Nimi: Henry ”Harry” Gordon Jago Jr.
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Tää ois nyt varmaan sellanen established relationship ja joku perhedraama. One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot, Jago/Ruby Valentine
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Olen itse asiassa muutaman kerran piirtänyt Harry Jagosta
muutaman eri
fanipiirroksenkin. Jotenkin mulla on sellainen fiilis, että ks. hahmosta ei tulla koskaan ikinä kuulemaan sen yhden ja ensimmäisen esiintymisensä jälkeen jaksossa
Jago & Son. Henkilökohtaisesti minä rakastan nuorta Harryani, painaisin rintaani vasten ja rutistaisin.
Henry ”Harry” Gordon Jago Jr.Isä ja poika pelasivat väritikkiä salongin pöydän ääressä sillä aikaa, kun professori Litefoot viimeisteli neiti Valentinen kuolintodistusta. Paperityöt eivät koskaan ole inhottaneet häntä näin, sillä Jagon poika, tanssijatar Ruby Valentinen esikoinen, ei ollut vielä kahdeksaatoistakaan. Kenenkään ei pitäisi nähdä omaa äitiään sillä tavalla surmattuna. Litefoot oli varma, ettei itse poikarukan saappaissa muuta, kuin voinut kiintyä Jagoon niin silmittömästi kuin hän teki.
”Pullonkorkki pentele, ristikuusi!” manasi herra Jago, ”Tämä taitaa mennä pakasta nostamiseksi.”
”Kumpikin ottaa kortin – musta voittaa punaisen, korkeampi arvo pienemmän!”
Molemmat nostivat kortin ja merkistä käänsivät sen läiskähtäen pöytään. Jagolla oli kädessään hertta – pojalla pataässä.
”Olet sinä aika kelju kenkku. Taisit vetää arvokortin hihasta, senkin siankärsämö. Hei Litefoot, kuulitko? Harry huijaa”, Jago valitti tavanomaiseen tapaansa karvojaan pörhennellen. Harry matki pöhinää niin pilkulleen, ettei yhdennäköisyydestä ollut epäilystäkään.
”On isäänsä tullut”, totesi Litefoot ilmeenkään värähtämättä. Herra Jago korskahti ja näytti toverilleen tyhjää kättä vain.
”
Pah. Mitä tuollainen tylsä lekuriukko peleistä mitään tietää? Noh, Harry, paras kolmesta?”
Litefoot oli oikeastaan saanut työnsä jo tehdyksi, mutta hän viivytteli allekirjoittamista seuratakseen Harryn taitavaa pakansekoittamista. Herra Jago oli todistuksen yhteydessä tahtonut tunnustaa Harryn omaksi pojakseen, vaikkei heillä oikeastaan ollut muita todisteita kuin Harryn itsensä sana muita vastaan. Neiti Valentine oli surmattu ennen kuin heillä oli ollut mahdollisuus häntä puhutella.
Ensinäkemältä Valentinen väite tuntui uskomattomalta. Ensinnäkin, poika oli molempia vanhempiaan huomattavasti tummempi hipiältään, ja hänen kuontalonsa oli aivan mustanruskea ja kihara. Toisaalta Litefoot oli nähnyt neiti Valentinen vain laboratorionsa leikkauspöydällä kuolonkankeana, ja hän jos joku tiesi, että ihmiset tapaavat näyttää huomattavan erilaisilta elävänä kuin kuolleena.
Se saattoi helposti selittää senkin, miksei Jago ollut tunnistanut Valentinea, vaikka Harryn mukanaan kuljettamien vanhojen julisteiden perusteella Ruby Valentine ja Henry Gordon Jago olivat kuin olivatkin kuuluneet dublinilaisen Rotunder-sirkuksen seurueeseen lapsen alulle panon aikaan. Lisäksi herra Jago nöyränä tunnusti, ettei avioton suhde ollut ollenkaan sula mahdottomuus… hän oli kuulemma niihin aikoihin, melkein kaksi vuosikymmentä sitten, aika holtiton juomingeissa ja muissa lihallisissa iloissa.
