Nimi: Katukuva viidennen joulu
Kirjoittaja: tirsu
Beta: Word
Genre: Fluff & slash
Paritus: Jaska/Mikko
Ikäraja: S
Summary: Lumiukon loppumusiikki täyttää olohuoneen.
Varoitus: No, jos et välitä poikien välisestä rakkaudesta, tämä ei ole sinua varten... Sama homma, jos et välitä joulusta tai lapsista.
Disclaimer: Hahmot ovat ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta kera kaiken muun. Toljanteria ja Lumiukkoa en ikävä kyllä omista - kaikki kunnia siis heidän luojilleen.
A/N: Piti kovin laittaa tämä tänne jo viime vuonna, mutta rakas koneeni päätti sanoutua pari päivää ennen joulua irti, joten siksi se sitten siirtyi tähän vuoteen.
Lue, nauti ja kommentoi niin tahtoessasi.
Riemukasta joulua!
Katukuva viidennen joulu
On aatonaattoilta. Olemme Mikon kanssa käpertyneet sohvalle katsomaan televisiosta myöhäisillan elokuvaa. Tai oikeastaan minä olen käpertynyt Mikon kainaloon ja Mikko vain löhöää käsi kiedottuna harteilleni.
Huomenna siis on jouluaatto. Mona tuo Danielin aamulla meille. Tämä on hänen ensimmäinen joulunsa tässä asunnossa. Siis Danielin, ei Monan.
No kuitenkin. Tällä kertaa meilläkin on oikean kokoinen joulukuusi (muovinen), jollaista ei Mikon yksiöön aikoinaan saanut mahtumaan. Tosin, oli meillä viime vuonnakin oikean kokoinen kuusi...
Niin, asumme nyt siis kaksiossa. Muutimme tänne viime vuoden syyskuussa - tämä on selvää parannusta siihen hemmetin moisen pieneen yksiöön verrattuna. Mutta viime vuonna Daniel ei viettänyt joulua meidän kanssamme vaan Monan kanssa. Meillä on sellainen vuorotellen -järjestys juhlapyhien kanssa. Vähän niin kuin viikonloppujen kanssa (arkisin Daniel asuu yleensä Monan kanssa, poikkeuksena kesät): Daniel tulee joka toinen viikonloppu meille.
Daniel on nyt neljävuotias pikku hurmuri. Hän ihan oikeasti hurmaa kaikki valloittavalla olemuksellaan. Tai no, ei ehkä ihan kaikkia, mutta suurimman osan ainakin.
Mikon mielestä se johtuu siitä, että Daniel on perinyt äidiltään sähäkän suloisen ulkonäkönsä ja eläväisen luonteensa. Tiedä häntä sitten, kyseessä on kuitenkin Mikko, joka ei ole muuttunut tippaakaan näiden 17 vuoden aikana, jona olen hänet tuntenut.
Silti haluaisin huomauttaa, että Daniel on perinyt minun silmieni värin, jota monet kehuvat uskomattoman ruskeiksi ja hukuttaviksi. Niitä kuulemma jää vain tuijottamaan lumoutuneena.
Ja tuo kaikki siis on sanottu Danielin silmistä. Kukaan ei ole koskaan sanonut niin minulle. Paitsi Mona aikoinaan...
Mikko pompahtaa täysin yllättäen pystyyn havahduttaen minut horroksestani. >> Mitä? Loppuiko elokuva jo? >>
>> Ei vaan muistin jotain tärkeää >>, Mikko sanoo, >> nimittäin kinkun! >>
>> Mitä siitä? Se on jää... Ai juu >>, ponnahdan itsekin pystyyn ja menen Mikon perässä keittiöön.
Mikko ottaa pienen kinkkumme jääkaapista, jossa se on ollut sulaamassa. Kolme - tai oikeastaan kaksi - ihmistä ei tarvitse suurta kinkkua, harmi kyllä.
Niin, vietämme joulua kolmisin, mutta menemme Danielin kanssa huomenna käymään vanhempieni luona.
>> Kauanko sen pitää olla uunissa? >> kysyn.
>> Jotain viisi tuntia >>, Mikko vastaa laittaessaan uunia päälle.
>> Selvä >>, sanon ja alan kolistella kaappeja - mihin kaappiin laitoinkaan sen vesipannun viime käyttökerran jälkeen?
>> Mitä sinä teet? >> Mikko kysyy.
>> Ajattelin keittää glögiä, kun kerran joudumme valvomaan >>, totean.
>> Ei tarvitse >>, Mikko sanoo. >> Mene sinä vain katsomaan se leffa loppuun ja sitten nukkumaan. >>
>> Ai. Okei >>, sanon.
Palaan takaisin olohuoneeseen. Elokuva on mennyt näyttävästi mainostauolle.
Jotenkin minusta tuntuu, että Mikko unohti ihan tarkoituksella laittaa kinkun ajoissa uuniin. Hän halusi vain jonkin tekosyyn päästä katsomasta tätä elokuvaa. Se olisi niin hänen tyylistään.
Nappaan viltin ja kietoudun siihen. Minulla käy hyvä tuuri, sillä elokuva palaa suhteellisen nopeasti mainostauolta. Tosin, tiedä häntä sitten kuinka kauan se oli mainostauolla, sillä olinhan keittiössä pienen tovin.
Ikävä kyllä elokuvan katsominen ei enää inspiroi. Voisin yhtä hyvin painua Nukkumatin matkaan. Tai sitten voisin mennä nettiin.
Jotenkin päädyn pelaamaan pasianssia - tai siis yritän pelata sitä. En todellakaan tajua koko pelin ideaa. Mitä ihmettä Mikko tässä näkee? Hän pelaa tätä melkein aina ollessaan koneella tai sitten aina, kun löytää jostain rakkaat pelikorttinsa (joita en todellakaan ole yrittänyt häneltä piilottaa).
