.
Aurinko paistoi täydeltä terältä korkeuksissa ja sen loiste sai Yukwanin punaruskean turkin kiiltelemään kauniisti. Pitkien ruohonkorsien seasta ei häntä meinannut erottaa lainkaan, paitsi kun hän liikkui. Vaihtaessaan tähystyspaikkaa Yukwanin pystyt, mustat korvat pilkistivät hieman esiin. Iloiset ja kiireiset ihmiset eivät sitä kuitenkaan huomanneet. Vuosikaudet repo oli hiippaillut kylän lähistöllä, eikä monikaan ihminen ollut häntä huomannut, vielä harvempi kiinnittänyt erityisesti huomiota siihen. Normaalisti tähän aikaan Yukwan katselisi sydänten päivän puuhia, mutta nyt hänellä oli toinen syy, miksi hiipi lähettyvillä. Oli iltapäivä. Yukwan oli jo aikoja sitten huomannut, että erään maatalon isäntä päästi iltapäivällä kanansa jaloittelemaan pihaan. Repo ei ollut silti ikinä hyödyntänyt tilaisuutta helposta saaliista, ei ennen tätä päivää. Ja nytkin hänellä oli erityinen syy, miksi aikoi varastaa ihmisen omaisuutta.
Hitaasti, mutta varmasti Yukwan hiipi ruohonkorsien seassa lähemmäksi tiettyä taloa. Toki kanoja oli aina vahtimassa joku, yleensä eräs vanha eukko, mutta se vanha haahka keskittyi enemmän aivan muihin puuhiin. Oli silkkaa tuuria, ettei mikään eläin ollut aiemmin vohkinut kanoja. Yukwan ainakin arveli niin, ettei yhtäkään kanaa ollut aiemmin viety. Jos olisi, kai maatalon isäntä osaisi vastedes olla varovaisempi?
Siellä ne olivat. Hyvin ruokitut kaakattajat. Ne tepastelivat pitkin pihaa maata nokkien ja kuopien. Yukwan hiipi hieman lähemmäksi ja kyyristyi. Häntä ei huvittanut syöksyä keskelle pihaa, joten hän odottaisi, että joku kanoista erehtyisi tallustamaan tarpeeksi lähelle, jotta hän voisi sitten napata sen mukaansa. Tuota oikeaa hetkeä odotellessaan repo tiiraili, missä kanojen vahtija oli. Jälleen kerran vahdissa oli vanha eukko. Hän istui penkillä talon kuistilla ja kutoi jotakin – tyypillisesti keskittyen käsitöihin enemmän kuin kanojen vahtimiseen. Eipä tarvitsisi revon pahemmin hänestä huolestua. Yukwan kuitenkin tiesi, että maatalon isäntä omisti myös koiran. Se hurtta saattaisi pilata kaiken. Repo ei kuitenkaan havainnut sitä lähistöllä, joten kai se oli nukkumassa tai isännän mukana jossakin. Toivottavasti.
Vuosien kokemuksella Yukwan oli oppinut kärsivälliseksi saalistajaksi. Hän ei hätiköinyt, vaan odotti oikeaa hetkeä iskeä. Kärsivällisyys palkittiin aina – no, melkein aina – ja niin se palkittiin tälläkin kertaa. Aikansa odotettuaan viimeinkin eräs pahaa aavistamaton kotkottaja lähestyi paikkaa, jossa Yukwan odotti. Repo jännitti lihaksensa ja valmistautui iskemään. Hän odotti, että kana tulisi vielä hieman lähemmäksi. Tyhmä lintu vain nokki maata hetken. Mutta kun se kohta otti muutaman askeleen lähemmäksi näkymättömissä pysyvää repoa, Yukwan iski. Hän hyökkäsi niin nopeasti, ettei kana kerinnyt lainkaan yrittää päästä pakoon. Repo otti hampaillaan linnun niskasta kiinni ja syöksyi takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Yukwanin pörröinen punainen häntä oli jo kadonnut ruohonkorsien joukkoon ennen kuin eukko kerkisi edes tajuamaan, mitä juuri tapahtui.
* * * * *
Meraeka torkkui kerälle käpertyneenä vaahteran alle kaivamassaan pesäkolossa. Hän ei ollut syvässä unessa, mutta ei kunnolla hereilläkään. Hän tiesi, että Yukwan meni joka vuosi tähän samaan aikaan katselemaan läheisen kylän ihmisten touhuja ja oli hivenen huolissaan toisen puolesta. Ei sitä ikinä tiennyt, mitä voisi sattua ihmisten ollessa lähistöllä. Hän ei edes uskaltanut kuvitella, mitä sille uhkarohkealle kettunuorukaiselle saattaisi tapahtua. Koska Yukwan ei ymmärtänyt olla tarpeeksi varovainen, joutui Meraeka murehtimaan hänen puolestaan.