Toisaalta, mitä syytä neiti Valentinella olisi ollut valehdella? Professori Litefoot ei hetkeäkään epäillyt, etteikö herra Jago olisi vienyt häntä heti pikimmiten vihille, vaikka lapsi sitten olisikin ollut jonkun muun ja koko juttu olisi ollut Harryn suojelemiseksi kyhätty vale. Tuntui aika uskomattomalta, että äiti valehteleisi lapselleen ilman mitään järkevää syytä niin kauan. Harry vakuutti, että hänen äitinsä oli aina sanonut herra Jagon olevan hänen isänsä, eikä siitä asiasta ollut epäilystäkään.
Sitä paitsi, tapa miten Harry nauroi ja se miten hän innostui, oli ilmiömäinen kopio Jagosta! Samat ilmeet, samat eleet – vain vanhemman Jagon mittaamattoman laaja turhakesanavarasto puuttui. Poikarukka ei kai ole käynyt kouluja sitäkään vähää mitä isänsä…
Litefoot valitsi hyllyköstä tyhjän asiakirjavihkon, johon hän kuolintodistuksen ja isyystunnustuksen liitti. Se oli kenties liioittelua, mutta eipä raukkaparalla ollut enää äidistään muita muistoja kuin nuo paperit ja vanhat sirkusjulisteet. Litefoot keskeytti tikin tarjotakseen pahoittelunsa.
”Otan osaa suruunne, nuoriherra Jago”, hän sanoi ja antoi vihkon.
”Kiitos, professori Litefoot. Olette kovin ystävällinen.”
”Totta kai! Litefoot on oikea engelsgentelemannin perikuva! Hänen kuvansa löytyy ensyklopediasta pöytätapojen kohdalta”, sanoi herra Jago ja tukisti poikaansa peukalolla poskesta. Litefoot tiedusteli hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan, mutta nuorimies ei osannut sanoa suuntaan tai toiseen mitään.
”Äiti pesi pyykkiä kun asuimme Veronassa ja lauloi kun olimme matkoilla. Minä tein niitä hommia mitä sain –
oi, osaan tanssia trapetsilla!” Harry lisäsi, ja se jos mikä sai hänen isänsä kasvot hehkumaan ruusunpunaisena aurinkona.
Sitä sanotaan, ettei omena kauas puusta putoa – tässä tapauksessa impressaarin poika, Henry ”Harry” Gordon Jago Jr. , oli isänsä tavoin yhtä
impressiivinen. Herra Jago tekaisi tuoleista ja paksusta verhonköydestä improvisoidun tasapainotestin keskelle professorin siistiä salonkia. Pelikortit lensivät viuhkana lattialle! Harry suoriutui tuijotuksesta ja isänsä innostuneesta hätistelystä huolimatta hyvin. Hänellä ei ollut ristinään vanhemman herra Jagon tanakkaa keskivartalolihavuutta, vaan hän oli tasapainoinen kuin tanssijataräitinsä – jos kohta laihanpuoleinen.
”Aivan mainiota! Teatterissa on aina paikka avoinna taitavalle taiteilijalle! En tosin voi maksaa enempää kuin kolme shillinkiä ja kuusi pennyä viikolta...”
”Kolme shillinkiä ja kuusi pennyä!” kysyi Litefoot pöyristyneenä ennen kuin Harry oli saanut suutansa auki.
”Neljä shillinkiä!” Jago puolustautui teatraalisesti, ”Enempään en totisesti pysty taikka kykene.”
”Siinä tapauksessa tahdon, että Harry muuttaa luokseni asumaan.”
Tässä kohtaa sekä nuorempi, että vanhempi Jago katsoivat häntä leuka lattiassa ja hämmentyneenä. Olihan tuo nyt… hiukan kummallinen pyyntö, Harry ei kuitenkaan ollut professorille mitään sukua, ja kaiken lisäksi vielä tumma äpärä.
”Ei professori, enhän minä nyt mitenkään voi - ” sanoi Harry kierrellen ja kaarrellen, mutta Litefoot ei aikonut kuunnella vastaväitteitä.
”Hys! Minä
vaadin. Tässä lukaalissa on muutenkin liikaa joutilasta tilaa. Enkä minä halua, että käytät rahojasi vuokraan, tai asu teatterin pukuhuoneessa kuin märkä rotta.”
”Hmph! Ei minun teatterissani ole rottia...” Jago puuskahti. Hän pyysi Harrya menemään yläkerran vierashuoneeseen hetkeksi, kun siitä kerran oli tullut hänen huoneensa. Professori Litefoot kehotti käymään ullakolla katsomassa huonekaluja ja kirjoja, jos nykyiset eivät miellyttäneet. Kahden kesken herra Jago tarttui professoria vakavana käsivarresta.