Pyh. Yhtä hyvin voin luovuttaa ja mennä sinne nettiin surffailemaan. Käydä vakiosivut läpi ja sitten ehkä voisin mennä katsomaan ennakkoon lempiohjelmani seuraavan jakson - reilusti ennakkoon, he heh he.
Minä en ole muuten niitä säälittäviä ihmisiä, jotka kuuluvat "naamakirjaan". Minulla ei ole hitonmoista hinkua päivitellä kuulumisiani kenellekään tai mitään muutakaan. Siis oikeasti. Säälittävää.
Elämän täytyy olla todella köyhää, jos statustaan täytyy käydä päivittämässä joka toinen minuutti. "Kävin vessassa", "yskisin keuhkot pihalle", "niistin nenäni" - ketä kiinnostaa hitto soikoon?
Ja tämä kaikki ihan vain näin pienenä sivuhuomautuksena. Joo.
>> Tässä sinulle glögiä, herkkupeppu >>, Mikko sanoo tullessaan olohuoneen puolelle.
Tuhahdan Mikon hellittelynimelle, mutta otan ilomielin vastaan glögimukin. Se lämmittää käsiäni mukavasti.
>> Kuinka sinä nyt glögiä? >> kysyn. >> Vai eikö minun keittämänäni vain kelpaa? >>
>> Tietysti kelpaa, mutta halusin passata sinua >>, Mikko sanoo istuutuessaan viereeni. >> Miten sen leffan kävi? >>
>> Sieltä se tulee vielä, mutten jaksanut katsoa sitä loppuun >>, selitän.
>> Aha >>, Mikko hymähtää. >> Ajatella, huomenna on aatto. >>
>> Niin ja sinä olet töissä >>, mutisen katse kannettavani näytössä.
>> Vain kahteen >>, Mikko muistuttaa.
>> Mmm-hmm >>, mutisen.
>> Onko siellä koneella jotain minua kiinnostavampaa? >> Mikko kysyy.
>> Vaikka millä mitalla >>, sanon virnistäen.
>> Ai, ai, väärä vastaus, menetätte glöginne >>, Mikko sanoo totisena ja nappaa glögimukini.
>> Hei! >> huudahdan.
>> Haluatko sen takaisin? >> Mikko kysyy.
Nyökkään ainoastaan.
>> Se maksaa, hyvä herra >>, Mikko hymyilee.
Pyöritän silmiäni, mutta kurottaudun painamaan suukon Mikon huulille.
>> Toinen vielä, niin saat glögisi >>, Mikko sanoo ja hipaisee itse huulillaan huuliani.
Glögin takaisin saannin hinta oli yllättävän halpa. Vain kaksi suukkoa. Ja minä, kun luulin joutuvani pulittamaan sen vuoksi enemmän.
Ollako pettynyt vai ei, siinä vasta kysymys.
Mona on myöhässä. Hänen piti tuoda Daniel yhdeksäksi ja kello on jo kymmentä yli. No jaa, mitä muuta ylioppilaalta voi odottaakaan?
Makaan sohvalla tylsistyneenä ja katson Joulupukin kuumalinjaa. Laitoin kanavan jo valmiiksi päälle Danielia varten.
No, myönnettäköön sen verran, että joulukalenteri minun oli pakko katsoa. Mitä joulu olisi ilman Toljanteria? Myönnän ilman häpeän häivääkään, että tykkään Tonttu Toljanterista. Hulluhan sitä pitäisi olla, jos ei Toljanterista tykkää.
Oikeastaan Joulupukin kuumalinjakin kuuluu jouluun. Kanavan täytyy olla ainakin päällä taustamölynä, jos ei muuten.
Jaa-a. Taidan olla aika lapsellinen. No jaa, eipä sillä niin väliä. Varsinkin, kun voin käyttää Danielia hyvänä tekosyynä katsoa kuumalinjaa. Kunhan Mona vain toisi pojan...
Sissus, olisi Mona voinut ilmoittaa, että he myöhästyvät. Mutta se on varmaankin liikaa pyydetty.
Välillä minusta tuntuu, että Mona kostaa myöhästelyillään ja muilla tempauksillaan sen, että tulin kaapista ulos, jonka myötä suhteemme tuli päätökseen...
No okei. Tuskinpa se kuitenkaan pitää paikkaansa.
Kuin ihmeen kaupalla ovikello soi. Mona saapui Danielin kanssa vihdoinkin. Tai voihan siellä olla joku muukin, mistäs sitä tietää. Pitää mennä avaamaan ovi, että selviää kuka siellä on.
Oven takana on tosiaankin Mona Danielin kanssa - molemmat yhtä oranssipäisiä kuin porkkanat. Daniel vaikuttaa iloiselta nähdessään minut.
>> Isi, isi! Moi! >> poika huutaa hypähdellen.
>> Moi pikkuinen. Mitä kuuluu? >> hymyilen.
>> Hyvää. Onko televisio auki? Sieltä tulee Joulupukkia >>, Daniel kysyy.
>> Tietenkin on, mene vain >>, vastaan.
Daniel riisuu kenkänsä ja ulkovaatteensa ja ryntää olohuoneeseen. Kohta hän ryntää kuitenkin takaisin halaamaan Monaa.
>> Heippa äiti! >> Daniel sanoo.
>> Heippa kullanmuru >>, Mona vastaa. >> Ja hyvää joulua! >>
Daniel katoaa jälleen olohuoneeseen. Poimin hänen ulkovaatteensa lattialta ja laitan ne naulakkoon.
>> Tässä hoitokassi, siellä on kaikki tarvittavat - paljon vaihtovaatteita ja sen sellaista >>, Mona selittää.
