Kiitos ihanista kommenteista! ♥
Olen pahoillani julmetun pitkästä tauosta, mutta kesällä inspis on hiukan karkuteillä, ja työtkin puskivat vielä päälle. Loistokkaaksi esipuheeksi vielä lisään, että en oikein henk.koht. tykkää tästä luvusta, jotenkin tunnusti tökkivän tuo teksti. Mutta anygays, luku neljä!
Luku 4
Emmett's PoV”Herran jestas, Edward! Rauhoitu nyt.”
Poika ravasi hillitöntä vauhtia edestakaisin, ja katkoi viattomia puunrunkoja puolivahingossa. Jos
Bella pääsi livahtamaan tämän ajatuksiin hetkeksikään, se oli menoa se.
Mitä Bella tekee nyt? Mitä se helvetin rakki tekee nyt? Miksi päästin Bellan menemään? Mitä jos jotain tapahtuu? Suostutko tappamaan minut sitten, Em?Tsiisus.
Miksi ikinä suostuin Edwardin kaveriksi tälle reissulle? Ennen hän oli sentään aneemista, mutta ihan mukavaa seuraa. Nyt hermoni olivat tuhannen riekaileina. Bella katuisi syntymistään, kun sopiva tilaisuus kostoon koittaisi.
”Rose... Tai joku muu yliluonnollisuus. Hae minut pois täältä”, marisin katse taivasta kohti suunnattuna.
”Heh-heh, tosi
hauskaa Emmett.”
”Ei varmastikaan yhtä hauskaa kuin sinun voivottelusi”, myönsin auliisti.
”Mitä Bella tekee nyt?” Edward vikisi.
”Varmaan nussii ihmissutta antaumuksella”, vastasin pojan kysymykseen matkien tämän äänensävyä. Ja tiesin vain ruokkivani tulta. Kerjääväni
verta nenästäni.
”Ei kun oikeasti”, Edward ärähti.
”Mitä helvetin väliä? Kyllä teidän pitäisi pärjätä edes pari tuntia erossa toisitanne”, mutisin silmiäni pyöritellen.
”Niin. Mutta... Mutta...”
”Ei muttia! Nyt mennään painimaan karhujen kanssa, ja purat nuo naurettavat tunteesi nallenteurastukseen.”
”Ei se meidän pääsyy tälle reissulle ollut, Em.”
Ei niin. Mutta karhunkaato oli vampyyreille kuin retki Disneylandiin. Ja kun täällä oltiin, olisi ollut silkkaa typeryyttä jättää huvinpito välistä. Kyllä sitä jäljestää ehti myöhemminkin.
Bella's PoV”Milloin Billy kuoli?” kysyin vaimealla äänensävyllä istuessani Jaken rapistuneen keittiönpöydän ääressä. Tarkastelin sivusilmällä poikaa, joka söi antaumuksella jotain epäilyttävän näköistä muussia. Minkälaistakohan ruokaa nykyään kaupasta löytyi? Se seikka ei ollut vaivannut minua sitten vampyyriksi muuttumiseni. Hiukan säälin Jakea – hän kuitenkin oli yhä ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä, ja joutui siis vastaanottamaan kaikki muutokset mukisematta. Jacob pureskeli sen suupalan hitaasti loppuun, ryyppäsi sitten maitoa suoraan
pullon suulta, röyhtäisi ja nosti katseensa minuun. Hymyilin vaisusti.
”Reilu kaksikymmentä vuotta sinun jälkeesi.”
”Onko 'minun jälkeeni' joku uusi ajanlaskun alku, vai olenko minäkin silmissäsi kuollut?” kysyin hiukan ärtyneenä. Kumpi tahansa vaihtoehto tuntui epämiellyttävältä.
”Bella. Käytännössä elämäni muuttui entistä paskamaisemmaksi katoamisesi jälkeen. Tai viimeistään sitten, kun kunnolla sisäistin menettäneeni sinut. Hittolainen sitä epätoivoa ja epätietoisuutta...” Jacob tuijotteli kämmeniään vaiteliaana.
”Anteeksi. Mutta en minä muuhun kyvennyt.”
”Jos olisit voinut valita, mitä olisit tehnyt?”
