Olipa Kerran: Unohdus [K-11] Luku II ilmestynyt! TAUOLLA

[lasihiutale]

En nyt ole ihan varma miten tää tarkalleen ottaen toimii enkä osaa selittää mikä tässä on epäselvää Toivottavasti siis teen kaiken oikein.

Ja huiii, mua itseasiassa jännittää hirmuna! Jos joku on tätä lukenut mun tarinablogissa, niin saa kyllä kommentoida sinnekkin, mutta pistän tän lähinnä sen takia tänne koska haluaisin mielipiteitä tekstistäni, mitä voisin parantaa ja mielellään myös, että missä olen mahdollisesti hyvä. Toivon mukaan tykkäätte, tai jos ette niin toivon mukaan kerrotte mikä tässä mättää! Ja niin, mulla tosiaan on noiden vuorosanojen omille riveille laitossa unohtamisen ongelma, voin koittaa laittaa ne omille riveilleen jos teitä se häiritsee Oon vasta viime aikoina kuullut, että oikeaoppisesti saman puhujan vuorosanat laitetaan omalle rivilleen. //Rivivuorosanat korjattu!

Ystäväni Milla on antanut luvan ficin julkaisuun.

Nimi: Unohdus
Kirjoittaja: lasihiutale
Betalukija: Milla
Ikäraja: K-11
Fandom: OUAT aka Olipa Kerran aka Once Upon A Time-TV-sarja
Genre: Seikkailu
Hahmot: Minä itse ja ystäväni Milla = Susan ja Lucy
Vastuuvapaus: Henkilöt OUATista eivät kuulu minulle, eikä myöskään Storybrooke. En myöskään saa tämän kirjoittamisesta rahaa.
Varoitukset: Väkivaltaa saattaa jonkun verran olla. + Kiroilua on, tosin harvakseltaan.
Yhteenveto: Joskus asioilla on tapana mennä juuri niin, kuin toivot. Niiden seuraamukset taasen voivat mennä vähemmän niin, kuin alunperin odotit. Koska kaikella taialla on hintansa...
Lucy ja Susan ovat kaksi köyhää elämää elänyttä siskosta, jotka saavat asunnon Storybrookesta, kun heidän edellinen asuntonsa puretaan ja heidät häädetään sen takia pois. He saavat herra Goldilta asunnon, joka täyttää heidän kaikki haaveensa. Mutta. Siskokset huomaavat pian, että Storybrookessa on jotain outoa... jotain, mikä saa heidät epäilemään, etteivät asiat ole lainkaan niin, kuin miltä ensin näyttävät.

*PROLOGI*

Popparia, neljä pulloa Coca-Colaa, sipsejä, dippejä, kaksi levyä suklaata ja viidensadan gramman pussi irtokarkkeja. Niistä eväistä lähti Olipa Kerran-sarjan viides kausi. Laitoin ensimmäisen levyn sisään neljännen sukupolven Playstationiini, valitsin suomen kielen ja laitoin sen toistamaan kaikki neljä jaksoa. Ensimmäiset kolme jaksoa menivät nopeasti. Neljännen jakson kertauksen tullessa Milla sanoi menevänsä tupakalle, jolloin pistin jakson pauselle.
   Milla sytytti tupakan, imaisi sitä ja puhalsi hiljalleen savua ulos. Minä katselin taivaalle, miettien asioita, jotka eivät tulisi koskaan tapahtumaan. Kuten millaista olisi asua satumaailmassa... kuten Storybrookessa. Siellä tosin saisi olla myös lempihahmojani muistakin tarinoista kuin vanhoista kansansaduista.

”Mitäs mietit?” Millan kysymys katkaisi ajatukseni ja haaveiluni ja käännyin ystäväni suuntaan.
”Eikö olisikin kivaa, jos me pääsisimme joskus asumaan vähäksi aikaa johonkin paikkaan kuten Storybrookeen?” kysyin Millalta silmät loistaen. Milla nyökkäsi ja hymyili
”Olisihan se. Olisi aika siistiä tavata kaikkia satuhahmoja.”
”Olisiko se hartain toiveenne?” Joku kysyi takaamme. Käännyimme katsomaan puhujaa, mutta siellä ei näkynyt ketään.
”Kuulitko tuon?” Milla kysyi ja nyökkäsin
”Kuka siellä?” Sanoin hieman puheäänettä kovemmalla äänellä. Ei vastausta. Muutama askel kuului nurmikolta, käännyimme katsomaan. Sielläkään ei ollut ketään. Ja sitten joku kosketti olkapäitämme. Käännyimme hitaasti katsomaan miestä, joka seisoi takanamme, kuin hän katoaisi taas. Hänellä ei kuitenkaan näyttänyt olla aikomustakaan mennä mihinkään. Huomasin linnun joka lensi ylitsemme - outoa siinä oli se että se oli pysähtynyt. Käänsin katseeni takaisin mieheen, joka oli minulle ja Millalle tuttu sarjasta nimeltään Olipa Kerran.

