Viistokuja-aamut, K-11, S/R

[Munis]

Nimi: Viistokuja-aamut
Kirjoittaja: Munis
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Drama, angst, aamuäreys ja -apeus
Vastuunvapaus: Rowling omistaa kaiken, minkä voi tunnistaa hänelle kuuluvaksi!
Yhteenveto: Aamut pysyivät hänen matkassaan pitkään kenties sen vuoksi, etteivät ne koskaan olleet varsinaisesti onnellisia.
Vapaa sana: Sain Sanaboolia ja sattumankauppaa -haasteesta todella aamuiset sanat (tekstin lopussa), ja halusin kirjoittaa Sirius/Remusta; oon viimeisen ehkä vuoden aikana taas aivan höpsähtänyt kyseiseen paritukseen, etenkiin sota-aikaan sijoittuvana, vaikka sanoisin edelleen että James/Sirius on parituksista paras.

Viistokuja-aamut

Azkabanissa Sirius muisti aina sota-ajan aamut. Hän unohti nopeasti lämpimät muistot kouluajoilta, hän unohti miltä tuntui nauraa vatsalihakset kipeiksi, eikä hän muistanut kauaa Jamesin leveintä virnettä. Ankeuttajat karkottivat hänen mielestään tuliviskinkatkuiset kesäyöt ja terästetyltä kermakaljalta maistuvat talvi-illat. Hän ei muistanut Remuksen uupuneita naurahduksia, jotka täyttivät heidän asuntonsa heidän loikoillessaan vuoteessaan ihot nihkeinä, pulssit yhä kiireisinä. Mielestä kului Remuksen kielen karheus ja nikamien reitti keskellä selkää. Hän ei saanut kiinni sävystä, jolla Remus oli kutsunut hänen nimeään polttavan pimeissä öissä. Hän ei muistanut Peterin riemastunutta katsetta ja toivoi, ettei olisi muistanut hänestä mitään muutakaan.

Aamut pysyivät hänen matkassaan pitkään kenties sen vuoksi, etteivät ne koskaan olleet varsinaisesti onnellisia.

Sirius oli aina ollut huono heräämään aikaisin. Feeniksin killan tehtävät pakottivat hänet kuitenkin säännöllisesti raottamaan silmiään auringonnousun aikaan. Usein hän oli aamuisin äreä nälästä ja väsymyksestä, eikä hän myöhemmin ymmärtänyt, miten Remuksen pinna oli saattanut venyä liimamaisena niin monta aamua niinä vähäisinä vuosina, jotka he vapaina nuorina miehinä saivat kulutettavikseen.

"Koeta nyt pinnistää", Remus oli murahtanut kerran lokakuussa, kun vastapäisen talon seinää pitkin kiemurtelevan kasvin lehdet olivat värjäytyneet verenpunaisiksi ja kello oli Siriuksen mielestä ollut aivan liian vähän.
"Pinnistää? Kuutamo, ei kukaan sano 'pinnistää'. Jos et keksi parempaa sanaa, niin mä nukun vielä vähän", Sirius oli sanonut ikään kuin heillä olisi ollut kaikki aika maailmassa. He olivat olleet yhdeksäntoista, ja olivat vasta totuttelemassa siihen ajatukseen, etteivät ehkä pystyneetkään ihan mihin tahansa. Lopulta Remus oli muuttanut sängyn jääkuutioksi taikasauvansa huitaisulla ja saanut Siriuksen hypähtämään sängystä kirosanavyöryn saattelemana. Sirius muisti, miltä kadulla oli tuoksunut sinä aamuna. Hänellä oli ollut hiekkaa kengässään.

