Ficin nimi: Kohtalon oma
Kirjoittaja: Deathless omassa persoonassaan
Tyylilaji: Seikkailu, ehkä pienoista huumorin vivahdetta
Ikäraja: S
Päähenkilö: Eve, tärkeässä osassa ovat myös Surry & Lucy
A/N: Eli tämä on tämmöinen seikkailunovelli. Päähenkilönä on Eve, jonka riesana ovat käsivarren pituiset, Duat-taikamaailmasta pölähtäneet Surry ja Lucy. Valitettavasti kaksikko ei ole tullut pelkästään kiusaamaan häntä, vaan hänet pakotetaan tehtävään, jossa Kohtalolla on näppinsä pelissä.
Kohtalon oma
Even päivä olisi ollut muutenkin huono, mutta siihen piti sitten tunkea vielä kaksi taistelevaa pientä keijumaista olentoa.
Aamu oli täysin tavallinen. Iltapäivä seurasi samaa kaavaa, kuten aina ennenkin. Mikään ei tuntunut olevan pielessä. Jopa he olivat olleet hiljaa koko viikon, minkä johdosta Eve päätti käydä juhlistamassa tilannetta jäätelöannoksella. Kaiken piti olla siis hyvin.
Niin, piti.
Et tunne Eveä. Ehkä lähipiirissäsi on joku Eve niminen tyttö, joka on viisitoistavuotias, ujo, surullisennäköinen ja äkkipikainen. Mutta hän ei ole Eve. Eve, jonka sisko kuoli kolme vuotta sitten ja jonka kengänkoko on kolmekymmentäyksi ja jonka silmäkulmassa on korvaan asti jatkuva punainen arpi. Eve, joka kuulee ääniä. Eve, joka ei ole koskaan yksin. Hänellä on nimittäin kaksi keijukaismaista ystävää, Lucy ja Surry. Muut eivät näe tai kuule heitä. Senpä takia näyttää siltä, että Eve puhelisi yksinään. Hän on kuulemma hullu.
Mutta Lucy ja Surry eivät ole Even mielikuvituksen tuotetta. Olet varmaan kuullut Egyptin mytologiasta ja ehkä siinä esiintyvästä hengien ja magian maailmasta, Duatista. Nämä olennot pääsivät pakenemaan ihmisen maailmaan ja valitsivat hänet, Even. Even avulla he pystyvät kontrolloimaan ympäristöään paremmin, mutta eivät ole riippuvaisia hänestä.
Juuri kun koulun kello soi sinä päivänä viimeisen kerran, Eve rynnisti luokasta muut oppilaat kannoillaan. Hän sujautti liian pienet kenkänsä jalkaan ja oli hipsimässä kenenkään huomaamatta ulos suurista tammiovista.
Valitettavasti Marin piti avata sanainen arkkunsa ja ruveta parjaamaan Eveä.
”Siis näittekö mitä sillä oli tänäänkin päällään? Eikö se yhtään viitsi ajatella, mitä muut siitä ajattelee?” Mari ei itsekään ollut mikään järin kaunis, mutta silti erityisen suosittu. Marin hiukset olivat palaneet, pörhistyneet ja kuluneet. Niitä oli selvästi laitettu liikaa. Hän käytti paljolti meikkiä ja hänellä oli aina pillifarkut, toppi ja vessapaperia kuihtuineiden muotojensa piilottamiseksi. Kukaan muu kuin Eve ei sitä tiennyt, mutta Marillä oli anoreksia. Hän oli jopa yrittänyt sanoa tytölle asiasta, mutta siitä hyvästä hän oli joutunut tämän silmätikuksi.
”Joo-o! Katsokaa nyt! Sillä on haaremihousut ja joku ihme raitapaita, siis oikeesti”, sanoi Marin paras kaveri Viivi, joka näytti siltä, ettei tiennyt edes, mikä on kuulakärkikynä.
Eve pudisteli päätään. Useat heidän koulustaan käyttivät lähes samanlaisia vaatteita kuin hänkin, mutta siitä ei syntynyt kamala haloo.
”Ja katso nyt sen noita punaisia hiuksia! Luuleeko se kylpevänsä veressä?”
Eveen leimahti silmitön raivo ja hänen kätensä alkoivat täristä hillittömästi. Hän ei pystynyt kuuntelemaan enempää solvauksia vaan marssi ulos, jossa kaikki kylpi miellyttävässä kevätpäivän lämmössä.
Eve pinkoi kohti jäätelöbaaria, joka sijaitsi aivan koulun vieressä. Jäätelöbaari oli iloisen värikäs, myös sisäpuolelta. Kaikkialla oli lempeän vaaleanpunaisia tuoleja ja pöytiä, joissa oli pieniä tekokukkia.
Paikka oli hiukan teennäinen, mutta Eve halusi käydä ainoastaan siellä maailman parhaiden jäätelöannosten takia. Tiskin takana hymyilivät tutut, komeat ja lempeät kasvot, jotka saivat Even sydämen hyppäämään kurkkuun,
”Se tavallinenko?” Adam kysyi hymyillen. Adam oli noin vuotta vanhempi Eveä ja hän työskenteli isänsä yrityksessä. Pojan silmät tuikkivat ilkikurisen lempeästi. Evestä tuntui välillä, että Adam oli ainut, joka ei pitänyt häntä täysin kajahtaneena.
”Ei tällä kertaa. Laita jotain uutta”, Eve sanoi ja katseli makujen kirjavaa valikoimaa. ”Mutta en osaa päättää.”
”Jospa minä loihdin sinulle aterian?” poika ehdotti. Eve nosti päätään vain jähmettyäkseen huomatessaan tämän olevan aivan lähellä. Hänen poskiaan alkoi kuumottaa ikävästi.
Hän nielaisi. ”Viitsisitkö? Mikä ettei, tottakai.”
Adam hymyili ja nyökkäsi. ”Menehän sitten tuonne odottamaan.”
Eve istahti nurkkaan ja alkoi kaivella laukkuaan etsien rahaa. Toivottavasti Adam ei tee kauhean kallista annosta, Eve ajatteli katsellessaan ainoaa kaksieuroistaan kahden viisikymmentäsenttisen vieressä.
”Ole hyvä”, Adam sanoi ja laski suuren jäätelöannoksen hänen eteensä. Siinä oli vähintään neljää eri makua, suklaa- ja toffeekuorrutetta ja strösseleitä. Mansikoita ja mustikoita oli ripoteltu reunoille ja kaikkea koristi suuri vohveli.
