Kirjoittaja Aihe: Twilight: So absurd! (UUSI LUKU 27.12.) | K-11, E/B/J - Jatkoa My Dear, My Soulmate:lle  (Luettu 19277 kertaa)

Blinky

  • ***
  • Viestejä: 141
Vs: So absurd! (TRAILERI)
« Vastaus #20 : 06.07.2010 18:59:30 »
Kiitos aivan huisin paljon ihanista kommenteistanne, ja mukava kuulla että joitakin tämä jatko-osa ainakin toistaiseksi kiinnostaakin. : D

A/N: Pari pikku muutosta; Quil ei leimaantunut Claireen ja Leahista ei koskaan tullut susi. Brady, Collin etc puuttuvat tästä ficistä myös.



Luku 1

”Bella, rakastan sinua. Aivan sama oletko epävarma tunteistasi, hitot siitä vaikket tuntisikaan samoin, mutta haluan sinut. Juuri nyt.”
”Jake... Tottakai minä rakastan sinua! Olen aina rakastanut, ja tulen aina rakastamaan. Olemme erottomattomat. Parhaat kaverit ikuisesti, niinhän?”
Bella nyhjäisee minua leikkisästi hihasta, mutta minä en ole kovinkaan leikkisellä tuulella. Olen ehkä enemmän vakavissani kuin koskaan. Taivas on sumun ja pilvien takana, ja allamme on kosteaa, viileää, vihreää sammalta ja sananjalkoja. Bella ja minä istumme vastatusten, mutta vain niin kauan kunnes kellistän meidät saniaisten sekaan, eikä kukaan kuule tai näe. Kaikki on ihan saamarin täydellistä, juuri niin kuin sen kuuluukin olla.


Säpsähdin – ikävä kyllä – kuvitelmastani, unestani hereille, ja kiroten vilkaisin pölyistä seinäkelloa. Viisarit osoittivat kellon olevan kahtakymmentä vaille kolme, keskellä aamuyötä. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun näin turhankin perverssiä unta minusta ja Bellasta. Minun Bellastani, joka kuoli jo yli puolisataa vuotta sitten. Kunpa voisin sanoa itsestäni samaa. Tai miksei elämääni voitaisi helpottaa edes sen verran, etten kykenisi näkemään unia. Niistä ei ollut muuta kuin harmia; ne olivat vain paska alku muutenkin todennäköisesti paskalle päivälle. Ellei Bella sattumoisin nousisi kyseisenä päivänä kuolleista, ja kaikkien puheidensa vastaisesti väittäisikin haluavansa minut. Edes sillä tavalla, aivan helvetin sama. Elämäni kun oli muutoinkin aivan helvetin mahtavaa.

Astelin raskaasti keittiöön. Asuin yhä lapsuudenkodissani – tosin vailla isääni, vailla puolisoa tai jälkikasvua, ja lisukkeena olin itsekin jollain tasolla yhä lapsi. Olin hengaillut viimeiset viisikymmentä vuotta vajaa kaksikymppisenä, ja vaikka olisin teoriassa voinut lopettaa itseni kiduttamisen koska vain, en voinut. Heimommehan oli kaikki kaikessa. Elämäntehtäväni oli suojella heimoamme, ja leikkiä jotain suurenmoista alfaa. Se olisi voinut olla ihan hauska rooli, jos jokainen kerta, kun muutuin karvaturriksi, ei olisi henkisesti niin masentavaa. Kiistatta olin maailman surkein ihmissusi. Parhaat kaverini Quil ja Embry olivat yhä aivan kikseissä siitä, että koska vain saattoi muuttua lennossa koiraksi ja lähteä kiitämään pitkin maita ja mantuja. Raukat – minä mukaanlukien – eivät olleet vielä leimaantuneet keneenkään. Toisaalta he olivat onnekkaitakin – leimautuminen, kuten susiroska yleensäkin, oli erittäin epäinhimillistä, ja luultavasti myös ahdistavaa. Lisäksi ilmeisesti oli heti seurattava perästä, kun ihmisrakas heitti veivinsä. Sam ja Jared olivat jättäneet vastuun meille, ja seuranneet Emilyä ja Kimiä hautaan. En kantanut heille kaunaa, lähinnä vain kadehdin. Ikuisuus sutena ei missään vaiheessa tuntunut kovin houkuttavalta vaihtoehdolta. Ainakaan jos yhtälöön kuului se, ettei Bella Swan ollut luonani.

Löysin jääkaapista maitopullon – vanhat kunnon tölkit oltiin hylätty jo vuosikymmeniä sitten, ja tilalle oli tullut ohuet muovipullot, jotka tietysti voitiin kierrättää. Aivan niin kuin kukaan La Pushissa niin tekisi. Täällä eivät kaupungin saasteet muutenkaan jyllänneet, ja olimmehan tietysti hyvin tapoihimme jumahtaneita. Kaadoin maitoa korkeaan lasiin, ja sitä hörppiessäni tajusin jälleen, että olin itsekin hyvin jumahtanut. Elämässäni ei ollut tapahtunut mitään merkittävää muutamaa vampyyrintappoa lukuunottamatta. Yli viiteenkymmeneen vuoteen. Uudesta sukupolvesta toistaiseksi vain yksi omisti susigeenin – Paulin ja sisareni Rachelin poika, Casper. Poika oli jäänyt turhan pian orvoksi. Rachel oli menehtynyt nuorena, ja Paul oli Samin ja Jaredin tavoin seurannut rakastaan perässä. Casper ei olisi ollut riitävä suoja heimollemme. Siksipä meidän muidenkin täytyi kitua elävien kirjoissa. Reiluuden nimissä jokaisen meistä. Tosin olin varmaan ainoa joka halusi jossakin ulottuvuudessa jo päättää päivänsä. Sam ja Emilykin olivat kyllä saaneet jälkikasvua, mutta poika oli itsepintaisesti suunnannut ulkomaille yliopistoihin, eikä ilmeisesti muuttunut koskaan sudeksi. Tyttö taas ei tietenkään saanut susigeeniä. Minä ja Embry olimme siis tällä hetkellä ”vanhimmat” sudet. Quil ja Seth olivat kylläkin muuttuneet pian perässä. Embry oli jo muuttunut Culleneiden asuessa täällä, ja minunkin kuume oli alkanut kytemään. Viimeinen naula arkunkanteen – hah, kuinka ironista – oli se, kun joku satunnainen vampyyri oli pyörinyt Forksin tienoilla. Emme olleet saaneet sitä kiinni, reissu oli ollut hyvin lyhyt, eikä vampyyri edes ollut metsästänyt lähitienoilla, mutta sekin oli riittänyt muuttumiseeni. Olin muutenkin ollut niin raivona Bellan kuoleman takia.

