A/N: Spurttiin sanalla vihreä.

---

Alvar on aina ollut ihastunut Elnaan, ihan pienestä pitäen. He kai menivät naimisiinkin koulun pihalla, kun olivat viisivuotiaita ja viattomia.

Elna on hyvin kaunis: hänen ihonsa on pronssinvärinen ja hiukset iki-kiharat ja tummanruskeat, ripset ovat tuuheat ja mantelinmuotoiset silmät ovat mustat kuin kuunpimennys. Olen aina pitänyt hänestä ja minusta heidät on kuin luotu yhteen. En ikinä sanoisi Alvaria pelkuriksi, hän on yksi rohkeimmista ihmisistä joita tiedän, mutta hän ei vieläkään ole saattanut Elnaa vihille yli 20 vuoden haikailun, kaipuun ja kipuilun jälkeen.

Minusta se on suorastaan naurettavaa.


          Elna tulee käymään meillä yhtenä tiistai-iltapäivänä tuoden mukanaan tuoreita sämpylöitä ja skonsseja sekä itsetehtyä mansikkamarmeladia.

Alvarin kaulassa on tummia mustelmia Nikolain hampaista, ja Elna katsoo häntä hieman pidempään kuin normaalisti. Näen kuinka jokin välkähtää hänen ruskeissa silmissään pienen hetken ennen kuin Alvar mutisee hänelle hyvän päivän toivotuksen, ja Elna nyökkää veljelleni jäykästi. Sitten Elnan katse siirtyy minuun ja hän hymyilee aidosti. Minä vastaan hänen hymyynsä sydän syrjällään.

Me syömme sämpylöitä ja minä ja Elna jutustelemme kahdestaan säästä, lähestyvästä talvesta ja kissoista. Alvar katsoo Elnaa kuin kuukauden vanha koiranpentu, mutta Nikolai ei tunnu välittävän Alvarin huomion hiipumisesta itsestään - hän syö marmeladia suoraan purkista huomioimatta Elnaa juuri ollenkaan.

Elna mainitsee huolestuneena, että oikukkaita myrskyjä on ollut enemmän kuin tavallisesti tähän aikaan vuodesta, ja minä ja Alvar molemmat vilkuilemme Nikolaita vaivihkaa silmäkulmistamme.

Hän viipyy noin tunnin ajan ennen kuin hän alkaa pukea vihreää päällystakkiaan eteisessä seuranaan vain minä. Alvar ja Nikolai vetäytyivät Alvarin huoneeseen, kun Elna ilmoitti lähtevänsä kotiin.

“Nikolai vaikuttaa mielenkiintoiselta”, Elna sanoo, ja ymmärrän heti mitä hän lauseellaan ajaa takaa.

“Eivät he ole yhdessä”, kiirehdin sanomaan. “Vakavissaan. Alvar on rakastunut sinuun - on aina ollut. Tiedät sen.”

Elna katsoo minua pitkän aikaa ennen kuin viimein nyökkää. “Kiitos”, Elna kuiskaa.

Kumarrun alas, että hän voi suukottaa poskeani ennen kuin hän katoaa ovesta ulos tuuleen nieltäväksi.

Ygritte: Hauskaa miten moni tunnustautuu tämän ficin äärellä aktiiviseksi villapaidan pukijaksi (ja siten Sakarin kärsimyksen yhdeksi aiheuttajaksi) Syyllisyys piinaa varmaan montaa tämän luettuaan Onhan villapaidat toki mukavia, mutta joku raja Sakarillakin. Jonkinmoinen jatko-osa, jossa olisi enemmänkin vaatevaihtoehtoja, olisi kyllä hauska. Jos olisi vaikka sellainen paperinukketyylinen, jossa saisi valita eri asukokonaisuuksia... 🤔 Ihme kun tällaista ei (ainakaan minun tietääkseni) ole tehty!

Kiitos kommentistasi, ihanaa kun arvostat tällaista hämyilyä

Ficin nimi Fahrenheit-asteikon soveltaminen parinhankinnassa
Kirjoittaja JuusoLeevi
Fandom The Walking Dead (AMC)
Paritus Käytännössä Carol/Daryl mutta tää kyllä huitelee platonisen ja romanttisen välissä olematta varsinaisesti jälkimmäistä
Ikäraja S
Haasteet Älyttömät otsikot 6 otsikolla numero 4.
Varoitukset -
Vastuunvapaus En omista The Walking Deadia enkä siihen liittyviä hahmoja tai paikkoja, vain tämän tekstin.

Kuvaus Talvi on kylmä ja Daryl lämmin.
A/N Alotin TWD:n alusta ja kakkos- ja kolmoskauden välissä on aikahyppy, joka tarjoaa mulle runsaasti tilaa ilakoida talvifiilistelyllä. Sellanen on mukavaa nyt kun ulkona on kesä.

