Ficin nimi: Kuin Unta
Kirjoittaja: maimaa`
Tyylilajit: Romance, Fluffy, Angst, Draama
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus/Lily
Yhteenveto: ”Tämä on juuri niin totta, Sev, kuin haluat sen olevan.”
A/N: Mun eka ficci. Kommentteja otan vastaan avosylin! Lisäksi kutsun Kalkarosta englanninkielisellä nimellään eli Snapeksi, koska se tuntuu jotenkin luontevammalta.
Olkaa kilttejä ja ilmottakaa myös kirjoitusvirheistä, jos sellasia löydätte. Ja nauttikaa. (:
Severus Snape asteli masentuneena omaan yksinäiseen, synkkään huoneeseensa tyrmien perukoilla, elokuisena iltana, pitkän kävelylenkin jälkeen. Hän oli ajatellut asioita laahustaessaan pitkin järven rantaa, ja mikäpä muukaan oli hänen mieleensä jälleen pompannut kuin Lily. Hän oli vain pari päivää taaksepäin saanut tietää, että hänen ehkä ainoan ystävänsä ikinä, hänen elämänsä ikuisen rakkauden, Lily Evansin, tai no, nykyään Potterin, oli murhannut kamala velho nimeltään Voldemort. Hänen ja hänen miehensä Jamesin. Heidän poikansa oli jotenkin ihmeen kaupalla jäänyt eloon ja Voldemort oli kukistunut. Mutta muista Snape ei välittänyt, hän suri vain Lilyä.
Hän mietti, miten täydellinen Lily oli ollut. Lily, ja hänen kauniit kasvonsa, hänen liekehtivän punaiset hiuksensa, hänen täydellisen pyöreät, kirkkaanvihreät silmänsä, hänen ihana naurunsa, hänen ruusunpunaiset, pehmeät huulensa … Hän jälleen kerran kidutti itseänsä kuvittelemalla mielessään, miten erilaista elämä olisi ollut, jos hän ei olisi kerran kutsunut Lilyä kuraveriseksi tämän yrittäessä pelastaa häntä Kelmien kynsistä… Iso pullea kyynel vierähti alas hänen poskeaan. Jos vain… Jos minä olisin vain antanut hänen auttaa… Näitä asioita ajatellessaan hän oli huomaamattaan kävellyt takaisin koululle ja havahtui vasta tyrmien ovella.
Huomenna olisi jo se päivä kun oppilaat tulisivat kouluun, ja Severuksen mahassa nuljahti ikävästi, kun tämä mietti, minkälaisia tyhjäpäitä tämä joutuisi opettamaan tänä vuonna. Edes ajatus uusista jäsenistä Luihuisen jaloon tupaan ei jaksanut piristää häntä.
Severus oli rättiväsynyt, ja kun hän ehti sänkynsä luo hän rojahti sille heti, vaatteita vaihtamatta. Hän sulki silmänsä ja oli juuri vaipumassa syvään uneen, kun hänen luokastaan kuului askelten ääniä. Yhtäkkiä Snapea ei väsyttänyt enää yhtään, vaan tämä lähti hiippailemaan kohti huoneensa ovea, ja kaikki lihakset jännitettyinä, hän työnsi oven auki.
Hän katseli ympärilleen, ja näki samassa hahmon lähellä luokasta ulos johtavaa ovea. Hänellä kesti hetken tarkentaa katseensa pimeässä seisovaan ihmiseen. Samassa hän näki jotain, joka salpautti hänen hengityksensä. Luokassa olijalla oli pitkät, tulenpunaiset hiukset! Hän putosi polvilleen tuijottaen henkilöä. Hänen silmänsä kostuivat. Se – se ei voi olla… Mutta.. Onko se todella -
”Lily?” Severus kähisi pienellä äänellä. Vieras käveli Severuksen luokse. Mies tunnisti tuikkeen naisen vihreissä silmissä.
”Hei, Sev,” Lily sanoi pehmoisen hunajaisella äänellään ja hänen suunsa kääntyi hyväntahtoiseen hymyyn. Hän kumartui lähelle polvillaan olevaa Snapea, joka värähti tuntiessaan naisen lämpimän hengityksen kasvoillaan.
”Lily… Mutta… Mutta… Miten? Onko tämä unta?” Severus kysyi, saamatta vieläkään aikaan juurikaan kuiskausta kovempaa ääntä.
Lily hymyili vieläkin suuremmin, ja vastasi:
”Tämä on juuri niin totta, Sev, kuin haluat sen olevan.”
Lilyn äänen kuuleminen oli Severukselle jotain niin ihanaa, että tämän puhuessa kylmät väreet kulkivat pitkin Severuksen selkärankaa. Hän nousi kömpelösti seisomaan ja tuijotti silmiään räpäyttämättä Lilyä, kuin peläten että hänen kääntäessä katseensa nainen katoaisi.
