Nimi: Kattojen yllä
Kirjoittaja: Ruskapoika
Oikolukija: kokistonttu EpikFeil
Ikäraja: sallittu
Paritus: Piia/Ellu
Genre: Femme, fluff, haikeus, songfic
Haasteet: femme10 vol.2
Vastuuvapaus: Muuten on minun, mutta kappaleesta suuri kiitos Pariisin keväälle. Se toi uskomattoman paljon inspiraatiota! ♥
Omistus: shayalle. ♥ Hyvää joulua, muru!
A/N: Inspiraatio kappaleena on käytetty Pariisin kevään Toisesta maailmasta. Kannatan kuuntelemaan, aivan julmettoman kaunis kipale! o/ Onneksi media player on olemassa, koska kiitos sen sain tähän idean. Toivottavasti tyksit tästä, muru. Hemputin hyvää joulua kaikille! 
Kattojen yllä
Mää poltan tupakkaa ja vaihdan painoa jalalta toiselle jatkuvasti kahvilan edessä. Piia on jo viis minuuttia myöhässä, mutta ei se mua haittaa. Mää olen jo kerennyt vuoden seurustelun aikana tottua siihen – suurimman osan ajastaan se on hieman kaikkialta myöhässä, vähintään minuutin tai pari. Yleensä sen omaa vikaansa, mutta joskus myös valtion rautatien. Se kun voisi mainostaa itseään lauseella ‘venaa rauhassa’. Tai sitten linkkien syytä. Riippuu kummalta vanhemmaltaan Piia on tulossa milloinkin.
Kännykkä piippaa kaksi kertaa ilmoittaen, että on vielä elossa sekä, että tekstiviesti saapui. Mää tiedän jo viestin sisällön, vaikka en ole edes lukenut sitä vielä. Hymähdys karkaa mun huulilta, kun luen lyhyen viestin, ja päästän savut ulos keuhkoistani.
»
Anteeks, juna oli myöhässä. Oon siellä viiden minsan sisään. «
Mää jätän vasemman käteni taskuun piiloon pieneltä pakkaselta. Tästä joulusta ei tule valkea, mikä ei mua haittaa, mutta suurinta osaa mun kaveripiiristä haittaa. Niiden mielestä lumi ja kireä pakkanen kuuluu jouluun. Ehkä mää vaan olen liian syksynlapsi, kun nautin tästä pimeästä ja vilposesta.
Mun katse seuraa tumppia, joka tippuu ilman halki ja osuu asfalttiin, vaikka viiden metrin päässä on sellainen neliön mallinen tolppa, johon on mahdollista tumpata tupakkansa. En mää niin kauas jaksa kävellä, ja sitä paitsi Piia tulee toisesta suunnasta.
Mun katse seuraa mun ohitse kulkevia ihmisiä. Osalla tuntuu olevan hirmunen kiirus, kun taas toiset kulkee matelemalla eteenpäin. Kuin muutakaan tekemistä ei olisi – tai sitä tekemistä täytyisi parhaaseen mahdolliseen asti vältellä. Minkä mää ymmärrän. Joskus ei vaan jaksaisi tehdä sitä, mitä pitäisi, eikä aina pidäkään jaksaa. Varsinkaan näin joulun alla, kun kaikki mahdollinen stressi kasvaa kolminkertaiseksi.
Mää tiedän nuo asiat, ne koskee muakin jopa toisinaan, mutta silti jotenkin musta tuntuu, että mun ja noiden muiden välillä olisi seinä. Kuin tossa mun edessä olisi toinen maailma, johon mää en kuulu.
“Elluuuuuuu”, mää käännän katseeni vasemmalle ja saan sylin täydeltä naista itseeni roikkumaan. Hymy syttyy mun huulille ja mää kierrän käteni Piian ympärille, painan nenäni sen tuuheita korkkiruuvikiharoita vasten ja hengitän syvään.
“Anteeks, että oon myöhässä”, Piia pahoittelee ja nostaa harmaat silmänsä muhun. Sillä on nilkantappokengät jalassa, vaikka kadut ovat suhteellisen liukkaat, joten se on melkein mun pituinen. Yleensä se on monta senttiä lyhyempi. Mää pudistan päätäni ja suikkaan sen haaleasti punatuille huulille suukon.
“Käydäänkö me tuolla kahvilla vai mennäänkö me mun luokse juomaan?” mää kysyn ja katon onnellisena, kun Piia hymyilee onnellisena. Sen kasvoille ilmestyy hetkeksi miettivä katse, ennen kuin se päätyy jälkimäiseen vaihtoehtoon ja me lähetään mun kämppää kohti.
Joiltakin ahdasmielisiltä ihmisiltä ei heru joulumieltä vaan ne tuijottaa avoimen vihaisesti, kun me kuljetaan käsi kädessä ja kylki kyljessä pitkin Hämeenlinnan katuja. Ehkä noiden ihmisten mielestä me ollaan Piian kanssa erimaailmasta. Jostain pilvien päältä olevasta.
Taivaalta sataa hiljalleen ihan minikokoisia lumihiutaleita, jotka ei saa maata edes puolivalkoiseksi, mutta luo oman tunnelmansa. Sitähän koko joulukuu odotetaan; tunnelmaa, läheisyyttä, mahdollisuutta hemmotella toinen puolikuoliaaksi ja ruokia. Jouluherkkuja, jotka maistuvat aina vain yhtä hyvälle, kun niitä tekee oikeastaan vain jouluna. Harvemmin sitä tulee jaksettua tehdä karjalanpaistia, jos ei joku juhlapyhä ole lähellä.
“Penni sun ajatuksista”, Piia sanoo mun kainalosta ja tuijottaa mua luottaen siihen, että jos se kompurois askelissaan, niin mää pitäisin sen pystyssä. Itse en uskaltaisi luottaa omaan tasapainokykyyni tuolla tavalla, mutta Piia onkin Piia.
“Mietin ruokaa.”
“Syöppö.”
“Paraskin puhuja. Oot ihan samanlainen itekin.”
Piia kohauttaa olkiaan sen verran, mitä pystyy ja sipaisee kiharoitaan korvan taakse. Se haukottelee suureleisesti ja painaa päänsä mun olkaa vasten. Huokailee ja hymyilee.
“Mitä sää huokailet?”
“Sitä, että mää haluan lentää sun kanssa kattojen yllä?”
“Kattojen yllä?”
“Niin, Ellu. Kattojen yllä.”
“Katsotaan, jos saan järjestettyä ton huomiseks sulle joululahjaks”, mää lupailen ja mietin, että voidaan siinä samalla käydä pilvissä kyläilyllä. Siellä toisessa maailmassa, josta me ollaan niiden joidenkin mielestä.