***

Talvi alkoi varkain, mutta lopulta kylmä viima luikersi autiotalojen seinien ja auton ovien lävitse. Lorin raskaus alkoi näkyä. Rick ja Carl antoivat suurimman osan pienistä ruoka-annoksistaan hänelle ja kuihtuivat samaan tahtiin kun Lori paisui.

Sen yön majapaikaksi siunaantunut mökki oli pieni niin monelle ihmiselle, mutta sen seinille oltiin ripustettu ryijyjä ja sen omistajat olivat ilmeisesti lähteneet muualle kuolemaan, joten se oli kohtuullisen lämmin ja kodikas, turvallinen sen yön ajaksi. Carol katseli takkatulta ja nojasi kylmään seinään. Päivä oli ollut raskas, kuten päivät nykyään lähes poikkeuksetta olivat, mutta heillä oli ruokaa ja katto päänsä päällä.

Daryl istui hänen viereensä, murahti tervehdyksen ja venytteli. Hän oli pyytänyt päivällä opossumeja ja laihan jäniksen, ja nyt katsoi, että muut saisivat syödäkseen ennen häntä. Carol huomasi kuivuneen veren Darylin suupielissä. Daryl saattoi nukkua missä vain ja syödä mitä vain – myös raakaa lihaa jos nälkä yllätti. Daryl oli kuin haukkuherkkä ja ehdottoman lojaali koira.
Carol tarjosi Darylille lautastaan. Hän oli syönyt tarpeeksi.
”Meillä on täällä raskaana oleva nainenkin”, Daryl huomautti. Carol kohotti kulmiaan ja vilkaisi Loria, joka istui takan edessä ja söi kolmatta lautasellista.
”Olkoon”. Daryl otti lautasen. Haarukkaa hän ei tarvinnut, vaan söi lihaa suoraan lautaselta ja sotki.
Carol huokaisi ja nojautui lähemmäksi Darylia. Kuten aina, Daryl hätkähti kosketusta, mutta kuten yhä useammin lähiaikoina, ei siirtynyt tuumaakaan kauemmaksi.

Darylin suonissa virtasi kuuma veri, se kohisi ihoa vasten lämpimänä kuin laiton kotipolttoinen. Paljas käsivarsi poltti Carolin pakkasenpuremaa poskea.
Daryl nuoli lautasensa puhtaaksi ja laski sen lattialle, ja aivan kuin hän olisi juuri huomannut Carolin itseään vasten, hän nytkähti jälleen. Carol virnisti ja työnsi kylmää poskeaan tiukemmin Darylin olkaa vasten.
”Olet sinä kyllä yksi...” Daryl sanoi ja nosti ponchonsa Carolin pään peitoksi kuin mestausmyssyn.
Daryl haisi väkevästi hieltä, tilaisuudet peseytyä olivat harvassa ja Daryl tapasi jättää nekin käyttämättä. Siitä huolimatta Carolin oli hyvä olla siellä, kirjavassa teltassa lämpimässä, joten hän ei yrittänytkään päästä pois.
Daryl kyllä tekisi selväksi, jos hän tahtoisi Carolin liikkuvan. Hän nyhjäsi paljasta käsivarttaan Carolia vasten ja Carol tunsi, kuinka miehen sisällä kupli jokin naurun kaltainen.  Tai ehkä ne olivat vain loisia kaikesta siitä raa’asta lihasta.
”Jos en tietäisi paremmin, väittäisin että olet kuumeessa”, Carol sanoi, mumisi sanat teltan seiniin, ”ruumiinlämpösi on varmaan sata astetta”.
”Sinun on varmaan nolla”, Daryl puuskahti lopulta, ”tule pois sieltä. Jäädyn”. Carol nosti kankaan päältään pois ja taputti sen tasaiseksi Darylin käsivartta vasten.
Daryl katsoi  Carolia hetken tulkitsematon ilme kasvoillaan ja käänsi katseensa pois juuri kun Carol oli päästä ajatuksista sen takana jyvälle.
”Silmittömän talven lykkäsi”, Carol sanoi ja käänsi katseensa takaisin loimuavaan takkatuleen, joka lämmitti mökin toiselta seinältä paljon vähemmän kuin Daryl hänen vieressään.
”Käyn katsomassa pihan”, Daryl puuskahti ja nousi ylös. Matkalla ulos hän heitti Carolille ylimääräisen viltin hiirensyömän nojatuolin päältä.

Carol katsoi kuinka Daryl astui suurten nenäliinojen tavoin satavaan lumeen. Carol kietoi ohuen ruusukuvioisen viltin ylleen ja käänsi katseensa muihin, nukkuvaan Carliin, hiljaa keskenään puhuviin Maggieen ja Bethiin. Glenniin, joka ei saanut katsettaan Maggiesta irti. Hersheliin, joka katsoi Glenniä, ei enää arvioiden vaan hyväksyvästi. T-Dog oli vallannut nojatuolin itselleen ja nukahtanut. Rick seisoi kiinni naulatun ikkunan edessä ja vahti lautojen raosta Darylia, kun hän laittoi pihan reunaan eksyneen jähmeän kulkijan kylmäksi. Lori katsoi Rickiä surullisin silmin.