Repo huokaisi puolinukuksissa. Minkäs hän Yukwanin luonteelle mahtaa? Meraeka avasi silmänsä, nousi ylös ja köpötteli pesänsä suuaukolle. Päivä oli pitkällä, mutta iltaan olisi vielä muutama tunti aikaa. Viime yönä Yukwan oli pyytänyt häntä saapumaan läheisen joen vieressä kohoavan kallion juurelle auringon laskun aikaan. Meraekalla ei ollut mitään hajua siitä, mitä Yukwan oikein suunnitteli, mutta aikoi tehdä sen kummempia miettimättä, mitä toinen oli pyytänyt. Repo tepasteli takaisin syvemmälle onkaloonsa ja käpertyi jälleen kerälle jatkaen torkkujaan.
* * * * *
Koitti viimeinkin aika, jota Yukwan oli koko päivän odottanut. Aurinko laskisi pian mailleen. Repo kävi noutamassa pesästään aiemmin päivällä hankkimansa saaliin ja lähti sitten jolkottamaan kohti paikkaa, jossa hänen ja Meraekan pitäisi tavata. Joelle ja sen vieressä seisovalle kalliolle ei olisi kovinkaan pitkä matka, joten äkkiä hän sinne pääsisi.
Kauniin punaisen ja oranssin sävyt olivat värjänneet taivaan. Hehkuva aurinko pilkotti enää vain hiukan metsän takaa. Ruoho rasahteli pehmeästi Yukwanin mustien tassujen alla ketun juostessa metsän poikki. Kohta kirkas, kiemurteleva joki ja harmaa kallio häämöttivät edessäpäin. Ja lähestyessään paikkaa, kettunuorukainen pystyi erottamaan punaruskean hahmon, jonka turkista viimeiset auringon säteet heijastuivat. Toisin kuin Yukwanilla, Meraekalla oli tummanruskeat tassut ja korvat. Yukwanin mielestä se teki Meraekasta vielä erityisemmän, sillä useammin hän kohtasi kettuja, joilla oli samanlainen väritys kuin hänellä itsellään.
Yukwan hidasti vauhtiaan lähestyessään toista kettua. Toinen puolestaan odotti, että nuorukainen astelisi sopivan lähelle, ennen kuin sanoi: ”No, tulithan sinä viimeinkin. Olen odottanut sinua iäisyyden!”
Yukwan laski kantamansa kuolleen kanan maahan.
”Ehei, enpä usko, tyttöseni”, hän sanoi. ”Tämä on muuten sinulle.”
Toinen katsoi nuorukaisen tuomaa valkoista höyhenmyttyä hiukan arveluttavasti meripihkan värisillä silmillään.
”Älä vain sano, että olet varastanut tuon ihmisiltä”, Meraeka sanoi.
”Jep, niin olen tehnyt”, Yukwan myönsi tekoylpeällä äänensävyllä.
”Sinä hullu… Idiootti…” Meraeka voihkaisi painaen päänsä alas. Toinen kettu huokaisi. Taas se alkoi, tyttö murehti jälleen liikaa. Hän varmaan ajatteli, että nyt ihmiset raivostuisivat niin, että aloittaisivat suuren kettujahdin.
”Kuule, Meraeka. En minä tätä tavaksi ota. Tämä oli erityistapaus. Minä halusin antaa sinulle jonkin erikoisemman lahjan kuin peuranvasan tai kanin”, Yukwan sanoi. Toinen repo nosti päätään ja meripihkan sekä tummanruskeiden silmien katseet kohtasivat.
”Minkä takia?” Meraeka uteli.
”Tiedätkö, mikä päivä tänään on?” nuorukainen arvuutteli.
”Onko sillä jotakin tekemistä sen kanssa, mitä kylässä tapahtuu joka vuosi näihin aikoihin?” Meraeka kysyi.
”Kyllä”, Yukwan vastasi. ”En tiedä, miksikä tätä päivää kutsutaan, mutta silloin ihmiset muistavat itselleen tärkeitä henkilöitä ja jakelevat lahjoja keskenään, useimmiten sydämiä.”
”Ahaa. Siksi siis annat lahjan minulle.”
”Niin, noh… Se ei suinkaan ole ainut syy.”
Hämmästellen Meraeka keikautti päätään aavistuksen verran vasemmalle. Yukwan asteli lähemmäksi häntä ja seisahtui vasta, kun oli sen verran lähellä toista, että heidän kuonojensa päät olivat melkein kiinni toisissaan. Heidän välillään vallitsi hetken hiljaisuus. Yukwanin pistettyä merkille, että Meraeka vaikutti hieman vaivautuneelta, hän sanoi: ”On eräs toinenkin asia, mikä kuuluu tähän ihmisten viettämään sydänten päivään. Auringon laskun aikoihin monet paljastavat tunteensa rakastamaansa henkilöä kohtaan.”
Ja sen kerrottuaan, Meraeka pystyi ennakoimaan, mitä hän aikoisi seuraavaksi sanoa.
”Minä rakastan sinua.”