”Jos en olisi tiennyt Edwardin olemassaolosta, olisin mieluummin kuollut. Luulisin.”
”En usko sanovani tätä – mutta ihan kiva ettet kuollut. Ikuisuus sutena olisi ollut paljon tylsempää”, pojan kulmat kurtistuivat, ”tosin ei tässäkään tilanteessa kehumista ole.”
”Kai pääsit minusta yli vuosien saatossa?” mutisin, ja naurahdin hiukan nikotellen.
Jacob ei sanonut mitään, kohotti vain katseensa minuun, ja katsoi ahdistavan poraavasti, jotenkin pelottavan vakavasti minua suoraan syvälle silmiin. Se oli niin vahvan painostava katse, että vuorostaan minä käänsin katseeni muoviseen pöytäliinaan.
”Entä Charlie?” kuiskasin.
”Eli isää kaksitoista vuotta pidempään. Sitten eräs paha epidemia vei mennessään.”
”Kuoliko hän kivuitta?”
”Niin hän ainakin minulle uskotteli.”
”Olitte vielä silloinkin tekemisissä?”
”Kun minä olin menettänyt isäni... ja Charlie lapsensa... ei meillä paljon muita ollut.”
Miten paljon tuskaa minä olinkaan aiheuttanut? Vampyyrinsydäntäni vihlaisi.
”Olisin kuollut jokatapauksessa. Nyt Charlie – jos niin edes kävisi – ei tapaa minua enää koskaan,
missään, mutta sinulla ainakin on minut. Taas.”
”Bella”, Jake huokaisi, ”sinä et koskaan ole minun.”
En minä ihan sitä ollut väittänytkään.
”Eikä meidän suhteen taida olla olemassa kultaista keskitietä”, hän jatkoi, tuska silmistään paistaen.
”Voidaan yrittää!” sanoin nyt hiukan kuuluvammin. ”Minä olen haiseva, ällö, kylmä verenimijä. Ethän sinä edes voisi ajatella minusta muulla tavalla!”
Jacobin huulilta karkasi katkeransävyinen naurahdus.
”Minun ei
kuuluisi voida ajatella muuta... mutta Bella, tunteet eivät kuole koskaan.”
Eikä hänen tarvinnut sanoa muuta, ymmärsin häntä täydellisesti. Muistin sanani Lucasille viimeisellä hetkellämme.
Painostavan hiljaisuuden katkaisi ulkoa kuuluvat lähestyvät askeleet; ruohonkorsien ja oksien rapinaa, sitten kengän ja puupinnan vastakkain hankausta, ja lopulta raskasta, löyhkäävää hengitystä. Ja sitten ovenripaa väännettiin alas.
”Jake! Mitä meillä piti nyt tulla katsomaan?”
Käänsin salamannopeasti säikähdyksestä laajentuneet silmäni Jacobiin päin. Hän ei ollut kertonut tulostani? Kuinka riskialtista!
”Jake!” sähähdin hampaideni välistä. Poika ei ollut moksiskaan.
Vaistomaisesti tunsin ruumiini jännittyvän, puolustaakseen itseään. Tiesin että
minun tulisi näyttää mahdollisimman rauhalliselta – ei ainakaan siltä että hyökkäisin heidän kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä – mutta se oli hankalaa. Olin ahdistettu keittiön nurkkaan, pöydän
väärälle puolelle, ja luultavasti susivieraat paloivat halusta tappaa minut. Olisikohan sittenkin pitänyt totella Edwardia?
”Bellaa”, kuulin Jacobin nauravan ja tämä huitasi kädellään suuntaani.
Hämmästyksensekaisia sähähdyksiä.
”Rauhoittukaa, kaverit. Ei hän mitään pahaa tahdo. Eikä hän mihinkään yksin
kykenisikään”, Jake jatkoi.
”Toit vampyyrin reservaattiimme? Oletko pähkähullu?” tunnistin vihaisen äänen omistajan Quiliksi.
”En ole
koskaan edes maistanut ihmisverta”, mutisin puoliääneen närkästyneenä.
”Riskialtista tämä silti on”, toinen susista ärisi. Embry. ”Jake, olet yhä yhtä typerys.”
