Professorin talossa, Remus/Neville, S, sodanjälkeistä tunnelmointia, oneshot

[Thelina]

Ficin nimi: Professorin talossa
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: AU, hurt/comfort, surumielisen toiveikas slice of life
Ikäraja: S
Paritus: Remus/Neville
Yhteenveto: Kuukausien kuluessa Neville huomaa ajautuvansa Professorin talolle yhä useammin ja useammin.
Vastuunvapaus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.

A/N: Nevillan toive Remus/Nevillestä ei toteutunut kuuden lauseen lahjoissa jokin aika sitten, mutta toiveesta inspiroituneena näin heti heidät kaksi juomassa teetä sodan jälkeen. Remus ei siis ole kuollut, eikä myöskään ollut Tonksin kanssa sodan aikana.

//Remuksen ja Nevillen tarina jatkuu ficeissä Kesävalon väreet, S ja Lupaus kesästä, S


Professorin talossa


Vaikka he ovat tehneet sinunkaupat jo aikapäiviä sitten, joskus Neville kutsuu Remusta yhä mielessään professori Lupiniksi.

Eihän Remus tietenkään ole ollut professori vuosiin, mutta Neville muistaa yhä kirkkaasti, kuinka he tapasivat ensimmäistä kertaa Tylypahkassa vuonna 1993. Hän oli pelkkä lapsi, eikä vielä ajatellut Remusta samoin kuin nyt, oli vain kiitollinen ymmärtäväisestä opettajasta. Kannustajasta, joka osasi ottaa hänet huomioon silloinkin, kun muut eivät. Remus on edelleen samanlainen: kun Neville on sodan jälkeen pudonnut tyhjän päälle, Remus on kutsunut hänet teelle, puhunut ja kuunnellut. Vain ollut siinä.

Heitä pidetään sotasankareina, mutta kumpikaan ei nauti huomiosta, vaan vetäytyy syrjään, pois lehdistön ulottuvilta. Julkisuuden taakka jää Harryn kannettavaksi, kuten aina. Tämä tyytyy osaansa, tietäen elämän ennen pitkää taas tasoittuvan, sillä onhan Harrylla nyt Ginny ja suurin osa entisistä kuolonsyöjistä on jo telkien takana. Neville katsoo sivusta, kun velhomaailmaa rakennetaan pala palalta uudelleen uuden taikaministerin johdolla. Hän ei juuri lue lehtiä, mutta mummi on sanonut, että Harry muistaa aina mainita hänet, Ronin ja Hermionen, Lunankin. Remuksen ja kaikki kiltalaiset. Neville ei tiedä, miltä tuollainen huomionosoitus hänestä tuntuu. Ehkä mummin sanojen mukana tuleva sydämen puristus sitten on jonkinlaista kiitollisuutta.

Neville asuu yhä vanhassa huoneessaan mumminsa luona ja ainut paikka, minne hän poistuu sieltä, on Remuksen koti. Remus asuu samalla pikkukylällä kuin hekin, kävelymatkan päässä. Vanha keltainen puutalo on nimetty aikoinaan Professorin taloksi, sillä ennen Remusta siinä on asunut useita opettajia aina 1950-luvulta tähän päivään asti. Pitkulaisessa talossa on useampi asunto, kolme tai neljä, ja Remuksen koti on niistä reunimmaisin metsän puolelta.

Ensimmäistä kertaa Neville päätyy Professorin taloon, kun mummi pakottaa hänet viemään Remukselle skonsseja ja omenahilloa, väittäen että Remus on vain varjo entisestään, eikä takuulla muista syödä tarpeeksi, sen verran laiha hän on. Mummi on tietenkin oikeassa – Remusta verottavat sodan menetysten lisäksi täydenkuun kauhut, vaikka sudenmyrkkyjuoma auttaakin pienentämään kivun murto-osaan tavanomaisesta. Niinpä Neville koputtaa ovelle ja ojentaa hiljaa koria skonsseineen ja hilloineen. Remus hymyilee väsyneesti, kuten hänkin ja pyytää Nevillen sisään.

***

On talvi, Remuksen ikkunoissa on huurretta ja narisevan lattian tuntumassa käy veto. Räsymatot torjuvat kylmää jonkin verran, mutta parhaiten viileyteen tehoaa teekuppi käsien välissä. Remus kaataa lasiseen teekannuun kuumaa vettä, joka saa teenlehtien ja appelsiininpalojen sekoituksen pyörteilemään ja laskeutumaan lopulta pohjalle.

Neville siemaisee kupistaan ja haukkaa skonssia, jonka päällä on paksulti mummin kaneliomenahilloa. Remus ei koske skonssiinsa lainkaan, vaikka on näön vuoksi ottanut yhden, laittanut kermavaahtoakin. Ruoka ei maistu Nevillenkään suussa yhtään hyvältä, sillä sota painaa edelleen raskaana mieltä, vaikka kaikenhan pitäisi nyt olla hyvin.

”Miten Augusta on voinut?”, Remus lopulta kysyy, kun he ovat istuneet hiljaa monta minuuttia, katsellen ulos tai teekuppeihinsa.

”Hyvin”, Neville vastaa. Hetken on taas hiljaista, tee höyryää ja Neville sekoittaa sitä, vaikka sokeria ei ole, eikä maitoakaan.

”Entä sinä?” Remus kysyy hiljaa.

Neville katsoo meripihkan värisiin silmiin, joista kuvastuu huoli ja jokin pehmeämpi, jota hän ei osaa nimetä. Remus on leikannut tukkansa ja entisistä laineista on jäljellä vain osa, kun harmaanruskeat suortuvat on siistitty sivuilta lyhyemmiksi. Ilman tummia silmänalusia Remus näyttäisi melkein nuorelta kapeine kasvoineen.

”En minä tiedä”, Neville vastaa. 

Remus kääntää katseensa pois.

”Minäkin kaipaan heitä”, hän sanoo, nimeämättä tarkemmin. Mutta Neville ymmärtää.

Vähä vähältä hän saa puhuttua Remukselle, joka vuorostaan jakaa takaisin omia ajatuksiaan. Remus on kokenut kaksi sotaa, menettänyt kaikki parhaat ystävänsä ja silti selvinnyt. Se saa Nevillen lähes häpeämään ahdistustaan. Hänellä sentään olisi edelleen ystäviä, jos hän vain jaksaisi tavata heitä. Luna kirjoittaa hänelle viikottain, mutta Neville ei osaa vastata, sillä hän lukee rivien välistä sellaisia toiveita, joita ei kuitenkaan pystyisi koskaan täyttämään. On helpompaa vain pinota uudet kirjeet edellisten päälle ja unohtaa.