”Voi kiitos... Se on aivan ihanan herkullisen kaunis”, Eve ei oikein voinut sanoa sitä paremmin. ”Mutta minulla ei taida riittää raha siihen.”
”Sovitaan vaikka että se on lahja minulta”, Adam ehdotti ja Eve katsahti poikaan järkyttyneenä. Hän ei oikein tiennyt mitä olisi tuntenut.
”Mutta annoshan on hirveän kallis!” Eve huudahti. Häntä ihmetytti Adamin ystävällisyys, koska varmasti hän oli kuullut juoruja hänestä. Friikistä. Hullusta. Täydellisestä kaistapäästä. Oudosta hyypästä, joka puheli yksikseen ja pukeutui oudosti.
Mutta silti tämä tarjosi hänelle jäätelöä ja hymyili ystävällisesti, kuin he olisivat... ystävät.
Ajatus kutkutti Eveä, mutta hänen teki silti mieli luopua annoksesta.
”Minä pyydän. Ota se vastaan lahjana. Ja kenelle muulle minä sen antaisin? Minä pyysin saada tehdä sinulle jäätelöannoksen, maksamisesta ei puhuttu mitään”, Adam iski silmää ja laski käden sydämelleen. ”Sitäpaitsi, se tuli täältä.”
Even kurkkuun nousi pala, joka irtosi vasta kun Adam katosi takahuoneeseen. Hän hymyili syödessään parasta koskaan maistamaansa jäätelöä ja ajatteli kaiken muuttuvan jo parempaan päin. Ehkä häntä ei luokiteltaisi pian enää sekopääksi, vaan hän olisi nuori muiden joukossa.
”Hei, pitkästä aikaa.”
Se siitä. Turha toivo. Even teki mieli huutaa turhautumistaan. Monen päivän ihana hiljaisuus ja sitten taas jatkui.
”Taas sinä etuilit!” sanoi toinen ääni, matalampi, syvällisempi ja salaperäisempi kuin ensimmäinen.
”Voisitteko edes odottaa, että olemme pihalla?” Eve supisi raivoissaan ja ahnehti jäätelönsä loppuun. Hän vei astian nopeasti tiskille, jossa Adam hääräsi jonkin uuden kakkukoristelun kanssa.
”Kiitos, se oli herkullista”, Eve sanoi hymyillen. Hänen jalkansa kuitenkin steppasivat paikoillaan. Hänestä tuntui kuin jokin vaara vaanisi häntä ja se iskisi minä hetkenä hyvänsä.
”Sano, että pidät hänestä.”
”Ole hyvä”, Adam sanoi sädehtien. ”Muuten, mitä mieltä olisit jos...”
”Öh, minulla on tiesitkö kamala hoppu. Voitaisiinko jutella paremmalla ajalla?” Eve kysyi, mikä ei olisi esimerkiksi eilen tullut kysymykseenkään.
”Ai. No, tuletko vaikka huomenna?” Adam kysyi hiukan hämmentyneenä.
”Sopii. Nähdään!” Eve nyökkäsi ja rynnisti ulos ovesta, joka kilahti mennessään takaisin kiinni. Hän viiletti pitkin asvalttisia katuja saapuen rivitalojen pihan asunto numero 5c:n kohdalle. Tulppaanit olivat juuri nousseet ja toivat väriä ankeaan pihaan, josta nurmikot oli raivattu uusien betonikolossien tieltä. Naapurin rouva jaksoi jauhaa asiasta, vaikka siitä oli jo kaksi vuotta.
”Okei. Miksi teidän täytyi ruveta taas puhumaan?” Eve sihahti ja hänen eteensä ilmestyi kaksi pientä olentoa, noin käsivarren korkuisia ja täysin toistensa vastakohtia. Toisella oli pitkät vaaleat hiukset, suuret söpöt silmät, joista kuvastui silkka kiltteys. Hänen päänsä päällään sädekehä loisti kuin tuikkiva tähti ja pientä hauraannäköistä kehoa koristi vihreä mekko, joka muistutti kesän vehreistä niityistä. Hänen nimensä oli Surry.
Tämän keijukaismaisen hyvisolennon vieressä leijui mustahiuksinen, kurvikas pahisolento, jonka päästä törrötti kaksi punaista sarvea ja kädessään hänellä oli kolmikärki. Silmät olivat tummat kuin yö ja entelivät pahaa. Punainen mekko oli repaleinen, mutta näytti juuri niin seksikkäältä kuin oli tarkoituskin.
”Hauska nähdä sinuakin”, pahisolento Lucy – muunnelma Luciferista – tokaisi ylimielisenä ja siveli harmaantummia repaleisia siipiään. Hän hymyili maireasti.
”Äh, ihan oikeasti. Miksi juuri nyt?” Eve sihahti. Hänen teki mieli huitaista nuo kaksi olentoa takaisin Duatiin, mutta tiesi sen olevan mahdotonta.
”Tuli pieniä ongelmia”, Surry sanoi hilpeästi ja hymyili kahdenkymmenenneljän karaatin hymyään.
”Pieniä? Sinä se et ikinä ainakaan paisuttele asioita”, Lucy tuhahti. Eveä alkoi hermostuttamaan entistä enemmän. Häntä ei oikeasti kiinnostanut minkään valtakunnan suuret tai pienet ongelmat. Hän halusi vain rojahtaa huoneensa vanhalle ja liian pienelle sängylle ja vaipua haaveisiinsa.
”Miksette vain jätä minua rauhaan? Kinastelisitte siellä Duatissa, ettekä minun nenän edessäni”, Eve ärähti. ”Tiedättekö miten ihanaa oli olla hiljaisuuden ympäröimänä?”
”Emme”, Lucy sanoi välinpitämättömästi. ”Me jo kinastelimme Duatissa. Mutta mutta, oli meillä ihan oikeaa asiaakin... äh, sano sinä se!”
Surry oikaisi sädekehäänsä ja kohotti toista kulmakarvaansa.
”Mikset sinä voi?”
”Koska se ei sovi imagooni. Tiedätkö miten minulle naurettaisiin seuraavassa kongferenssissa?”
”Se olisi sinulle ihan oikein! Mitäs olet aina ilkeilemässä muille”, Surry hymähti tyytyväisenä ja kääntyi sitten Eveen päin. ”Voisitko auttaa meitä?”