Maitolasista huolimatta en saanut enää unta, kiitos hyvin piristävien pohdintojeni. En keksinyt mitään virikettä sisätiloissa, joten ajattelin käydä vilkaisemassa minkälainen meno tänä yönnä metsässä oli. Kaikki nukkuivat tähän aikaan, joten suosiolla lähdin nakuna, välttyen turhilta vaatekantamuksilta. Juoksin pihalle ja muutuin lennossa ruskeaksi sudeksi, jonka turkki oli tällä hetkellä vilpoisan lyhyt. Olin parturoinut tukkani taannoin keittiösaksilla, ihan vain sen kunniaksi, että kevät kolkuttteli ovilla. Lähdin laukkaamaan metsään, ja ravasin vailla päämäärää, loikkien kallionharjakkeilta toisille, kaataen heiveröisiä puita puolivahingossa, ja hädintuskin kuulin saniaisten korsien murtuvan, kun tassuni talloivat niitä mennessään. Sutena pääkoppa oli niin helppo kytkeä off-vaihteelle. Kaikki mitä näin, kuulin, ja tunsin, oli vain pimeä metsä, alta pois ryntäävät kauriit ja pienet otukset, pöllön hiljainen huhuilu ja kosteat sananjalat allani.

Mitä hittoa teet yöllä metsässä, Jake? Se siitä mieleni hiljaisuudesta. Embry oli vaihtanut muotoaan, ja tällä hetkellä käyskenteli kummastuneena talonsa lähimetsässä.
Mene hiiteen, viestitin mahdollisimman ystävällisellä sävyllä.
Taasko jotain yöangstia? Sinun pitäisi pyytää resepti unilääkkeisiin...
Vellon surkeuksissani kyllä päivisinkin. Ikuisuus ihmissutena! Mahtavaa!
Olet rasittavan pessimistinen, Jake.
Olet rasittavan tekopirteä, Embry. Eikö sinua muka kyrsi elää päivästä toiseen jonain mutanttina, ilman ketään läheistäsi?
Onhan minulla teidät, Embry koitti puolustella.
Hah! Olet näköjään myös tekopyhä – et voi väittää ettet kaipaisi jotain syvällisempää, huuliveikkojen susiveljiesi lisäksi.
Olet öisin aina ilkeä, en tykkää sinusta sellaisena, Embry marisi. Samalla yhteys katkesi – hän palasi ihmismuotoon.
Toivottavasti et tykkää minusta sillä tavalla missään vaiheessa vuorokautta, ajattelin, vain omissa ajatuksissani.

Jatkoin vain juoksentelua, enkä välittänyt ajankulusta, enkä siitä minne olin menossa. Meillä ei ollut enää mitään rajoja, kun ne hyvämaineiset Cullenin verenimijätkin olivat lähteneet Forksista. Tosin sopimus oli aina voimassa, mutta en ollut tietoinen heidän olinpaikastaan – enkä tietoinen siitä minne menemistä tulisi varoa. Siispä olin huolimattoman typerä, enkä varonut mitään. Ravasin kai jo lähellä Forksin keskustaa, joten päätin kuitenkin hiukan hidastaa tahtia, ennen kuin löytäisin itseni keskeltä valtatietä. Kiinnitin huomiota ympäristöön kaikilla aisteillani. Yhtäkkiä kuonooni kantautui odottamaton haju. Se aiheutti kakomisrefleksin, ja nenäni nyrpistyi siitä makean imelästä lemutulvasta johtuen. Tämän hajun tunnistaisin vaikka unissakin – se kirveli nenääni kauttaaltaan, ja oli aivan liian makeaa. Makeampaa kuin hattara tai kermavaahto, suoranainen ällötysten ällötys.

Verenimijöitä Forksissa. Taas.

Miksi hitossa silloin, kuin heitä oikeasti tarvittaisiin, he antoivat minun olla ylhäisessä yksinäisyydessään. Lähdin laukkaamaan kohti La Pushia, ja ulisin muutaman kerran merkittävästi. En niin merkittävästi, että se olisi herättänyt asiaankuulumattomien kiinnostuksen. Jos vampyyritkään eivät kunnolla tienneet olemassaolostamme, niin ei se hevillä ihmisillekään paljastuisi. Manasin sitä, etten ottanut vaatteita mukaan. Olisin toki voinut kävellä lähimmälle puhelinkopille, ja soittaa susiveljilleni, kun muutakaan yhteyttä en heihin sillä minuutilla olisi saanut, mutta alastomuuteni olisi voinut herättää ei-toivottua huomiota. Siispä minun täytyi laukata takaisin reservaattiin, herättämään veljeni puolustusasemiin. Nämä verenimijät tulisi tuhota mahdollisimman nopeasti; ennen kuin ne pääsisivät valloilleen viattomien ihmisten keskuudessa. Ennen kuin ne ehtisivät La Pushiin.