Kuukausien kuluessa Neville huomaa ajautuvansa Professorin talolle yhä useammin ja useammin. Jos hänestä ei kuulu mitään yli viikkoon, Remus lähettää hänelle pöllön, jonka jalassa roikkuu joka kerta samanlainen pikkuruinen pergamenttisuikale. Tulisitko käymään? Kaipaan keskustelujamme.

Allekirjoitusta ei ole, mutta Neville tuntee opettajansa käsialan ilmankin.

***

He istuvat joskus tuntikausia puhumatta mitään, joskus taas puhuen kaikesta maan ja taivaan välillä. Joka kerta Remus kuitenkin keittää teetä ja usein Neville tuo mukanaan skonsseja, joista on tullut heille jonkinlainen perinne. Remuskin alkaa taas syödä ja saa väriä kasvoilleen, vaikka täydenkuun jälkeen hän onkin aina monta päivää tavallista kalpeampi. Silloin Neville keittää teen ja he istuvat keittiön sijaan sohvalla, niin että Remus voi palellessaan kääriytyä vilttiin ja nojata päätään käsinojaan, jalat koukussa sohvan toisessa päässä istuvan Nevillen vieressä.

Kun Remus saa taas voimiaan takaisin, he käyvät kävelyllä metsässä. Polut pysyvät auki koko talven ja jos lunta on satanut enemmän, Remus loitsii lämmintä ilmaa sauvansa kärjestä, sulattaen tietä sitä mukaa, kun hitaat askeleet johdattavat heitä syvemmälle metsään.

Kun Neville on valvonut yönsä itkien ja raahautuu uupuneena keltaisen puutalon ovelle, Remus katsoo häntä yhtä väsyneenä ja pyytää sisään, kysymättä koskaan tarkemmin, ellei Neville itse halua kertoa. Vaikka synkkyys näyttelee yhä isoa osaa kummankin mielessä, jokin kohtaamisissa saa sen väistymään, hälvenemään hetkeksi ymmärtävään hiljaisuuteen tai helpottumaan suusta putoilevien sanojen myötä.

On helpompi jaksaa kaksin ja jokainen hymy, jonka Remus palauttaa hänen kasvoilleen, täyttää Nevillen syvällä kiitollisuudella.

***

Kevättalvella Neville puhuu loppukokeistaan, jotka jäivät edellisenä keväänä suorittamatta. Verso on kirjoittanut hänelle, toivonut Nevillen osallistuvan S.U.P.E.R. -tason kertauskurssille ja suorittavan tutkintonsa loppuun. Neville ei kuitenkaan pysty lähtemään. Hänellä on liikaa mielensä päällä ja se hatara rauha, joka sen hetkisessä elämässä ajoittain vallitsee, ei ole vielä riittävän vahva kestääkseen paluun Tylypahkaan. Neville vastaa lyhyesti mutta kohteliaasti, ettei ole tulossa, ainakaan vielä. Versolta tulee lähes heti toinen kirje.

Sinulla on lahjoja, herra Longbottom. Pyydän, älä heitä yrttitiedon osaamistasi hukkaan. Professori Lipetit lähettää terveisiä ja toivottaa sinut tervetulleeksi loitsukurssilleen. Olen sitä mieltä, että siitä olisi sinulle hyötyä kasvien kanssa. Voi hyvin ja kirjoita, kun olet valmis jatkamaan opintojasi. Ystävällisin terveisin, professori Verso.

”Ehkä syksyllä sitten”, Remus ehdottaa, kun he jälleen istuvat keittiössä katselemassa sadetta, joka on jo muuttunut lumesta vedeksi, vaikka onkin harmaata eikä anna paljoa tilaa auringonvalolle tai mielen kirkastumiselle.

”Niin”, Neville toteaa. Hän kaipaa kasvihuoneiden mullantuoksua ja elämää pursuavia istutusaltaita, joiden ääressä loitsut kerrankin tottelevat häntä, saaden aikaan jotakin hyvää ja kaunista. Kasvit ovat toisinaan ainoa ilontuoja hänen elämässään, Remuksen tapaamisten lisäksi tottakai.

Remus laittaa kätensä hänen kätensä päälle ja puristaa. Se antaa toivoa, että hän vielä jonakin päivänä jaksaa lähteä, mutta samaan aikaan jokin kosketuksessa sanoo älä mene, älä jätä minua, minä…

Neville ei uskalla ajatella loppuun, pitelee vain kiinni Remuksen kädestä, kiintopisteestään, joka pitää hänet pinnalla. Siinä hetkessä kaikki on oikein, asettunut uomiinsa, eikä Neville osaa miettiä seurauksia, kun hän eteisessä halaa Remusta tavallista pidempään.

”Tulen taas huomenna”, hän lupaa ja kun Remus silittää hänen selkäänsä lohduttavasti kaavun läpi, Neville tuntee ensi kertaa pitkään aikaan uudenlaista värinää sydämessään.

***

Myöhemmin Neville pitää tuota hetkeä käännekohtana, josta lähtien valon määrä todella lisääntyy, kuten keväinen auringonpaistekin. He nauravat yhä useammin ja Remuksen sormet ovat teekupin lämmittämät, kun hän pitelee niitä kädessään.

Kesä on monella tapaa lämpimämpi kuin vuosikausiin. Neville viettää lähes kaiken aikansa Professorin talossa tai kuokkii maata sen pienellä takapihalla, kasvattaen akileijoja sulassa sovussa käärmejuuren ja sormustinkukkien vierellä. Remus rohkaisee Nevilleä kirjoittamaan Versolle, vaikka tietääkin sen tarkoittavan, että Neville joutuu ennen pitkää lähtemään. Neville tukahduttaa vihlaisun, jonka Remuksen silmissä välähtävä synkkyys aiheuttaa. He molemmat tietävät, että hänen on mentävä ja nyt on paras hetki siihen. Väistämätöntä ei kannata enää enempää siirtääkään.

Kun syksy tuo tullessaan varmuuden paluusta Tylypahkaan, Remus syleilee häntä tavallista tiukemmin.

”Kirjoitathan minulle”, hän pyytää.

Neville lupaa ja painaa kasvonsa Remuksen hiuksiin. Kesän jäljiltä he molemmat ovat riittävän vahvoja kestämään tilapäisen eron, vaikka se lähdön hetkellä pahalta tuntuukin.

”Minähän olen täysi-ikäinen. Saan matkustaa viikonlopuiksi tänne, jos haluan.”

Remus hymyilee hänelle.

”Odotan sitä innolla.”

”Niin minäkin.”

Kun juna lähtee ja Remus heiluttaa kättään laiturilla, Nevillen sydän on kaikesta huolimatta aidosti onnellinen ja toivoa täynnä.