Kerran Sirius oli kaatanut kahvipannun yhden Remuksen suosikkikirjan päälle.
”Vittu!”
”Varo vähän!” Remus oli huokaissut pettyneenä ja vetäissyt tuhoutuneen kirjan syliinsä. Kahvi oli norunut pöydän laidalta tuolille ja siitä lattialle värjäten kaiken ruskeaksi.
”Enkö mä ole kysynyt aika monta kertaa, että onko sun pakko jättää niitä lojumaan kaikkialle? Liukastuin eilen siihen helvetin Wildeen vessan lattialla, Merlin vie!” Sirius oli rähjännyt ja pyyhkinyt kahvilammikkoa pöydältä likaisella t-paidalla. Remus ei ollut edes ollut vihainen, vaan pelkästään pettynyt. Sirius oli aina inhonnut Remuksen tapaa riidellä; tämä antoi muiden puhua suunsa puhtaiksi ja otti kaiken vastaan vaisuna, väittämättä vastaan. Se sai Siriuksen aina myöhemmin inhoamaan itseään.
”Anteeksi. Oliko se kallis? Mä ostan sulle uuden”, Sirius oli sanonut hieman rauhoituttuaan, ”kello on aivan saatanan vähän, mun ei pitäisi edes koskea mihinkään mikä voi kaatua tai särkyä tai mennä rikki…”
”Kaikki voi mennä rikki”, Remus oli todennut, ja Sirius oli paiskannut litimärän t-paidan tiskipöydälle tarpeettoman dramaattisesti.

Joskus Sirius oli yrittänyt valmistaa aamiaista, mutta munakkaasta tuli aina liian kuivaa tai vetelää, joten jossain vaiheessa hän oli luovuttanut ja alkanut käyttää aamun ensimmäiset hetket koettamalla sinnikkäästi hukuttautua leijonakuvioituun kahvikuppiinsa. Juotuaan kolme mukillista hän yleensä seestyi hieman.

Aamut kirvelsivät todellisuudellaan; ne palauttivat värit pieneen asuntoon ja valo sai surun heidän silmissään säkenöimään. Öisin oli aina helppoa uskotella itselleen sodan olevan pelkkää satua. Aamuisin molemmat olivat liian väsyneitä teeskennelläkseen. Päivisin he tuhlasivat nuoruuttaan yrittämällä esittää olevansa aikuisia. Humalassa James aina intoutui vaahtoamaan siitä, kuinka aikuistuminen ei todellakaan kuulunut hänen suunnitelmiinsa, mutta pikkuhiljaa puheet olivat hiipuneet ja sanat unohtuneet, ja heinäkuun kuollessa vuonna 1980 James oli ollut aikuisempi kuin he muut kolme yhteensä.

Vuodenajat vaihtuivat nopeasti, ikään kuin niillä olisi ollut kamala kiire kuolla. Jossain vaiheessa Siriuksesta tuntui, että oli koko ajan pimeää. He värjöttelivät milloin missäkin piilopaikassa kuolonsyöjien kotitalojen lähettyvillä. Juuri koskaan ei tapahtunut mitään merkittävää, ja vankilassa Sirius muisti vahtivuorot yhtenä pitkänä puuroutuneena jatkumona. Aamut hän muisti yksityiskohtaisesti, ehkä siksi, että silloin monet asiat tuntuivat olleen aidoimmillaan. Hän muisti kitalaen polttaneen teen (Remus osti aina Kiinalaista pallosalamaa – ei vastaväitteitä) ja pöydällä olevat paahtoleivän muruset, jotka painoivat ikävästi käsien alla. Hän muisti sanomalehtipaperin kahinan Remuksen lukiessa kuolinilmoituksia. Hän ikävöi kaikkia aamujen tavanomaisia epämukavuuksia, vilua joka valtasi vartalon, kun lopulta pakottautui pois peiton alta. Hän ikävöi jopa Remuksen pettynyttä ilmettä ja tämän ärtymyksen ja huvittuneisuuden sekaisia yrityksiä saada hänet ylös sängystä.

Remus oli aina paasannut hänelle siitä, miten oli mahdollista saada aamuisin kaikesta mahdollisesta niin suuri ongelma, kun he kuitenkin elivät keskellä sotaa. Myöhemmin Sirius kuvitteli ymmärtävänsä. Sodassa tuntui turvalliselta takertua tavallisiin, pieniin ongelmiin, kun koskaan ei voinut todella tietää, milloin kuolonsyöjät potkaisisivat oven sisään.

Sodan loputtua Siriuksella ei ollut mitään. Hän olisi silti antanut mitä tahansa, jos edes pienen aamuisen hetken hänen suurin ongelmansa olisi voinut olla palorakkula kitalaessa tai puoli viideltä soiva herätyskello.


Vapaa sana 2: Sanabooli-haasteesta käytettäväkseni arvottiin sanat vetelä, kuiva, kallis / vuode, kahvipannu, aikuinen / raottaa, pinnistää, värjötellä

[lurikko]

Ah, lisää vaan höpsähdystä Sirius/Remukseen, just hyvä!