Eve ei voinut kuin töllistellä. Hän ei olisi ikinä uskonut, että kumpikaan pyytäisi häneltä palvelusta. Kuluneiden kuukausien aikana he olivat vain riidelleet ja yrittäneet saada Eveä puolelleen. Vuoroin Lucy oli yrittänyt saada hänet pukeutumaan tummemmin ja antanut tyylivinkkejä, kun taas Surry oli yrittänyt saada hänet iloisemmaksi ja avoimemmaksi – onnistumatta.
”Miksi minä teitä auttaisin?” Eve kysyi. ”Olette tuottaneet vain vaivaa.”
”Koska sinä olet uhrautuvainen, kiltti, ystävällinen...”, Surry aloitti, mutta Lucy keskeytti hänet (taas).
”Älä kuuntele häntä. Minäpä kerron miksi; koska sinun täytyy, se on määrätty kohtaloksesi.” Even teki mieli nauraa. Mitään pähkähullumpaa hän ei ollut kuuna päivänä kuullut.
”Minä en usko kohtaloon.”
”Minähän sanoin!” Surry hihkaisi. ”Älä hätäile Eve, ei kukaan uskonutkaan sinun uskovan. Ethän sinä ole tavannut edes kohtalottaria.”
”Enkä haluakkaan!” Eve sanoi ja otti avaimen laukustaan. Hän näpelöi hetken lukkoa ja riuhtaisi sen niin äkisti auki, että Surry sai nenilleen. Lucy rupesi käkättämään ilahtuneena.
”Minä taidan voittaa!”
Eve sulki oven heidän neniensä edestä ja lysähti eteisen kuluneelle kynnysmatolle. Eteisen seinät olivat sinertävät ja tilasta huomasi, että siitä oli yritetty sisustaa. Epäonnistuneet säilytystilayritykset, yhteensopimattomat värit ja kenkäläjä keskellä käytävää. Senpä takia eteinen näytti puhvelilauman alle jääneeltä.
”Miten sinä kehtasit läimäyttää sen oven kiinni?” Lucy ärähti ja laskeutui hänen viereensä. Pitihän se arvata; mikään ovi tai muuri ei estäisi heitä pääsemästä hänen luokseen.
”Otetaanko suunnitelma B käyttöön?” Surry kysyi istahtaessaan Even pään päälle.
”Tiedätkö miksi sinusta ei ikinä tule pahisolentoa?” Lucy kysyi Surrylta.
”No?”
”Sinä kysyt aina kaikkeen luvan. Sinä et ikinä sano; tee näin, vaan kysyt; voitko tehdä näin? Se ei johda mihinkään”, Lucy selitti ja näytti kieltä. ”Eli, suunnitelma B käyttöön nyt!”
Ja samassa Lucyn käteen ilmestyi pitkä naru, joka muistutti ylisuurta kastematoa. Eve ei käsittänyt mitä suunnitelma B piti sisällään, vaikka Surry oli ottanut jo narun toisesta päästä kiinni.
”Jos ei hyvällä, niin pahalla”, Lucy totesi ja molemmat olennot nousivat ilmaan. Surry vilkaisi Eveä syyllisen näköisenä ja hänen silmänsä välkehtivät surullisina. Oli selvää, ettei suunnitelma B ollut Surryn idea, tai edes miellyttänyt häntä.
Eve tajusi liian myöhään, mitä olennot aikoivat tehdä ja hän oli juuri heittäytymässä maahan, kun Lucy ja Surry alkoivat kieputtaa narua hänen ympärilleen.
”Lopettakaa! Ei saa, sattuu, ai! Ette saa!” Eve kirkui, mutta turhaan. Kukaan ei kuulisi häntä. Äiti ja isä olivat töissä ja sisko... häntä Eve ei näkisi enää koskaan.
”Surry! Tee se!” Lucy huusi kun he tiukensivat Even ympärille kietaistua vyyhtiä.
”Eikä! Tee se ihan yksin. Ole iloinen että suostuin edes tähän”, Surry sanoi piipittävällä äänellään. Eve huomasi, että Surry oli laittanut sadekehänsä naulakkoon turvaan.
”No, ihan miten vain”, Lucy kohautti olkiaan ja alkoi mumista liikutellen samalla sormiaan. Hetken päästä pienet valopallot alkoivat liikkua sormien päissä kietoutuen hiljakseen koko käsivarren matkalle. Eve pystyi vain tuijottamaan, kun valosäikeet alkoivat ottaa itselleen muotoa littanaksi ja pyöreäksi esineeksi, josta lähti pitkä kahvantapainen kiekura.
Paistinpannu. Lucy nappasi esineen ilmasta ja päästi oudon kiekaisun huitaistessaan Eveä päähän.
Eve tajusi näkevänsä unta. Ei mustan auringon, tai kellertävien puiden, vaan isosiskonsa takia, joka hymyili ja vilkutti hänelle. Isosisko Katarina seisoi punaisen järven äärellä. Laineet liplattelivat ja ne toivat elävästi mieleen veren, joka oli hiljalleen saanut valua kuolleen ruumiin haavasta. Taivas helotti vihreänä, kuin kasvillisuus olisi muuttanut taivaaseen. Eve vilkaisi kaikkea kerran, ennen kuin iskosti katseensa taas Katarinaan. Tytöllä oli vaaleat hiukset ja pienet silmät, joita moni oli sanonut pistäviksi. Pisamat kehystivät tytön nenää.
Katarinalla oli samat vaatteet kuin kolme vuotta sitten.
Even kurkkuun nousi pala. Hän ei halunnut muistella siskonsa kuolemaa, mutta verestä muodostunut järvi sai filmin juoksemaan vauhkona hänen silmiensä editse.
Kaksi vuotta sitten Katarina ja hän olivat lähteneet eväsretkelle meren rannalle. Heillä oli ollut hauskaa kun he olivat pelanneet ja syöneet fantastisia eväitä. Päivä oli ollut täydellinen. Mutta, kuten sanonta kuuluu, kaikki kaunis katoaa.
Silloin saapuivat he. Kaksi parikymppistä miestä, jotka olivat selvästi karanneet vankilasta. Toinen oli lihaksikas, arpinen ja silmät löivat täyttä tulta. Pienempi ei jäänyt toisen varjoon, vaikka olikin hentorakeisempi. Tämä oli nimittäin menettänyt toisen silmänsä ja reiästä oli valunut putouksena verta.