[jossujb]

Nyt kun pitäisi kirjoittaa kommentti, jossa ajatukset saisi jotenkin ylös, niin huomaan että se on vaikeampaa kuin ääneen takeltelu 

En tainnut sanoa, että minustakin paritus on erikoinen, mutta heidän kemiansa kohtaavat niin hyvin, että ihmettelen miksi en ole tullut ajatelleeksi tuota aiemmin. Niin, ja hurt/comfortista sanottakkoon, että tässä on todella hyvä esimerkki siitä, miten molempiin hahmoihin voi sattua ja se parantuminen tapahtuu yhdessä olon, ihmisuhteen kehittymisen kautta. Hurt/comfort on mun suosikkigenre, mutta se on aika tyypilillisesti niin, että toista kidutetaan ja toinen hoivaa. Tässä tarinassa kuitenkaan päällimmäinen tarkoitus ei ollut mehustella kaikella sillä, mitä fyysisesti on tapahtunut, vaan miten se on henkisesti itse kutakin järkyttänyt.

Kuvaus apaattisesta masennuksesta on hyvin realistinen. Ei oikein jaksa syödä, ei viitsi käydä missään, ei opiskella, ei oikein mitään. mUtta Nevillen ja Remuksen tukeutuminen yhteen vahvistaa sitä mikä yksin on heikkoa. SIksi pidänkin siitä, että surumielisen tarinan viimeinen kappale on duurissa. Tuskin puhutaan yltiöonnellisesta lopulta, mutta toiveikkaasta, valonpilkahduksesta.

Kiitos tästä.

jjb

[Vendela]

Luin tämän tuossa aikaisemmin päivällä, mutten ehtinyt silloin kommenttia raapustaa Aivan todella ihana teksti ja minulla oli ihan koko ajan Nevilla mielessä kun luin tättä! En tiedä miksi, mutta hänen hahmonsa häälyi taustalla, ehkä se johtui siitä kun mainitsit hänet tuossa alussa, sekä siitä, että tiedän hänen olevan suuri Neville-fani. Tämä oli kuitenkin erittäin positiivinen asia

En ole tainnut tällä parituksella lukeakaan aikaisemmin, ja se on sääli. Sillä tämähän on aivan todella toimiva paritus! Molemmissa hahmoissa on jotain samankaltaista ja kuten jossujb tuossa sanookin, niin heidän kemianssa toimivat loistavasti yhteen. Remuksen nukkavieru hahmo ja Nevillen sodan jälkeen masentunut olemus sointuvat kauniisti toistensa pareiksi, keskustelu ei ole ylen vilkasta mutta sitäkin laadukkaampaa. Nämä kumpikin ansaitsevat ehdottomasti onnensa ja hienoa, jos löytävät sen toisistaan

Tässä oli myös hienoa se, ettei tilannetta ja asioita kiirehditty. Romanssinpoikanen kehittyi hiljalleen, vähän huomaamatta ja lempeästi. Paljon on vielä edessä näillä kahdella, mutta yhteinen suunta on lupaava. Minusta tässä toimi hienosti se, ettei mitään isompaa tapahtunut hahmojen välillä, tässäkin oli aivan riittävästi.

Kiitos todella kauniista tarinasta!

Vendela

[Okakettu]

Voi että, tämä oli aivan ihana ficci! Olen näemmä päätynyt lukemaan Pottereista viime aikoina tekstejä liittyen nimenomaan sodan päättymiseen ja sen käsittelyyn, ja tämä oli hienoa jatkoa niille. En muista, olenko lukenut Remuksesta ja Nevillestä yhdessä aiemmin, mutta kuten Vendela ja jossujb tuossa jo sanoivat, niin heidän kemiansa kohtaavat kyllä ihan hirmu hyvin. Molemmat ovat muutenkin yksiä lempihahmojani Pottereista, ja Remusta rakastan erityisen paljon, joten tästä tuli sellainen ahaa-elämys, että miten toimiva paritus onkaan kyseessä. Asiaa auttoi paljon kirjoitustyylisi ja tapasi, jolla tässä heistä kahdesta yhdessä kirjoitit. Tässä oli todella hieno, hiljaisenpehmeä tunnelma, josta molempien hahmojen persoona välittyi tosi vahvasti. Tyylilajina mainittu surumielisen toiveikas slice of life kuvaa tätä myös hyvin. Tykkäsin tässä paljon pienten yksityiskohtien merkityksestä, kuten siitä, että Remus ottaa itselleen alussa skonssin vain näön vuoksi, mutta leivoksista kasvaa heille yhteinen rutiini ja perinne. Myös Remuksen talo narisevine lattioineen ja räsymattoineen oli ehdottomasti omanlaisensa tunnelmanluoja.

Remus laittaa kätensä hänen kätensä päälle ja puristaa. Se antaa toivoa, että hän vielä jonakin päivänä jaksaa lähteä, mutta samaan aikaan jokin kosketuksessa sanoo älä mene, älä jätä minua, minä…
Neville ei uskalla ajatella loppuun, pitelee vain kiinni Remuksen kädestä, kiintopisteestään, joka pitää hänet pinnalla. Siinä hetkessä kaikki on oikein, asettunut uomiinsa, eikä Neville osaa miettiä seurauksia, kun hän eteisessä halaa Remusta tavallista pidempään.
“Tulen taas huomenna”, hän lupaa ja kun Remus silittää hänen selkäänsä lohduttavasti kaavun läpi, Neville tuntee ensi kertaa pitkään aikaan uudenlaista värinää sydämessään.

Tämä oli yksi suosikkikohdistani, niin kaunis, vähän surullinen, mutta myös toiveikas. <3 Kuten myös tuo loppu! Vendela sanoikin omassa kommentissaan hyvin, että romanssi kehittyi tässä hiukan huomaamatta ja lempeästi, muun sodan jättämistä haavoista hiljalleen paranemisen ohessa, mikä sopii todella hyvin Remukseen ja Nevilleen. Lukisin näistä kahdesta ehdottomasti lisää sinun kirjoittamanasi, jos vain inspiroidut. Kiitos paljon hienosta lukukokemukesta!

[Thelina]

Ihania kommentteja ♥ En ollut itsekään koskaan tajunnut tämän parituksen mahdollisuutta, joten voitte kiittää Nevillaa, että hän keksi toivoa tällaista kuuden lauseen lahjoissa! On kivaa kuulla, että sain sen toimimaan ♥

jossujb: Kiitos kun kommentoit vielä täälläkin, tätä viimeisteltyä versiota ♥ Hurt/comfort kuuluu omiinkin suosikkeihini, mutta koska olen tällainen kaiken pehmeän ja romanttisen ystävä, niin sellainen pehmeämpi hurt/comfort tästäkin tuli ja toki myös sodan jälkeisen arjen kuvaus. Ja lopussa tosiaan näkyy pilkahdus valoa, vaikka kaikki vaikeudet eivät vielä olisikaan voitettu.