Ryntäsin edelleen alastomana – ei olisi ensimmäinen kerta kun vilauttelisin – Embryn kotiovelle, ja en vaivautunut suotta koputtamaan.
”Vampyyreja Forksissa!” karjaisin. Tokkurainen Embry juoksi horjuen eteiseen.
”Mitä helvettiä?!”
”Sitäpä juuri, ala joutua, mennään herättämään muut saamarin unikeot. Tuhotaan ne verenimijät samantien.”
”Entä jos ne on Cullenit?”
”Jos on, niin ei kai saada nirhata niitä. Katsoo sitten”, murahdin. Tosiasiassa, en panisi kyllä pahakseni, jos näitä ”hyviä” vampyyrejakin karsittaisiin. ”Minä käyn komentamassa Sethin ja Casperin mukaan, käy sinä herättämässä Quil.”
Embry nyökkäsi – minähän olin suuri ja mahtava alfa, minua kuului totella – ja me juoksimme jo susina kohti näiden torkkujien taloja. Teki mieli säikäyttää Seth aivan tahalteni, mutta nyt ei ollut leikin aika. Avasin jälleen kerran lupia odottamatta oven – La Pushissa niitä harvemmin lukittiin – ja karjaisin yläkertaan vievien portaiden juurelta Sethille. Hän hoiperoi Embryäkin väsyneemmin alakertaan, ja näytti myrskynmerkiltä.
”Vallan ihastuttava herätys. Kiitti Jake”, Seth murisi.
”Anteeksi jos keskeytin jotain, toivottavasti panosi malttaa odottaa – meillä olisi vampyyreja tuhottavana.”
”Mitään panoa tääl – mitä?! Vampyyreja?”
”Niin. Että jos viitsisit joutua.”
En ehtinyt edes silmääni räpäyttää, kun ylienerginen Seth juoksi ohitseni kohti pihaa, ja muuttui lennossa sudeksi, häntä innostuksesta viuhtoen.
Rauhoitu, penikka, pyysin vinosti hymyillen. Käy herättämässä Casper, kokoonnutaan yhdessä laatimaan suunnitelma, ennen kuin toimitaan.
Suunnitelma? Seth ajatteli sarkastisesti. Tiesin mitä hän tarkoitti – tavallisesti olin toiminut täysin vaistonvaraisesti. Tämä kuitenkin oli ensimmäinen kerta, kun minä johdin itse hyökkäystä vampyyrijoukkoa vastaan. Tahdoin hoitaa hommani kunnialla.

Ravasimme typerässä kolmiomuodostelmassa – minä sen kärjessä asemani takia – kohti Forksia. Jokaisen ajatukset olivat suhteellisen hiljaisia. Lähinnä jännitystä ja valmistautumista tulevaan. Seth oli käsittämättömän innoissaan tulevasta. Kieltämättä olin minäkin, kyllä tämä aina arkipäivät voitti. Tuntui siltä, kuin olisimme vaikkapa palomiehiä, joiden tarvitsisi sammuttaa tuhoisia tulipaloja hyvin harvoin. Sen sijaan he vain tekisivät harjoituksia, ja muita pikku juttuja, kuten kissojen pelastamista puunlatvoista.

Rupesin hidastamaan pehmeästi tahtia, kun Forks alkoi lähestyä. Kuulin jo kaupungin äänet korvissani. Ohjasin meidät sinne, missä hajuvana oli nenääni tarttunut, seurataksemme sitä. Löysin paikan – totta kai – ja jälki lähti viettämään syvemmälle metsään. Hidastimme vauhtimme hölkäksi, jotta kaikki aistit olisivat parhaimmillaan vampyyrin löytämiseksi. Höristin korviani, nuuskin ilmaa, tarkastelin valppaasti vihreään metsään. Sitten minä näin ne. Niin näkivät myös veljeni. Embry murahti hiljaisesti. Pysähdyimme niille sijoillemme, tarkkailemaan noita kahta vampyyria, jotka imivät parhaillaan elämää kahdesta viattomasta peurasta. Olin tekopyhä – itsekin käytin niitä susimuodossa ravintonani – mutta minua ällötti katsella noita luonnottomia hirviöitä. Samalla myös tajusin, että nämä olivat ”vegetaristivampyyreja”. Ei välitöntä syytä tappaa.
Culleneita? mietin.
En näe kasvoja. Odotetaanko hetki, ennen kuin toimitaan, Embry ehdotti.
En minä mikään diktaattori sentään ollut. Embry kuulosti liian alistuvaiselta, hän sentään oli toinen parhaista ystävistäni. Odottaminen ei ilmeisesti ollut Quilin ja Sethin mielestä kovin hauskaa.
Rauhoittukaa, komensin. Hätiköinti ei olisi kannattavaa – toki houkuttelevaa, muttei kannattavaa. Olimme täysin jähmettyneitä paikoillemme, emme päästäneet mitään ääniä henkäyksiä lukuunottamatta. Luultavasti vampyyrit kuulisivat nekin, mutta ainakaan vielä emme olleet keränneet huomiota. Kai.

Tarkastelimme hyvän välimatkan päästä näitä tuntemattomia vampyyreja, jotka yhä teurastivat peuralaumaa. Sitten toinen niistä nakkasi yhden raadon maahan, ja vaikutti katselevan ympärilleen, ehkä hiukan hämmentyneen oloisesti.
Se on Edward Cullen, Embry hämmästyi ajatuksissaan.
Ovatko he tulleet takaisin?! kuului useammastakin suunnasta, myös minun ajatuksissani. Kokosin omani nopeasti, ja viestitin jälleen ajatuksiani pääasiassa Embrylle. Hän oli ainoa susi meistä silloin, kun he viimeksi olivat täällä.
Tunnetko toista? tiedustelin viitaten vielä ruokailevaan naisvampyyriin.
Embry pudisti hitaasti valtavaa päätään.

”Bella. Kuulen ajatuksia. Ihmismielien ajatuksia”, vampyyri kuiskasi toiselle – ilmeisesti kyseessä oli pariskunta, en ollut aivan varma.
”Ihmisiä? Meidän täytyy keskeyttää metsästäminen”, tämä henkäisi.
Edwardiksi kutsutun vampyyrin vastaus meni minulta täysin ohi korvien. Tämän ruskeahiuksisen, kurvikkaan vampyyrinaisen nimi oli Bella. Hän kuulosti minun Bellaltani, tosin paljon helisevämpään sävyyn, mutta kuitenkin. Ja kun hän kääntyi katsomaan vampyyripuolisoaan, näin hänen kalpeat, kivettyneet kasvonsa.
Bella?

Minun Bellani?
« Viimeksi muokattu: 06.07.2010 19:02:03 kirjoittanut Blinky »
dream as if you'll live forever
live as if you'll die today

enni

  • ***
  • Viestejä: 150
Vs: So absurd! (1. OSA 6.7.)
« Vastaus #21 : 06.07.2010 19:18:09 »
Miksei tämä jatko-osa kiinnostaisi? : D

Itse luvusta tykkäsin, ja kerronta oli sujuvaa, niinkuin aina. Tosin sille en syttynyt, että kyseessä oli Jacobin POV. Ei siinä muuten mitään virhettä, mutta valitettavasti en ole mikään Jacob-fani. Ehkä selviän hengissä : D Tosin tätä ekaa lukua ei olisi kyllä voinut Bellan/Edwardin näkökulmasta kirjoittaa. Ja oli kiva kuulla Jacobin elämästä.