Olin aivan samaa mieltä. Tosin eri syistä, mutta kuitenkin.
”Tulkaa nyt sanomaan terve hänelle”, Jake maanitteli. ”Jösses, Quil, olit aikoinaan häneen melkein yhtä lätkässä kuin minä! Etkö nyt halua edes nähdä häntä? Tirautit kyyneleitäkin kun kuultiin onnettomuudesta!”
Jaken puheet alkoivat mennä turhan asiattomiksi, joten otin ohjat omiin käsiini. Nousin varoen tuolilta, antaen sen kuitenkin narahtaa pienesti merkkinä tulostani. Kävelin hitaasti eteiseen kädet huolettoman oloisesti puuskassa.
”Hei”, kuiskasin.
”Ei tuo ole Bella”, Quil sähähti. ”Mikään ei täsmää. Hän on vampyyri, verenimijä, herranjestas!”
”Ihan sama Bella se on. Vain hiukan iljettävämmässä ulkomuodossa”, Jake totesi vinosti hymyillen.
Embry ja Quil kyräilivät molemmat minua kulmiensa alta.
”Mahtavaa Jake, mitä turhaan ilmoittamaan ennakkoon tulostani”, huokaisin ivallisesti. ”Jos Quil ja Embry ovat noin kapeakatseisia vampyyrien suhteen, tämä yritys on tuhoontuomittu jo samantien.”
”Bella”, Jake ähisi hämmentyneenä, haroen sotkuista hiuspehkoaan, vailla sanoja.
”Ei se mitään. Ymmärrän hyvin, ettei heillä riitä ymmärrys. Minulla kun ei ole mitään... erityistä menneisyyttä heidän suhteen.”
Jake huokaisi pettyneenä.
”Menkää sitten”, hän pyysi pojilta.
”Ei varmasti jätetä sinua tuon verenimijän kanssa kahdestaan!”
”Suhtautukaa sitten paremmin”, Jake sähähti.
”Ei ole mitään mihin suhtautua. Bella on kuollut.”
”Helvetti, eihän ole!” Jake karjaisi Embrylle.
”Milloin sinusta tuli vampyyrin bestis?” Quil kysyi hiukan rauhallisemmalla, mutta syyttävällä ja tuomitsevalla, äänensävyllä.
”Reilu puoli vuosisataa sitten.”
Rikoin painostavan hiljaisuuden ja jännittyneen tunnelman ensimmäisenä.
”Minä menen nyt. Nähdään taas joskus, Jake”, kohotin toista kulmaani hienovaraisesti, ”muttei varmaankaan La Pushissa.”
”Ei sinun vielä pitänyt mennä!” Jake valitti.
”Suunnitelmiin tuli näköjään muutoksia.” Astelin reippaasti väistävien susipoikien ohi eteiseen, liitutaulun ääreen, ja kirjoitin voimiani varoen hauraalla liidulla numeroni tauluun. Napautin mustaa pintaa rystyselläni, ja käännyin vielä Jacobin puoleen.
”Soittele... jos haluat”, hymyilin vaisusti ja astuin sateen jäljiltä kosteaan ilmaan.
Kuulin hyvin Quilin ja Embryn aiheettomat syytökset, kun jäin pihalle hetkeksi seisomaan. Kuinka helppoa reservaatissa olisikaan olla oma itsensä, kun kaikki
ihmiset täällä tiesivät todellisen luontoni. Mutta valitettavasti, se oli kiellettyä. Ainakin ilman Jacobin lupaa. Minun oli pakko osoittaa pientä kunnioitusta – Jake oli ikuisesti alle kahdenkymmenen, ja pystyi ohjailemaan kokonaista reservaattia.
Astelin hyvin hitaasti vampyyriksi kohti autoani, tarkastellen ympäristöäni samalla. Pihalta ja rakennuksista huokui monia ihmisajoiltani tuttuja tuoksuja; bensan ja öljyn miellyttävä lemahdus, sateen jäljiltä märkä ruoho, vanha, suuri omenapuu, puurakenteiden tuoksu, sahanpuru, tärpätti ja maali... tosin nyt haistoin kaiken huomattavasti tarkemmin kuin viime käynnilläni. Kuulin Embryn sisällä mutisevan, että minua pitäisi mennä vahtimaan. Yhdessä Quilin kanssa he analysoivat jokaista liikettäni. Naurettavaa. Ymmärsin kyllä, jos ihmiset pelkäisivät todellista luontoani, mutta en sitä, miksi ihmissusien täytyi.
