Nimi: Ævintýr
Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: korkeimmillaan K11
Tyylilajit: Fantasia, draama, slow burn -romantiikka
Yhteenveto: Hän ei sano mitään, hänen ei tarvitse - minä tiedän kyllä. Tunnen entisen elämäni valuvan kuin hiekan sormieni välistä. Kun 19-vuotiaasta Alisasta tulee maagi Valven nuori morsian, ei mikään ole enää entisensä.
Varoitukset: Veritaikuuden yhteydessä esiintyy mainintoja itsetuhoisesta käytöksestä. Näistä osista ilmoitetaan aina erikseen.
A/N (päivitetty 2021): En ole pitkään aikaan innostunut kirjoittamaan mitään uutta, mutta tämä idea syntyi vähän aikaa sitten lomamatkalla, jolla sitä kehittelin aikani kuluksi. Pakkoavioliitto ei missään muodossa ole ikinä lukeutunut lempiaiheisiini fiktiossa, joten pakkohan siitä on edes kerran kokeiltava kirjoittaa! Teksti osallistuu
Naimalaki eli pakkoavioliittohaasteeseen. Alun perin Ævintýr osallistui myös haasteeseen Sadan raapaleen tarina, minkä vuoksi ensimmäiset osat ovat sadan sanan mittaisia. Luovuin tästä formaatista kuitenkin tarinan edetessä, ja nykyisin osat ovat pitkähköjä fiklettejä.
Nimestä vielä sen verran, että
ævintýr tarkoittaa (muun muassa) islanniksi satua tai seikkailua. Tässä tarinassa sanalle on annettu myös oma merkityksensä, joka selvinnee ajan kanssa.
Kaikenlaiset kommentit kelpaavat tähän tekstiin.
Ævintýr
“Everyone thinks of fairy tales in terms of poisoned apples and glass coffins,
and forgets that they represent girls who walked into dark forests and remade them into their own reflections.”
Seanan McGuire, Indexing
1.Ne koristelevat meidät kuolleilla kukilla.
Hassua kyllä se on melkein pahinta koko seremoniassa. Se, kuinka paljaille olkapäilleni tipahtelee terälehtiä kuin lumihiutaleita, enkä voi olla pohtimatta, kuinka monta elävää kasvia ne ovat sitä varten repineet irti juuriltaan. Unikkojen tuoksu on jo aikaa sitten lakastunut, eikä päivänkakkaroita ole tarkoitettu ihmishiusten koristeiksi. Silti niistä on solmittu päälaelleni kruunu, jonka on kai tarkoitus saada minut tuntemaan oloni viattomaksi tai prinsessaksi - tai molemmiksi.
Ajattelen pientä puutarhaani, mansikoita, jotka kukkisivat aivan pian. Epätoivo kohoaa kuin myrsky jostakin päin rintalastaa, mutta tukahdutan sen. Kyynelsilmäisillä ei ole mitään mahdollisuutta tulla valituksi.
Niin kuin minulla olisi mahdollisuuksia muutenkaan.
2.”Pitäkää katseenne maassa, hymyilkää hiukan. Se antaa teistä nöyrän kuvan.”
Se on yksi monista meille ojennetuista ohjeista. Yhä uudelleen ja uudelleen ne hokevat,
me olemme täällä teidän apunanne. Äidillä oli aina tapana sanoa, ettei lipeväkieliseen hovin väkeen ole luottaminen, mutta se oli ennen isän kuolemaa. Vastahakoisesti minä annan yhden niistä korjailla kampaustani, joka ei millään suostu asettumaan aloilleen.
”Kovin karkeaa”, mies surkuttelee pujottaessaan sormensa hiusteni läpi kuin kokeillakseen kauppatavaran laatua. Tukahdutan irvistyksen, sillä peltotöissä sellaisia ei juuri murehdi.
En ole nähnyt kahteen päivään auringonvaloa. Hetken verran kuvittelen, miltä tuntuisi kävellä ulos ovesta ja olla palaamatta.
On kuitenkin liian myöhäistä siihen.
3.Ensimmäisenä saliin päästetään rahvas. Toisiaan tönivä väkijoukko on suuri, sillä kyseessä on jotain, mistä kaikki haluavat saada osansa. Me kukkaistytöt seisomme rivissä valkoisiin puettuna ja yritämme olla etsimättä paikalle saapuneiden joukosta tuttuja kasvoja.
Yhtäkkiä muita vaihtoehtoja kuin omien jalkojensa tuijottaminen ei ole. Kerään mekkoni kangasta hermostuneena käsiini, kukkakruunusta varisee lattialle terälehtiä painaessani pääni alas. Olen kuulevinani kaukaa Malvan äänen.
Vedän suupielet nopeaan hymyyn osoittaakseni, ettei mitään hätää ole. Ilma on odotuksesta ja pelosta raskas, vieressäni seisova tyttö yrittää parhaansa mukaan olla nyyhkyttämättä hiljaa. Aidosti innokkaitakin on, mutta minä en heitä näe.
Viattomia prinsessoja, muka. Todellisuudessa emme ole mitään uhrilahjoja kummempaa.
4.Hänen saapuessaan muu väkijoukko vaikenee.
Kaikesta huolimatta en voi olla katsomatta. En ole koskaan aiemmin nähnyt aitoa maagia. Satukirjojen kuvissa he ovat pimeän olentoja, kauniskasvoisia mutta välinpitämättömiä ihmistenkuvia, jotka kantavat mukanaan sekä onnea että epäonnea.
Meitä lähestyvä maagi on tuonut saliin pelkän hiljaisuuden. Pitkät mustat hiukset tuovat mieleeni suden turkin, suortuviin on kiinnitetty sulkia. Tiedän vain sen, että toisinaan häntä kutsutaan korppikuninkaaksi.
En pysty lukemaan miehen kasvojen sulkeutunutta ilmettä. Silmät ovat harmaat kuin talvi. Kuulen vieressäni seisovan tytön vetävän terävästi henkeä maagin kulkiessa äänettömin askelin ohi.
Jostakin syystä minua huimaa. Hänen taikuutensa tuoksu on metsän hämärän ja virtaavan veden tuoksu.