Miehet olivat näyttäneet säikähtäneiltä törmättyään Eveen ja Katarinaan. Katarina oli ripeästi noussut suojelevasti siskonsa eteen
”Tuohan on se uutisen mies!” Eve oli sanonut, mutta sulki suunsa Katarinan suhistessa hänen olemaan hiljaa. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut ja toinen miehistä oli astellut heidän luoksensa suurin askelin. Eve oli ruvennut itkemään, mutta Katarina seisoi vahvana ja jyrkkänä heidän välissään.
”Vai tietää tytön tyllerö kuka olen. Eipä tiedä kohta mitään!” mies nauroi ilkeästi, tyrkkäsi Katarinan tieltään ja viskasi Even mereen, juuri siihen kohtaan, missä kävi vaarallinen virtaus. Virtauksien takia olikin ehdottomasti kielletty käydä uimassa.
Miehet nauroivat ja katosivat tuli hännän alla takaisin metsään.
Katarina ei ollut aikaillut, vaan syöksyi hänen peräänsä, vaikka tiesi riskit. Katarina oli saavuttanut Even, joka ei päässyt pintaan hääppöisillä uimataidoillaan.
Vieläkään Eve ei tajunnut, miten ihmeessä hänen siskonsa oli saanut kiskottua hänet virtauksien ohi, mutta ei ollut itse pelastanut.
”Älä tule pelastamaan minua!” olivat olleet viimeiset sanat, jotka hän kuuli Katarinalta.
Eve asteli varovasti Katarinan viereen peläten tämän katoavan kuin tuhka tuuleen. Hän kosketti siskoaan. Tämä ei haihtunut.
”Anna anteeksi”, Eve sanoi kyynelten valuessa pitkin poskia. Hänen tuskansa olivat ensimmäisen puolentoista vuoden ajan olleet kamalat. Joka päivä, aina herätyskellon pirinästä silmien sulkemiseen illalla hän oli vain ajatellut sitä, miten hän oli syypää tapahtumiin. Syypää siihen, miksei sisko enää hengittänyt, elänyt ystäviensä keskuudessa, suojellut häntä ja piristänyt kenenkään päivää. Hän oli tuhonnut siskonsa tulevaisuuden.
”Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi”, Katarina sanoi hymyillen. ”Kadut aivan turhaan. Se oli minun oma valintani ja onko ylväämpää tapaa kuolla, kuin pelastaa rakas pikkusiskonsa.” Katarinan ääni oli täynnä lempeyttä ja ymmärrystä, mikä sai surun repäisemään Even rintaa.
”Mutta sinä olet niin paljon parempi ihminen kuin minä. Minun olisi kuulunut kuolla, minä sanoin ne typerät sanat, minulla ei ole tulevaisuutta! Sinulla oli suunnitelmat, poikaystävä, paljon kavereita ja jopa ammatti tiedettynä! Ja minä pilasin kaiken!” Eve nyyhkytti ja Katarina halasi häntä.
”Minä en olisi kestänyt sitä, jos olisin menettänyt sinut. Usko pois, sinua tarvitaan elävien kirjoissa enemmän kuin minua”, Katarina sanoi ja hänenkin silmistään valuivat kyyneleet.
”Tuo ei ole totta, olen vain friikki, jota kaikki hyljeksivät”, Eve sanoi pudistellen päätään.
”Kaikkiko?” Katarina hämmästeli.
”Kyllä, aivan kaikki.”
”Eve. Mietihän vielä uudestaan. Oletko täysin varma, että kuljet yksin polullasi? Katso tarkkaan, oikein tarkkaan. Sinuna en olisi niin varma.” Ja näiden sanojen jälkeen Katarina alkoi haaleta, muuttuen viimein vain uduksi. Eve joutui paniikkiin.
”Älä mene! Älä jätä minua taas!” hän huusi, haroi ilmaa, jossa Katarina oli juuri ollut, mutta turhaan. Isosisko oli taas kadonnut, poistunut hänen viereltään jättäen vain kysymyksiä ympärilleen.
”No niin! Tokenithan sinä!” Surry hihkaisi Even avatessa silmiään. Hänestä tuntui märältä ja noustuaan istumaan, hän tajusi miksi. Hänen hiuksensa, paitansa ja osa housuista olivat litimärät Surryn kaadettua sankollisen vettä hänen virvoittamisekseen.
”Minusta sinä löit liian kovaa”, Surry piipitti Lucylle, joka vain hekotteli.
”Missä olen?” Eve kysyi pyöritellen päätään. He seilasivat pienellä purrella joella, jonka uomien molemmilla puolilla kasvoi puita ja pensaita ja liikuskeli ihmisiä ja eläimiä. Maanpäällinen joki se ei kuitenkaan ollut, koska taivas oli punainen ja pilvet tummia. Kun Eve tiiraili tarkempaa, hän huomasi puolilla eroja. Toinen puoli oli synkkä, tummien värien peitossa ja ihmiset näyttivät apeilta ja eläimet riivatuilta. Eve piti enemmän vastakkaisesta puolesta, jossa lapset leikkivät nauraen ja kasvit kukoistivat.
”Tervetuloa Duatin joelle, jota Ra –auringonjumala kulkee joka yö”, Lucy selitti. Pahisolento oli istahtanut pienen veneen kokkaan ja hänen häntänsä liikuskeli vienosti, kuin kissalla. Eve huomasi hännän vasta nyt.
”Tiirailetko kärkihäntääni? Se ilmestyy vain Duatissa, ihan hyvä vain. Inhoan sitä ja olen suunnitellut käyväni kirurgilla. Olen kuin joku Bastet!” Lucy ärähti huomatessaan hänen katseensa.
”Häntä on hänelle arka paikka. Olen sanonut hänelle vaikka kuinka monta kertaa, että kävisi psykologilla sen takia. Minusta ei ole aivan tervettä vihata häntäänsä, tai kissoja”, Surry sanoi istahtaen Even viereen ristiasentoon.
”Kuulin tuon!” Lucy huomautti.
Eve pyöritteli päätään ja unohti jopa olla vihainen olennoille siitä, että olivat raahanneet hänet omaan magiamaahansa. Oli niin paljon katseltavaa ja kyseltävää. Hän ei edes miettinyt miksi hänet oli kiskottu sinne.
”Oletko valmis? Olemme kohta perillä” Surry kysäisi yhtäkkiä ja levahti vienoille siivilleen. Hyvisolento nousi kohti purren mastoa ja suunnilleen sen puolivälistä alkoi tirkistellä eteenpäin.
