Title: Lyöty
Author: Hopeaprinssi
Beta: -
Raiting: S
Genre: Angst
Pairing: Ron/Seamus
Warnings: -
Disclaimer: Rowlingin on kaikki
Summary: Hänen sydämensä, sekin pysähtyi. Se viillettiin miekkojen voimalla hänen rinnastaan, lävistettiin niistä terävimmällä.
A/N: Teki mieli kirjoittaa, muttei ollut ideoita päässä, joten pyysin äidiltäni lukua 1 ja 100 väliltä. Hän antoi luvun 49, joka on taulukossa sana Miekka. IPodiltani tuli juuri tuolloin Secondhand Serenaden kappale Like a Knife, ja näistä sitten syntyi tämä teksi. Kommentteja arvostaisin suuresti.
Sataseen tämä siis menee sanalle 049.Miekka (91 to go!)
Lyöty
”Seamus, en... En halua olla kanssasi enää.”
Jokainen kuiskattu sana, jokainen niistä viilsi Seamusin rintaa kuin terävä, petollinen miekka. Kuin jokainen niistä olisi vasta teroitettu, ja upotettu sitten hänen ihoonsa säälimättömästi, voimaa säästelemättä.
Seamus pysähtyi täysin. Hän seisahtui keskelle olohuonetta, kaatui matolle polvilleen kaiken voiman kadotessa kehosta. Hänen hengityksensä pysähtyi, loppui kuin seinään. Hänen sydämensä, sekin pysähtyi. Se viillettiin miekkojen voimalla hänen rinnastaan, lävistettiin niistä terävimmällä. Kaikki väri karkasi Seamusin kasvoilta, jättäen tummat varjot silmien alle, saaden pojan näyttämään sairaalta. Tai kuolleelta. Yhtäkkiä huoneessa oli kylmä, jäätävän kylmä, ja tuntui kuin kaikki ilma olisi kadonnut, tehnyt hengittämisen mahdottomaksi. Seamus huomasi haukkovansa henkeä nopeasti ja epätasaisesti, ja yritti rauhoittaa itseään vetämällä ilmaa keuhkoihinsa nenänsä kautta.
Hän näki vai mustaa. Hän ei nähnyt ovella pää painuksissa seisovaa Ronia, tai tämän pahoittelevaa ilmettä. Hän ei nähnyt mitään. Millään ei ollut enää merkitystä.
”Seamus?”
Poika käänsi valkeat kasvonsa hitaasti, konemaisesti kohti Ronia, kohdisti tummat, kuolleet silmänsä tämän kasvoihin. Muttei sanonut mitään. Ron perääntyi muutaman askeleen, korjasi kurkkuaan.
”Minä... Olen pahoillani Seamus.”
Seamus vain tuijotti, nyökäten hieman. Ei kysynyt syytä, ei huutanut tai raivonnut, ei itkenyt, tuijotti vain. Ronista mikä tahansa olisi ollut parempaa kuin se ilmeetön tuijotus Seamusin kasvoilla.
Hetken Ronin olisi tehnyt mieli kävellä takaisin Seamusin luo, kietoa kädet tämän ympärille niin kuin ennen, mutta hän esti itseään. Se olisi tehnyt lähtemisestä vain vaikeampaa.
Mitään sanomatta Ron kääntyi kannoillaan, ja, luoden vielä yhden katseen maahan polvistuneeseen poikaan, syöksyi ulos ovesta.
Kun ovi paiskautui Ronin perässä karmejaan vasten, lysähti Seamus mytyksi olohuoneen lattialle, jäi makaamaan siihen. Hän ei tiennyt kuinka kauan hän siinä makasi, sillä ei ollut merkitystä. Millään ei ollut. Ron oli poissa. Poissa, eikä enää tulossa takaisin. Poissa.
Siinä maatessaan Seamus mietti, pystyikö ikävään kuolemaan. Hän ei koskaan saanut varmaa vastausta, mutta hänestä ainakin tuntui että pystyi. Vaikka hänen kehonsa sinnitteli vielä elämän ja kuoleman paremmalla puolella, sisältä hän oli jo kuollut, kuihtunut pois kuin syksyn viimeinen lehti. Lyöty, revitty kappaleiksi, ja jätetty siihen kuolemaan.
(Muoks 3.8. nimi vaihdettu)
