Tyttö ja Robottipoika
Author: Creep eli minäpä minä
Rating: S
Genre: Satu, pienen pientä angstinpoikasta, romance?
Pairing: Tyttö/Robottipoika
Disclaimer: Joo mulle kuuluu koko höskä ekasta alkukirjaimesta viimoseen pisteeseen.
Summary: Jos Robottipoika tietäisi, kuinka paljon Tyttö tätä rakasti, niin silloinko se olisi parempi?
Mutta Tyttö oli ujo, eikä uskaltanut kertoa tunteistaan.
A/N: Tämänki kirjottamisesta on jo aikaa, joskus talvella kai tekasin tämän. Paljolti omia tunteita ja kokemuksia oon tässä hyödyntäny, mutta fiktiota kuitenkin suurimmaksi osin on. :--)
Olipa kerran Tyttö, joka oli erityisen kiltti kaikille. Tyttö ei olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään ja juuri kiltteytensä takia häntä käytettiin usein hyväksi. Sillä kiltin lisäksi Tyttö oli tavattoman tyhmä ja juuri tyhmyydestään hän sai kuulla ja paljon.
Tyttö oli rakastunut Robottipoikaan, joka oli ohjelmoitu tekemään ja sanomaan vain tiettyjä asioita. Tätähän Tyttö ei tietenkään ollut ymmärtänyt.
Tyttö piti Robottipojasta niin kovin, sillä Robottipoika oli Tytölle kovin kiltti ja ihana, mutta Tytöllä ei ollut aavistustakaan, että Robottipoika oli kaikille samanlainen.
Tyttö halusi uskoa, että erityisesti hänelle Robottipoika oli niin ihana, koska kenties piti Tytöstä.
Robottipoika kuunteli, kun Tyttö kertoi huolistaan, kannusti ja tuki. Robottipoika sai Tytön kyyneleiset silmät muuttumaan ilosta tuikkiviksi. Robottipoika sai Tytön nauramaan, eikä se koskaan sanonut hänestä huonoa, eikä ollut ilkeä, vaikka Tyttö tavattoman tyhmä olikin.
Vuodet kuluivat ja yhä vain Tyttö piti Robottipojasta. Robottipoika ehdotti heidän tavatessaan kaikenlaista, vaikkapa lautapelejä ja aina Tyttö suostui, vaikkei edes pitänyt lautapeleistä ja vaikka hän hävisi Robottipojalle joka kerta ja vaikka hän inhosi häviämistä. Tyttö suostui myös jokaiseen uusintapeliin ja valvoi robottipojan kanssa aamuun asti, vaikka ei miltei saanut enää silmiään auki, kun auringon ensimmäiset säteet kurkistivat heitä taivaanrannasta ja vaikka Tyttö nukkui koko seuraavan päivän.
Tyttö oli huono kieltäytymään ja Robottipojalle oli mahdottomuus sanoa ’ei’, kun se niin kiltisti pyysi Tyttöä jäämään.
Robottipoika katosi aina välillä, niin ettei Tyttö nähnyt tätä aikoihin. Silloin Tyttö odotti ja ikävöi Robottipoikaa koko pienellä sydämellään ja itki pikkusormiensa kynsien kokoisia kyyneliä, jotka tarrautuivat hänen ripsiinsä. Joka ilta Tyttö itki ja kaipasi, niin kauan, että Robottipoika palasi ja kaikki oli kuten ennenkin.
Toisinaan Robottipoika oli myös kiltti ja ihana muille tytöille ja siitä Tyttö ei pitänyt lainkaan. Silloin Tyttö meni nurkkaan ja murjotti, katseli kaukaa mustasukkaisuuden vallassa Robottipoikaa ja toista tyttöä ja rukoili mielessään, että poika huomaisi vain hänet, pitäisi vain hänestä. Siellä nurkassaan Tyttö oli niin kauan, että toinen tyttö lähti ja Robottipoika tuli taas Tytön luokse, kertoi jonkun hassun jutun, jolloin Tyttö ei voinut enää murjottaa; hänen oli pakko nauraa.