Tittelintuure virnisti leveästi mädillä hampaillaan ja me katsoimme hämmentyneinä Millan kanssa toisiamme. Mistä Tittelintuure oli siihen tullut? Hänhän oli vain satua. Näinkö unta? Helkkarin todentuntuinen uni, jos oli unta. Mutta mitä muita vaihtoehtoja oli? Tittelintuure naurahti omalla tavallaan, joka meille oli tullut tutuksi sarjasta. Katsoimme Tittelintuurea, kuin odottaen hänen sanovan jotain, jotain joka maagisesti selkeyttäisi kaiken. Sen sijaan hän laski kätensä alas ja pisti sormensa vastakkain. ”Ettekö muka tahdo juuri sitä? Päästä pois täältä... päästä... lomalle?” Tittelintuure naurahti taas ja me tuijotimme häntä hämmästyneinä ”tehdäänkö sopimus? Sanokaa ehtonne, minä haluan vain että lähdette kanssani... Storybrookeen.”
Vilkaisin taas Millan kanssa toisiamme ja Tittelintuure hymähti.
 ”Veikö kissa kummaltakin kielen? Vai veikö... Tuure ne?” Yhtäkkiä hän roikotti kahta lihanpalasta käsissään. Tajusin hetken päästä mitä Tittelintuure oli juuri sanonut, tajusin ettei minulla ollut kieltä. Läiskäytin käteni suuni eteen reaktionomaisesti ja yhtäkkiä Tittelintuure kadotti kielemme ja omani oli taas suussani.
”Mitä haluat? Haluat aina jotain.” Sanoin ja Tittelintuure naurahti jälleen.
”Sanoinhan jo. Haluan vain... että te kaksi tulette Storybrookeen. Saisitte hienot uudet nimet, auton ja talonkin. Saisitte kaiken, kaiken mitä teillä ei ole koskaan ollut.”
”Mutta entä jos tässä on joku temppu?” Milla kysyi melkein kuiskaten.
”Sen päätätte te. Vaikka olisikin, voitte sanella minulle kolme ehtoa, joilla voitte lievittää temppua.” Katsoin jälleen Millan kanssa toisiamme ja käänsimme katseemme takaisin Tittelintuureen epäuskoisina. ”Toki voin... viedä kielenne ja kysyä kuukauden päästä uudestaan. Mutta takaan ettei sekään ole kovin... kivaa.” Tittelintuure sanoi ja hätkähdin, mietin hetken ja sanoin jotain jota heti kaduin.

 ”Okei, voitit.”
”Noh, ehdot sitten, niin voimme allekirjoittaa sopimuksen.”
”Saanko sopia ehdoista Millan kanssa?” Kysyin ja Tittelintuure virnisti.
”Toki, toki. Kunhan siinä ei mene kauaa.”
”Ei mene viittä minuuttia kauempaa. Haluamme keskustella kahden.” Tittelintuure hymähti ja katosi punaisessa savussa ilmaan. Me jäimme Millan kanssa kaksin. Aloimme supista pihamaalla ehdoista.
”Mielestäni Tittelintuure saisi ainakin pysäyttää ajan täällä.” Sanoin ja Milla nyökkäsi.
”Jep, ja luvata ettei kellekkään ystävälle tai läheiselle tapahdu sinä aikana mitään.” Milla sanoi, minä vuorostani nyökkäsin. ”Entä kolmas ehto?” Milla kysyi ja kurtistin kulmiani.
”Pitäisikö olla vähän ahne?” Kysyin hymyillen.
”Millä tavalla? Et kai halua olla joku Regina?” Milla kysyi naurahtaen.
”No en! Vaan pitäisikö meidän pyytää joku hieno talo, semmoinen jollaisesta me puhuttiin silloin kerran? Ja että sitä ei tarvitsisi siivota.” Milla hymyili ja nyökkäsi.
”Joo, olisi aika hyvä. Se ei myöskään maksaisi meille mitään, tai jos maksaisi niin omistettaisiin monta miljardia euroa.” Nyökkäsin ja nostimme katseemme. Tittelintuure olikin edessämme.
”Onko meillä sopimus?”, hän sanoi ja hymyili jälleen.
”Joo, me haluamme...” Aloitin mutta Tittelintuure keskeytti minut.
”Kyllä, kyllä, kuulin kyllä!” Tittelintuure huudahti ja taikoi käteensä sopimuksen. ”Allekirjoittakaa tämä, pääsette lomalle ettekä menetä kieliänne.”
Kirjoitin nimeni, Milla kirjoitti omansa ja Tittelintuure ravisti hieman sopimusta. ”Katsokaa nimiänne oikein tarkkaan, koska kohta ne eivät enää ole teidän nimiänne...” Kurtistin kulmiani ja katsoin nimeäni. Nimeni paikalla luki Lucy Hale. Millan nimen kohdalla luki Susan Hale.” ”Ja sitten lähdetään!” Tittelintuure virnisti vielä kerran, napsautti sormiaan ja sitten näinkin enää mustaa.