Samassa mies veti naisen rakkautta tulvivaan syleilyyn, ja nainen vastasi halaukseen juuri yhtä lämpimästi. Nyt kun Lily ei nähnyt, Severus antoi kyynelten valua vuolaina virtoina poskiaan pitkin. Erittäin pitkästä aikaa, ne eivät olleetkaan tuskan, menetyksen ja yksinäisyyden karvaita kyyneleitä, vaan hänen silmänsä vuotivat onnesta. Hän oli saanut rakkautensa takaisin.
He seisoivat siinä monta minuuttia vain halaten toisiaan, ja Severuksen maha oli tulvahtanut täyteen ihania perhosia, jotka olivat siellä viimeksi lennelleet noin ikuisuus sitten. Nyt kyynelten tulva oli loppunut, ja hänen kasvonsa olivat yhtä hymyä, kun hän viimein irrotti Lilyn syleilystään. Heti tämän jälkeen Lily tarttui miestä kädestä, sanoi
”Seuraa minua,” ja veti tämän perässään ulos luokasta, pois tyrmästä, ja suurista tammiovista loppukesän lämpöiseen aamuun, jossa ensimmäiset auringonsäteet kurkkivat lähes pilvettömältä taivaalta ja tuulenvire kantoi mukanaan kukkaistuoksun ja sekoitti heidän hiuksiaan.
Lily ei kuitenkaan pysähtynyt kauaksi ihailemaan, vaan jatkoi matkaansa ja yhdessä he juoksivat alas järvelle, suuren puun alle, ja jäivät siihen istuskelemaan ja katselemaan järven kimallusta. Severus huomasi yhtäkkiä, miten kaunista kaikki oli.
Severus käänsi katseensa Lilyyn, joka vastasi siihen jälleen sädehtivällä hymyllään. Mies veti naisen lähemmäksi itseään, ja silitti tämän kauniita hiuksia. Lily nojasi hiljalleen päänsä Severuksen olkapäähän, ja mies kietoi toisen kätensä tämän ympärille. Hän oli onnensa kukkuloilla.
”Minulla oli hirveän ikävä sinua,” Severus sanoi pehmeimmällä äänellään.
Lily näytti sekunnin alakuloiselta, sulki silmänsä ja kuiskasi silkkisesti kasvot jälleen hymyssä:
”Minullakin sinua.”
Severus tunsi hymyn venyvän hänen kasvoilleen. Hänkin sulki silmänsä.
”En haluaisi lähteä tästä koskaan,” Severus kuiskutti tytön korvaan. Lily hymähti ja kietoi kätensä Severuksen ympärille.
Samassa Severus kellahti leikkisästi makaamaan vetäen samalla Lilyn viereensä. Lily nauroi ja Severuksen vatsanpohjaa kutitti mukavasti, kun hän kuuli pitkästä aikaa lempiäänensä. Severus veti Lilyn kainaloonsa ja hiveli tämän poskea. Hänen unelmansa olivat käymässä toteen. Hän todellakin saisi Lilyn itselleen!
He katselivat toisiaan silmiin ja kummankin kasvot säteilivät onnesta. Severus hivutti hiljalleen kasvojaan lähemmäs Lilyn omia, ja keräsi rohkeutta uskaltaakseen suikata tämän huulille pienen suukon. Mutta ennen kuin Severus ehti tekemään enempää, oli Lily jo kuin miehen ajatukset lukeneena sulkenut huulensa toisen omia vasten, ja Severus oli taivaassa. Hänestä tuntui kuin joulu olisi tullut etuajassa. Hän vastasi suudelmaan innolla ja kieräytti Lilyn hellästi päälleen. Hetken päästä suudelma kuitenkin loppui, ja Lily pyörähti takaisin Severuksen kainaloon, ja naurahti hieman.
”Se oli juuri sellainen, millaiseksi olin sen aina kuvitellut,” nainen supisi ja suikkaisi vielä pienen suukon miehen poskelle. Severus hämmästyi hieman, oliko Lilykin ollut ihastunut häneen? Mies hipaisi naisen nenänpäätä ja kuiskasi:
”Minä rakastan sinua.”
Lilyn silmät laajenivat innostuksesta ja onnesta, ja tämä vastasi suloisella äänellään:
”Niin minäkin sinua, Sev.”
Jos Severus olisi ollut enää yhtään enemmän onnensa kukkuloilla, hän olisi varmasti lähtenyt leijailemaan avaruuteen.
Onnen kupla joka oli kasvanut hänen sisällään siitä lähtien kun he olivat halanneet, oli nyt jo paisunut niin isoksi että se räjähtäisi minä hetkenä hyvänsä. Hän nousi istumaan, ja Lily nousi hänen perässään. Severus kietoi kätensä tämän vyötärölle ja suuteli häntä uudestaan, ja perhoset lehahtivat jälleen lentoon. Lily laski toisen kätensä miehen poskelle ja toinen seikkaili Severuksen mustissa hiuksissa. He irtautuivat toisistaan minuutin kuluttua ja jäivät katselemaan taas järven aaltoilua ja kimmellystä, nyt sylikkäin.