Lopulta Carol jäi katselemaan omia kylmän kangettamia sormiaan ja leikki hetken aikaa ajatuksella pyytää Daryl viereensä nukkumaan. Se ei olisi todellisuudessa ollut mukavaa kummallekaan, joten Carol teki yksinnukuttavan petinsä huoneen nurkkaan vanhan lipaston viereen ja hytisi omassa kylmyydessään. Hän ei ollut varma, nukkuiko Daryl koko yönä. Hän ei ollut varma, nukkuiko oikeastaan itsekään.


Aamulla lumisade oli lakannut ja matka saattoi jatkua. Daryl harppoi Carolin kiinni, nosti kätensä hänen otsalleen ja toisen omalleen.
”Ei mulla ole kuumetta”, hän sanoi, ”sä olet vaan vajaalämpöinen”.
Carol nauroi ja läpsäisi Darylin käden pois.

Ikäraja: S
Tyylilaji: abstrakti draama
Haasteet: Originaalikiipeily (125. köyttää) ja Spurttiraapale VI

A/N: Inspiroiduin tähän sanasta "köyttää" ja pidän lopputuloksesta.

---

Viha paukuttaa ovea kovaa ja voimalla. Juoksen eteiseen. Viha on pakko päästää sisään ennen kuin se murtaa oven saranoiltaan. Heti, kun avaan oven, viha syöksyy sisään, ja kaaos seuraa perässä astuen tunnontarkasti jokaiseen hiilenmustaan jalanjälkeen.

En enää köytä vihaani. Annan sen olla. Viha on vaikea vieras, mutta koskaan se ei saavu ilman hyvää syytä. Joskus minulla menee kauankin käsittää tämänkertaisen vierailun syy. Vihaa on vaikea ymmärtää. Se ei käytä sanoja. Usein se vain hakkaa seiniäni ja karjuu. Tapetit ovat täynnä mustia palojälkiä. Viha saa lattiankin polttelemaan jalkojeni alla, mutta minä kävelen ja kestän. Vihan voima ei hellitä pakenemalla. Sen kanssa täytyy olla kasvokkain, katsoa liekkisilmiin ja sanoa:

”Tiedän. Olet oikeassa. Se oli väärin. En ansainnut sitä.”

Viha virnistää minulle ja nyökkää hyväksyvästi. Se rauhoittuu lattialle. Silitän vihan piikkitukkaa, joka iskee kipinöitä sormenpäihini. Se ei kuitenkaan satuta, sähköistää vain mukavasti. Olen äkkiä täynnä tarmoa ja päättäväisyyttä. Tartun toimeen ja kohtaan viholliseni. Teen selväksi, että minun päälleni ei noin vain paskota.

Avaan ikkunat, jotta asunto tuulettuu ja vie kitkerän savunhajun mennessään. Seison parvekkeellani ja hengitän kevättä. Lasken käteni vihan olkapäälle ja puristan. Sen pää painautuu hellästi reiteeni kiinni.

”Kiitos, kun tulit”, huokaan.

Viha kehrää tyytyväisenä jalkaani vasten eikä se enää edes polta.

---

Moikka Ansa! Mahtavaa, että valitsit tämän tekstin, sillä tämä on (kuten varmaan saattaa aistia) itselleni hyvinkin henkilökohtainen ja sitä kautta myös vaikea. Olin todella mielissäni, kun luin kommenttisi, joka oli paitsi analysoiva myös hyvin empaattinen ja kauniisti sanoitettu.

Kiva kuulla, että juuri sanavalinnat olivat mielestäsi kauniita. Myös mainintasi siitä, että tekstin angsti on inhorealistista ja aidon tuntuista, oli mielestäni hyvä huomio - ja juuri sitä, mihin olin pyrkinyt. Yritin kai jotenkin pyrkiä siihen, että kaiken kauheuden keskelläkin on jotain kaunista, vaikka se tuntuukin siinä hetkessä mahdottomalta. Myös tekstin henkilökohtaisuuden vuoksi valitsin juurikin kauniit kielikuvat. Se oli pehmeämpi laskeutuma vaikean aiheen äärelle. Itselle filmikelan käyttö tehokeinona oli hieman haastavaa, vaikkakin yritin ujuttaa sen tekstiin ikään kuin johtomotiiviksi (toimiko se vai ei? en ole ihan varma). Kuitenkin ihana kuulla, että se ei tuntunut päälleliimatulta, sillä itselle tämä oli ehkä vaikein osuus koko tästä kirjoitusprosessista.

Kiitos paljon kauniista kommentistasi! <3