---ooo---

Joulukuinen ilta. Punainen, etäisesti autoa muistuttava yltä päältä kurassa oleva peltilehmä ajoi lumisateessa pikkutietä pitkin, päämääränään uusi asuinkaupunki. Sisällä istui kaksi väsynyttä siskosta. "Lucy, milloin me saavutaan sinne Storybrookeen?" Susan kysyi vierestäni väsyneellä äänellä.
"Tuossa on kyltti, seitsemän kilometriä vielä. Olemme siellä noin vartissa", sanoin, minäkin väsyneesti. Olin ajanut yhtä mittaa kolmetoista tuntia, yli tuhat kilometriä takanamme ja viimein me olimme melkein perillä. Autoni penkit eivät soveltuneet nukkumiseen kymmentä minuuttia kauempaa, sillä muuten siitä sai pelkkiä niskakipuja. Entinen kotimmekin oli vanha hökkeli josta muutimme purku-uhan alla.
 "Kuka se meidän uusi vuokranantaja on?" Susan kysyi painuneella äänellä.
"Susan, täytät huomenna seitsemäntoista ja nytkö sinulle puhkesi kyselyikä?" Naurahdin. Susan tuhahti.
"Kysyn tuota vain että pysyisimme kumpikin hereillä, että sinäkään et aja ojaan koska nukahdat rattiin. Sehän olisikin kivaa jos joudumme kumpikin pyörätuoliin..."
"Herra... Cloud? Olikohan hän sen niminen..." Kurtistin otsaani, olin aivan liian väsynyt miettiäkseni sitä juuri nyt.
 "Häh?" Susan ynähti ja naurahdin taas, vilkaisten häntä.
"Vuokranantajamme, sitähän sinä juuri kysyit."
"Ai niin, se." Susan mumisi.

"Voi hitto!" Parkaisin, muistin että sen Cloudin luona oli käytävä ennen kuin saimme asunnon avaimet.
"Anna kun arvaan, unohdit jotain tärkeää." Susan mutisi ja nyökkäsin.
"Cloudin luona pitää vielä käydä", sanoin ja samassa Storybrooken kyltti tuli esiin. "Kestä vielä hetki, sisko. Me olemme käytännössä katsoen perillä." Susan hymähti ja sulki silmänsä mutisten jotain yrityksestä nukkua edes sen kymmenen minuuttia. "Nuku vain, olemme suunnilleen kymmenen minuutin päästä uudet avaimet kourassa", sanoin ja käänsin rattia oikeaan, kaupunki näkyi jo. Herra Cloud oli kertonut minulle puhelimessa että hänen liikkeensä sijaitsi kaupungin reunalla, kun mentiin länteen päin. Ajoin siis ensin keskustaan, katselin hetken kylttejä ja jatkoin tietä eteenpäin.

Tunnistin herra Cloudin lähettämässä kuvassa esiintyneen panttilainaamon, parkkeerasin autoni talon eteen ja astuin ulos. Katselin hetken taloa. Siinä oli kyltti ja sisällä näkyi kaikenlaista kiiltävää, omituista ja jollain tavalla lumoavaa. Kävelin talvisaappaideni korot kopisten panttilainaamon eteen, avasin oven ja huhuilin "huhuu, herra Cloud?" Astuin varovasti esteenpäin liikkeessä, jatkaen huhuiluani "oletteko täällä? Täällä on Lucy Hale, uusi vuokaralaisesi", astelin tiskin eteen, rimpautin kelloa josta herra Cloud ilmeisesti kutsuttiin paikalle. Kuulin samassa kävelyä viereisestä huoneesta viltin takaa. Sitten käsi ilmestyi, työnsi viltin sivuun ja mies astui esiin.
"Se on herra Gold. Se olisi hyvä alku oppia nimeni ennen kuin alat kutsua minua vuokranantajaksi." Mies sanoi ja katseli minua hetken
"Ai anteeksi, minä siis olen..."
"Kyllä, alkaa olla myöhä ja siskosi on varmasti väsynyt, tässä sinulle avaimet. Kotinne sijaitsee kahden korttelin päässä kaakkoon päin mentäessä. Vuokranmaksu on joka keskiviikko, mutta koska olen anteliaalla päällä, saatte ainakin ensimmäiset kaksi kuukautta ilmaista kokeiluaikaa. Sen jälkeen vuokra on kaksikymmentä dollaria per viikko."

Kurtistin otsaani, Goldissa oli jotain outoa.
 "Emmekö me allekirjoita vuokrasopi..."
 "Tule tänne panttilainaamolle huomenaamulla kello kymmenen. Annan sinulle sitten vuokrasopimuksen ja pääsen samalla kyselemään asuntonne kunnosta." Gold sanoi ja räpläsi hetken kynää käsissään.
 "Miten niin? Onko sen kunnossa moittimista?" Kysyin uteliaana.
 "Ei ole ainakaan tähän mennessä ollut kellään valittamista. Huonekalut ovat valmiina, mutta saatte toki hankkia uudetkin jos siltä tuntuu. Vanhempanne jättivät aikamoisen kasan rahaa..." Goldin lause keskeytyi koska ilmeeni oli sitä luokkaa.
 "Vanhempamme?" kysyin nostaen kulmiani.
 "Aivan. Mutta haluatko sinä nämä avaimet vai et? Siskosi ja talonne odottaa." Otin avaimet, nyökkäsin kiitoksen merkiksi ja lähdin astelemaan kohti ovea. "Ja niin, neiti Hale..." Gold sanoi vielä.
 "Niin?" kysyin ja käännyin vielä hetkeksi.
"Onnea uuteen kotiin", Gold sanoi, väläytti pienen hymyn ja katosi takahuoneeseensa.