Tykkään tästä kovasti, tässä on tosi osuvia juttuja ja myös viehättävällä tavalla vähän paradoksaalinen tunnelma koko ajan, kun tässä eletään niitä Siriuksen muistoja jotka eivät sinällään olleet onnellisia koska hän sai pitää ne Azkabanissa, ja kuitenkin tässä ne näyttäytyy aika onnellisena aikana siitä huolimatta, että niissä on paljon sellaista pientä arkista ärsyttävyyttä kuten aikaiset aamut (ja paahtoleivänmurut käsien alla, ihana!). Tää on ikään kuin tavallista ja arkista ja vähän tylsääkin eikä mitään ihanimpia muistoja ja kuitenkin tämä nyt sitten kuitenkin on niitä ihania muistoja. Tykkään tästä ristiriidasta.

Ja tykkään myös aloituskappaleen vähän samanlaisesta ristiriidasta, siitä että Sirius listaa kaikkea ihanaa mitä ei enää muista Se tekee tosi kivalla tavalla mun mielestä kertojasta arvoituksellisen, ilmeisesti siis joko Sirius valehtelee tai sitten, ja kallistuisin tähän, tarinan kertoja liukuu jossain kaikkitietävän kertojan ja subjektiivisen kertojan (en muista enää oikeita termejä näille, on liian kauan aikaa kaikista mun äikänopinnoista) välillä - tai siis että lukija (minä) luulee että kyseessä on ihan subjektiivinen Sirius omin silmiensä läpi kertomassa mutta sitten kuitenkin vilautetaan asioita joita Sirius ei (ehkä) voi tietää.

Tässä tarinassa on kauttaaltaan kivoja kohtia mutta lainasin tuosta aloituskappaleesta yhden, joka tuo mun mielestä parisuhteen jotenkin käsin kosketeltavalla tavalla - ehkä se on toi nihkeä tavalla esiin tässä.

heidän loikoillessaan vuoteessaan ihot nihkeinä, pulssit yhä kiireisinä. Mielestä kului Remuksen kielen karheus ja nikamien reitti keskellä selkää.

Lopulta Remus oli muuttanut sängyn jääkutioksi taikasauvansa huitaisulla -

Tää on myös hyvin kekseliäs temppu Remukselta, yllätyin kun tajusin että mitä tässä tapahtuu (+ pikku typo jääkuutioissa).

Yksi mun lemppariyksityiskohta sisällössä - vaikka se ei nyt koskekaan Siriusta ja Remusta, kumma kyllä - on Jamesin aikuistuminen: ensin James väittää sinnikkäästi ettei aikuistu ja sitten yhtäkkiä hänestä onkin tullut, jotenkin huomaamatta ja vääjäämättä ja varmaan tahtomattaankin - aikuinen. Ja myös toi Remuksen tapa tapella on jotenkin tosi helposti kuviteltavissa ja tosi inhimillistä, niin kuin myös Siriuksen ärtymys, siis miten ärsyttävää jos haluaisi tapella mutta toinen vaan katsoo pettyneesti eikä suostu tiuskimaan! Hirveetä

Tästä tykkään myös jotenkin tosi paljon:

Hän ikävöi kaikkia aamujen tavanomaisia epämukavuuksia, vilua joka valtasi vartalon -

Ensinnäkin noin aamujen tavanomaiset epämukavuudet, nam, ja sitten vartalon valtaavan vilun alkusoinnut, sen luin pariin kertaan ja mietin itsekseni että en mää voi noin vaan ihastua alkusointuihin mutta niinpä näköjään vain ihastuin. Ja tämän tarinan tyyli on kyllä yleisesti ottaen mielestäni aika arkistakin, oivaltavia ilmauksia mutta ei sellaista erityistä sanoilla tai ilmaisuilla kikkailuja tai runollisen ilmaisun hakemista, ja ehkä suhteellisen arkisen ja sisältö edellä kulkevan tekstin keskellä tuo yksi alkusointuinen kohta on jotenkin tosi ihana, se on siinä jotenkin just sopivasti.

Kiitos tästä! Ihanat Siriuksen ja Remuksen aamujen tavanomaiset epämukavuudet!