Even kurkkuun nousi pala. Hänellä oli paha aavistus tästä.
”Mihin täytyisi olla valmis?” Eve kysyi ja nousi kannelta. Hänen vaatteensa olivat kuivaneet merkillisen nopeasti.
”Koitokseen. Kohtaloosi”, Lucy vastasi teatreellisesti ja nousi viimein kokasta, jossa oli istunut koko ajan ja kääntyi häneen päin. ”Kohtalosi ei ole iso tai kamalan vaativa.”
”Öm... jos te kerran uskotte kohtaloon, miksi te väinväkisin yritätte tunkea minut tähän jupakkaan? Kohtalo – jos sellainen on olemassa – on tiettyjen juttujen summa, jossa kaikki on sattumaa”, Eve sanoi. Surry laskeutui mastosta ja näytti hiukan hämmentyneeltä.
”Kaikki menee tässä jutussa siis aivan persiilleen”, Eve sanoi ja Surryn silmiin syttyi ymmärryksen pilkahdus.
”Kohtalosi on, että me määräämme sen. Hei daa! Meidän kohtalomme on saattaa sinut kohtaloosi ja sitten taas odottaa uutta tehtävää”, Lucy sanoi selvästi tylsistyneenä.
”Eli jätätte minut monen kuukauden jälkeen? Aivan yksin?” Eve oli järkyttynyt.
”Emme”, Lucy tokaisi ja hymyili ilkeästi. Eve huokaisi. Hetken verran häneen oli syttynyt pieni toivonkipinä paremmasta huomisesta.
Veneen vauhti kiihtyi hiljakseen ja Even mahaa kouraisi, kuin joku olisi työntänyt nyrkkinsä sinne ja vetäissyt vatsalaukun solmuun. Hän ei tiennyt mikä häntä odotti, muttei ilmeisesti mikään ihan helppo tehtävä.
”Mikä minun tehtäväni siis on?” Eve kysyi huolissaan.
”Se on aika hääppöinen, mutta silti melko tärkeä. Se ei syökse maailmaa Khaoksen valtaan jos epäonnistut, mutta on sillä silti aika ikäviä seurauksia”, Lucy sanoi, mikä ei parantanut Even oloa ensinkään. Häntä inhotti, ettei ymmärtänyt Lucyn ja Surryn rupattelua Basteteista, kohtaloista, Khaoksista sun muista.
”Luuuucyyy! Sinä se jaksat aina rohkaista. Älä pelkää Eve, ei se niin vaikeaa ole miltä näyttää”, Surry lohdutteli ja tapansa mukaan asettui taas hänen kuontalonsa päälle. ”Onneksi Duatissa aika on suhteellista ja hiuksesi kuivuivat nopeasti.”
Even teki mieli huokaista, mutta välillä hänestä tuntui, kuin hänellä olisi huokaus-varasto, jossa oli jokaiselle päivälle tietyn verran huokauksia, eivätkä ne saaneet loppua kesken.
Töytäisy ravisutti paattia ja Eve oli tippua kaiteen yli jokeen. Hänen sydämensä hakkasi tsiljoona kilometriä tunnissa, kun hän ajatteli mitä hirveyksiä Duatin joessa oikein kuhisisi.
”Mikä se oli?” Eve kysyi kauhistuneena. Lucyn kulmat olivat kurtussa hänen katsellessaan reelingin yli veteen.
”Niinpä tietenkin... Mitähän Osiris sanoo...” Lucy voihkaisi.
”Eve! Voisitko hiukan jelppiä?” Eve kuuli vasemmalta puoleltaan piipityksen ja hän näki kaksi pienen pientä kättä pinnistelemässä kuivalle pääsyä. Surry oli molskahtanut jokeen. Ajatukset hirviöissä laukaten Eve kävi nappaamassa hyviolennon talteen.
”Voi kiitos! Kiitos, kiitos, kiitos! En voinut lentää kun siipeni kastuivat”, Surry hymyili ja halasi Eveä hänen toisesta jalastaan – muualle hän ei yltänyt.
”Oleellisesti. Sinähän tipuit jokeen”, Lucy tuhahti ja asteli heidän luokseen. Lucy olisi ollut pelottava, jos hän olisi edes yhtä pitkä kuin Eve, mutta nyt pahisolento muistutti enemmänkin goottinukkea.
”Olemme perillä”, Lucy sanoi ja asteli takaisin purren kärkeen. ”Toivottavasti säästytte kuivin jaloin.”
Eve nousi kokkaan ja näki laiturin, joka näytti olevan hitusen liian kaukana, jotta hän pystyisi hyppäämään. Laiturista jatkui kinttupolku, joka vei loisteliaaseen palatsiin, jonka seinät olivat haalen vihreän sävyiset. Seinustat olivat täynnä erimuotoisia ikkunoita.
Palatsin ympärillä kohosi mahtava puutarha, joka kukki kasveja tuhansin eri värein. Vanhat tammet ympäröivät palatsia ja kietoutuivat torneihin.
”Voisitko auttaa?” Surry kysyi katsellen alla virtaavaa jokea.
Eve kohautti olkapäitään ja HUMPS, Surry oli nenilleen laiturilla.
”Äöäh, kiitos”, Surry nyökkäsi ja sylkäisi puunpalasen suustaan.
Eve oli jo valmiina ponnahtamaan. Hänen kätensä tärisivät hillittömästi hänen ottaessaan pari askelta taaksepäin. Hän juoksi ja hyppäsi – osuen laiturin reunaan. Hän oli liukumassa päistikkaa veteen, mutta Surry ja Lucy riensivät apuun ja vetivät hänet ylös.
”Katsokaa! Pahisolento auttoi!” Surry hihkaisi puuskuttaen samalla. Lucy heilautti tummia hiuksiaan ja kääntyi ottaen suunnakseen linnoituksen.
Eve ja Surry seurasivat häntä läpi puutarhan kukkien, jotka olivat kuin satukirjan sivuista vetäisty. Mitä lähemmäs palatsia he pääsivät, sitä tiheämpään kukkia kasvoi ja levisi polulle. Eve kompasteli juuriin, kun Lucy leijui keveästi halki ilman pienellä mustalla pilvellään.
Palatsin ovi oli suuri, metallinen ja kaikinpuolin ruma. Kaukaa katsottuna se ei erottunut muusta vihreästä, kuin iloisena läiskänä, mutta lähempänä...
Kun Eve kurkotteli näkeäkseen tornin huiput, hän sai vain yhä jatkuvan seinän vastaansa. Hän alkoi uudelleen täristä.
Surry kipitti Even ohitse ja koputti jämerästi oveen niin, että kuului kuin norsu olisi jymäyttänyt jalkansa bassorumpuun.
Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta sitten ovi avautui hiljaa naristen.
Sisäpuoli oli tyystin erilainen verrattuna ulkokuoreen, sillä kaikki hohti kultaisena, jopa kukat ja muotokuvat. Tilassa oli koristeellisia kuvioita katonrajassa ja katon keskelle oli maalattu loistelias kuva, joka esitti jotain, mistä hän ei saanut selvää. Even katse kuitenkin pysähtyi takaseinällä olevaan suureen tuoliin, jossa kullan lisäksi välkkyivät timantit, rubiinit ja safiirit.
Evestä tuntui, kuin suuri sali kuiskisi hänen korvaansa jotain. Ei sanoja, ei mitään ymmärrettävää, mutta silti hänestä tämä sali ei olisi ikinä hiljainen. Siellä kaikuisivat aina entiset, jo lausutut äänet.
”Te tulitte!” joku hihkaisi, mikä sai Even vavahtamaan.
Saliin oli saapunut kissamainen olento. Hänellä oli kissan korvat, häntä, tassut ja viikset. Kaikkien näiden lisäksi iho oli harmaa ja näytti silkkiseltä kissan turkilta. Muuten hän näytti ihmiseltä muotoineen, kasvoineen ja pitkine käsineen.
”Ai”, Lucyn ääni laski oktaavin. ”Hei.”
”Lucy, Lucy. Älä viitsi mököttää kuin pikkupahis”, kissaolento nauroi hyväntahtoisesti. ”Ja sinä olet varmaan Eve?”
Eve nyökkäsi ja kissaolento tuli tervehtimään.
”Olen Bastet, kissajumalatar”, hän esittäytyi ja paiskatessaan kättä hänen kyntensä porautuivat Even käteen. Eve ponnisteli, ettei ulahtaisi.
”Onko kaikki valmista, Bastet?” Surry kysyi herttaisena ja nousi lentoon. Siivet olivat näköjään jo kuivuneet, mutta hänen vaaleat hiuksensa eivät vielä.
”On on, ollut jo kolme päivää”, Bastet sanoi.
”Emme päässeet aikaisemmin, Duatin sisäänkäynnillä oli joku tukos”, Surry selitti ja Eve vilkaisi hämillisesti hyvisolentoon. Hän oli nimittäin vieläkin aivan sekaisin kaikesta tapahtuneesta.
”Taas yhden kerran. Ärsyttää sellaiset jumalat, jotka koikkelehtivat piittaamatta ihmisten maailmasta tänne ja taas sinne tänne ja tuonne, eivätkä ajattele, että joillain on ihan oikeaa asiaakin!”
Bastet paasasi vieläkin, kun ovi jymähti auki ja kunnon kukkakeppimallin omistava kruunupäinen mies harppoi sisään ja lysähti valtaistuimelle. Miehellä oli kruunun lisäksi raskaannäköinen kaulaketju, joka muistutti pianon koskettimia. Kädessään miehellä oli koukunmallinen sauva ja jaloissaan parit nilkkarenkaat. Asuna toimi pelkkä lannevaate.
”Oi, valtiaamme saapui!” Bastet hihkaisi ja rynnisti koristeistuimen eteen ja kumartui syvään. Surry ja Lucy hiipparoivat perässä, mutta Eve oli epävarma. Hänestä mies ei näyttänyt valtiaalta, vain epäonnistuneelta yritykseltä näyttää sellaiselta. Mutta kun Lucy ärähti seuraamaan esimerkkiä, Eve kumartui.
”Bastet. Keitä nämä ovat?” mies kysyi ilmeisen tylsistyneenä ja leikki koukkusauvallaan.
”Oi, suuri ja mahtava Ra...” Bastet aloitti, mutta Ra keskeytti hänet tylysti.
”Älä kuluta sitä nimeä, jooko?”
”Hyvä on... valtiaani. Mutta siis, tässä ovat Lucy ja Surry, jotka valitsit etsimään kohtalottarien määräämän tytön”, Bastetin ääni tärisi hiukan. Even teki mieli pyöräyttää silmiään, mutta jätti se kuitenkin tekemättä.
”Onko hän tarpeeksi hyvä?” Ra kysyi epäillen ja tiiraili Eveä, kuin mies sataprosenttista lihapihviä.
”On! Hän on kaikista paras vaihtoehto!” Surry heläytti kiivaana ja ponnahti ylös kumartuakseen taas nopeasti alas.
”Hyvä on... katsotaan sitten tyttönen, puhuvatko nämä olennot totta”, Ra sanoi hymyillen maireasti ja napsautti sitten sormiaan. Salin keskelle ilmestyi pöytä (kultainen tietenkin) ja sen keskelle neliön mallinen mustavalkoruudullinen levy. Uusi napsahdus ja kaksi tuolia ilmestyi pöydän molemmille puolille.
”Istu, ole hyvä”, Ra sanoi ja käveli heidän ohitseen istuutuen toiseen tuoliin. Eve katsahti Surrya ja Lucya sellaisella katseella, joka sanoi, että tästä keskusteltaisiin vielä.
Eve istahti vastapäätä auringonjumalaa ja hän luuli tukehtuvansa. Ra'sta pöllähti nimittäin aina tämän liikahtaessa aivan kamala löyhkä, joka tuoksui oksennukselta, vanhoilta sukilta ja kainalohieltä.
”Aloitetaanpa. Oletko pelannut tammea?” Ra kysyi. Silloin Eve huomasi, että neliön mallinen kiekko oli pelilauta ja siihen oli aseteltu valmiiksi mustat ja kultaiset nappulat.
Eve nyökkäsi uskaltamatta puhua. Mitä hänen täytyisi tehdä? Voittaa? Tämäkö oli hänen kohtalonsa? Pelata auringonjumalan kanssa erä tammea?
Ra aloitti ja siirsi omaa, kultaista nappulaansa. Sitten Eve siirsi. Hetken aikaa oli hiljaista, mutta sitten Eve kiljaisi innoissaan, hän oli saanut syötyä yhden nappulan.