[lasihiutale]

Huh huh. Mua jännittää edelleen, prologiakin venkslasin varmasti yli tunnin, koska jännitin julkaisua Saa nähdä mitä tästä tulee... oletan, että omiin tarinatopiinsa saa tuplapostata? Ainakin näin, että muutkin ovat tehneet niin.

***

*LUKU I*

”Eihän tämä voi olla todellista”, huudahdin saaden Susanin hätkähtämään.
 ”Mikä?” Susan mumisi ja vaihtoi asentoa. ”Ollaanko kohta perillä?” hän mutisi perään.
”Anteeksi, Susan. Meidän pitää käydä uudestaan Goldin luona. Hän antoi väärän asunnon avaimet...” sanoin katsoen taloa, joka sijaitsi juuri siinä osoitteessa joka avaimessa luki - Wolf’s Road 7.
”Mutta jos se oli herra Goldin vika, niin ei kai hän voi olettaa, että me korjaamme vahingon? Lucy kiltti, käydään aamulla siellä toimistolla. Minua väsyttää niin kovin.” Susan sanoi ja katsoi minuun silmät lupsahdellen.

Mietin hetken, kaksi. Moraalini sanoi jotain aivan toista, mitä sydämeni. Mutta kun näin, että pikkusiskoni oli niin poikki, päätin sen yön ajan seurata sydäntäni - mutta vain sen yön.
”Hyvä on. Yksi yö tuossa... talossa.” Astuin autosta ulos ja Susan laahusti perässäni. Siinä se oli, syy miksi olisin luultavasti kaulaani myöten ongelmissa aamulla. Hulppea kartano, jonka pihassa oli kaksi autoa. Punainen avoauto ja vihreä tila-auto. Pihassa oli puutarha, joka puolella oli kukkia. Kukkien keskellä oli suihkulähde, jossa oli yksisarvista esittävä patsas. Yksisarvisen suusta suihkusi vettä, ja yksisarvista ympäröivät kiviset tontut, joiden sangoista virtasi vettä suihkulähteeseen. Kukkapenkissäkin oli muutama tonttu, joilla oli kastelukannuja käsissään ja aurinkopaneelin näköisiä levyjä selässään - mietin, että ovatkohan tontut automaattikastelijoita kukille. Mielessäni kävi ajatus, josko talo oikeasti olisi meidän, mutta järkeni pisti vastaan, eihän se voinut olla.
Astuin kartanon kivisiä portaita hitaasti ylöspäin, kuin peläten niiden muuttuvan lasiksi ja särkyvän. Otin avaimeni taskusta esiin, suljin silmäni hetkeksi, henkäisin syvään, avasin silmät ja työnsin avaimen lukkoon. Aukesi. Ovi avautui hiljaa ja narahtaen. Tunsin itseni murtovarkaaksi, hiiviskellessäni sisään tuosta vain, taloon joka ei edes ollut minun. Heti astuttuani sisään pimeään kartanoon, kirkas valo osui jostain silmiini ja kiljaisin. Valo käännettiin pois ja käänsin katseeni hitaasti ja varovaisesti valon suuntaan. Edessäni seisoi mies. Pitkä mies, jolla oli olkapäille ulottuvat, tummat hiukset sekä vähän sänkeä. Hän katsoi minua vähän kulmien alta, jolloin huomasin hänen aasialaiset kasvonpiirteensä.

”Anteeksi häiriö, neiti. Olen yksi yövartijoistasi, nimeni on...”
 ”Olet erehtynyt henkilöstä!” kiljaisin, yhä järkytyksestä kalpeana.
”Oletko sinä Susan Hale? Vai Lucy Hale?” Mies kysyi ja katsoin häntä suoraan silmiin
”Lucy, miksi kysyt?”
”Herra Gold kirjoitti nimenne tähän lappuun, joten uskoisin että olette oikeat henkilöt”, mies sanoi hymyillen, näyttäen lappua meille.
”Hienoa. Saanko mennä nukkumaan?” Susan kysyi vierestäni ja mies nyökkäsi.
”Makuuhuoneita on käytettävissänne seitsemän. Kolme niistä sijaitsee yläkerrassa, kaksi täällä alakerrassa ja yksi kellarissa. Kellarin makuuhuone on muunneltavissa muuksikin tilaksi, tai sitten vierashuoneeksi. Tai kyllähän ne muutkin ovat...” mies naurahti ja kiepautti taskulamppuaan kädessään. Susan katosi tässä vaiheessa vierestäni ja oli jo hyvää vauhtia nousemassa portaikkoa ylös.
”Olen muuten Scott. Scott Brooks. Mutta voitte kutsua vain Scottiksi”, Scott sanoi hymyillen. ”Mene sinäkin nukkumaan, minä huolehdin että yönne on rauhallinen.”