Robottipoika ja Tyttö pitivät paljon tarinoiden keksimisestä. He kehittivät aina vain toinen toistaan hullumpia juttuja ja niitä öitä Tyttö rakasti. Kun he vain saattoivat höpistä kaikkea hassua ja kun Robottipojan silmät välkehtivät innosta.
Kolme kokonaista vuotta tuli kuluneeksi Robottipojan ja Tytön tutustumisesta. Ja niin kauan Tyttö oli piilottanut tunteensa.
Tytöstä oli alkanut tuntua omituiselta. Ennen hän oli ajatellut Robottipoikaa joka päivä, joka hetki, mutta nyt ajatukset olivat vähentyneet. Robottipoika ja Tyttö juttelivat, näkivät toisiaan entistäkin vähemmän. Silti, kaikesta huolimatta, Tyttö ikävöi poikaa.
Oli kulunut taas kokonainen kuukausi, kun Tyttö oli nähnyt Robottipojan. Oli kulunut 3 vuotta, 7 kuukautta siitä, kun he olivat ensi kertaa tavanneet.
Tyttö ajatteli Robottipoikaa enää vain silloin tällöin, kun kiireiltään ehti. Tyttö tiesi, ettei hänellä ollut enää tunteita Robottipoikaa kohtaan, mutta siltikään hän ei voinut lakata välittämästä pojasta, siltikään, hän ei voinut lakata kaipaamasta poikaa.
Tyttö usein pyysi – ehkä joltain korkeammalta tasolta, ehkä ei – että voisi edes kerran, yhden ainoan kerran jutella Robottipojan kanssa ja siihen hän tyytyisi.
Päivät kuluivat. Robottipoikaa ei vain näkynyt. Tyttö olisi halunnut luopua toivostaan, muttei pystynyt irrottamaan.
Kunnes lopulta, viimeinkin, Tytön pitkä odotus palkittiin.
Poika tuli! Ja jutteli Tytölle aivan kuin he olisivat vasta eilen nähneet. Aluksi Tyttö oli suunnattoman iloinen, mutta lopulta hänen ilonsa vaihtui pettymykseen.
Kyllä Tyttö oli sen jo tiennytkin, mutta viimeistään nyt hän sen tajusi: Robottipoika oli muuttunut.
Ennen se oli kommentoinut jokaista Tytön sanomaa asiaa ja vaikuttanut aidon kiinnostuneelta Tytön jutuista, mutta nyt se vain vastasi lyhyesti ja yksitavuisesti, vaikka Tyttö yritti yrittämistään, tuntui kuin Robottipoikaa ei kiinnostunut mistään hänen sanomastaan. Robottipoika ei halunnut kertoa tarinoita, Tyttö joutui kertomaan ne itse, tuntien itsensä idiootiksi, Robottipojan naurahdellessa jähmeästi.
Robottipoika pelasi kyllä, muttei kommentoinut peliä lainkaan. He pelasivat hiljaisuudessa ja Robottipoika voitti tapansa mukaan ja Tyttö, tietämättä mitä tehdä, alkoi kertoa huolistaan, mutta yhä vain Robottipoika vastasi yksisanaisesti ja tunteettomasti.
Tyttö tuli tästä kamalan surulliseksi, ja mietti, mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä. Tyttö itki, koska tajusi ensimmäistä kertaa, ettei Robottipoika ollut koskaan puhunut Tytölle tunteistaan, kaikesta muusta. Jos Robottipoika tietäisi, kuinka paljon Tyttö tätä rakasti, niin silloinko se olisi parempi?
Mutta Tyttö oli ujo, eikä uskaltanut kertoa tunteistaan.