Jotenkin outoa kuvitella, että Sam + muut ovat kuolleet, mutta järkeenkäypää! Ihastuin tuohon Casperiin heti, vaikka siitä ei paljon puhuttukaan niin tuo nimi on ihana!

Mahtoi olla Jacobille aika järkytys huomata, että Bella on vampyyri ja yhdessä Edward Cullenin kanssa.

Aika jännä, ettei Edward osannut yhdistää ajatuksia susiin, koska hänhän oli Forksissa ekalla kerralla, kun Cullenit kohtasivat ihmiset. Vai oliko niin tässä ficissä? Jokatapauksessa, olisi kiva saada seuraava luku jonkun muun näkökulmasta, silloin selviäisi mitä Edward sanoi Bellalle sen jälkeen, kun Jacobin keskittyminen herpaantui. Ei se varmaan mitään suurta ollut, mutta jäi häiritsemään. : D

Tämä ficci vaikuttaa mielenkiintoiselta, joten jatkoa odottelen innolla! : D
The first one is always the hardest one.

Blinky

  • ***
  • Viestejä: 141
Vs: So absurd! (1. OSA 6.7.)
« Vastaus #22 : 06.07.2010 19:29:23 »
Lainaus
Aika jännä, ettei Edward osannut yhdistää ajatuksia susiin, koska hänhän oli Forksissa ekalla kerralla, kun Cullenit kohtasivat ihmiset.
Mä ajattelin omissa putkiaivoissani sen siten, että Eetu kyllä tietää La Pushin ihmissusista - joiden kanssa sopimus tehtiin, muttei tiedä, että niitä on siellä taas. Itse asiassa oon käsittänyt koko jutun niin, että Cullenit eivät kirjoissakaan tienneet uusista ihmissusista. : D Ainakin Edward puhui Bellalle jotain että "sinun epäonnisuutesi saa ihmissusiakin syntymään" tjsp, ja Bella selittää tälle että ensimmäiset susset (eli Sam, Jared jne) muuttuivat jo silloin, kun Cullenit tuli uudestaan Forksiin. Sitten Ed taisi mutista jotain sen suuntaista kuin että "tuo teoria varmasti kiinnostaa Carlislea", jne. Eli oon aina siis ajatellu, että Cullenit eivät edes tienneet La Pushin uusista ihmissusista. : D Menipä monimutkaiseksi.

Lainaus
Tosin sille en syttynyt, että kyseessä oli Jacobin POV.
Arvaa, sytyinkö sille ajatukselle että mun täytyisi kirjoittaa eka luku Jaken näkökulmasta. Näillä näkymin sitä tulee niin vähän kuin suinkin, koska itsekään en pahemmin tykkää kirjoittaa sitä. : D Tosin välillä on ihan kiva kirjoittaa tuommosta tahdon kuolla- angstia. :---D Tämä eka luku oli siksi vähän pakko kirjoittaa Jacobin näkökulmasta, jotta La Pushin tilanne selkenisi teille ennen Bellaa. ;>

Ja kiitos kommentista. Kiva kuulla että tykkäsit. :>
dream as if you'll live forever
live as if you'll die today

Lööperiikka

  • ***
  • Viestejä: 481
Vs: So absurd! (1. OSA 6.7.)
« Vastaus #23 : 06.07.2010 20:44:20 »
WOW!
Siis aivan uskomatonta tekstiä.
Pikku shokki Jakelle...  ;D

Mutta rakentava meni aikaisin nukkumaan.
Jatkoa toivoisin tapani mukaan.

ps. on karmaiseva ajatus että maito olisi muovipulloissa!
« Viimeksi muokattu: 06.07.2010 20:45:52 kirjoittanut Lööperiikka »

Deph

  • Herkuttelija
  • ***
  • Viestejä: 589
Vs: So absurd! (1. OSA 6.7.)
« Vastaus #24 : 06.07.2010 21:32:38 »
Vou.....!
Oijoi, tämä oli jotai niin mahtavaa. Olen todellatodellatodella kateellinen sinulle, koska osaat kirjoitta todellatodellatodella hyvin. Yhyy, miksi kaikkia ei ole siunattu noin hyvällä kirjoitustaidolla?

Minusta oli hyvä, että tämä oli JacobPoV. Asiat tulivat jo heti alussa selviksi ja kerroit ne luontevasti ja hyvin.

Vooiii, mitä ylistyspuheita vielä keksisin?! Nimittäin minulla ei ole yhtään mitään negatiivistä sanottavaa tästä. Huoh, kai tämä oli sitten tässä. Paitsi...
Jatkoa odotan mitä suurimmalla innolla!

Deph
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista.
Samuli Putro - Olet puolisoni nyt

Avatar Irkku

kuppi_kahvia

  • ***
  • Viestejä: 67
Vs: So absurd! (1. OSA 6.7.)
« Vastaus #25 : 07.07.2010 16:51:06 »
Vau! Tää oli ihan loistava luku, tätä toivoo lisää!! Ihanaa.
i feel i can fly

raww!

  • Hymiöiden raiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 86
  • by Annabelle
Vs: So absurd! (1. OSA 6.7.)
« Vastaus #26 : 07.07.2010 20:00:09 »
Luin My Dear, My Soulmaten ja tämän suoraan sanottuna yheltä istumalta ja rakastuin heti :D
Tätä kyllä aijon seurata aina kun vain muistan! Tämä on ihana :-*
Jake kyllä järkyttyy ;D
En nyt keksi mitään sanottavaa :)
Jatkoa? ::)


~raww!
"When I was a boy,
my father took me in to the city,
to see a Martin Beck"

Sarkku

  • Green Day holisti
  • ***
  • Viestejä: 175
  • ava by NiNNNi
Vs: So absurd! (1. OSA 6.7.)
« Vastaus #27 : 07.07.2010 21:24:22 »
Mahtavaa tekstiä!
Jake varmaan sai "pienen" sätkyn  ;D
Hyi hyi Jake ei varatuista naisista saa ajatella noin!  ;)
Jatkoa piakkoin  :)

Sarkku
Do you know what's worth fighting for?
When it's not worth dying for?

phoebeZ

  • ***
  • Viestejä: 166
Vs: So absurd! (1. OSA 6.7.)
« Vastaus #28 : 07.07.2010 22:10:40 »

aika oho. (;
aika jännää kun Jake on taas kuvioissa,
saadaan taas edes joku kunnon pessimisti kuvioihin (:
jatkoa nyt vaan nopeesti! ; >>
kiitoksia ♥

aurore

  • Vieras
Vs: So absurd! (1. OSA 6.7.)
« Vastaus #29 : 07.07.2010 22:32:09 »
Tää on älyihana <3
Hihi, siistii et Jake ja Bella tapas, en voi sanoo muuta kuin että kiitos & jatkoa (: ♥
~ a.