Kurtistin kulmiani ja olin väittämässä vastaan. Mutta kun tajusin olevani niin väsynyt etten jaksanut selittää mitään järkevää, päädyin nousemaan portaita ylös, valmistautumaan nukkumaan menoon. Susan oli jättänyt oman ovensa auki, kurkkasin sisään, näin Susanin tuhisevan tasaisesti vällyjen välissä. Kuiskasin ”hyvää yötä, pikkusisko”, ja suljin oven. Hymynkare tunki kasvoilleni, ehkä tämä elämä alkaisi tästä sujumaan. Avasin Susanin naapurihuoneen oven. Huone oli teemaltaan vaaleansininen pienillä tummansinisen ja mustan vivahduksilla. Katossa oli pieniä lamppuja, jotka näyttivät tähdistöltä. Pöllön muotoinen herätyskello tikitti yöpöydällä, sen vieressä oli tulppaanin muotoinen lamppu. Huoneen nurkassa oli kirjahylly, sen vieressä pöytä jossa oli kannettava tietokone. Huoneessani oli myös parveke, jossa näytti olevan kaksi korituolia. Istuin sängylle ja huomasin tyynyni alta pilkottavan lapun. Otin lapun käteeni ja luin sen. Sivelin lapun sileää pintaa ja koukeroisia koristeita lapun reunoilla. Lapussa ei lukenut paljoa.

”Tervetuloa. Toivottavasti viihdyt. Palvelijasi, hevosesi ja muut huvit sisältyvät vuokraan. Vuokranmaksupäivä on joka keskiviikko. Vuokraerä on kaksikymmentä dollaria. Tilillesi on lisätty vanhempienne rahat. Tule huomenaamulla kello kymmenen allekirjoittamaan vuokrasopimus.

- Herra Gold”

Naurahdin, Gold ei ollut kovin hyvä kirjoittamaan. Heitin takkini lattialle, kävin vessassa pesemässä hampaat ja sitten kävin nukkumaan. Nukahtaminen ei ollut vaikeaa, kun olin ajanut kolmetoista tuntia putkeen. Oikeastaan se oli suorastaan naurettavan helppoa. Nukahdin siis melkein heti. Vajosin uneen. Uneen, jonka näin sinä yönä ensimmäistä kertaa.

”Taasko se kello on liikaa...” mutisin ja löin herätyskellon pois päältä. Nousin ylös sängystäni, kävelin keittiöön ja tein itselleni aamupalaksi voileivän. Katselin ikkunasta ulos, miettien tahtoisiko Milla lähteä kanssani valokuvaamaan. Kylmästä ilmasta huolimatta ulkona näytti olevan upean näköinen sää. Pakkasin kamerani ja pari objektiivia laukkuuni ja lähdin tepastelemaan Millan asuntoa kohti. Viikonloput olivat siitä mukavia, kun minun ei ollut pakko tehdä mitään, jos en halunnut. Kouluviikkojen jälkeen oli ihana vain rentoutua, käydä ehkä kaupassa ostamassa herkkuja ja katsoa Millan kanssa leffoja.

Oli mukava vain olla, ilman että piti tehdä yhtikäs mitään. Koputin Millan oveen ja sisältä kuului muminaa, joka tuttuun tapaan tarkoitti ”sisään”. Ystäväni istui sängyllä selaten nettiä puhelimellaan.
”Mietin vain, että haluaisitko lähteä valokuvaamaan? Voidaan käydä samalla kaupassakin ja mennä katsomaan mun kämpille joku leffa.” Milla nyökkäsi, otti kameransa hyllyltä ja irrotti kännykkänsä laturista. Aloin puhua jotain, mutten saanut puheestani selvää, sillä jokin piippasi kovaäänisesti jossain lähellä. Avasin silmäni.

Pöllön muotoinen herätyskelloni piippasi pöydälläni ja laitoin sen unisesti pois päältä. Painoin pääni takaisin tyynyyn, muistin uneni kristallinkirkkaana. Helkkarin outo uni. Käänsin kellon toisinpäin nähdäkseni kellonajan. Kello oli melkein puoli kymmenen, minun oli oltava kymmeneltä Goldin luona ja sinne ajaminen ei kestäisi kuin viisi minuuttia. Mietin hetken, uskallanko nukkua vielä vartin ilman herätystä, mutten uskaltanut luottaa sisäiseen kellooni - se oli aikaisemminkin pettänyt monta kertaa. Nousin ylös ja kävelin ulos huoneestani. Yläkerran eteisen kivilattia tuntui kylmältä paljaita jalkapohjiani vasten. Oli hyvin valoisaa, kaunis päivä. Scott napitti juuri talvitakkiansa oven vieressä, hän ei tainnut huomata minua.

”Tämä siis ei ole pilaa? Oletin, että nyt aamulla piilokamerat olisivat ilmestyneet jostain.” sanoin ja Scott hätkähti.
”Kas, olet jo hereillä. Ei, tämä ei ole pilaa.” Scott sanoi ja hymyili. ”Minä lähden nyt muutamaksi päiväksi kotiin, mutta veljeni Danny tulee vahtimaan teitä tunnin sisään.”
”Scott, miksi meillä on omat vartijat?” kysyin kurtistaen hieman otsaani.
 ”Herra Gold kertoi, että olette erityisiä, ja teitä pitää vahtia. Teille ei saa tapahtua mitään pahaa, jotta viihtyisitte täällä. Siksi teillä on muun muassa me kaksi veljestä vartijoina, kymmenkunta siivoojaa ja kolme autokuskia. Sekä tietenkin, jos tarvitsette kokkia, hovimestaria, baarimikkoa tai muita työntekijöitä niin ilmoittakaa siitä Goldille.” Scott selitti. Kurtistin otsaani vielä enemmän.
 ”Millä tavalla me olemme ”erityisiä”?” kysyin ja Scott kohautti olkiaan.
 ”En tiedä, niin Gold sanoi. Eikä Goldia parane olla tottelematta. No, se siitä. Minä lähden nyt kotiin.” Scott sanoi ja kiiruhti ulos ennen kuin edes ehdin sanoa hänelle heipat.