Nousin sisään autoon, ja ilman kosteus vaihtui auton ilmastoinnin raikkaaseen puhallukseen. Silti tunnistin autossakin useita, rakastettavia, tuoksuja – Edwardin ominaistuoksu, paras kaikista. Alicen tuoksu, joka kuvasi täydellisesti omistajaansa; samaan aikaan pirskahteleva ja lempeä. Vampyyrien tuoksuille oli mahdotonta löytää vertaistaan maallisista asioista, mutta oudolla tavalla ne kielivät omistajansa luonteesta.
Käynnistin moottorin, ja automaattivaihteinen auto – ikävöin chevyni jämerää kytkintä – lähti toimestani liikkeelle varsin sulavasti ja pehmeästi. Olin oppinut ikävän tavan ajaa näinkin lyhyillä matkoilla ylinopeutta, joten radio ehti soittaa vain muutaman korviaraastavan biisin – kanava oli valittu Jacobin jäljiltä, enkä raaskinut vaihtaa parempaan – kun olin jo perillä Culleneiden talolla, siellä samassa missä he asuivat muuttaessani Forksiin. Esme haaveili uuden talon rakennuttamisesta, mutta koska emme viipyisi täällä kuitenkaan kauaa, se olisi turhaa. Oli myös ikävää, että he joutuivat viimeksi lähtemään takiani. Pelkkä ajatus ärsytti.
Edward's PoV”Ihanaa! Näemme Bellan jälleen!” Emmett kiljui typerästi ja juoksi häkkyrää pitkin mättäitä. ”Ihanaa, minulla oli häntä niin ikäväkin!” hän jatkoi teennäisen kimeästi, taputellen innostuneesti käsiään.
”Älä viitsi”, murahdin. Tottakai ajatus tulevasta ilostutti näin lievästi sanottuna, mutta Emmettin pelleily oli tahallisen yliampuvaa. ”Emme kyllä edistyneet tällä reissulla laisinkaan”, huomautin sitten.
”Löysimmehän me hajujäljen. Jota seurattiin ihan pirun kauas. Ja pari veritahraa”, Emmett sanoi huolimattomasti.
”Entä jos ne olivat jotain meidän tuttuja, Em? Ei tähän asiaan voida suhtautua niin rennosti!”
Ja sinä et kuitenkaan kerro edes Bellalle, tämä huomautti ajatuksissaan.
”Tiedät, miksen voi kertoa.”
”Joo – susia tähän viimeiseksi kaivataan”, Emmett mutisi ja loikki sitten tulosuuntaa kohti. Seurasin häntä vaitonaisena, ja ohitin pojan helposti, enkä viitsinyt jäädä hidastelemaan. En ottanut kuuleviin korviini Emmettin marinaa ja herjoja. Häviäminen oli kuin kirosana hänelle.
Saavuimme vajaan tunnin kuluttua – olimme tosiaankin taivaltaneet pitkälle – talolle, ja haistoin jo
hänet. Bellan tuore hajujälki, johon valitettavasti seikoittui myös suden löyhkää, leijaili kuistin liepeillä, ja autotallin avoinaisesta ovesta pilkottava Audi oli vahvistus päätelmälleni. Kirjaimellisesti ryntäsin sisälle, missä Bella, Esme ja Jasper jo istuskelivat sohvalla hiukan kyllästyneen näköisinä. Tosin Bella oli kääntänyt katseensa oven suuntaan, ja kun se kohtasi omani, hänen kasvot sulivat lämpimään hymyyn, ja silmissä hehkui lämmin kulta. Astelin hyvin, hyvin nopeaa sohvalle, ja kaappasin hänet syliini. Unohdin täysin muut huoneessa, kaikki mitä näin juuri nyt, oli minun Bellani, ehjänä ja hymyilevänä. Olin panikoinut ihan turhaan, pakko myöntää. Painoin intohimoisesti huuleni hänen omilleen, ja suutelimme hyvän tovin antaumuksella. Bellan kädet haroivat hiuksiani, ja minä painoin omillani hänen vartaloaan vasten omaani. Täydellisen hetken rikkoi lopulta Jasperin vihjaileva rykäisy, ja ymmärsin syyn; roihuavat tunteemme olivat ehkä liikaa yhdistettynä käyttäytymiseemme heidän edessään. Irrottauduin hellästi, painellen samalla pieniä suukkoja Bellan nenänpieleen ja silmänalusille, tosin en siltikään päästänyt vielä otettani hänestä – asettelin hänet hiukan soveliaampaan asentoon syliini.