^Kassu^

  • ***
  • Viestejä: 40
Vs: So absurd! (1. OSA 6.7.)
« Vastaus #30 : 08.07.2010 14:17:07 »
JATKOO!! Oon lukenu jo 1:sen  joten ootan jatkooo!!! Tää on niiin BEST! En muuta oikein osaa sanoa..x3
 :P :P ;D ;D :D :D
Imagine if there isn´t vampires at all. What kind of world would be then?

culliina

  • Jälleen täällä!
  • ***
  • Viestejä: 974
  • Illuxit novus dies
Vs: So absurd! (1. OSA 6.7.)
« Vastaus #31 : 08.07.2010 22:35:05 »
Tykkäsin tosi paljo!
En oo lukenu tota My dear, My soulmate:a, mut toi sun tiivistelmäs autto tosi hyvin kärryille  :) Jään seuraileen!

Musta toi Jake PoV oli kiva ja jotenki ihanan koskettava; että Jake vieläki rakastaa Bellaa ja silleen... toi muiden susien kuolema oli aika järkyttävää, mut se sopi tähän hyvin. Musta noi Kim ja Claire ja Emily ei oo koskaan mitään kivoja hahmoja ollu niin että oli kiva, kun niistäkin nyt päästiin...  ::)

Laita ihmeessä jatkoo ja mahd. noppaa tietty  ;D
Kunhan t*ppara häviää.

Ava a la zilah

alba

  • Vieras
Vs: So absurd! (1. OSA 6.7.)
« Vastaus #32 : 09.07.2010 10:51:31 »
Aaaaahihihihiih ♥ Ihanaa, viimeinkin! (:

Sä olet todellakin maailman paras kirjoittaja. Toi kuvailu oli taas tollasta ihanaa ja siihen osas tosi hyvin samastua jajajaja Jaakoppi-huumori oli kyllä taas kymppiluokkaa ja... taidan muuten sanoa tän saman fraasin joka kerta, vai? (=  Oi, voi. Tätä oli tosi kiva lukea, varsinkin kun oli Jaakopin näkökulmasta välillä.
Emmä osaa yhdeltätoista aamulla sanoa mitään syvällisempää, joten tyydyn vain kinuamaan sitä osaa nummer kaksi ja toivon että sitä kolmiodraamaa ei tulisi niinkuin yleensä tän tapasissa tarinoissa.
Joop, että sellasta ♥

~ alba

Blinky

  • ***
  • Viestejä: 141
Vs: So absurd! (1. OSA 6.7.)
« Vastaus #33 : 11.07.2010 22:15:18 »
Tuhottomasti kiitosta teidän ihanista ja hymyilyttävistä kommenteista, tulin pikaisesti postaamaan kakkosluvun. Huomenna sitten alkaa työt ja ei oikein ehdi hirmuisesti kirjoittelemaan. Tämäkin luku kyllä viivästyi hiukan, mutta ulkona on ollut niin hellettä ettei oo malttanut sisällä paistua. :>



Luku 2

Bella's PoV


”Älä hengitä”, Edward kehoitti minua – ja ihan syystäkin, aloin ehkä hiukan panikoidakin. Metsästäessä kaikki huomio keskittyi vain janon tyydyttämiseen, ja aistit olivat turhankin turruksissa. Jopa ikäloppujenkin vampyyrien olisi hankala hillitä itseään. Järjenkäytöstä puhumattakaan. Mielihalut ensin, järkevä ajattelu sitten.
”En vain haista mitään”, hän jatkoi. ”Hiukan epätavallisen hirveämpää löyhkää – eläimen verta siis.”
Vilkuilin huolestuneena lähimetsään; haravoin sitä katseillani, etsiäkseni tämän käsittämättömän luonnonoikun. Sitten tarkensin vampyyrinsilmilläni erään tiheän puskan oksiston läpi, ja huomasin jotain ruskeaa. Ja pörröistä. Uskaltauduin vetämään hitaasti keuhkoihini ilmaa, ja haistoin itsekin sen. Hetken päästä pieni tuulenvire puhalsi meihin päin, ja hirvittävä leuhka kantautui sieraimiini. Nenäni nyrpistyi, ja sieraimeni rävähtivät tahtomattani suuriksi, kuin varoittaakseen minua jostakin.
Pingotin kilpeäni ja viestitin ajatukseni hänelle. Katso, Edward. Jotain valtavia otuksia, tuolla suunnassa. Nyökkäsin päälläni huomaamattomasti tarkoittamaani paikkaan. Edward vilkaisi nopeasti, ja kääntyi takaisin puoleeni.
”He voisivat hillitä janomme pitkäksikin aikaa. Tosin ne haisevat kammottavalta...”
Kuului valtava sähähdys, raivostunutta pihinää hampaiden välistä, ja sen jälkeen oli vuorossa raikuvaa murinaa.
”Ajatuksia!” Edward karjaisi. ”Nuo ne ihmismielien omistajat ovat! Ne ovat ihmissusia! Niitä on taas täällä”, Edward vuorostaan sähisi.
”Ja nyt ne aikovat hyökätä! Ole varovainen Bella”, hän karjui ääni uhkaavuutta ja raivoa tihkuen, ja ryntäsi näiden hirvitysten suuntaan.
”Edward!” kiljaisin. En tiennyt noista mutanttisusista mitään – en tiennyt heidän voimistaan, ja heitä oli sitä paitsi meitä huomattavasti enemmän. Kyhäsin päätelmäni sekunnin tuhannesosissa, ja siitä huolimatta samalla rynnistin jo Edwardin rinnalla kohti hyökkäävää susilaumaa. En välittänyt Edwardin komennoista, kun huomasin erään ruskeaturkkisen olennon hyökkäävän kohti Edwardia, vaan syöksyin hypähtäen tämän kimppuun. Kierimme rinnettä alas sähisten toistemme kimpussa – olin kai häviöllä, sillä susi oli minua huomattavasti suurempi, eikä minulla ollut minkäänlaista käytännön kokemusta taistelemisesta sellaista vastaan. Tosin kuulin tämän tiheän sydämen sykkeen, joten jollain tasolla olin kai vahvempaa tekoa.
”Bella, ei!” kuulin Edwardin karjaisevan. En välittänyt, halusin tuhota jokaisen, joka yritti loukata Edwardia.