”Ihme juttu”, sanoin puoliksi ääneen, kävin nopeasti pistämässä vaatteet päälle ja menin alakertaan. Aulan suuri kello näytti olevan viittätoista vailla kymmenen, joten kirjoitin Susanille lapun, jonka jätin ruokapöydälle. ”Susan, käyn Goldin luona allekirjoittamassa vuokrasopimuksen ja selvittämässä pari asiaa”. Halusin tietää, että mitä Gold oli tarkoittanut sanoessaan meitä Scottille ”erityisiksi, joita pitää kohdella sen mukaisesti”, mutta ottaisin siitä selvää. Ajoin punaisen kotteroni Goldin panttilainaamon eteen ja astuin sisään. Aivan kuten edellisenä iltana, erona vain se, että nyt olin levännyt, kun silloin olin ollut siinä rättiväsyneenä.

”Kas, neiti Hale. Olenkin odotellut teitä.” Gold sanoi seisoessaan tiskin takana. Hän hieroi käsiään yhteen ja hänen edessään oli muutama paperi. ”Olen itse jo allekirjoittanut vuokrasopimuksesi, talon ehdot sekä palvelijoiden palkkaussopimuksen, tarvitsen vain teidän...” Gold sanoi, nostin käteni ylös ja Gold katsoi minua kysyvästi.
 ”Niin, herra Gold... siitä minun pitikin puhua. Miten niin me olemme Susanin kanssa ”erityisiä”?” Gold nosti kulmakarvojaan.
”No, tietenkin siksi koska te olette varmasti ensimmäiset uudet asukkaat liki kahteenkymmeneen vuoteen. Enkä tietenkään halua menettää omia vuokralaisiani.” Gold sanoi ja laski katseensa takaisin sopimuspapereihin.

”Jaahas”, ynähdin, tiesin ettei Goldilta saa tuon tarkempaa vastausta - ainakaan vielä. Minulla oli ihmeellinen kutina, ettei kaikki ollut läheskään niin kuin piti. Jokin oli pielessä. Mutta mikä? Luin sopimuksen äärimmäisen tarkasti, mutten löytänyt siitäkään yhtäkään virhettä tai porsaanreikää. Kaikki oli kuin piti - suorastaan ihanteellisesti. Allekirjoitin hieman vastahakoisesti ja hitaasti jokaiseen sopimuspaperiin nimeni. Gold kertoi, että on siirtänyt vanhempiemme rahat tililleni ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Astelin hitaasti ulos ja samassa olin törmätä pieneen poikaan joka käveli nenä kiinni kirjassa. Hänen vieressään käveli vaaleatukkainen nainen, jolla oli punainen nahkatakki.
”Varovasti, nappula. Ihmiset eivät aina pysty varomaan sinua”, nainen sanoi ja katsoi minua hymyillen.

”Olet varmaan uusi täällä? Olen Emma.” Emma ojensi kättään minulle, tartuin siihen ja ravistin sitä laimeasti. Poika katsoi minuun silmät suurina.
”Oletko ohitusmatkalla?”, hän kysyi.
”En, kävin juuri allekirjoittamassa vuokrasopimuksen herra Goldin kanssa”, vastasin ja hymyilin hieman. Pojan hämmästys näytti vain kasvavan. ”No, minun pitää lähteä, siskoni on varmaan ihan nälissään”, naurahdin väkinäisesti.

Huristaessani pois Goldin panttilainaamon edestä mielessäni paukutti ajatus, ettei kaikki ole normaalisti. Storybrookessa oli jotain outoa... jotain hyvin outoa. Toisaalta halusin selvittää asian, mutta toisaalta minua pelotti. En edes osannut sanoa tarkkaan, mikä kaupungissa oli vikana. Jokin siinä oli erilaista kuin muissa. Kuuluiko siellä outoja ääniä? Oliko siellä jokin haju tai tuoksu? Näyttikö se erilaiselta? Ei, mutta jokin siellä oli eri lailla. Ja selvittäisin ennen pitkää, mikä. 