Severus muisti yhtäkkiä, että tänä iltana tulisivat oppilaat jälleen Tylypahkaan, ja hänen kuuluisi olla järjestelemässä paikkoja koulussa. Hän työnsi ajatuksen heti pois mielestään ja naurahti hiljaa Lilyn kutitellessa hänen korvaansa. Hän katsoi ylös ja näki miten auringonvalo pilkahteli kauniisti puun lehtien läpi ja välistä.
Lily nousi samassa ylös ja vetäisi Severuksenkin.
”Mitä nyt?” Severus uteli hämmentyneenä yhtäkkisestä ylösnoususta.
”Minulla on idea!” Lily hihkaisi ja lähti kävelemään järven viertä vetäen Severuksen vierelleen. He kulkivat käsi kädessä kohti kallioita, jotka olivat järven toisella puolella.
Sinne päästyään Lily meni seisomaan kielekkeelle, ja todella kaukana sen alapuolella laineet liplattivat vasten kallioseinämää.
”Lily, mitä sinä teet?” Severus kysyi hieman huolissaan.
”Sukellan kielekkeeltä, höpsö, siitä tulee kivaa!” Lily hihkaisi takaisin.
”Oletko tosissasi? Voit hukkua!” Severus hätääntyi.
Mutta Lily oli jo hypännyt.
”LILY!” Severus huudahti kauhuissaan, repi viittansa pois ja hyppäsi perään.
Veden pinta lähestyi huimaa vauhtia, hän näki Lilyn, joka oli hukkumaisillaan…
Yhtäkkiä Severuksen putoaminen pysähtyi, hän ikään kuin jäi ilmaan leijumaan, kuin näkymättömän laatikon sisään, hän ei päässyt mihinkään, hän näki miten Lily vähitellen upposi, syvemmälle ja syvemmälle… Ja sitten Lilyä ei enää näkynyt.
”EI! Lily! Ei, tule takaisin, tule takaisin! Näin ei voi käydä! Minä rakastan sinua!” Snape karjui. Hän huusi apua niin lujaa kuin kurkusta lähti, hän haparoi taskuistaan taikasauvaa mutta se oli jäänyt hänen huoneeseensa…
Yhtäkkiä näkymättömän häkin pohja katosi ja Severus lähti putoamaan, mutta nyt järvi ei ollut enää hänen alapuolellaan, hän ei nähnyt mitään muuta kuin mustaa ja hän putosi, putosi odottaen kauhun kangistamana, koska osuisi pohjaan, huutaen kauhuissaan, mutta hän vain putosi alemmas ja alemmas….
Samassa hän hätkähti hereille omassa sängyssään, lakanat olivat kietoutuneet hänen ympärilleen ja liimautuneet hiestä läpimärkään ihoon kuin pakkopaidaksi, hänen tyynynsä ja kasvonsa olivat kyynelten märäksi ryvettämät. Hän nousi istumaan erittäin hämmentyneenä. Hetken Severus istui lamaantuneena paikallaan, sitten totuus rysähti hänen päähänsä. Kaikki se ihana, kaikki hyvä mitä hänelle oli tapahtunut, kaikki onni, olikin ollut pelkkää harhaa, pelkkää kuvitelmaa, pelkkää unta. Kyyneleet rupesivat taas valumaan pitkin Severuksen jo niin märkiä kasvoja. Nyt ne eivät olleet onnen kyyneliä. Ne olivat taas tuskan, menetyksen ja yksinäisyyden takia vuodatettuja kyyneliä. Hän ei tiennyt, paljonko kello oli, mutta hän ei välittänyt, hän ei välittänyt enää mistään. Hän makasi sängyssään ties kuinka kauan, pohtien, miksi hänet jätettiin eloon kun Lily kuoli.
Jälleen hän toivoi niin hartaasti, että hän olisi kuollut. Kyynelten virta ei lakannut tulvimasta. Pian hänelle tulisi nestehukka. Mutta kukapa siitä välittäisi. Ei kukaan, ei edes hän itse. Kukaan ei enää välittänyt hänestä. Eikä hän välittänyt kenestäkään. Huone tuntui ahtaalta ja pimeältä hänen ympärillään. Hän ei jaksanut sytyttää kynttilöitä. Kuka niitä edes tarvitsisi? Hänen ajatuksensa pyörivät kahden asian ympärillä: Lilyn ja kuoleman.
Monen tunnin päästä Severus päätti vihdoin ryhdistäytyä ja kävi suihkussa pesemässä hien ja kyyneleet pois. Hän pukeutui uuteen kaapuun, työnsi taikasauvan taskuunsa ja lähti kohti Suurta Salia. Luokkansa oven kohdalla hän sattui vilkaisemaan lattialle. Hän näki siellä jotain. Severus polvistui katsomaan mikä se oli, ja henkäisi järkytyksestä.
Se oli punainen hiussuortuva.
* * *
Siinä oli, pliis kommentoikaa (:
