Tarinan nimi: Tuulten kuningatar
Ikäraja: S
Paritus: Melanie/Eirwen
A/N: Okej.. Tämä on jotakin täysin ööbemiä tajunnanvirtaa, mutta... Eli siis osallistuu Tajunnanvirtaan sekä Originaali10:een. Enkä väitä, etteikö tässä olisi kirjoitusvirheitä, sillä koneella on hyvin paha k-vika ja muutkin kirjaimet ovat sille vaikeita: DD
Tuulten kuningatar
Hän seisoi aukealla niityllä. Meidän niityllämme. En voinut uskoa näkemääni. Eebenpuun mustat hiukset tanssivat tuulessa, hiustensa värin vuoksi oli hän aikoinaan saanutkin lempinimekseen Lumikki. Sähkönsiniset silmät katsoivat minuun, minä katsoin takaisin omilla vihreilläni. Tuuli yltyi, kun hymy nousi hänen kasvoilleen. Tuuli oli lämmin, liian lämmin talveen. ”Kamau!” hänen huulensa liikkuivat, vaikka en tuulelta hänen ääntään kuullutkaan. Tuuli laantui hieman, mutta ei kokonaan. Hän tuli luokseni. Ei kävellyt. Hän lensi. Tai leijui, ei lentänyt. Tunsin, kuinka yksinäinen kyynel vieri poskeani pitin. Mitä minun piti sanoa? Mitä voin sanoa tytölle, jonka luulin kuolleen jo viisi vuotta sitten?
”Melanie”, sain kuiskattua hänen nimensä. Muuta en saanut sanottua, vaikka tahdoin. En ollut peloissani. Hänkään ei koskaan ollut pelännyt. Ei mitään. Aluksi olin uskotellut itselleni, että hän pettyisi minuun, jos antaisin itseni pelätä. Sitten en enää osannut pelätä. Ei, en pelännyt. Minä olin surullinen. Surullinen ja vihainen.
”Miksi jätit minut aivan yksin?” sain kysyttyä kysymyksen, jota olin miettinyt niin usein. Hän ei sanonut sanaakaan, asetti vain kätensä poskelleni. Se tuntui silkkiseltä poskeani vasten. Hänen toinen kätensä otti kiinni omasta kädestäni. Nostin toisen käteni hänen kätensä päälle. Hän painoi pehmeät huulensa huulilleni ja oli jo samassa irti minusta. Kyynelet vierivät poskiani pitkin. Hän pyyhki ne pois.
”Olen pahoillani, Wenny”, hän kuiskasi korvaani. ”Tulin hyvästelemään sinut”, hän kertoi. Suru paistoi hänen katseestaan ja varmasti minunkin. ”Miksi?” kysyi, yrittäen estää ääntäni sortumasta, se oli niin lähellä. En tahtonut vastausta, tiesin sen satuttavan minua. ”Tuulten kuningatar ei ehdi tavata ihmisiä. Ei edes kaikkein rakkainta”, hän lausui hiljaa. Hän painoi huulensa huulilleni ja vastasin suudelmaan, jonka tiesin viimeiseksi. ”Hyvästi, Eirwen Blevins. Rakkaani”, hän lausui viimeiset sanat, astuen hieman kauemmaksi. Tuuli nousi, hän katosi ja tuuli laantui.
”Tulen vielä luoksesi, Mel”, kuiskasin lupaukseni liikkumattomien puiden latvojen ylle. ”Lupaan, Melanie Lenz, että olemme pian jälleen yhdessä. Minä ja sinä”, sanoin samalla, kun jalkani pettivät ja kaaduin maahan itkien.