>> Joo, okei >>, sanon ja otan suuren hoitokassin vastaan. >> Mitäs sinä? >>
>> En mitään ihmeellistä. Lähdemme Tomasin kanssa kohta hänen vanhemmilleen jouluksi - hän odottaa alhaalla autossa >>, Mona kertoo. >> Entä sinä? >>
>> Sitä tavallista >>, vastaan.
>> Aha. Sano vanhemmillesi terveisiä >>, Mona sanoo.
>> Toki >>, nyökkään.
>> Mikko on töissä vai? >> Mona kysyy.
>> Joo, mutta tulee kahdeksi kotiin >>, vastaan.
Mona nyökkää. Tuijotamme toisiamme hetken hiljaisuuden vallitessa välillämme.
>> No, minä menen. Hyvää joulua >>, Mona toivottaa.
>> Jouluja >>, vastaan.
>> Heippa Daniel, äiti lähtee nyt. Hyvää joulua! >> Mona huutaa.
Daniel huutaa jotain epäselvää takaisin, mutta se kelpaa Monalle, sillä hän ottaa ja lähtee.
Käyn tipauttamassa Danielin hoitokassin makuuhuoneeseen ennen kuin menen olohuoneeseen. Daniel makaa lattialla jalkojaan heilutellen television lähellä - liiankin lähellä.
>> Kauemmas >>, sanon ainoastaan.
Daniel tekee työtä käskettyä: hän peruuttaa ryömien taemmas. En voi olla hymyilemättä hänen touhulleen.
Istahdan sohvalle ja otan kannettavan syliini. Täytyy käydä avaamassa joulukalenterin viimeinen luukku Maijan kotisivuilta.
Ai mitä? Mitä tapahtui Janille ja kuka on Tomas?
No, Mona seurusteli Janin kanssa melkein yhdeksän kuukautta. Kaikki meni ensi alkuun ihan hyvin, mutta sitten Jani sai tarpeekseen kotileikeistä ja petti Monaa veljensä tyttöystävän kanssa. Kun Mona sai tietää asiasta Janin veljeltä, hän jätti tämän. Janin siis ei tämän veljeä. Näin Maija kertoi; Mona vaikeni erosta. (Ymmärtääkseni Janin veli kuitenkin kihlasi pettäjä tyttöystävänsä viime kesänä.)
Tomas Eriksson on (suomenruotsalainen) Monan uusi - tarkoitan nykyinen - poikaystävä. He ovat nyt seurustelleet viisi kuukautta (ja kaksi viikkoa).
Mitä olen Tomasia tavannut pari hassua kertaa, niin hän vaikuttaa todella hyvältä tyypiltä, jolla on samanlainen huumorintaju kuin Mikolla. Toivon todella, että hän pysyy Monan rinnalla (just joo) loppuun asti. Mona ansaitsee onnellisen lopun prinssinsä kanssa.
Daniel kihertää siihen malliin, että minun on pakko laittaa kannettava syrjään ja katsoa mitä oikein on meneillään. Aa, sieltä tulee tuo ohjelma. Se onkin ihan hauska.
>> Isi >>, Daniel sanoo äkkiä.
>> Joo >>, sanon kysyvästi.
>> Koska Lumipallo tulee? >> Daniel kysyy.
>> Lumipallo? Mikä Lumipal... Ai, Lumiukko? Noin tunnin päästä >>, vastaan.
>> Jaa, jaa >>, Daniel nyökyttelee.
>> Sitten kun Lumiukko loppuu, niin mennään käymään mammalla ja papalla >>, sanon.
>> Oih! >> Daniel huudahtaa näyttäen innokkaalta.
Hyvä, että joku on innokas. Minua vähän epäilyttää kuten nykyään aina, kun on puhe vanhempieni tykö menemisestä.
Lumiukon loppumusiikki täyttää olohuoneen. Daniel löhöää sylissäni hyräillen mukana.
>> No niin. Sitten vessaan, niin lähdetään >>, sanon.
Daniel nyökkää ja liukuu alas sylistäni. Katson kuinka hän hyppelehtii vessaan ennen kuin menen hakemaan kynttilöitä.
Vessasta kuuluu iloista lauleskelua. Tuossa Daniel tulee ihan Mikkoon. Mikkokin nimittäin laulelee aika ajoittain vessassa. Hän syyttää siitä minua, koska en anna hänen lukea Aku Ankkaa vessassa. Syytelkööt ihan rauhassa, sillä en todella aio antaa hänen lukea Aku
Ankkaa vastaisuudessakaan vessassa. Ties mitä sille tapahtuisi. Päätyisi vielä pönttöön, niin kuin se eräskin lehti pari vuotta sitten. Vahingossa tietysti (uskokoon ken haluaa).
>> Isii, en ylety haalariin >>, Daniel huutaa eteisestä.
Missä vaiheessa hän sinnekin kerkesi? Menen eteiseen kynttiläkassin kanssa.
>> Pesitkö kädet? >> kysyn.
>> Joo ja vedin vessankin >>, Daniel vastaa.
>> Hyvä >>, sanon ja annan haalarit, pipon, kaulahuivin ja tumput hänelle.
Pukiessamme ulkovaatteita päälle Danielin suu käy kuin papupadan. Enimmäkseen hän puhuu siitä, että ei malttaisi odottaa, että pukki toisi lahjat.
Sama aihe jatkuu silloinkin, kun haemme hänen pulkkansa (kyllä, meillä on valkea joulu, jihuu!) varastosta ja pääsemme ulos. Ulkona hän alkaa ihailla kimaltelevaa lumihankea, jouluvaloja ja ohitse hurahtavia autoja, jotka mitä luultavimminkin suuntavat torille kuuntelemaan, kun kaupunginjohtaja julistaa Santalan omaa joulurauhaa.