Vendela: Minustakin Remus ja Neville sopivat oivasti yhteen, varsinkin tällä tavoin, että tuttavuus kasvaa pikkuhiljaa ystävyydeksi, joka vielä syvenee uudelle tasolle. Halusin pitää viittaukset heidän suhteeseensa aika kevyinä, tässä sodan jälkeisessä tunnelmassa ihan pelkkä kädestä pitäminen tai lämmin halaus on jotenkin vielä tavallista merkityksellisempää ja kertoo ehkä enemmän rakkaudesta kuin mikään sen intiimimpi. Kivaa, jos olit samaa mieltä Olen otettu kauniista sanoistasi, kiitos kommentista ♥

Okakettu: Minäkin rakastan Remusta, hän on lempihahmoni aina ja ikuisesti ♥ Ihanaa kuulla, että nuo pienet yksityiskohdat olivat onnistuneita, jotenkin näin Remuksen heti asumassa puutalossa, jossa tietenkin pitää olla räsymatot Tuo lainaamasi kohta taitaa olla omakin suosikkini. Remus ja Neville ansaitsevat molemmat lempeyttä ja rakkautta, ja mielestäni tällainen hiljaisesti syntyvä ymmärrys ja kumppanuus heidän välillään toimii todella hyvin. Taisin vähän ihastua tähän paritukseen, joten voi olla että heistä syntyy vielä lisääkin tarinoita. Kiitos kommentistasi, se toi valoa iltaani ♥

[Fiorella]

Poimin tämän kommenttikampanjasta, kun jo otsikkorivi herätti välittömän kiinnostuksen.

Jo hahmovalinta oli koukuttavan epätyypillinen, ja yhdistelmä silti samalla aika lailla uskottava.

Remus on edelleen samanlainen: kun Neville on sodan jälkeen pudonnut tyhjän päälle, Remus on kutsunut hänet teelle, puhunut ja kuunnellut. Vain ollut siinä.

Minusta tuntuu hyvin luontevalta, että Remus paitsi huomioi vähän syrjäänvetäytyvää hiljaista poikaa ollessaan opettajana, osaa myös toimia aikuisen Nevillen henkisenä tukena. Sellaisena rauhallisena ymmärtäjänä. Ihana Remus. Ja on helppo ymmärtää, kuinka tärkeitä Nevillen vierailut ovat myös hänelle itselleen.

Ensimmäistä kertaa Neville päätyy Professorin taloon, kun mummi pakottaa hänet viemään Remukselle skonsseja ja omenahilloa

Ihana pikku punahilkka -viittaus, tai ainakin minulle tuli heti mieleen. Tässä tosin mummi lähettää viemään sudelle vähän lämpimäisiä.

Remuksen koti pikkukylän laitamilla kuulostaa kovin perisuomalaiselta räsymattoineen ja huurteisine ikkunoineen, mutta skonssit ja tee vievät kyllä kirjan maisemiin. Ihastelin hienovaraisen kuvailevaa tapaasi kuvailla paikkoja ja tunnelmia, ne välittyvät aidon ja vilpittömän kuuloisina. 

sota painaa edelleen raskaana mieltä, vaikka kaikenhan pitäisi nyt olla hyvin.

Tämä tuntui kovin puhuttelevalta; eihän sota koskaan ole heti loputtuaan ohi. Ne asiat, jotka ovat jääneet käsittelemättä kiireellisempien alta, nostavat silloin päätään, eikä mikään ole enää samoin kuin ennen. Kaiken "pitäisi" olla hyvin, mutta ei kuitenkaan vielä ole niin. Toipuminen vie aikansa, monella tapaa.

Remus on kokenut kaksi sotaa, menettänyt kaikki parhaat ystävänsä ja silti selvinnyt. Se saa Nevillen lähes häpeämään ahdistustaan. Hänellä sentään olisi edelleen ystäviä, jos hän vain jaksaisi tavata heitä.

Neville ressu, kun vertaa väärällä tapaa. Kuvaat myös uskottavasti sitä, miten väsyneen mieli ei toimi kuten järki sanoisi, vaan ystävien kohtaaminenkin on Nevillelle vielä omanlaisensa taakka, jota ei jaksa kohdata. Onneksi Remus on tukena sopivassa määrin, ja pikkuhiljaa, vähitellen alkaa elämä voittaa ja Nevillekin saada voimia arjen kohtaamiseen ja kouluun palaamiseen.

Itse asiassa ihmetyttää, etteivät kaikki ole järkyttävässä kriisissä kouluun paluusta, aikamoisen taistelun näyttämönähän Tylypahka oli, ja koululaiset siellä kaiken draaman ja mellakan keskellä pärjäämässä kuka mitenkin...

Vendelan tavoin pidin tämän ficin hienovaraisuudesta ja siitä, etteivät asiat edenneet liian vauhdikkaasti, kun kyseessä on kaksi rauhallista kaveria. Tässä oli ihastuttavan levollinen, haikea mutta silti toiveikas tunnelma kautta linjan, ja minäkin pidin kovasti siitä, että lopetus oli kuin keväinen aurinko, joka kurkistaa pitkästä aikaa pilvipeitteen takaa.

[Fairy tale]

Tämä herätti huomioni jo päivän pari sitten. Ehkä siksi, että tällä parilla en ole ennen lukenut ja jotenkin tuo pieni informaatio, että kyse on sodan jälkeisestä ajasta sai minut tarttumaan tähän. Se todella kiinnostaa, mitä eri hahmot miettivät ja ajattelevat sodan jälkeen, kun sen haavat ovat vielä melko tuoreita. Ja Neville. Nevillessä on potentiaalia ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Uskonkin että hänestä kirjoittaiminen on antoisaa.

Pidän jollain lailla näistä asetelmista, jossa kaksi eri sukupolven velhoa ystävystystyvät ja lähentyvät ja voivat jakaa asioitaan. Kuten kirjoititkin, Remus oli mukana jo toisessa sodassa. Sillä on varmasti merkitystä ja tämä viimeisin sota on varmasti herättänyt paljon muistoja siitä ensimmäisestä, kaikista niistä menetyksistä.

Neville on niin hellyttävä ollessaan hieman hukassa ja jumissa. Hänellä ei ole vielä voimavaroja jatkaa opintoja, vaikka ehkä osa häntä sitä niin kovasti haluaakin. Päätit tämän kuitenkin toiveikkaasti. Vaikka Remus kaipaa seuraa, hän tietää mikä Nevillelle on parempi. Nevillen opintojen jatkuminen ei kuitenkaan sulje pois heidän tapaamisiaan, vaikka ne eivät jatkukaan kovin tiheää tahtia. He ovat tässä vaiheessa luoneet jo niin vahvan yhteyden, että se kestää ja jatkuu eikä pääse katkeamaan.