Tappelu oli hyvin tasaväkistä, eikä kumpikaan saanut merkittäviä osumia. Sitten susi lähti kiitolaukkaan, poispäin minusta, ulisten samalla korviaraastavasti. Aivan kuin se haluaisi kertoa jotakin. Samalla kuin salamaniskusta kaikki muutkin sudet rynnistivät tämän luokse, ja kasaantuivat hänen ympärilleen kuin jonkinsortin sivupuolustajiksi.
”Sopimus”, Edward sähähti. ”He eivät saa tappaa meitä.”
Ilmeisesti Edward kuunteli vastauksen susipomon mielestä, ja tunsin oloni hyvin ulkopuoliseksi.
”En minä tunnistanut teitä heti ihmissusiksi”, hän puolusti inhoavan näköisenä. ”Metsästäessä järki sumentuu. Näin esi-isänne sitäpaitsi sata vuotta sitten viimeksi. Ja mistä minä olisin voinut tietää, että teitä on täällä taas.”
Susilauma urisi kuin väheksyen – kuin vastaus ei kelpaisi heille.
Edward kai kuunteli jälleen, mitä susilla oli sanottavanaan, ja kääntyi hetken kuluttua puoleeni.
”Bella. Yksi heistä ajattelee sinua. Tuntee sinut”, hän selitti vaikeana. Samassa susilaumasta kuului vihainen sähähdys. ”...eikä hän ilmeisesti halunnut, että kerron sen sinulle.”
”Mitä?” kuiskasin hämmentyneenä.
”Selitän myöhemmin. Meidän kannattaisi varmaan nyt mennä, heidän kärsivällisyys alkaa olla jo aika kortilla”, Edward mutisi. Hänhän se tiesi paremmin, milloin olisi viisasta poistua, joten yritin haudata hämmästykseni ja lähdin Edwardin rinnalla juoksemaan kohti taloa.

Pysähdyin ensimmäisen kerran vasta ovelle johtavien portaiden juuressa ja nostin katseeni huolestuneena Edwardiin.
”Läheltä piti, kai”, mutisin.
”Sinä hölmö tulit sekaan, vaikka kielsin”, Edward torui.
”Tietysti puolustan sinua vaikka henkeni edestä”, intin. Edward kaappasi minut syliinsä, ja painoi huulensa omilleni. Suutelimme kiihkeästi, ja kun irrottauduimme, hän katsoi minua poraavasti silmiin, saaden oloni kumman veteläksi.
”Jos jäisin henkiin ansiostasi, luuletko että haluaisin jatkaa elämää – jos menettäisin sinut?”
”Sinun pitäisi yrittää”, kuiskasin.
”En pystyisi kuitenkaan”, Edward vastasi olkiaan huolettomasti kohauttaen. Sitten hän siirsi toisen kätensä lantiolleni, ja lähti ohjaamaan meitä kohti sisätiloja.
”Tule, mennään kertomaan Carlislelle.”
”Odota, Edward”, pyysin.
”Mitä nyt?”
”Se mistä puhuit vähän aikaa sitten... että joku heistä tunsi minut... Mistä siinä oikein oli kysymys?”
”Joku ihmissusista tunnisti sinut, muisti sinut kai niiltä ajoilta kun asuit Forksissa.”
”Onko se vaarallista? Siis meidän kannalta?”
”Ei tietenkään. Aivan samanlaisia luonnonoikkuja hekin ovat.”
En ollut huolestunut aivan siitä seikasta, mutten viitsinyt korjata. Sen sijaan mietin mielessäni Edwardin kertomaa. Ajatusta siitä, että joku läheisistäni olisikin elossa. Luulin, että he kaikki olivat jo kuolleet vuosien saatossa. Tai heillä olisi pitänyt kuolla, mutta ilmeisesti jollekin tutulleni oli langetettu sama kohtalo; ikuisuus elettäväksi. Ilmeisesti kaikki tarut olivatkin totta, eikä mikään ollut tässä maailmassa enää mahdotonta. Minua kiinnosti tämän toistaiseksi nimettömän läheiseni henkilöllisyys suunnattomasti, mutta en tiennyt saisinko sitä välttämättä koskaan selville – ilmeisesti ihmissudet olivat vampyyrien vihollisia, ja ilman jotain sopimusta olisimme jo yrittäneet tappaa toisemme. Tunsin oloni naurettavaksi vasta-alkajaksi tässä hullunkurisessa satumaailmassa.
”Haluatko tietää vielä jotain?” Edward kysyi hymyillen vaisusti.
”Kaiken”, mutisin vaatimattomasti. ”En edes tiennyt ihmissusien olemassaolosta. Muuttaako kuunvalo heidät susiksi? Onko yksisarviaisia ja noitiakin olemassa?” jatkoin sitten liiotellun uteliaasti, kuin suurisilmäinen kyselyiän saavuttanut lapsi. Kuin onnellisen tietämätön ihminen, joka oli täysin ulkopuolinen tästä ympärillä vellovista tarueläinlaumoista.

Jacob's PoV


Mitä helvettiä. Mitä helvettiä. Mitä helvettiä!

Mitä helvettiä?

Kolme sanaa, ja aivan helvetin vaikeita sisäistää.

Bella. On. Verenimijä.