Sitten, taas kun Robottipoika tuli kuukauden tauon jälkeen, Tyttö oli saanut tarpeekseen. Hän oli saanut tarpeekseen Robottipojan rakastamisesta, Tyttö ei rakastanut häntä enää lainkaan, hän inhosi tätä!
Inhosi, kun Robottipoika ei tuntunut huomaavan Tyttöä, vaikka Tyttö seisoi tämän edessä. Kun Robottipoika ei reagoinut mihinkään Tytön sanomaan asiaan. Ei välittänyt.
Ei Robottipojalla ollut mitään oikeutta kohdella Tyttöä miten sattui huvittamaan! Tytöllä oli tunteet!
Se kuukausi odottaen, kaivaten, oli tuntunut miltei nälkävuodelta.
Tyttö ei jaksanut enää. Hän alkoi ilkeillä Robottipojalle, pilkkasi tätä ja nauroi tälle, ei suostunut pelaamaan ja lähti nukkumaan jo yhdeksältä, valittaen, että Robottipoika oli tylsintä seuraa mitä olla saattoi.
Tytön suuttumus ei rauhoittunut hänen nukkuessaan yön yli, se tuntui vain kasvavan.
Päivällä Tyttö levitteli paperilappusia, joissa luki: ”Robottipoika on tyhmä/ääliö/tylsimys!”
Tyttö oli ilkeä, nautti siitä. Viimeinkin hän sai kostaa kaiken kokemansa vääryyden!
Kyyneleet, surun, odotuksen, ikävän, kaipauksen, kivun, mustasukkaisuuden.
Robottipoika poimi yhden papereista ja laittoi sen roskakoriin.
”Hei, etkö näe, mitä siinä lukee”, Tyttö huudahti vihaisena. Robottipoika poimi uuden lapun, luki tekstin ilmeettömänä ja laittoi senkin roskiin.
Tyttö katsoi jähmettyneenä, kuinka Robottipoika siivosi paperit ilmettään väräyttämättä roskiin ja Tyttö totesi, että vaikka poikaa loukattiin syvästi, se toimi kuin kone.
KONE! Konehan poika olikin… Pelkkä kone. Niin tietysti.
Tyttö tunsi itsensä hölmöksi, täydelliseksi typerykseksi suoraan sanottuna. Hän oli vuosia kaivannut tunteisiinsa vastakaikua ROBOTILTA! Oliko hölmömpää kuultu?!
Tyttö miltei vajosi häpeämään nurkkaansa, kun tajusi, että oli siinä ollut hyvääkin: nauru, ilo, tarinat, pitkät loputtomat yöt, palkittu pitkäaikainen odotus. Onnellisuus.
Tyttö päätti, ettei välittäisi, mitä muut ajattelivat. Hän oli ollut onnellinen ja se oli tärkeintä.
Tyttö pystyi viimein helpottuneena, haikeana, kuitenkin tyytyväisenä päästämään irti Robottipojasta, toivoen, että jonain päivänä rakastuisi myös oikeaan poikaan. Että jonain päivänä olisi yhtä onnellinen ja vieläkin onnellisempi: saisi tunteisiinsa vastakaiun.
Toisinaan Tyttö miettii, mitä jos? Jos Robottipoika olisikin ollut ihan oikea poika? Olisiko kaikki ollut erilaista? Varmastikin olisi. Tai jos Robottipoika olisi osannut tuntea. Olisiko se voinut rakastua Tyttöön?
Toisinaan Tyttö muisteli kaikkia hyviä aikoja ja oli iloinen, että ne jäivät hänelle muistoiksi. Tyttö ei saa koskaan tietää, miten asiat olisivat voineet olla, mutta ei se häntä haitannutkaan. Tyttö pystyi jopa toivomaan, että Robottipoika löytäisi jonain päivänä oman Robottityttönsä.
Oliko Robottipoika iloinen, että oli tuntenut Tytön?
Että heillä oli yhteisiä muistoja?
Tyttö oli melko varma, että Robottipoika oli.
Sen pituinen se.