[Thelina]

Fiorella: Ihana Remus totisesti ❤️ Ja hymyilin tuolle punahilkka-kommentille: tuo oli kyllä täysin tahaton viittaus, minkä kieltämättä noin ajateltuna voi hyvinkin yhdistää punahilkkaan en yhtään tajunnut, että sen voisi ajatella noin Remuksen talossa on kyllä suomiviboja, mutta englantilaisissa taloissa on tunnetusti huono eristys, joten eipä se ole ihme, jos vähän vetää. Räsymatot taas sopivat jollain tavalla sellaiseen kotikutoiseen velhosisustukseen, vähän Kotikolon tyylisesti. Ihanaa, jos sodasta toipumisen kuvailu tuntui uskottavalta. Kirjoissa skipattiin tämä osio kokonaan, vaikka kaikilla on varmasti ollut oma toipumisprosessinsa sodan jälkeen, toisilla pidempi ja toisilla lyhyempi. Halusin tuoda tähän nimenomaan sellaista tunnelmaa, jossa tukea, ymmärrystä ja lohtua voikin löytyä yllättävästä paikasta ja sota tavallaan synnyttää jotakin hyvää, uuden kumppanuuden. Loppuun on tietysti laitettava toiveikkuutta, ihanaa että pidit siitäkin. Kiitos paljon kommentistasi ❤️

Fairy tale: Olet oikeassa, että Nevillessä on potentiaalia. Hän on ihana hahmo, josta tekisi ehdottomasti mieli kirjoittaa enemmänkin. Minustakin tuo eri sukupolven velhojen tutustuminen ja joskus yllättäväkin lähentyminen on kiehtovaa ja usein antoisaa luettavaakin. Aiemmin kauhistelin tällaisten paritusten väistämätöntä ikäeroa, mutta sittemmin olen alkanut ajatella, että mitäpä sen väliä, jos henkilöt muuten kohtaa. Ja velhothan elävät vanhoiksi, eihän se silloin tunnu missään, jos on vain parikymmentä vuotta eroa. Remus on ajattelevainen, eikä sano ääneen sitä, miten yksinäiseltä hänestä varmasti tuntuu Nevillen ollessa koulussa, mutta kuten sanoit, vahvaa yhteyttä ei enää helposti saa katkaistua. Kiitos kommentista ❤️

[Kaarne]

Näemmä on ihan turha odottaa sellaista päivää, jona aivot olisivat virkeät, joten kommentoin tätä nyt kuitenkin. Katsotaan, osaanko sanoa yhtään mitään järkevää.

Tykkään tästä tosiaan kauhean paljon, kuten olen jo moneen kertaan eri kanavissa ilmaissut. ♥ Tavoitat tässä mun mielestä ihanasti jotakin syvää sekä Nevillen että Remuksen hahmoista, ja juuri tällaista tunnelmaa ja hauraasta alusta kasvavaa ihmissuhdetta minäkin ajattelin, kun paritusta ehdotin. Tässä on lempeyttä, hellyyttä ja taustalla sodan kipeyttä ja kirpeyttä, ja siitä syntyy tosi kaunis ja hiljaisella tavalla pysäyttävä yhdistelmä.

Pidän kovasti tämän miljööstä ja noista arkisista kohtaamisista, missä ei ole mitään mahtipontista tai dramaattista. Croissanteista muodostuva perinne, Remuksen leikatut hiukset, Versolta tulleet kirjeet. Minusta oli ihanaa, että vaikka Nevillen lisäksi Remuksella on aika vähän asioita, joista ottaa tukea, hän on silti valmis päästämään Nevillen takaisin Tylypahkaan, eikä jarruta häntä yhtään. (Tosin nyt tätä ties kuinka monetta kertaa lukiessani pohdiskelin, että ehkä seuraavaan - kirjoitathan vielä ainakin yhden? - osaan voisi tuoda mukaan myös Harryn, Hermionen ja Ronin, sillä varmasti hekin sodan jälkeen muistavat Remusta. Ja ehkä voisi käsitellä myös sitä, miten kolmikko Nevillen ja Remuksen suhteeseen suhtautuu?)

Ylipäätään tämä on tosi tasapainoinen ja kaunis kokonaisuus, jonka ääreen olen palannut useasti ja varmasti vielä myös palaan. Kiitos hirveän paljon siitä, että kirjoitit näistä kahdesta! ♥ Yritän saada kommentoitua tuohon toiseenkin ficciin pian, ehkä jopa nopeammin kuin tähän.

[Thelina]

Vehka: Ilahdun ihan kaikenlaisista kommenteista, ei niissä tarvitse olla mitään järkevää Ja toden totta piristit minua tänään kauniilla sanoillasi ♥ Ajatus tästä parituksesta ei vain jättänyt minua rauhaan, ja kun tämä tarina vain jotenkin tuli ulos, tuli heti sellainen tunne, että tämä on varmaan paras tarinani tähän mennessä. Ihanaa, jos siis pidät tästä, sinuahan tässä on kiittäminen koko alkuperäisestä ideasta ♥ ja kirjoituspiiriä hyvistä kommenteista ja parannusehdotuksista!

Remus on ollut lempihahmoni kauan ja Nevillestäkin olen pitänyt aina (tosin hänkin on viime aikoina kohonnut aika korkealle suosikkihahmojeni listalla ♥), joten ihanaa kuulla, että hahmot ja tunnelma olivat tässä onnistuneita. Remuksen hiukset — näen ne yleensä aina tietynlaisina, sellaisina loivina hieman pidempinä, ehkä vähänä mallista ylikasvaneina laineina / isoina kiharoina, mutta tässä näin selvästi hänet lyhythiuksisempana. Ajattelin hänen ehkä leikanneen hiuksensa, jotta olo sodan jälkeen muuttuisi paremmaksi, kevenisi. Mutta Neville taisikin olla siihen parempi apu.

Rakastan kirjoittaa arkisista hetkistä ja on ollut kivaa huomata, että niistä myös tykätään lukea. Tähän syntyi jotenkin ihan omanlaisensa tunnelma ja jatko-osien suhteen hieman jännittää, pystyykö samanlaista enää tavoittamaan? Ajatus Harryn, Ronin ja Hermionen tapaamisesta kuulostaa kyllä hyvältä idealta, ehdottomasti jätän sen hautumaan, jos tulee sopiva fiilis kirjoitella lisää. Heitä ei mainita tässä (jos ei lehtijuttuja lasketa) eikä tuossa jatko-osassa, mutta eihän se tarkoita, etteivät he olisi pitäneet ystäviinsä yhteyttä.

Kiitos tuhannesti kommentista! Olen niin onnellinen, että tästä on pidetty ja varsinkin siitä, että sinä pidit, koska tykkäät Nevillestä ♥

[Kelsier]

Kommenttiarpajaisista hei!

