Nimi: Kuka käski mennä alasti nukkumaan?
Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: K11
Paritus: Ron/Draco (ne on vaan niin söpöjä<3)
Genre: AU, triplaraapale, romance, draama
Haaste(et): Satanen (094. Itsenäisyys.), spurtti vol.2 (sunnuntai 5.12.2010)
Vastuuvapaus: En valitettavasti omista ketään tutuista hahmoista, vaan he kaikki kuuluu muun Potterversumin kanssa jumalaiselle naiselle nimeltä J.K. Rowling. Minä ainoastaan leikin ja omistan juonen.
A/N: Yön outoja tuotoksia, johon olen jopa tyytyväinen. Se on sitten hyvin paljon eriasia mitä työ muut tästä olette mieltä, mutta itse pidän ja tässähän se on melkein tärkeintä, eikö
Kommenteilla saa ruokkia <3
Kuka käski mennä alasti nukkumaan?
Hän ei pitänyt huudoista
(
ne soivat liikaa huoneiden seinissä).
Lautaset jäivät tiskaamatta,
ja ajatukset menivät myttyyn.
Ne olivat kuin likainen lankakerä, joka ei halunnut olla enää pallo.
Itsenäistyminen oli ollut Ronilla mielessä jo kouluaikoina, ja koko ajan se tuntui vain tarpeellisemmalta. Hän ei halunnut istua Kotikolossa suuren pöydän ääressä ja kuunnella aamuääniä, kun aurinko herätti muut uuteen päivään. Se ei ollut häntä varten.
Silti oman kodin ikkunat tuntuivat harmailta ja ajatukset aina vain sotkuisemmilta. Hän ei kuunnellut Hermionen ja Harryn mielipiteitä. Hän juhli jästiystäviensä kanssa (jästimaailmaan tutustuminen oli aina tuntunut omalta päätökseltä, ja siitä hän piti kiinni). Joi, teki tyhmyyksiä, joista sai toisinaan kärsiä omalta osaltaan enemmän tai vähemmän. Siltikään hän ei katunut sekuntiakaan.
Ei edes sitä, että onnistui yhden tavallisen illan päätteeksi päätymään sänkyyn harmaasilmäisen miehen kanssa (Ron oli aina pitänyt miehistä, joten se ei ollut ongelma tilanteessa), jonka tunnelma oli ollut räjähdysherkkä, sähköinen. Aamulla platinanvaaleat hiukset olivat näyttäneet tutuilta, mutta liian kauniilta tummaa lakanaa vasten. Tummat silmänrajaukset levinneet pitkin kalpeaa ihoa, silmien katse kylmän tuttu. Silti ei työnnä pois, katsoo silmiin ja kysyy äänettömästi: “miksi tässä ollaan? voidaanko vielä perua kaikki?
kadutko?”
Ron ei katunut.
Hän saattoi Dracon paidattomana (ei jaksanut laittaa päälleen, housut roikkuivat lantiolla vaarallisesti) ovelle. Katsoi kuinka tämä puki päälleen. Kuinka toinen oli muuttunut. Kasvoilta ei piiritetty nurkkaan tunteita, vaan unisuus ja yön tapahtumien kankeus näkyi liikkeissä. Ron tunsi tarvetta pujottaa kasvoille tanssimaan karkailevat hiussuostuvat takaisin korvan taakse, mutta ei viitsinyt:
uskaltanut? Jollain tavalla häntä pelotti päästää toinen karkaamaan ovesta ulos (
pelotti yhden yön jutun puolesta?). Pois näkyvistä, juoksemaan kauas niin, ettei hän enää ulottuisi koskemaan tämän posken huomaamatonta arpea – Ron ei edes tiennyt mistä toinen oli sen saanut.
Oven raossa Draco kääntyi häntä päin ja suikkasi hetken empimisen jälkeen nopean suudelman hänen suupieleen.
Hetken maailma hymyili, verho laskeutui pimeänä. Ron lupasi kohdata toisen vielä.
