Vaikka aurinkoiset alkukesän päivät loppuvatkin heti, kun me eroamme, ei siinä ole ironiaa; meidän maailmamme on ollut harmaata, harmaata usvaa jo pitkän aikaa. Päälaki, silmäkulmat, poskipäät, suunpielet – minä olen hukkunut päätä myöten sinun sumuusi, Arttu, eikä sieltä ole ollut poispääsyä. On toisaalta niin surullista, miten me muutuimme; kun alussa me välitimme ja vaikeudet voitettiin yhdessä, jossain vaiheessa jokaisesta oppilailta saamastasi flunssasta tuli rutto, jokaisesta auki jääneestä vessanpöntöstä syövereihinsä imaiseva hurja pyörre, jokaisesta vanhentuneesta jauhelihapaketista keittiön nurkkaan mätänevä lehmänruho. Ei ollut edes tahtojen taistelua välttää tätä, ehkä me vain luovutimme. Tai ehkä emme luovuttaneet, mutta luovuimme, eihän sitä välttämättä huomaa edes, kunnes niin vain käy.
Ja nyt minä haluaisin uskoa, että tässä asunnossa ei ole jäljellä mitään sinusta, kaikkein vähiten muistoja – tiukkoja halauksia sohvannurkassa, kiihkeitä yhteissuihkuja, jalkoväliini eksyvää kättäsi jo valmiiksi myöhästyneen nukkumaanmenon jälkeen. Mutta niin sinä vain löydyt kaikkialta, kun iltaisin nojatuolin varjot ovat sinä, keittiön yläkaappeihin kurkottaa sinä, kylpyhuoneessa varpaankynsiään leikkaa sinä. Jokainen kadulla vastaan tuleva geelattuine hiustöyhtöineen on sinä. Se on kuin jokin vaarallinen mutaatio aivoissa; minä haluan päästä sinusta eroon, mutta en voi. Iltaisin haaveilen sinusta kaatamassa meille roseeviiniä, aamuisin haluaisin vain sinut hieromaan kevyesti reittäni kahvimukin äärelle. Meillä on ehkä avaruus välissämme, mutta se on meidän avaruutemme; tila, jossa on olemassa jonkinlainen
me, ei pelkkiä yksilöitä.
* * *
Eräänä keskiviikkona monta viikkoa eromme jälkeen poikkean töiden jälkeen ottamaan yliannostuksen keltaista kapitalismia Hulluilta päiviltä – sinulta ja vasemmistokirjallisuudelta opittu ajattelumalli – ja näen sinut Herkun ihmiskaaoksessa vilaukselta. Sinulla on kädessäsi kaksi pulloa artesaanioluita ja pussi kaurasipsejä, kuten arvata saattaa. Kuulokkeissani Paula huutaa päiväkodin lapsista ja sinulle jäävistä kilpikonnista, ja minä näen vain, kuinka hampaasi kiiltävät ja vierelläsi kulkee joku muu. Hennon hetken verran jään pohtimaan, pitäisikö minun tulla sanomaan sinulle hei, kertoa kaiken olevan hyvin ja hymyillä ja vaihtaa muka nimiä uuden ystäväsi kanssa.
Mutta minä olen ilmaa, kun viittaat lävitseni kohti teehyllyä. Minä olen ilmaa, kun sinä ja hän kävelette lävitseni keräämään vielä paketin vihreää luomuteetä mukaanne. Ja sydämeni hautakivessä lukee ”murhannut Arttu Henrik Fräntilä, ei tuomiota”, kun sinulla ei ole mitään tunteita minua kohtaan: et rakasta minua, et vihaa minua, oletko edes välinpitämätön?
Mietin vain, miten muunlaiset suhteet muodostuvat; sellaiset, joissa otetaan yhteensopivat tatuoinnit, liian kalliit timanttisormukset ja asuntolaina Taka-Töölöön. Niissä suhteissa varmaankin kahvittomien maanantaiaamujen tahattomat ilkeydet korvataan äänettömillä suudelmilla ruosteenoranssin auringon laskiessa horisonttiin. Vastakarvaisuus silitetään pois, rakkaudettomuuden tilalla on työpäivien jälkeiset kysymykset päivän kulusta. Ja olihan silti meilläkin niin, tavallista lempeyttä ja välittämistä ensimmäisten vuosien ajan.
Mutta niin sinä katoat, minä pyyhin kyyneleeni nenäliinaan ja ajan myötä olen taas itseni. Eksynyt maailmassa, kuten kaikki meistä, mutta ainakin omalla polullani, ja ehken kuitenkaan ilman sinua. Koska olisi idioottimaista unohtaa mitään tästä; mukaan otetaan hyvien aikojen lämpö, huonoihin aikoihin kudotut huoneentaulusäännöt (
Yksi: Älä anna kenenkään enää koskaan tehdä näin sinulle.) ja lopulta:
päästetään irti.