Tämä oli oikein söpö oneshot. Tykkäsin tuosta pikkukylästä, jossa sekä Remus että Neville ja Augusta asuivat. Minun alkoi tehdä mieli skonsseja ja Augusta-mummin hilloja. Ihanan hitaasti, kokeillen ja ymmärtäväisesti Neville ja Remus tutustuvat toisiinsa nyt uudessa valossa. Sota on jättänyt kumpaankin syviä arpia ja Remuksella on tietysti tuo ihmissusijuttu. Mukava, että olit kirjoittanut Verson sekä myös Lipetitin kannustamaan Nevilleä suorittamaan tutkintonsa loppuun.

Kiitos, kiva oli lukea tämä iltapalaksi!

[Avaruuspiraatti]

Ensiksi: AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA

Toiseksi: Onnea arpajaisten voitosta ❤ Minä(kin) sieltä tämän tekstin pariin löysin. En juuri (ollenkaan) ole Remus/Neville-paritukselle antanut ajatusta, mutta he sopii vallan mainiosti toisilleen! Heillä molemmilla on tosi samantyyppinen aura, tuollainen rauhallinen ja lempeä. Sodan jälkeen he molemmat varmasti kaipaavat vain hiljaisuutta ja tulevaisuuden ilman kompastuskiviä. Tykkään, miten verkkaan tässä heidän suhteensa alkaa ottaa muotoa. Vähän oon tietenkin surku, etten päässyt lukemaan suloisista, lohduttavista suudelmista, mutta ehkäpä sitten seuraavassa Remus/Nevillessäsi [insert: pohtiva emoji].

Tykkään tämän haikeasta, mutta lohdullisesta tunnelmasta. Sota on ollut pysäyttävä voima niin Remuksen kuin Nevillekin elämässä, mutta pikkuhiljaa se ensijärkytys hälvenee ja pienin askelin arki alkaa luisua uusille, paremmille urille. Mua niin särki tuo, että Remus on menettänyt kaikki tärkeimmät ystävänsä kahdessa sodassa. Onneksi hän löytää kuitenkin Nevillestä uuden, tärkeän ihmisen. Ei sitä tiedä, kuinka kauan Remus jaksaisi yksinäisyyttään ja varmasti myös syyllisyyden tuntojaan siitä, että on ainoana elossa.

Ja kuten muut, minäkin tykkäsin tämän shotin miljööstä ja erityisesti keltaisesta puutalosta ❤ Kiitos, tämä oli ihana ja lempeä.

[Thelina]

Kelsier: Mukavaa kuulla jutuista, joista pidit! Jotenkin ajattelin, että pienessä velhokylässä saisi asustaa aika rauhassa jästeiltä Yllätyin itsekin, miten hyvin tämä kaksikko toimii keskenään, joten on mukavaa kuulla, että pidit heidän hienovaraisesta lähentymisestään. Kiitos kommentista ♥

Avaruuspiraatti: Minäkään en ollut koskaan antanut tälle paritukselle ajatusta aiemmin. Mutta he sopivat yhteen niin hyvin ♥ Olen ihan rakastunut tähän kaksikkoon, varsinkin yhdistettynä sodan jälkeiseen kipuiluun ja toiveikkuuteen. Ihanaa kuulla, että tykkäsit juuri siitä. Keltainen puutalo on juuri sopiva asumus Remukselle Ja suudelmista, olen jo kirjoittanut yhden valmiiksi päässäni, mutta se ei ole vielä päässyt paperille (tai koneelle...) saakka. Kiitos kauniista sanoistasi ja kommentista, ilahdun jotenkin extrapaljon siitä, kun nämä Remus/Nevillet saavat kommentteja, koska heistä on kertakaikkiaan tullut niin rakkaita minulle ♥

[Waulish]

Olen tätä ennenkin sinulle hihkunut, mutta en vain pääse yli enkä ympäri siitä, miten sopivalta ja luonnolliselta tämä paritus tuntuu. En ollut aiemmin edes ajatellut Remus/Nevillen mahdollisuutta, ja tämän tarinan luettuani olin hämilläni siitä, etten ollut ajatellut, koska nämä hahmot todella sopivat toisilleen aivan mielettömän hyvin. Molemmissa on jotain maanläheistä, eikä kumpikaan mielellään nosta itseään jalustalle. Molemmilla on myös takanaan kauheita koettelemuksia ja vaikeita aikoja. Ikäerokaan ei häiritse lainkaan, koska ainakin tämän tarinan perusteella miesten suhde on varsin tasapainoisella ja terveellä pohjalla. Lisäksi minulla on jotenkin sellainen tuntuma, että Neville on ikäistään kypsemmän oloinen. Se selittyy luontevasti hänen tähänastisella elämänpolullaan, vanhempien tietynlaisella menettämisellä ja sodan kauhuilla. Remuksellakin on takanaan kurjuutta, vieläpä kaksin verroin velhosotien osalta, mutta kaikesta huokuu ja henkii se, ettei hän suhtaudu Nevilleen ollenkaan vähätellen tai ylimielisesti - eikä suhtautunut silloinkaan, kun Neville vielä oli lapsi Tylypahkassa. Miesten vuorovaikutuksen ja suhteen harmonia ja tasapaino on ihanaa, lohdullista luettavaa. ♥

Olen usein kiinnostunut fikeistä ja skenaarioista, joissa sota on jättänyt jälkensä ja arpia, vaikka se onkin jo ohi ja kaiken periaatteessa pitäisi olla hyvin, ja tässä tarinassa sitä käsitellään uskottavasti ja samaistuttavastikin. On luonnollista, että kriisin ja suuren elämänmullistuksen jälkeen vie aikaa päästä taas jaloilleen. Luonnollista on sekin, että tuntee ikään kuin syyllisyyttä tai alemmuutta siitä, ettei ole päässyt vielä yli kaikesta. Nevillenkin ajatuksista on havaittavissa jonkinlaista huonommuudentunnetta siitä, että hän jumittaa alakulossaan, vaikka muut jo rakentavat velhomaailmaa uudestaan kovalla tohinalla. Olenkin tosi iloinen ja helpottunut siitä, että Nevillellä ja Remuksella on toisensa tässä tilanteessa. He vaikuttavat vetäytyvän toisiaan kohti kuin magneetit, ja se on hyvin ymmärrettävää, koska he ovat kokeneet saman ja tietävät tasan tarkkaan, miltä toisesta tuntuu, vaikka he vain istuisivat hiljaisuudessa. Tällainen vaitonainen ymmärrys ja hyväksyntä on ihanaa luettavaa! Se luo myös uskottavan pohjan kaksikon tunteiden syvenemiselle ja varsinaisen parituksen syntymiselle, vaikkei tämän tarinan puitteissa vielä oikeastaan tunteita tunnustellakaan. Pidän kovasti tällaisesta hienovaraisesta lähentymisestä, ja se tuntuu luontevalta juuri näiden hahmojen ollessa kyseessä.