Peli jatkui. Molemmat menettivät tasaisin välein pelimerkkejä. Salissa oli hipihiljaista, Lucy ja Surry leijailivat pelilaudan ympärillä tappelematta – mikä oli aikamoinen saavutus – ja Bastet leikki valkoisella lankakerällä nurkassa. Eveä hermostutti. Jokapuolella loistava kulta sai hänen silmissään vilistämään pisteitä ja pään pyörälle. Ra'n haju ei ainakaan asiaa auttanut.
Kului puolituntia, eikä kummallakaan osapuolella ollut montaa pelinappulaa jäljellä – Evellä neljä ja Ra'lla kolme. Eve mietti siirtoaan. Jos hän söisi yhden nappulan, hän menettäisi omansa, mutta Ralla ei olisi sen jälkeen kuin kaksi nappulaa. Tuosta taas hän saisi kaksi nappulaa pois pelistä, mutta jos Ra tajuaisi hänen juonensa, hän häviäisi. Eve päätti tehdä nyt kivuttoman siirron.
”Hahaa!” Ra ilahtui ja Eve huomasi liian myöhään mokansa. Ra söi neljä pelinappulaa yhdellä iskulla ja voitti pelin.
Bastet nousi valkoisten lankapalojen ympäriltä ja tuli pöydän luo kevein askelin.
”Valtias, taisitte voittaa – taas.” Bastet hymyili muttei näyttänyt kovin iloiselta.
Eve oli mokannut. Mitä Ra tekisi hänelle, koska ei ollut vastannut odotuksia? Pelko tarrautui hänen kurkkuunsa ja oli vaikea saada henkeä.
”Kiitos! Tämä oli kyllä niin paras peli IKINÄ!” Ra hihkaisi ja taputti käsiään, josta Evelle tuli mieleen pieni hemmoteltu lapsi.
”Oli vai?” Eve hämmästeli ja tuijotti samalla kengänkärkiään.
”Juujuu! Sinusta näki, että todella yritit, etkä antanut minun voittaa, kuten kaikki muut haastajani! Siis arvaa mikä fiilis on, kun on saanut tehdä kaikkensa. Hetken näytti siltä, että voittaisit, mutta ei – minä, MINÄ, suuri Ra, voitin!”
Eve ei voinut olla kuin puulla päähän lyöty. Hänen teki mieli nauraa ja itkeä helpotuksesta samaan aikaan, mutta se tuntui hiukan kohtuuttomalta.
”Kiitos majesteetille loistavasta pelituokiosta”, Eve sai sanottua vakaalla äänellä.
”Kiitos vain itsellesi, tyttönen. Mutta nyt minun täytyy mennä, velvollisuudet kutsuvat”, Ra sanoi ja iski silmää, ennen kuin nousi tuoliltaan ja askelsi uljaasti salin perällä olevalle ovelle. Kun auringonjumala oli poistunut, pöytä ja tuolit haihtuivat.
Lucy ja Surry saattoivat hänet takaisin purrelle. Evestä tuntui vieläkin hiukan mahdottomalta ajatukselta, että jumalia oli olemassa. Olihan hän tottunut hyvis- ja pahisolentoihin, mutta liika on aina liikaa.
”Haluan selityksen. Väititte tehtävää vaaralliseksi, vaikka minä pelasin vain erän tammea. Miksi minä ja miksi tällainen vaiva?”
Surry ja Lucy näyttivät noloilta – tai ainakin Surry näytti, Lucy pikemminkin yritti.
”Katsos, Ra on täysi tammifriikki”, Surry aloitti paatin alkaessa hiljalleen lipua takaisin tulosuuntaan. ”Hän haluaa pelata tammea joka ilta, ennen matkaansa läpi Duatin joen ja uudestisyntymisen. Lähes jokainen meistä on pelannut hänen kanssaan, mutta hän on niin ylivoimainen, että häviämme ja Ra hermostuu, koska hän ei saa meistä liian suurta haastetta.”
”Ja kukaan meistä ei uskalla voittaa Rata, koska hän menettää hermonsa, suuttuu ja paiskoo esineitä ja väittää, että vain mielistelemme häntä. Yksi häiskä julkesi voittaa auringonjumalan ja siitä seurasi Japanin tsunami – olet varmaan kuullut siitä?” Lucy lisäsi viilaten samalla täydellisiä kynsiään. Eve oli ollut oikeassa; auringonjumala tosiaan oli ylihemmoteltu äpäräpäinen kakara.
”Mutta miksi sitten päätitte kidnapata minut tänne?” Eve kysyi ja Surry hätkähti sanan 'kidnapata' kohdalla, mutta ei sanonut mitään.
”Ra ei ollut saanut pelata moneen viikkoon, koska kukaan ei suostunut siihen tehtävään. Ra alkoi hermostua ja tarvitsimme jonkun, joka ei tiennyt hänen oikuistaan, vaan haluaisi tosissaan voittaa. Meidän piti kysyä apua Kohtalottarilta ja he sanoivat, että sinä olisit tarpeeksi hyvä siihen”, Surry selitti. ”Tiedätkö ne kaikki luonnonkatastrofit joita on tapahtunut viimeaikoina?”
Eve nyökkäsi.
”Ne ovat Ran tekemiä”, Lucy sanoi ja haihdutti kynsiviilansa savuksi. Eve huokaisi. Hän ei tosissaan tajunnut tätä elämänmenoa.
”Mutta sinä onnistuit! Pelasit Ran kanssa, sait hänet tyytyväiseksi ja luonnonkatastrofit loppuvat vähäksi aikaa! Et voittanut, mutta tarjosit sopivan vastuksen”, Surry hihkui ja teki pari kärrynpyörää. Eve yritti hymyillä. Hän oli lopettanut luonnonkatastrofit, mutta miksi hän silti tunsi itsensä alakuloiseksi, surulliseksi ja lyödyksi.
Pursi karahti laituriin ja Eve nousi kyydistä.
”Ettekö te tule mukaan?” Eve kysyi kummissaan, kun Surry ja Lucy eivät liikahtaneet paikoiltaan.
Surry näytti olevan itkun partaalla.
”Meidän tehtävämme on suoritettu”, Surry vastasi ääni täristen. Eve ei voinut kuin tuijottaa.
”Tehtävänne? Sanoitte, että kriisi on ollut vain pari viikkoa ja te olette olleet luonani jo monta kuukautta!” Eve änkytti. Häntä kylmäsi, vaikka taivas oli alkanut kirkastua ja aurinko helottaa tutun keltaisena. Värit alkoivat palata normaaleiksi.