”George pannahisen Litefoot, oletko kuupastasi aivan kaheli, vai oletko todella tosissasi?”
”Miksen olisi? Poikasi on kovin fiksu – minusta hänen kannattaisi säästää rahaa vaikka opiskelua varten. Voin vaikka itse tuutoroida häntä, kunhan et ruoski häntä töissä aivan puhki”, Litefoot kohautti olkiaan. Harry oli kenties pahasti ikätovereitaan jäljessä monessakin suhteessa – neiti Valentine oli pitänyt poikaansa kovin lähellä, eikä hän siksi ollut järin itsenäinen tai kypsä. Mutta ei Litefoot vielä ollut niin seniili, ettei olisi tunnistanut potentiaalia sen nähdessään. Harry oli pöllöttänyt isäänsä tikissä mennen tullen.
”Eikö hän ole liian vanha käymään kouluja?” Jago kysyi epäileväisesti.
”Höpönhöpön”, sanoi Litefoot.
Eikä professori ollut aavistuksissaan ollenkaan väärässä, ei vaikka herra Jago oli huolissaan epäillyt naapureiden puhuvan pahaa ja juorujen tekevän ilkeää. Sitä ei tietysti voinut väittää, etteikö ihmisten puheet olisi olleet ikäviä – mutta samaan aikaan professori Litefoot tunsi olonsa ennenkuulumattoman tyytyväiseksi. Tai ehkä Harryn musta pää oppikirjoja lukemassa iltaisin kirvoitti hänessäkin syvältä kumpuavia isällisiä tunteita. Litefoot ei ollut uskaltanut edes haaveilla perheestä… vielä vähemmän lapsista. Vaikka Harry olikin melkein mies, hän oli kokenut kovia. Litefoot tunsi häntä kohtaan suurta sympatiaa ja rakkautta.
”Harry-kulta – toisitko tohvelini ovenpielestä tullessasi?” Litefoot pyysi yhtenä monista illoista, kun Harry tuli lauantain esityksen jälkeen kotiin.
”Ole hyvä, professori. Isä sanoi tulevansa käymään, kun on saanut laskettua päivän kassatulot.”
”Kiitos. Sepä mukava kuulla. Kuulehan… ei sinun tarvitse kutsua minua professoriksi, jos et tahdo. Olemme isäsi kanssa hyvin läheisiä. Olet minulle kuin oma poika.”
Litefoot ei ollut aivan varma siitä mitä hän oikein ajoi takaa. Harry katsoi häntä hassusti. Vaikka Harrysta olikin tullut hänelle lyhyessä ajassa kovin rakas, niin tuskin hänen kannatti vaivata poikaa hankalien ihmissuhteiden koukeroilla. Litefoot ei ollut edes varma miksi hän hänen ja herra Jagon kumppanuutta kutsuisi, muuksi kuin juuri siksi.
”Olette kovin kiltti… vaan eipä isäkään kutsu teitä etunimellä”, hän sanoi. Litefoot ei viitsinyt kinata, vaan antoi aiheen suosiolla olla. Hän joi hillitysti terästetyn teensä ja kertoi vetäytyvänsä hetkeksi työhuoneeseensa kirjoittamaan. Tosin hän nuukahti muistikirjansa ääreen, eikä edes kuullut kun herra Jago soitti noin puolen tunnin päästä ovikelloa. Harry kiirehti avaamaan.
”Hei isä. Setä taisi nukahtaa, oli kai raskas päivä.”
”
Hmm, vai setä?” Jago tuumasi lisäämättä siihen mitään, ei ainakaan vastaväitettä, ”Aivan, aivan, raskas päivä, kelläpä tässä elämässä ei olisi raskasta. Teepä lapsirakas hyvin, ja etsipä tästä huushollista isäukollesi ja setämiehellesi kypsä brandy. Ota vaikka itse runsas huikka, saadaan noihin ruskoisiin poskiin tervettä punaa.”
Professorin herätessä isä ja poika pelasivat taas kerran korttia salongissa. Perhe-elämää parhaimmillaan, pienessä tenussa. Tosin Litefoot löi Jagoa viivoittimella sormille rangaistukseksi alaikäisen juottamisesta.
FIN