Huomasin tuudittautuvani lohdulliseen paranemisprosessiin, jota tässä tarinassa käydään läpi, ja se tarjosi minullekin lukijana paljon lohtua. On ihanaa lukea, kuinka hahmot pikkuhiljaa lähentyvät ja oppivat olemaan toistensa kanssa, hakeutuvat toisiinsa kuin turvasatamaan. Paraneminen ja toipuminen on hidasta, mutta lopulta sen merkit ovat selvästi havaittavissa, kun Neville on valmis jatkamaan opintojaan ja Remus taas on valmis odottamaan häntä. Sydäntäni lämmittää niin kovin se, että Remus kannustaa Nevilleä eteenpäin elämässä, vaikkei yksin jääminen ole hänelle helppoa. Se kertoo ehkä myös eräänlaisen luottamuksen syntymisestä: Remus pystyy luottamaan siihen, että he tapaavat vielä, että Neville kirjoittaa ja tulee käymään, ettei lohdullinen yhdessäolo ole päätöksessään. Toivon ja ounastelenkin näille kahdelle mielessäni onnellista yhteistä tulevaisuutta, oi että...

Vielä ennen kuin päätän päättömät ja hännättömät hölinäni, haluan nostaa esiin sen, miten ihastuttava ympäristö tässä tarinassa on. Professorin talon huurteiset ikkunat ja vetoisat, narisevat lattiat on helppo kuvitella; niihin on helppo eläytyä ja uppoutua. Rakastan tämän tekstin kuvailua. Toivottavasti Nevillellä on edessään vielä monta vierailua Remuksen luona!

Kiitos kovasti tästä ihanasta lukukokemuksesta, nautin tästä läpikotaisin! -Walle

[Thelina]

Walle, minulla on ihan samanlainen olo tästä parituksesta! He vain ovat niin hyvät yhdessä ♥ ikäero ei minuakaan häirinnyt missään vaiheessa: jotenkin ajattelen, että yleensäkin vanhoiksi elävien velhojen mittapuulla Remus on ihan nuori vielä, ja Neville toisaalta vuosiaan vanhempi. Ja toki samankokoista ikäeroa näkee muissakin parituksissa, esim. Severus/Hermionessa.

Minäkin tykkään kovasti lukea sodanjälkeisestä ajasta, varsinkin jos synkkyyteen yhdistetään lempeää toiveikkuutta. Ihanaa kuulla, että sellaiset tunnelmat välittyivät tästä ja tykkäsit parituksen hienovaraisuudesta sekä Remuksen ja Nevillen lohdullisesta toisiinsa tukeutumisesta. Jotenkin heidän kohdallaan jokainen pienikin ele kertoo välittämisestä niin paljon, ettei sen kertomiseen tarvita suuria sanoja tai suudelmia. Ja se välittäminen kantaa kyllä Nevillen opiskeluajan yli, vaikka he joutuvatkin hetkellisesti eroon toisistaan. Kiva kuulla, että pidit ympäristön kuvailusta myös! Minusta tuollainen talo sopii Remukselle niin hyvin ♥

Kiitos kommentista, olen niin iloinen, että pidit tästä ficistä ja tykästyit Remus/Nevilleen! Heistä on tullut minulle niin kovin rakkaita ♥

[niiina]

Kiitos kun kommentoit minulle kommenttiarpajaisissa! Halusin ehdottomasti kiitokseksi kommenteista lukea jokaiselta jotakin ja kommentoida takaisin. Siitä tulee itselle tosi hyvä fiilis, toivottavasti muillekin!

Tartuin tähän tekstiin kun se jäi tuosta Finipikarit - gaalasta mieleen. Musta tämä paritus on tosi kiva kyllä! Jotenkin hyvinkin mahdollinen. Tykkään tämmöisistä rare - tyyppistä pareista.

Itse tekstiin kuitenkin, niin todella hieno! Olit kuvannut todella hauraasti ja kauniisti sitä surua, mitä sota jättää jälkeensä ja kuinka on todella haasteellista tarttua kiinni takaisin siihen elämään, mitä on ennen elänyt. Neville vaikuttaa ihmisenä kuitenkin lopulta vahvalta, joten hän varmasti tuosta nousee vielä, mutta on myös todella sympaattinen ja tunteva nuorimies, joka varmasti on kokenut sodan äärimmäisen raskaasti. Remuksen kohdalla tuota vetäytymistä osaa tietyllä tapaa odottaakin. Mies on menettänyt melkein kaiken. Ison osan ystävistään yms. Voin hyvin kuvitella kuinka haasteellista on lähteä enää todellakaan rakentamaan mitään normaalia kaiken tuon jälkeen. Ihanaa, että juuri nämä kaksi muodostivat ystävyyden ja toivat toinen toisilleen juuri sitä mitä he tuntuivat tarvitsevan. Ilmeisesti loppua kohden he kokivat jotain ystävyyttäkin suurempaa kenties tai en tiedä. Tuo oli niin haurasta ja kauniisti kuvattua, että voiko sille määritellä jotain tiettyä termiä. Itse vielä pitäisin tuota jonain kauniina ja todella syvänä ystävyytenä. Onneksi heillä on toisensa, ettei asioita pidä murehtia yksin. Kahdestaan se todella on helpompaa.

Kirjoitat todella taitavasti ja tämmöisiä tekstejä on ilo lukea. Niistä saa itsekin irti niin hurjasti, kun saat luotua sen lukukokemuksen todella taidokkaasti. Kaunis, hauras, käsin kosketeltava. Tosi hieno teksti, iso kiitos tästä sinulle! Onneksi luin. Olet Upea kirjoittaja. ♥

[Thelina]

niiina, onpa ihanaa, että lahjoitit jokaiselle kommentoineelle kommentin takaisin, arpajaisten ilo moninkertaistuu Olin ihan häkeltynyt, että tämä paritus ja ficit olivat jääneet ihmisille niin hyvin mieleen viime vuodesta, että ne saivat useampiakin pikareita. Jotenkin erityisen merkityksellistä senkin vuoksi, että tästä ficistä alkaneesta pienestä sarjasta ja Remuksen ja Nevillen tarinasta tuli itselleni tosi tärkeä viime vuonna ja varmasti aion kirjoittaa heistä jossain vaiheessa lisää tänä vuonnakin!

Tässä ficissä paritus oli tosiaan vielä aika viitteellinen ja sitä voi tulkita haluamallaan tavalla! Kiva kuulla, että tykkäät rare-parituksista ja että pidit tämän hauraasta tunnelmasta myös. Nevillellä ei varmasti ole sodan jälkeen ollut helppoa, eikä varsinkaan Remuksella, joka tosiaan on menettänyt lähes kaikki läheisensä. Omakin sydän vähän särkyy tällaista kirjoittaessa, mutta näiden kahden hahmon dynamiikka sopii jotenkin tosi hyvin yhteen ja tuo lohtua ja turvaa löytää ystävä epävarmojen aikojen keskellä ♥ Kiitos kun kommentoit, ihanaa kuulla, että tykkäsit tästä!