[lasihiutale]

*LUKU II*

Granny’s oli pieni kahvila keskustassa. Kahvilassa työskenteli nuori nainen nimeltään Ruby ja hänen isoäitinsä, joista jälkimmäinen omisti kahvilan ja sen yhteydessä olevan majatalon. Outoa siinä oli se, että me olimme Susanin kanssa pysähtyneet syömään kahvilassa. Ruby toi isoäitinsä tekemät lihapullat pöytään, toivotti hyvää ruokahalua ja hymyili. Susan kävi heti lihapullien kimppuun, dipaten niitä muusiin. Minä sen sijaan katsoin annostani mietteliäänä. Ihmiset yrittivät kovasti olla minulle ja siskolleni ystävällisiä, mutta jokin heidän käytöksessään mätti. He näyttivät oudon tekopirteiltä ja olisin voinut vannoa nähneeni ihmisten jopa kuiskuttelevan katsoessaan meitä.
Oven tiukukello kilahti ja joku kopisteli korkokengillään sisään. Tiukukellon kilahdus herätti minut ja nappasin ensimmäisen lihapullan suuhuni. Ruby katsoi tiskin toisella puolella minua, nyökkäsin ja hymyilin viestiäkseni ruuan olevan hyvää. Laskin katseeni takaisin lautaseen ja joku kumartui toiselle puolelleni tiskin ääreen.

”Onko poikaani näkynyt?”, naisääni kysyi. Näin sivusilmällä, kuinka Ruby pudisti päätään ja huikkasi keittiöön ”isoäiti, onko Henryä näkynyt?”
”Näin hänet viimeksi tunti sitten biologisen äitinsä kanssa, he kävivät juomassa kaakaota!” Rubyn isoäiti huusi keittiöstä. Nainen vieressäni ärähti.
”Taasko hän on sen... eilen tulleen naisen seurassa... hetkinen, kukas sinä olet?”, nainen kysyi ja käänsin katseeni naisen suuntaan.

Mustiin pukeutunut nainen katsoi minua kuin suurtakin ihmettä. Pyyhin käteni serviettiin ja ojensin käteni naiselle.
”Olen Lucy Hale, tuossa on siskoni Susan Hale. Olemme uudet asukkaat. Asumme suuressa kartanossa kaupungin laidalla. Entä sinä?” hymyilin. Nainen katsoi minua vielä hetken, sipaisi hiuksiaan korvansa taakse ja sanoi
”Olen Regina Mills, tämän kaupungin pormestari. Mutta miten... äh, antaa olla”. Pormestari Mills kääntyi ja lähti olkalaukkunsa heiluen ovesta ulos. Nostin kulmakarvojani, miettien mitä juuri oli tapahtunut. Eivätkö pormestarit yleensä toivota asukkaita tervetulleeksi? Kohautin olkiani ja jatkoin lihapullieni mussuttamista. Susan söi viimeisen lihapullan, kun minulla oli vielä yli puolet jäljellä.

”Hop hop, siskosein. Meillähän on vielä varmasti yli puolet talostamme tutkimatta!” Susan sanoi ja naurahdin.
”Ei meillä nyt niin kiire sen asian kanssa ole...” sanoin hiljaa ja virnistin.
”Mutta olen vasta ehtinyt käydä omassa makuuhuoneessani, keittiössä ja hallissa. Hallin portaiden alla näytti olevan ovi ja keittiön takanakin oli jotain. Enkä ole käynyt takapihalla plus toinen puoli talostakin on kokonaan tutkimatta - koska meidän makuuhuoneemmehan ovat sillä puoliskolla, missä keittiökin”, Susan selosti.
”Ei herra Gold nyt kaikkea ole varmasti sisustanut meille. Hän tuntuu... mystiseltä, kuin salaisi jotain. Ehkä se salaisuus onkin joku ruumiskammio kellarissamme”, naurahdin ja katsoin Susaniin.

”Oi, onko Gold komea? Voisit vaikka ottaa siitä itsellesi miehen!” Susan kikatti ja tönäisin häntä kämmenelläni olkapäähän.
”Minä, seurustelen? En takuulla, enkä varsinkaan lähde seurustelemaan Goldin kanssa - sehän on sellainen ainakin kuusikymppinen vanha kurppa!” Ääneni nousi korkeaksi ja nauroimme Susanin kanssa railakkaasti.

”No sehän on mukava tietää, että puhut omasta vuokranantajastasi noin”, joku sanoi takaani. Käännyin hymyillen mutta hymyni hyytyi heti kun huomasin kuka siinä oli.
”H-h-herra G-g-gold...” änkytin ja Goldin kasvot kirkastuivat heti.
”Noh, annan teidän lasten leikkiä. Vitsihän se vain oli... annan sen siis olla, tällä kertaa.” Gold sanoi, otti voileivän tiskiltä johon Ruby sen oli laittanut ja nilkutti kävelykeppinsä kanssa ulos.

”Aika creepy äijä, tuo Gold”, Susan sanoi hiljaa
”Jep. Tuollainen se oli eilen ja aamullakin”, vastasin, katsoen ovea josta Gold oli juuri äsken kadonnut ulos.
”Missähän se on rikkonut jalkansa?” Susan pohti, edelleen hiljaisella äänellä.
”En tiedä... vaikka en kyllä haluakkaan tietää”, sanoin ja jatkoin syömistä.