”Missä Alice? Ja Rose?” kysyin hetken kuluttua, kun hengitykseni kulki jo tasaisena. Ei se juurikaan nyt kiinnostanut, mutta kiusallinen hiljaisuus tuli rikkoa. Esme tarvitsi ehkä jonkun uuden mielikuvan sen tilalle, jossa hänen
poikansa muhinoi muutaman metrin päässä itsestään.
”Alicea ei saa kukaan nyt häiritä – hän valmistelee täyttä häkää jotain epämääräistä yllätysspektaakkeliaan”, Jasper selitti kulmat kurtussa. ”Ja Rosalie odottaa Emmettiä yläkerrassa... hänellä on kuulemma jonkin tarve.” Pojan ilme muuttui merkitseväksi mutta myös huvittuneeksi.
Milloinpa ei, kun heistä kahdesta puhutaan, Jasper lisäsi mielessään. Sitten, kuin salamaniskusta, likainen Emmett ilmestyi olohuoneeseen, ja tarkasteli väkijoukkoa.
Rose? poika ajatteli kummastuneena mielessään.
”Yläkerrassa”, tiedotin happamalla äänensävyllä. Emmettin ilme muuttui tietäväiseksi virnistykseksi, eikä häntä tarvinnut kahta kertaa kehottaa. Poika juoksi ryminällä portaat ylös, ja sitten suorinta tietä heidän huoneeseen. Vilkaisin Bellaan toista kulmaani hienovaraisesti kohottaen, ja tämä naurahti suloisesti.
Edward, Bella kutsui minua ajatuksissaan.
Emme ehkä ole noin eläimellisiä, mutta...Hänen ei tarvinnut vihjata enempää, kun minä jo sieppasin tytön käsivarsilleni ja liidin yläkertaan. Luojan kiitos huoneemme oli eri kerroksessa Emmettin ja Rosen kanssa.
Jokainen harrastaa päiväpanoa ja minun Aliceni on ties missä, kuulin Jasperin marisevan ajatuksissaan.
Aikeemme saivat nopean lopun, kun huoneeseen astuessani Alice näperteli jotain pienen työpöydän ääressä.
”Mitä nyt?” tyttö sähähti.
”Eikö sinun pitäisi tietää?” Bella tiedusteli huvittuneena.
”Odotas... Näen, että kahden minuutin kuluttua luovutatte ja jätätte minut rauhaan.”
”Ikävä rikkoa ennenäkysi, mutta niin ei tule käymään”, ilmoitin.
”Kertoisitko muillekin kuin Edwardille, mitä touhuat.”
”Ei hänkään sitä tiedä”, Alice nauroi. ”Eilen suunnittelin pyjamabileitä, tänään syntymäpäiviä, huomenna ehkä tanssiaisia.... En ajattele mitään varmaksi.”
Alice oli luultavasti oveluuden ruumiillistuma.
”No kerro nyt!” Bella aneli sydäntäraastavalla äänellä, matkien Alicen koiranpentuilmettä.
”Oletpa kiero”, Alice tuomitsi kurtistaen kulmiaan. ”No, annan vihjeen. Juhlat, illanistujaiset, ja vanhoja tuttuja!” hän hihkaisi.
Minusta se ei kuulostanut lainkaan lupaavalta. Eikä Alicen mielessä välähtävä kuva Tanyasta ja Lucasista ainakaan lohduttanut hänen aikomustensa suhteen.