[flawless]

Rare on yksi mun kaikkien aikojen ikilemppareistani ficeissä, koska musta on mahdottoman mielenkiintoista nähdä, miten kirjoittaja aikoo tuoda yhteen ensivilkaisulta epätodennäköisen oloisen parin. Jokin tässä rareparituksessa kuitenkin oli erilaista, koska musta tämä vaikutti heti jo ensisilmäykseltäkin aika mahdolliselta parilta. Toisaalta jos asiaa ajattelee, niin epätodennäköiseltä, mutta jotenkin ensivilkaisulla sellaiselta, että heti siinä jokin loksahtaa kohdalleen. Neville ja Remus ovat musta samaan aikaan samanlaisia, mutta erilaisia. Molemmat ovat rohkeita, hiukan ujoja, lempeitä, hiukan syrjään vetäytyviä ja mahdottoman lojaaleja ja suoraselkäisiä. Toisaalta kuitenkin heillä on hyvin erilaiset lähtökohdat, joista ikäero ja opettaja/oppilas-asetelma tulevat ensimmäisenä mieleen. Oli virkistävää lukea paritusta, jossa opettaja/oppilas-skenaario toteutuu pitkään opiskelujen jälkeen eikä opiskelun aikana ole ollut mitään säpinää. Se tuo tähän erilaisen maun. Pidin myös siitä, että tässä Remus ei ollut niin itseuhrautuva ja itseään vähättelevä, ainakaan vielä, kun päästi Nevillen lähelle ilman niitä "en ansaitse hyviä asioita" -puheita. Ehkä Tonks sitten avasi ne lukot. Musta oli myös ihanaa, kuinka Neville ja Remus olivat toisilleen läsnä ja ymmärsivät toisiaan niin alusta asti niin saumattomasti, ja kuinka molemmat kipusivat ylös toisiaan pitkin. Se on kiinnostava lähtökohta näiden väliselle suhteelle, koska siinä on vaihtoehtoja niin moneen, sekä ystävyyteen että romantiikkaan ja toisaalta taas sekä terveeseen ja kauniiseen toisen tukemiseen että epäterveelliseen läheisriippuvuuteen. Musta on tosi kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan viet tämän noissa jatko-osissa, täytyy lukea nekin! Tämä oli näinkin kaunis tarina uudesta alusta ja sodasta toipumisesta ja kahden hahmon henkisestä yhteydestä, mutta tämä oli sellaisena niin kiva, että jätti kyllä kaipaamaan lisääkin. Tämä tilanne oli rakennettu niin mielenkiintoisesti, että mielellään näen mihin tämä jatkuu, koska musta tämä oli hengeltään juuri sellainen uusi alku näille molemmille, ja kyllähän sitä alun jälkeinen jatko kiinnostaa Kiva teksti, pidin tämän haikeasta mutta varovaisen toiveikkaasta tunnelmasta. Kiitos! Täytyy lukaista nuo tämän jälkeisetkin tekstit.

[Thelina]

flawless: olen samaa mieltä, että tämä vaikutti heti ensi silmäyksellä mahdolliselta ja toimivalta parilta! Kuvasit kommentissasi todella hyvin Remuksen ja Nevillen luonteita, näen itsekin heissä paljon samaa ja juuri noita mainitsemiasi ominaisuuksia ♥  On totta, että Remus on monissa ficeissä torjuva ja vähättelevä, eikä usko ansaitsevansa hyvää - tässä ei kuitenkaan voi lukea Tonksin ansioksi tuota, ettei niin oikeastaan käynyt, sillä tässä AU-maailmassa ajattelin, että Remus ei olisi laisinkaan ollut Tonksin kanssa, niin ei ollut sitten sitä ongelmaa, mihin Teddy olisi pitänyt laittaa :'D. Ihanaa kuulla, että pidit tämän tunnelmasta ja jäi halu lukea lisääkin ♥ Kiitos kommentista!

[Grenade]

Onnittelut Kommenttiarpajaisten voitosta! Nappailin tämän listauksestasi, kun paritus vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että pitihän tulla katsomaan, miten olet saanut sen toimimaan.

Ja hienosti olitkin! Onhan heissä kuitenkin lopulta myös samaa ja olit saanut kivasti yhdistettyä heidän molempien rauhalliset luonteet yhteen. Oli luontevaa, että nämä kaksi voivat viettää aikaa myös hiljaisuudessa, jos joskus ei ole sanoja. Ja on luontevaa, että lähdetään metsäretkelle tai Nevillekin alkaa hoitaa Remuksen puutarhaa, koska kukapa muukaan sitä hommaa tekisi ja Neville varmasti haluaa myös auttaa Remusta siinä. Tai ehkä hän myös haluaa sillä tavalla jättää oman muistonsa itsestään, jos lähteekin taas tekemään kouluhommat loppuun. Puutarha jää, vaikka Neville ei joka päivä ehtisikään käymään.

Remus on kokenut kaksi sotaa, menettänyt kaikki parhaat ystävänsä ja silti selvinnyt. Se saa Nevillen lähes häpeämään ahdistustaan.

Voi Remus. :/ Mutta voi Nevillekin, kun häneenkin sattuu, mutta saako sitä sanoa, jos toiseen sattuu vielä enemmän. Onneksi he onnistuvat koko ajan kommunikoimaan paremmin ja ymmärtämään toisiaan, vaikka sota on jättänytkin jälkensä molempiin.

Muutenkin tykkäsin kovasti koko ficin rauhallisesta tunnelmasta. Ja siitä, miten heidän suhteensa etenee hitaasti, mutta varmasti koko ajan parempaan suuntaan. Siitä alusta, jossa hän tuo miltei vaivaantuneena ruokaa siihen, että ymmärtävät toisiaan jo muutamasta sanasta ja osaavat olla toistensa kanssa. Muutenkin tekstiä on kivaa lukea, kun teksti soljuu vaivattomasti eteenpäin ja on höystetty kivoilla yksityiskohdilla kuten ympäristön kuvailulla. Ficistä tuli mukavan kotoisa fiilis. ^^

Remus laittaa kätensä hänen kätensä päälle ja puristaa. Se antaa toivoa, että hän vielä jonakin päivänä jaksaa lähteä, mutta samaan aikaan jokin kosketuksessa sanoo älä mene, älä jätä minua, minä…

Ah, tää oli niin hieno ja lopun kolme pistettä, joka jättää sanomattomat sanat leijumaan tavallaan ilmaan oli niin sopiva tähän kohtaan. Melkein kuuli, aisti sen, mitä Remus halusi sanoa, mutta hän ei kuitenkaan ilmaise niitä.

Kiitos kovasti, olipa tämä ihana! ^^