Luultavasti pääkoppani räjähtäisi palasiksi hetkenä minä hyvänsä ja viimeisetkin tajunnan rippeet leijailisivat luotani kuin tuhka tuuleen.

Bella – elämäni rakkaus, jonka luulin kuolleen vuosikymmeniä sitten – olikin elossa. Se olisi ollut utopistista, jos en olisi voinut sanoa itsestäni samaa. Tosin termi elossa oli hieman kyseenalainen. Hän oli jähmettynyt kiveksi. Hirviöksi, joka eli verellä. Ajatus puistatti minua.  Hän jätti sydämeni vuotamaan verta – hittolainen, että olinkin ironisella tuulella – ja antoi minun luulla että olin kuollut. Mitä hän minun silmissäni – ihmissuden silmissä – olikin. Ja hänkin ehkä luuli minun aikojen saatossa kuolleen, mutta erona oli se, ettei Bella jäänyt kaipaamaan minua. Miksi olisikaan? Hän taisi olla vain mielissään ikuisuudesta toisen kalpeanaaman, luultavammin hänen kumppaninsa, kanssa. Oli kai sille verenimijälle nimikin, mutta en välittänyt. Silmissäni jokainen kuolematon kivenmurikka oli vain välttämätön paha, vihollinen.

Tosin sitä ajatusta oli hankala sovittaa Bellaan.

Susiveljeni olivat tietenkin lukeneet jo mielestäni, että Bella oli toinen vampyyreista. Ja kyllä he hänen ulkonäkönsä muutenkin tunsivat – niin monta kertaa olin yhteisessä mielessämme Bellaa ajatellut ja muistellut. Embry oli ihmetellyt, että miksi olin ruvennut riehumaan Bellan kanssa. No, enhän minä ollutkaan. Olin hyökännyt Edward Cullenin kimppuun, koska tämä itse suunnitteli meidän teurastamista, ja sen seurauksena Bella oli syöksynyt kimppuuni. Olin jäänyt tarkoituksella sopivasti alakynteen; vampyyri tai ei, en halunnut satuttaa häntä.

Minua hämmensi, kuinka kaikki oli tapahtunut. Oliko Bella lavastanut kuolemansa? Oliko hän halunnut vampyyriksi? Jos, niin miksi hemmetissä? Oliko hän jotenkin löytänyt Forksista häipyneet Cullenit uudestaan, ja rakastunut tähän saamarin Edwardiin? Miksi hän ei antanut minulle tilaisuutta hyvästellä häntä? Miten hän kykeni aiheuttamaan sellaiset tuskat läheisilleen, ”kuolemalla” nuorena? Ja jos hän todella oli joutunut onnettomuuteen, miten nämä verenimijät olivat löytäneet hänet? Oliko hän onnellinen tuona muuttumattomana kivikasvona? Kysymyksiä oli loputtomasti. Halusin vastauksia. En vain tiennyt kuinka saisin niitä. Sopimus oli kai yhä voimassa; tänne La Pushiin vampyyrit eivät tietenkään saaneet tulla, ja ei minuakaan kovin houkuttanut verenimijöiden piirittämään taloon saapua. Ja kuinka hitossa saisin yhteyden Bellaan?

Ajatustenlukija.

Ehkä ainoa toivoni – kuinka inhottavaa se olikaan myöntää. Toinen ongelma taas oli se, kuinka pääsisin edes sen hyypiön kuuloetäisyydelle.

Forksin lukio.

Vampyyreillahan piti leikkiä kulisseilla, yrittää sopeutua joukkoon. Kai he kouluunkin menisivät, eivätkä erakoituisi neljän seinän sisälle ikuisuuksiksi? Ainakin Cullenit olivat edellisellä Forksin aikakaudellaan käyneet lukiota oikeiden ihmisten tavoin. Yhtäkkiä huomasin jo kehitteleväni täyttä päätä suunnitelmaa, kuinka voisin tavata elämäni rakkauden – tosin hiukan epämiellyttävässä paketissa – jälleen vuosikymmenien jälkeen. Sama mieli, muttei sydäntä tai normaaleja elintoimintoja ylipäätään. Sama Bella, tahdoin uskoa.

* * * *

Edward's PoV


Kaarsin Volvoni Forksin lukion turhankin tutuille parkkipaikoille, perimmäiseen nurkkaan. Vakiopaikallemme. Koska emme kuitenkaan mahtuisi nykyään samaan autoon, matkustimme kahdestaan Bellan kanssa. Edessä oli jälleen yksi turhauttava päivä – uusina, kummallisina oppilaina lukiossa. Kaikkien silmätikkuina. Hyvin rasittavaa.

Astuimme Bellan kanssa ulos sementtikiveykselle, ja kiersin hänen puolelleen autoa. Otin Bellaa ehkä turhankin tiukasti kädestä kiinni – ihailevat ajatukset puolisostani tunkeutuivat jo pääkoppaani.
Hitto miten hyvännäköinen tyttö! Toivottavasti se ei ole varattu... tai ei se seikka minua ennenkään kyllä ole pidätelllyt...
Mieleni teki etsiä kyseisen ajatuksen omistaja, ja antaa hänelle tuntuva muistutus siitä, että kannattaisi jättää Bella rauhaan samantien. Lisäksi tahtomattani kuulin turhan monta ylistävää kommenttia omasta ulkomuodostani, ja ihailipa joku hopeansävyistä volvoanikin. Bellaa kadehdettiin sekä ulkomuodon että minun takiani. Kuinka naurettavaa, minun kai tässä kuuluisi saada kateutta osakseni, eikä Bellan.

Verenimijä! Oho, ehkä vampyyri toimisi paremmin... Vampyyri! Hiton Edward Cullen! Kuuletko? Minulla on asiaa Bellalle. B – E – L – L – A – L – L – E ! Haluan jutella hänen kanssaan! Hmph.... Jos hän ei muuten suostu, kysy onko ketään ikävä La Pushissa. Nyt olisi tilaisuus hyvittää aiheuttamansa tuskat... Ja tuo oli sitten ivallinen ajatus, kai... Olen ollut viime aikoina turhan ironinen, Embryä alkaa kyrsimään. No niin Jake, takaisin asiaan! KIVIPATSAS, VERENRYYSTÄJÄ, KUULETKO? Olen koulurakennuksen takana, ja älä kuule huoli – en tahdo pahaa kenellekään, ainakaan Bellalle.