”Emme me sinua sen takia kiusanneet”, Surry hymähti. ”Ei se ollut meidän tehtävämme alun perin.”
Eve alkoi käsittää jotain. Ne kolme kuukautta, jonka aikana Lucy ja Surry olivat ilmestyneet hänen elämäänsä, olivat olleet Katarinan kuoleman jälkeisten vuosien parasta aikaa. Vaikka hän olikin esittänyt vihaavansa heitä, syvällä sisimmässään hän oli tajunnut, että hänellä oli ystäviä.
”Surry, Lucy. Kun olin tajuttomana, siskoni ilmestyi minulle. Hän sanoi, että en olisi yksin. Hän sanoi, että ajattele tarkkaan”, Even silmistä alkoi pulputa kyyneliä. ”En minä ikinä teitä ole vihannut! Te olette minun ainoat ystäväni.”
Lucyn ilme oli tähän asti ollut sulkeutunut ja katse tyhjä, kuten zombiella. Mutta nyt Lucyn silmät alkoivat kiiltelemään ja hän pudisteli päätään.
”Ei Katarina meitä tarkoittanut”, Lucy sanoi ääni väristen.
”Mistä tiedätte hänen nimensä?” Eve kummasteli. ”Siis... ketä muuta hän muka olisi tarkoittanut? Ette saa lähteä!”
Lucy niiskaisi nenäänsä vaivihkaa mustaan hihaansa.
”Olemme pahoillamme... Meidän pitää nyt lähteä, tehtävämme on suoritettu ja sinä... olet kasvanut ihmisenä. Onnea”, Lucy sanoi.
”Enkä ole! Jätätte minut ihan yksin!” Eve huudahti ja hyppäsi veneeseen, kun se oli alkanut liukua hiljakseen pois laiturista.
”Oletko ihan varma? Nyt sinä et ajattele tarpeeksi tarkkaan”, Surry sanoi ja hymyili kyyneliensä seasta. ”Mutta nyt sinun on mentävä. Ehkä tapaamme vielä – jonain päivänä.”
Eve ei tahtonut käsittää. ”Mikä teidän tehtävänne sitten oli, ellei minun viemiseni Duatiin?”
Kumpikaan ei vastannut. Eve huomasi sumun nousevan, sakenevan, ympäröivän heidät, kuin tukehduttava pilvi. Eve huusi, yritti saada sumun hellittämään, mutta turhaan. Hyvis- ja pahisolento vilkuttivat hänelle viimeisen kerran, ennen kuin harmaus peitti kaiken.
”Eve! Oletko kunnossa?”
Eve räpytteli silmiään ja näki pelkkää vaaleanpunaista. Sitten kuvaan astui pojan kasvot, jotka katsoivat häntä huolesta sekaisin.
”Adam?” Eve kysyi heikkona ja vääntäytyi istualleen. Hän makasi maassa, edelleen jäätelöbaarissa ja hänen ympärilleen oli kerääntynyt ihmisjoukko. Even päätä kivisti ikävästi.
”Olet kunnossa, hienoa”, Adam sanoi helpottuneena ja auttoi hänet ylös. ”Sinä pyörryit.”
”Pyörryin?” Eve katseli kummastuneena ympärilleen. ”Mutta minähän... siis...”
”Taidan olla vielä hiukan sekaisin? Viedään sinut lääkäriin ja katsotaan, ettei ole hätää”, Adam ehdotti, mutta Eve pyöritteli kiivaasti päätään.
”Ei kiitos, minä taisin vain syödä liikaa jäätelöä, siinä kaikki.”
Adam kohautti olkiaan. ”No, tule nyt edes takahuoneeseen lepäämään.”
Eve nyökkäsi ja he vääntäytyivät ihmisjoukon läpi pieneen takahuoneeseen, jossa oli vino pino erilaisia jäätelömakuja ja elintarvikkeita, joita tarvittiin leivonnaisissa, kuten vehnäjauhoja ja kananmunia. Huone oli viileä, mutta siellä tuoksui vastaleivottu pulla.
”Kiitos”, Eve hymyili, kun Adam istahti hänen viereensä penkille. Vastapäätä heitä ikkunasta avautui kaunis peltonäkymä.
”Ole hyvä”, Adam hymyili hiukan ujosti. ”Minun on, tuota, pitkään pitänyt kysyä sinulta yhtä juttua...”
Even sydän alkoi pamppailla ja hän toivoi, ettei se kantautunut Adamin korviin.
”No?” hän sai sanottua vaivoin.
”Eli... tuota siis... haluaisitko...” Adam takelteli, mikä oli aivan uusi puoli sukkelasanaisesta pojasta.
”Sano vain”, Eve kannusti, vaikka hän ei ollut täysin varma, mitä poika suustaan päästäisi. Ajatukset poukkoilivat kuin pingispallo pitkin hänen pääkoppaansa. Kämmenet alkoivat uhkaavasti hiota.
Aman huokaisi syvään ja näytti tarvitsevan jokaisen rohkeudenrippeensä, ennen kuin puuskahti suustaan;
”Haluaisitko lähteä kanssani elokuviin?”
Eve mykistyi. Hänen silmänsä laajenivat ja posket punehtuivat ikävästi.
”Siis kyllä minä tiedän, ettet välttämättä halua, mutta minä ajattelin...” Adam alkoi änkyttää korvat helottaen.
Even teki mieli nauraa. ”Tottakai minä suostun!” Ja hän halasi Adamia ja ilonkyyneleet olivat valua hänen poskilleen, mutta hän sai nipin napin hillittyä itsensä.
Adam sädehti. ”Tulen hakemaan sinut vaikka seitsämältä lauantaina, siellä menee joku fantasielokuva, joku Egyptipainotteinen. Jumalia ja sellaista”, Adam sanoi.
”Kuulostaa lupaavalta”, Eve nyökkäsi ilkikurinen hymy huulillaan.
Nyt hän tiesi mitä Katarina oli tarkoittanut. Surry ja Lucy olivat kaukana toisessa todellisuudessa, hänen ystäviään, mutta silti he eivät olleet täällä kuin joskus harvoin. Adam taas, hän istui siinä, hymyili sädehtien ja oli pyytänyt Eveä ulos. Hän tiesi, ettei olisi yksin – koskaan. Ne päivät olivat ohi, toivottavasti ikuisesti.