Syötyäni ateriani loppuun kiitin Rubyn isoäitiä ja Rubya hyvästä ruuasta ja lähdin Susanin kanssa autolle. Astuimme sisään, käynnistin auton ja lähdin ajamaan takaisin talolle. Ohitimme herra Goldin voileipineen kävelemässä takaisin panttilainaamolleen, kun tulin talomme risteykseen. Vilkutin Goldille, hän nyökkäsi vastauksena. Käännyin risteyksestä talollemme ja parkkeerasin autoni punaisen avoauton viereen. Astuimme ulos autosta ja menimme takaisin talolle. Talolla oli se toinen vartija, Scottin veli Danny. Ojensin Dannylle kättäni heti ovella. Esittelin itseni vähän arastellen ja kömpelösti, yrittäen kuitenkin olla pirteä.
”Hei, olet varmaan Scottin veli? Danny? Minä olen Lucy Hale, hauska tutustua!”, sanoin ja Danny nyökkäsi, tarttuessani käteeni.
”Kyllä, minä olen Danny. Ja tämä toinen on varmaankin Susan?”, Danny kysyi, Susan nyökkäsi ja tervehti Dannya. ”Siivoojat siivosivat muuten kellarin tunti sitten, jos haluatte vilkaista”, Danny sanoi ja viittasi portaikon alla olevaan oveen. ”Kellarissa on makuuhuoneen lisäksi kotiteatteri ja kuntosali, sekä viidenkymmenen metrin uima-allas, arvelen ettei Scott muistanut kertoa näitä teille. Hän on välillä vähän huonomuistinen”, Danny kertoi ja hymähti.
”Kiitos tiedosta, käytämme varmasti kellaritiloja jossain vaiheessa. Söimme juuri ja nyt on ruokalevon aika”, sanoin ja lähdin yläkertaan Susanin kanssa.

Köllähdin sängylle ja kaivoin edellisiltana purkamatta jääneestä laukustani kirjan, joka oli jäänyt kesken edellisessä kodissamme. Kirjan jännittävät käänteet saivat minut pauloihinsa ja lähes unohdin kaiken ympärillä olevan. Jossain vaiheessa kuulin ovikellon käyvän. Arvelin, että Danny menisi avaamaan mutta vääntäydyin silti alakertaan, katsomaan kuka tuli. En nähnyt portaiden yläpäästä tulijaa, Danny piti ovea raollaan ja joku heilutteli käsiään oven edessä, puhuen hiljaa Dannylle. Danny pudisteli päätään ja sanoi ettei hän voi, koska Gold suuttuu. Uteliaisuuteni heräsi ja rykäisin, saaden Dannyn huomion kiinnittymään itseeni.
”Kiitos Danny, minä jatkan tästä”, sanoin ja Danny nyökkäsi. Astelin oven eteen ja katsoin tulijaa. ”Kas, pormestari Mills, eikö se ollutkin niin?”, hymyilin pormestarille, hän hymyili takaisin.
”Voisinko mitenkään… tulla sisään?”, pormestari Mills kysyi ja nyökkäsin, siirtyen sivuun jotta pormestari pääsisi sisään.
”Otatteko teetä, kahvia, mehua, kaakaota?”, kysyin pormestarilta hänen päästyään sisään ja laitettuani oven kiinni.
”Kahvia, kiitos”, pormestari hymyili suuntaani ja viitoin häntä mukaani keittiöön. Pistin kahvin tippumaan ja itselleni teeveden kiehumaan.
”En itse juo kahvia, mutta tuskin juot paria kuppia enempää”, sanoin pormestarille ja hän naurahti.
”Pari kuppia riittää hyvin”, pormestari sanoi ja hymyili hieman.

Kohta kahvi oli tippunut ja teevesi kiehunut, laitoin itselleni mustikkateetä ja kaadoin pormestarille kahvia.
”Otatko maitoa ja sokeria?”, kysyin naiselta ja hän nyökkäsi.
”Yksi sokeripala, kiitos. Ja maitoa”, hän sanoi ja annoin pormestarille sokeripalan, jonka hän pudotti kahviinsa.
”Sano sitten, kun riittää”, sanoin pormestarille ja kaadoin hiljakseen maitoa hänen kahviinsa.
”Stop”, hän sanoi ja nostin maitopurkin, laittaen sen takaisin jääkaappiin. Istuin pormestaria vastapäätä, hän näytti vaivaantuneelta.
”Onko jokin vialla?”, kysyin häneltä ja nainen kohotti katseensa.
”Minun täytyy puhua kanssasi vakavasti”, pormestari sanoi ja katsoi hetken takanani olevaa seinää.
”Mistä?”, kysyin samalla, kun hörppäisin teetäni. Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä pormestari halusi jutella kanssani vakavamielisesti, mutta tuskin se mitään vakavaa olisi.

”Gold on ennenkin jekuttanut vuokralaisiaan, antaa heille hienon talon ja viekin kaikki rahat. Todella moni on joutunut kadulle tämän takia. Goldin jauhot hänen pussissaan eivät ole puhtaat, joten siksi sinun ja siskosi täytyy muuttaa Storybrookesta pikimmiten pois.”

[Lasijoutsen]

Tämä ficci on todella hyvä ja kiinnostava lukea OUaT:in tarinaa tavallisten ihmisten näkökulmasta. Idea on kiva ja juoni jännittävä.

Mitään rakentavampaa en nyt saa tähän koottua, mutta seuraavaa lukua odotellessa

Lasijoutsen

[lasihiutale]

Kiitos paljon, Lasijoutsen! :3 Ja anteeksi myöhäisestä vastauksesta, en huomannut kommenttiasi ennen kuin nyt.