Matka vanhempieni luo sujuu mukavan lupsakkaasti, kun Daniel alkaa laulaa joululauluja. Ensin kurkku suorana, mutta lopulta hiljaisemmin, kun huomautan asiasta hänelle.
Vaikka Daniel on nykyajan lapseksi yllättävän kiltti, käyttäytyy hän tänään vielä kiltimmin kuin yleensä. Hän pelkää kuulemma muutoin jäävänsä ilman lahjoja, jos ei ole superkiltti.
Noin kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan jälkeen olemme perillä vanhempieni luona, jossa Piia tekee lähtöä kihlattunsa, Henrikin, kanssa. Toivotamme kohteliaasti toisillemme hyvää joulua (Piia ilmiselvästi Henrikin pakottamana). Sitten he lähtevät, mikä on hyvä juttu.
Daniel hyppää pulkasta pois heti luvan saatuaan ja juoksee päätä pahkaa äitini syliin, joka seisoo ovella esiliinaan pukeutuneena. >> Mamma, hyvää joulua! >>
>> Samoin kulta pieni >>, äiti vastaa. >> Sinulle myös, Jaakko. >>
>> Samat sanat >>, hymähdän.
>> Tulkaa sisälle, joulupuuro odottaa. Se kuka löytää mantelin lautaseltaan, saa palkinnon >>, äiti sanoo.
Puuron syönti sujuu melko lailla hiljaisissa merkeissä. Daniel on ainoa, joka höpöttää koko ajan.
En voi olla vilkuilematta kelloa ja toivomasta, että Mikko tulisi hakemaan meidät jo pois. Ei niin, etten pitäisi vanhemmistani ja heidän luonaan kyläilystä. Välimme eivät vain ole enää samanlaiset kuin ennen kaapista ulos tulemistani.
Äidin ja isän oli vaikea hyväksyä se tosiasia, että olinkin homo. He eivät halunneet ensi alkuun edes olla tekemisissä kanssani; he pitivät yli vuoden mykkäkoulua.
Lopulta äiti otti härkää sarvista ja tuli tapamaan minua ja Mikkoa. Hän kertoi, että he olivat isän kanssa saaneet viimeinkin sulateltua kaapista ulostuloani ja halusivat siten sopia.
Nykyään homouteni on heille ihan okei. Mikä tekee Piiasta ainoan (ukin lisäksi, mutta hän ei edes tiedä, joten...), joka ei ole suuntautumistani hyväksynyt. Isosiskostani olen edelleenkin sairas ihminen.
Asiani ovat kuitenkin paremmin kuin Mikolla. Hän ei ole enää missään tekemissä vanhempiensa kanssa - he kun ovat aikamoisia homofobiikkoja. Mikon pikkusisko, Maija, on ainoa, joka on tekemisissä Mikon kanssa. Hän kun osaa käyttää aivojaan ja olla suvaitsevainen.
No kuitenkin. Välimme vanhempieni kanssa ovat nykyään siis kohtalaiset. Isä kyselee aina välillä, ettenkö sittenkään olisi hetero tai sitten, että vieläkö olen sellainen mies. Ensi alkuun se oli minusta loukkaavaa, mutta nyt olen jo melko lailla tottunut siihen. Eli annan isän sanojen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
>> Jaakko >>, äiti sanoo äkkiä.
>> Mm-hmm >>, myhähdän.
>> Koska te rekisteröittekään suhteenne Mikon kanssa? >> äiti kysyy.
Oho. Se oli yllättävä kysymys.
>> Öh, joskus uudenvuoden jälkeen >>, vastaan.
>> Tuota, pidättekö te jotkut juhlat? >> äiti jatkaa kyselyään.
>> Jaa, emme varmaan >>, vastaan.
>> Entä jos me järjestäisimme jotkut pienet juhlat? >> äiti kysyy.
>> Öh, jaa. Tuota noin, minun pitää kysyä Mikolta >>, vastaan häkeltyneenä.
>> Tee se >>, äiti hymyilee.
Todella yllättävää. Tuota en ollut osannut kuvitellakaan. Luulin, että äitiä ja isää ei kiinnosta suhteemme rekisteröinti ollenkaan. Olin näyttävästi väärässä.
Otan lusikallisen puuroa suuhuni huomatakseni vain saaneeni mantelin. Hyi.
Sylkäisen mantelin käteeni. Huitaisen kieltävästi kättäni, kun äiti huomaa, että löysin mantelin.
>> Katso Dani, mitä tuolla on >>, sanon ja osoitan ulos ikkunasta.
Daniel nousee seisomaan tuolillaan ja katselee ikkunasta ulos tohkeissaan. Harhautus onnistui: tipautan mantelin hänen puurolautaselleen.
>> En näe mitään, isi! >> Daniel huudahtaa pettyneenä.
>> Ai, taisin nähdä omiani - luulin, että näin tontun >>, sanon pahoittelevasti.
>> Höh, isi, ei tonttuja voi nähdä, koska... Oih, manteli! Isi, katso, sain mantelin. Minä voitin >>, Daniel kiljahtaa.
>> Katsos vain >>, totean hymyssä suin, >> niinpä sait.
>> Saat palkinnon, kun lautanen on tyhjä >>, äiti sanoo Danielille.
Daniel nyökkää ja alkaa hotkia puuroa innoissaan suuhunsa.
>> Ei hotkita >>, huomautan.
Daniel lopettaa hotkimisen näyttäen pahoittelevalta.
>> Menettekö te tapaamaan isomammaa ja isopappaa tänään? >> äiti kysyy.
>> En tiedä >>, Daniel vastaa.
>> Ei, me mennään huomenna vasta >>, kerron.
Äiti nyökkää hyväksyvästi.