Säpsähdin sisälleni tulvivaa ajatusvyöryä. Tämä ihmissusi ei ollut jättänyt asiaa sikseen. Se luultavasti tarkoitti sitä, että hänellä oli paljonkin sanottavaa Bellalle.

Kauankohan minun pitää tässä odotella... vai onkohan se verenimijä niin kiero, ettei edes kerro Bellalle... Miksi ylipäätään tulin tänne? Miksen vain yrittänyt päästä Bellasta yli, kuten olin jo viimeiset vuosikymmenet yrittänyt... Mitä sitten, vaikka hän olikin elossa... minähän olin vain rakastanut häntä. Sehän on ihan mitätöntä... olisinpa edes leimaantunut. Entä jos minun leimautumisen kohde olisikin ollut Bella, jos olisin nähnyt hänet sudeksi muututtuani... mutta nythän se olisi jo mahdotonta, Bellahan on vampyyri. Helvetti, missä se vampyyri kuhnii?!

”Bella”, mutisin sitten. Ilmeisesti tämä henkilö oli ollut hyvin tärkeä jollain muotoa hänelle, ja olisi kai hyvin epäreilua jättää asia sikseen. Ehkä jopa anteeksiantamatonta, kuka tietää.
”Niin?” hän kysyi hymyillen sievästi.
”Hän haluaa nähdä sinut. Se susi, joka tunsi sinut.”
”Milloin? Missä?” Bella hämmentyi.
”Hän on koulurakennuksen takana, metsän rajassa.”
”Kai minä sitten otan selvää, kuka siellä on. Eihän minulle uhkaksi ole, ainakaan ihmismuodossa.”
”Tulen siitä huolimatta lähistölle.”
”Ylihuolehtivainen höpsö”, Bella nurisi ja lähti kävelemään kohti takametsää. Huolestunut oli liian vaisu ilmaus kuvaamaan tunnetilaani.

Kauanko tässä saa vielä vanheta, susi valitti. Kuka ikinä hän olikaan, tämä ei tehnyt kovinkaan positiivista ensivaikutelmaa ajatuksillaan. Hän oli rasittavan sarkastinen ja kärsimätön... ja hän rakasti minun Bellaani.

Jäin nojailemaan lukion seinänvierustalle, muutaman kymmenen metrin päähän Bellasta ja tästä toistaiseksi nimettömästä ilmestyksestä. Kuulin Bellan pinnalliset hengenvedot ja askeleet märällä ruoholla, kuulin tasaisen sydämen sykkeen ja rahisevan hengityksen. Kuulin raskaat askeleet, kuulin puunoksan rasahtavan poikki.

Kuulin säikähtäneen henkäyksen.
”J-jake?”
dream as if you'll live forever
live as if you'll die today

phoebeZ

  • ***
  • Viestejä: 166
Vs: So absurd! (2. OSA 11.7.)
« Vastaus #34 : 12.07.2010 09:19:15 »
Ohhoh. nythän alkaa jo tapahtua.
kiva nähdä, mitä Bella meinaa sanoa Jacobille (;
jatkoa nopeesti.. ; >>
kiitoksia ♥

alba

  • Vieras
Vs: So absurd! (2. OSA 11.7.)
« Vastaus #35 : 12.07.2010 12:59:29 »
Ooooo, noniin! Oletaan päästä asian ytimeen. Jättehienoa.
En jaksa alkaa ylistämään sun ylimaallisia kirjoitustaitoja aina uudestaan ja uudestaan, joten lukaise vaikka edellinen kommentti läpi ni siinä kiteytyy kaikki mitä haluaisin nytkin sanoa... :D

Jatkoo (:

aurore

  • Vieras
Vs: So absurd! (2. OSA 11.7.)
« Vastaus #36 : 12.07.2010 13:47:51 »
Äksöniä peliin ! (;
Hienoa, että Jake muistaa vielä Bellan, mutta toivottavasti Bella ei jätä Edwardia ):
Mutta kirjoitat tosi hyvin ja tämä ficci on valitettavasti erittäin koukuttava. (;
Jatka sitten kun ehdit  :-*
~ a.

Deph

  • Herkuttelija
  • ***
  • Viestejä: 589
Vs: So absurd! (2. OSA 11.7.)
« Vastaus #37 : 12.07.2010 15:26:24 »
Oooi!
Tuo loppu jäi hyvin mielenkiintoiseen kohtaan. Kidutuskohtaan.
Haaha, Jaken ajatukset olivat aika mielenkiintoisia. Täytyy sanoa, että osaat kirjoittaa todella hyvin hänestä. Kuten kaikista muistakin.
En taida keksiä mitään muuta sanottavaa enää kuin jatkoa.

Deph
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista.
Samuli Putro - Olet puolisoni nyt

Avatar Irkku

culliina

  • Jälleen täällä!
  • ***
  • Viestejä: 974
  • Illuxit novus dies
Vs: So absurd! (2. OSA 11.7.)
« Vastaus #38 : 12.07.2010 22:29:41 »
Oioioi!!!
Jäi tosi pahaan kohtaan...  Noi Jaken ajatukset (muutki kun Eddielle suunnatut) oli tosi ihania ja jotenki sitä Jakea itteään  :)
Olis tosi söpöö, jos Bella ja Jake rakastuis...  ::) mut sitte Eddie kyllä jäis yksi ja tulis surulliseks  :-\ ääh, liian vaikeeta
Virheitä löyty muutamia; jotain vääriä päätteitä sanoilla jne. muttei pahemmin haitannu. Jatkoo sitte peliin vaan  ;D
Kunhan t*ppara häviää.

Ava a la zilah

kala.

  • Kuolematon
  • ***
  • Viestejä: 42
Vs: So absurd! (2. OSA 11.7.)
« Vastaus #39 : 13.07.2010 00:27:27 »
Eeiei, sä et voi olla näin julma, et jätät luvun kesken tollaseen kohtaan! Ähh, sun on pakko kirjottaa lisää! :D Muttajoo, en voi muuta sanoa, että tämä on aivan täydelinen ficci (;
Hukuta mut unihiekkaan, älä herätä oskaan,
anna mun vajota pohjaan, Mariaanien hautaan

Egotrippi