Isomamma ja isopappa ovat minun isovanhempiani. He, joille muutin asumaan sen jälkeen, kun tulin kaapista. Toisin kuin vanhempani he hyväksyivät suuntautumiseni saman tien ja ottivat Mikonkin avosylin vastaan. Se oli todella yllättävää. Olisin luullut, että heille suuntautumiseni olisi ollut suuri järkytys. Mutta eipä se vain ollutkaan.
Puuron syönnin jälkeen äiti antaa Danielille palkinnon: upouuden värityskirjan ja puuvärit (olisinkohan minä saanut ne, jos olisin pitänyt mantelin itselläni?). Daniel valloittaa erään nurkan olohuoneesta niiden kanssa.
Minä istun nojatuolissa katsomassa vanhempieni kanssa jouluista elokuvaa. Se on jotenkin ihan mukavaa.
Elokuvan ollessa puolessa välissä äiti menee keittämään glögiä ja hakemaan joulutorttuja ja pipareita.
>> Ai niin, Monalta terveisiä >>, sanon äkkiä.
>> Voi, niin mukava tyttö, kun meitäkin muistaa >>, äiti huudahtaa keittiöstä.
>> Tietenkin, olettehan te hänen lapsensa isovanhemmat >>, tuhahdan.
>> Älä sinä siinä viisastele >>, isä sanoo. >> Tempauksesi jälkeen hän voisi ihan hyvin ohittaa meidät olankohautuksella. >>
"Tempauksesi" särähtää inhottavasti korvaan. Puristan käteni nyrkkiin ja olen avata sanaisen arkkuni, kun silmiini osuu nurkasta tuleva Daniel. Nielaisen myrkylliset sanani ja tyydyn näyttämään närkästyneeltä.
>> Katso isi, onko hieno? >> Daniel näyttää värittämäänsä sivua värityskirjastaan.
Hän on värittänyt lelutraktoria paketoivan tontun punaisella ja vihreällä. Hän on pysynyt aika hyvin rajojen sisäpuolella.
>> Tosi hieno >>, sanon.
Daniel hymyilee leveästi. Selailen värityskirjan muita sivuja. Se on ilmiselvästi äidin itsensä kuvittama. Hän on siis tehnyt jälleen uuden värityskirjan.
>> Saanko sen takaisin? >> Daniel kysyy hetken päästä.
>> Toki >>, sanon ja ojennan värityskirjan takaisin hänelle.
Äiti tulee keittiöstä täyden tarjottimen kanssa. Laskettuaan sen sohvapöydälle hän jakaa jokaiselle höyryävän glögimukin.
>> Tortut ja piparit saatte ottaa itse >>, äiti sanoo. >> Ja Daniel saa nekun sitten myöhemmin. >>
Danielin kasvot loistavat tyytyväisyydestä.
Puoli kolmelta ovikello soi ja äiti menee avaamaan ovea. Daniel on nukahtanut syliini. Yleensä en antaisi hänen nukkua päiväunia, mutta tällä kertaan teen poikkeuksen. Jaksaapahan sitten illalla valvoa vähän kauemmin kuin normaalisti.
Äiti tulee olohuoneeseen ja menee suoraan isän luo. Hän kumartuu kuiskaamaan isälle jotain ja isä huiskauttaa kättään.
>> Ainahan minä >>, isä sanoo.
Ahaa. Tulija on siis Mikko.
Eikä aikaakaan, kun Mikko saapastelee olohuoneeseen. >> Päivää. >>
>> Miten töissä meni? >> kysyn.
>> Ihan hyvin, asiakkaita riitti >>, Mikko vastaa (hän on töissä lounasbaarissa).
>> Otatko glögiä? >> äiti kysyy.
Mikko vilkaisee minua. Kohautan olkiani sanoen niin, että miten itse haluat, ihan sama minulle.
>> Jos siitä ei ole vaivaa >>, Mikko sanoo.
>> Ei tietenkään ole >>, äiti naurahtaa kadoten keittiöön.
Äidin mentyä olohuoneen valtaa hiljaisuus, jonka rikkoo ainoastaan Danielin tuhina. Isä tuijottaa Mikkoa hievahtamatta.
En tajua. Joka kerta, kun isä näkee Mikon, hän tuijottaa Mikkoa tutkivasti päästä varpaisiin. Ja joka kerta Mikko tuijottaa isää takaisin silmiään räpäyttämättä, kuten tälläkin kertaa.
Isä liikahtaa laiskanlinnassaan, joka kielii siitä, että hän avaa kohta suunsa. Hän liikahtaa aina jollain tapaa ennen kuin puhuu Mikolle. Siis nykyään, ei hän ennen tehnyt niin. Mutta se oli silloin, kun Mikkokin oli "normaali".
>> Tukka yhä sinisenä sitten >>, isä toteaa.
>> Kyllä, sininen on kiva väri >>, Mikko sanoo asiallisena virnistys huulillaan karehtien.
Haluaisin tarkentaa sen verran, että ei Mikon hiukset ole kokonaan siniset. Ainoastaan etuhiukset ovat sähkönsiniset. Olleet aina siitä asti, kun päätimme ammattiopiston.
Mutta ainakin isän huomautus oli melkoisen normaali. Kerran hän nimittäin kysyi Mikolta, että eikö tämän korvalävistyksen pitäisi olla vasemmassa korvassa niin kuin muilla meidän laisillamme. Ja kerran isä huomautti, että Mikon kulmalävistys ei ollut meidän laisillemme sopiva.
Mikolla oli molemmilla kerroilla heti vastaus valmiina, onneksi. Hän vastasi molemmilla kerroilla samalla tavalla: ei niin sanota missään, eikä niin lue missään.
>> Kas tässä >>, äiti sanoo tullessaan olohuoneeseen ja ojentaa Mikolle glögimukin ja joulutortun.
>> Kiitos >>, Mikko sanoo.
Jaahas, heti kun Mikko saa juotua glöginsä ja syötyä joulutortun, me lähdemme. Joten Daniel pitää herättää.
>> Dani, herätys. Pitää valmistautua lähtöön >>, sanon hiljaa ja ravistan hellävaroin Danielia.
Hetken kuluttua Daniel alkaa räpsytellä silmiään. >> Mitä? >>
>> Että vessaan mars ja sitten pukemaan ulkovaatteet päälle, lähdemme kohta hautausmaan kautta kotiin >>, sanon.
>> Okei >>, Daniel mutisee unisesti ja liukuu sylistäni alas.
Hän suuntaa vessaa kohti, mutta palaa samaten takaisin. Hän juoksee Mikon luo.
>> Iskä, mistä sinä oikein siihen tulit? >> Daniel hihkuu.
>> Töistähän minä >>, Mikko sanoo. >> Mitäs pikkumies tietää? >>
Joo, Daniel sanoo Mikkoa iskäksi. Mona antoi siihen luvan silloin, kun Mikko adoptoi Danielin. Kun meillähän on oikeus siihen perheen sisäiseen adoptioon. Tosin, se on vasta edessä päin, sillä sitä ennen pitää elää rekisteröidyssä parisuhteessa. Mutta sitä Monan ei tarvitse tietää (Tomaskaan ei ole hänelle kertonut vaikka ilmaisi tietävänsä asian oikean laidan).
Ja jos Monasta ja Tomasista tulee pysyvää, niin silloin Daniel saa halutessaan ruveta kutsumaan Tomasia isäksi. Eli jokaiselle eri nimitys, jotta kaikki kolme isää erottaisi toisistaan helposti.
Vaikka olisihan Daniel voinut sanoa, että Mikko-isä ja Tomas-isä. Minä olisin biologisena vanhempana ollut sitten vain isä.
Luojan kiitos, että en ole Daniel. Menisin ihan sekaisin siitä, että ketä kutsua ja miksi. Ei siis muuten.
>> Vessaan ja pukemaan >>, muistutan Danielia, joka hölöttää innoissaan Mikolle.
>> Ai juu >>, Daniel sanoo ja tekee täyskäännöksen.
>> Kai te tulette huomenna syömään meille? >> äiti kysyy.
>> Ei, kun me syödään mammalla >>, sanon.
>> Ai >>, äiti sanoo pettyneesti.
>> Mutta tapaninpäivänä me voidaan tulla, jos se sopii >>, ehdotan.
Äidin kasvot kirkastuvat. >> Tietenkin se sopii! >>
>> Hyvä >>, sanon.
Mikko laskee tyhjän glögimukin sohvapöydälle. >> Kiitos. >>
>> Me tästä lähdemme nyt sitten >>, sanon ja nousen pystyyn.
>> Selvä. Hyvää joulua >>, äiti toivottaa ja tulee halaamaan minua.
Halaan äiti pikaisesti takaisin. >> Jouluja teillekin. Ylihuomiseen. >>
Menen eteiseen, jossa Daniel pukeutuu täyttä häkää. Mikko heittää takkini naulakosta minulle.
>> Hei sitten >>, huudahdan hetken kuluttua, kun olemme saaneet kaikki ulkovaatteet yllemme.
>> Odottakaa, Danielin nekku oli unohtua! >> äiti huutaa rynnätessään eteiseen.
>> Daniel on jo ulkona Mikon kanssa, joten anna tänne >>, sanon.
>> Toki, toki >>, äiti sanoo ojentaen nekun minulle. >> Hei, hei! >>
>> Ylihuomiseen >>, sanon ja heilautan nekkua hyvästiksi.
Mikko ja Daniel istuvat jo autossa - ja pulkka on yhä ulkona kynttiläkassin kanssa, hienoa. Poimin molemmat käteeni ja suuntaan autolle. Pulkka ja kynttiläkassi päätyvät takapenkille Danielin kanssa ei koske - kiellon kera.
Äiti vilkuttaa ovelta, kun Mikko käynnistää auton ja peruuttaa tielle. Daniel vilkuttaa iloisena takaisin.
Vanhempieni talon kadottua näkyvistä Daniel alkaa laulaa joululauluja kilpaa radion kanssa.
>> Äiti kysyi pidetäänkö me juhlat >>, kerron.
>> Mitä varten? >> Mikko ihmettelee.
>> Rekisteröinnin kunniaksi >>, vastaan. >> Hän haluaisi järjestää meille juhlat sen takia. >>
>> Aha >>, Mikko toteaa kulmat kurtussa.
>> Lupasin kysyä sinulta >>, sanon.
Mikko vilkaisee minua nopeasti, muttei sano mitään. Parempi siis antaa asian olla.
Kädessäni on yhä äidin Danielille antama nekku. Tuijotan sitä mietteliäänä hetken ennen kuin tungen sen takkini taskuun. Annan sen Danielille vasta ruuan jälkeen.
Ja ruuasta tulikin mieleeni, että sitä saa ruveta heti laittamaan, kun palaamme hautausmaalta kotiin.
Harmi kyllä emme pääse joulusaunaan, sillä meidän kerrostaloasunnossamme ei ole sellaista. Meillä on vain yhteinen sauna muiden asukkaiden kanssa. Eikä meille osunut saunavuoroa täksi päiväksi (täällä on vähän oudot nuo saunavuorot - täysin erilaiset kuin edellisessä kerrostalossa, jossa asuimme). Olisi pitänyt muuttaa rivitaloon, niissä kun olisi ollut saunakin.
Tuli tuo saunahomma vain mieleen ruuasta. Yleensä olemme menneet aattona joulusaunaan. Että sillain.
>> Jos ihan pienet juhlat sitten >>, Mikko sanoo yhtäkkiä.
>> Äidin järjestämänä? >> varmistan.
>> Just niin, eipähän meidän tarvitse huolehtia niistä ja tehdä mitään >>, Mikko virnistää jokseenkin ilkikurisesti.
>> Sovittu >>, sanon hymyillen, kun käännymme hautausmaan parkkipaikalle vievälle tielle.
Uh, miten nopeasti tämä päivä on mennyt. Kello on jo puoli seitsemän. Voisin vaikka vannoa, että lapsena jouluaatto sujui kaamean hitaasti. Mutta se johtui tietysti siitä, että silloin odotti malttamattomasti iltaa ja joulupukin saapumista. Se oli silloin aaton kohokohta.
Voi niitä aikoja.
Mikko siivoaa keittiöstä ruokaa pois ja Daniel syö nekkuaan katsoen jotain jouluelokuvaa joltain kanavalta. Minä odotan kiltisti, että Samu Sirkan joulutervehdys alkaisi.
Odottamisesta puheen ollen, outoa ettei Daniel odota joululahjoja - hän ei ole maininnut niitä sen jälkeen, kun lähdimme vanhemmiltani. Luulisi hänen olevan täpinöissään odotuksesta ja jännityksestä. Minä ainakin olin hänen ikäisenään aivan täpinöissäni ennen Joulupukin tuloa.
Jaa. Ehkäpä se johtuukin siitä. Meille kun ei tule Joulupukkia, koska Daniel pelkää tätä (ei koske kuumalinjan pukkia kylläkään).
Joulupukki vain jättää lahjat oven taakse, siinä se. Eli toisin sanoen Mikko käy soittamassa ovikelloa ja tulee hetken kuluttua olohuoneeseen lahjasäkin kanssa. Tai lahjasäkkien, niitä on enemmän kuin yksi. Niitä on kolme. Ja suurin osa lahjoista on Danielille. Tietenkin.
Mikko tulee keittiöstä ja istahtaa viereeni. Hän vetää minut kainaloonsa ja suukottaa päälakeani.
Istumme siinä hetken täysin hiljaa. Se on oikein mukavaa. Tämä hetki saisi minun puolestani kestää kauan. Todella kauan.
>> Lahjat varmaan voisi nyt hakea? >> Mikko kuiskaa korvaani.
Nyökkään pienesti, jolloin Mikko näykkäisee hellästi korvalehteäni. Sitten hän nousee ja venyttelee käsiään.
>> Taidan mennä tekemään meille lämmintä kaakaota >>, Mikko toteaa.
>> Joo! >> Daniel riemuitsee unohtaen elokuvan, jota katseli.
Hän hypähtää ylös nojatuolin syövereistä ja yrittää rynnätä Mikon perässä keittiöön. Yrittää siksi, että estän hänen aikeensa.
>> Hei, jonkun pitää katsoa minun kanssani tämä elokuva loppuun >>, sanon kuin protestoiden.
Daniel huokaisee syvään. >> Hyvä on, isi, minä jään pitämään seuraa sinulle. >>
En voi olla nauramatta. Daniel vaikuttaa siltä kuin olisi tehnyt suurenkin uhrauksen hyväkseni, kun ei mennyt keittiöön Mikon kanssa vaan jäi seurakseni.
Ja niin kai hän tekikin. Heh.
Vedän Danielin viereeni istumaan ja alan laskea mielessäni hitaasti kahteenkymmeneen.
Yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. Viisi. Kuusi. Seitsemän. Kahdeksan. Yhdeksän. Kymmenen. Yksitoista. Kaksitoista. Kolmetoista. Neljät...
Ovikello soi. Jaahas, en ehtinyt sitten aivan loppuun asti. No, eipä sen ole niin väliä.
>> Minä menen >>, Mikko huutaa enkä voi olla virnistämättä.
Daniel pompahtaa pystyyn silmät suurina. Hän tuijottaa olohuoneen oviaukkoon kovin toiveikkaan näköisenä.
Kun Mikko raahaa kolmea suurta säkkiä (jätesäkkiä, jos tarkkoja ollaan) eteisestä olohuoneen puolelle, alkaa Daniel pomppia innoissaan sohvalla. Hän taputtaa pikku kätösiään yhteen suu leveässä hymyssä.
>> Ei pompi sohvalla >>, komennan.
Daniel lopettaa pomppimisen heti ja kipuaa alas sohvalta. Hän ryntää Mikon luokse malttamattomana.
>> Rauhoitu >>, Mikko nauraa ja ottaa ensimmäisestä säkistä ensimmäisen lahjan, joka on aika suuri. >> Katsotaanpas kenelle tämä on. Tässä lukee, että... Danielille. >>
Daniel ottaa lahjan Mikolta. Lahja on melkein poikaa itseään isompi, hyvä että häntä näkyy juuri ja juuri lahjan takaa. Huvittava näky siis.
Joululahjojen jako käy yllättävän nopeasti: kahdessakymmenessä minuutissa. Olisin kuvitellut, että siihen olisi mennyt kauemmin. No jaa.
Kun olemme Mikon kanssa kaksin jouluisin (niin kuin esimerkiksi viime vuonna - ja ensi vuonnakin), emme ole yhtä muodollisia, jos niin voi sanoa. Kokoamme lahjat aatonaattoiltana tai aattoaamuna kuusen juureen ja avaamme ne sitten syötyämme jouluaterian.
Avaamista ennen toki etsimme omat lahjamme kasasta.
No mutta joo. Tykkään katsoa, kun Daniel avaa omia lahjojaan. Hänen ilmeensä ovat näkemisen arvoisia. Oppikin näyttää menneen perille, sillä hän ei näytä pettyneeltä saatuaan pehmeistä paketeista vaatteita pehmolelujen sijaan.
Daniel ihailee jokaista lahjaansa hetken ennen kuin laittaa sen hellävaroin syrjään ja alkaa avata seuraavaa lahjaa. Hän avaa jokaisen lahjan tarkasti ja kauniisti, mikä on aika epätavallista neljävuotiaiden keskuudessa. Mutta Mona on saanut taottua (ei kirjaimellisesti tietenkään) sen pojan päähän. Hän piti Danielille oikein oppitunninkin aiheesta. Olin paikalla todistamassa sitä.
>> Dani, kun olet avannut kaikki lahjasi, niin käy vaihtamassa yöpuku päälle. Sen jälkeen voit leikkiä uusilla leluillasi >>, sanon.
>> Joo isi >>, Daniel vastaa katsellessaan ihaillen Salama McQueen -pikkuautoa, joka paketista paljastui.
Hän on aivan hullaantunut Autot -elokuviin ja sen hahmoihin (voiko autoja sanoa edes hahmoiksi?). Sen voi päätellä jo lahjojen sisällöistäkin, sillä suurimmasta osasta on paljastunut jotain mikä liittyy Autoihin. Niitä Daniel pyysikin ainoastaan kirjoittaessaan pukille kirjettä.
>> Etkö avaa lahjojasi? >> Mikko kysyy - hän on avannut jo omansa.
>> Ihan kohta; katson ensin kun Daniel avaa omansa >>, vastaan.
>> Aa, selvä >>, Mikko sanoo ja alkaa kerätä lahjapapereita lattialta lahjasäkkien virkaan toimittaneisiin jätesäkkeihin. >> Jospa menisin nyt keittämään sitä vettä kaakaota varten. >>
Hymähdän jotain epämääräistä vastaukseksi.
Viiden minuutin kuluttua Daniel on saanut kaikki lahjansa avattua. Nyt hän on keittiössä juomassa lämmintä kaakaota. Joten olen yksin olohuoneessa avaamassa (omia) joululahjoja.
Enimmäkseen niiden sisältä paljastuu vaatteita, mutta myös pari DVD:tä, rahaa ja suklaakonvehtirasia.
Viimeisestä lahjapaketista paljastuu sinivalkoiset villasukat, joiden ympärille on kiedottu ohut, punainen samettinauha - jostain kummallisesta syystä. Avaan nauhan, sillä haluan kokeilla villasukkia jalkoihini heti. Laittaessani vasempaan jalkaan villasukkaa varpaani osuvat johonkin kovaan. Ravistan sukkaa hiukan tipauttaen niin sen sisältä pienen pahvirasian.
Kummastuneena nostan rasian kannen vain yllättyäkseni. Sen sisällä on hopeinen pikku laatta, johon on kaiverrettu jotain.
Otan laatan rasiasta, jotta voisin lukea mitä siihen on kaiverrettu. Silloin laatta paljastuu olevan hopeaketjuine koru, sellainen joita on armeijan käynneillä - tunnistuslaatoiksi niitä kai sanotaan. Tai siis se on samantyylinen.
No kuitenkin. Laattaan on kaiverrettu teksti englanniksi ja allekirjoitukseksi on laitettu M.
Kasvoilleni leviää typerä virne. En voi sille mitään - enkä tahdo voidakaan.
Ai mitä? Kaiverrusko? No, suomeksi siinä lukee "Sinä olet täydellinen minulle". (Ja allekirjoituksena se M - niin kuin Mikko.) "U're Perfect to Me."
Laitan laattakorun takaisin rasiaan. Kokeilen sitä huomenna. Jos se istuu hyvin eikä tunnu kuristavalta, alan pitää sitä joka päivä.
Korurasia päätyy muiden lahjojeni joukkoon, kun nousen mennäkseni keittiöön. Pitäähän Mikkoa jollain tapaa kiittää lahjasta. Ja erityisen pitkä suudelma on varmasti sopiva etumaksu.
Kello on lähemmäs kymmentä (illalla tietysti). Istumme Mikon kanssa sohvalla - olohuonetta valaisevat ainoastaan joulukuusen kynttilät. Daniel on ollut nukkumassa jo noin tunnin verran.
Tämä on todella mukavaa. Vain istua ja olla Mikon kainalossa, kuunnellen hänen tasaista hengitystä - se on yllättävän rauhoittavaa. Tämä on ollut aivan täydellinen jouluaatto. Vaikkakin Samu Sirkan joulutervehdys jäi kyllä näkemättä. No, ensi vuonna sitten.
>> Tiedätkö, minulle tuli sellainen olo, että minun pitäisi sanoa sinulle jotain - jotain joka sopii tunnelmaan >>, Mikko sanoo.
>> Niinkö? Hyvää joulua, vai? >> hymähdän.
>> No sitäkin, mutta ei >>, Mikko sanoo, >> vaan, että rakastan sinua, Jaska. >>
Hymyilen leveästi. >> Niin minäkin sinua. >>
>> Joten, miten olisi loppumaksu siitä lahjastasi? >> Mikko kysyy virnistäen.
Olisihan se pitänyt tietää, että hänellä oli taka-ajatuksia. Tyypillistä Mikkoa.
>> Ehkä >>, vastaan.
Mikko tarttuu kasvoihini ja tuo kasvonsa liki minun kasvojani. Sitten hän vain tuijottaa. Tuijottaa minua merensinisillä silmillään, joihin ei voi muuta kuin hukkua.
Ja ikuisuudelta tuntuneen tuijotushetken jälkeen Mikko liikauttaa päätään niin, että huulemme koskettavat toisiaan.
Hän siis saa loppumaksunsa tänä iltana. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan.
