Olimmeko Totta vai Tarua? (S)

[Ruskapoika]

// Alaotsikko: Regulus/Sirius, Angst

Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: S
Genre: Angst, lievä viittaus Romance, Songfic
Paritus: Regulus/Sirius
Varoitukset: Insesti, kuolemaan viittaus
Vastuuvapaus: Row omistaa hahmot ja Uniklubi lyriikat
A/N: Menee OTP10 -haasteeseen. Kappale on tosiaan Uniklubin Totta vai Tarua



Se makaa pöydällä. Syyttömänä, täysin viattomana. Sen nahkaisten kansien väri on jo kulahtanut, mutta silti näen sen edessäni täysin uutena. Kuten silloin kuin sait sen. Katsoit sitä hymyillen leveästi, kuin olisit saanut monta isoa säkkiä suklaasammakoita. Pystyn vieläkin näkemään kasvosi selkeänä kuvana mielessäni. Jokaisen pienen piirteen. Varsinkin sen salamyhkäisen välähdyksen silmissäsi. Siihen sekoittui innostusta ja salaisuuksia. Pyysit, että kirjaan langetettaisiin taika joka estäisi muita lukemasta sitä kuin sinun. Äiti suostui siihen ja sinä sait tahtosi lävitse.


            Sä etsit pimeää,
            vaikket sitä tiedäkkään.
            Rakkaus sut sokeaksi saa,
            et nää totuutta.


Kirjoitit kirjaan satunnaisina iltoina. Et koskaan kertonut mitä. Joskus kaivoit sen keskellä päivääkin esille ja kirjoitit, joskus pari riviä, joskus taas monta sivua. Kirjasta ei kuitenkaan koskaan loppuneet sivut, kätevä kapistus, varsinkin sinulle. Vartioit sitä tarkasti, vaikka tiesit ettei sitä kukaan pääsisi lukemaan. Se kulki mukanasi minne menitkin. Iltaisin kun käperryit viereeni nukkumaan, laskit kirjan lattialle sängyn viereen sulkakynän ja mustepullon kanssa. Naurahdit aina minulle vain vastaukseksi, kun kysyin miksi sinä sen siihen toit. Olit salamyhkäinen, siihen piirteeseen minä sinuun rakastuin.



            Rakkaus on ikuista vain valkokankaalla,
            totta vai tarua, sen itse näät.
            Rakkaus on ikuista vain valkokankaalla,
            lopputeksteissä ei lue nimeäsi.


Kerran näin vilaukselta mitä kirjoitit. En paljoa, mutta vähän. Erotin selkeästä käsialasta nimeni ja seurasin kuinka sulkakynä piirsi hiukan kiemuraisen poikkiviivan jonka perään kirjoitit nimesi; kuin kirjeessä. Suutuit minulle silloin vakoilusta ja mökötit kokonaisen viikon sen seurauksena. Kaipasin sinua sen koko ajan. Iltaisin sänkyni toinen puolisko oli tyhjä ja minun sisintäni palelsi. Lepyit kuitenkin, uhkaillen muuttavasi minut sammakoksi jos saat minut kiinni vakoilemisestasi. Myönnyin hymähdellen ja suljin sinut syliini. Sinut, minun ikioman pikkuveljeni. Rakastettuni.


            Se löytää sut uudelleen,
            tuo jään sun sydämeen.
            Vain jos jätät sen eteiseen,
            voit löytää uudelleen,
            ikuisen...


Se makaa pöydällä. Tuijottaa minua. Tai ehkä minusta vain tuntuu siltä. Huoneesi ei ole muuttunut. Ei tänne pääse kuka vain, ei koskaan päässyt. Sinulla oli omat kriteerisi, jotka piti ensin täyttää ennen kuin pääsi näkemään yhtään ulkokuortasi pidemmälle. Samat kriteerit pitivät huoneesikin suhteen paikkaansa. Ne olivat kuin pääsykoe kouluun. Vaikeat ja totuus piti kertoa, tai sai armottomasti sormilleen. Minä taisin olla ensimmäisiä, jotka nämä pääsykokeet läpäisi. Vaikka olin ensimmäinen, olin myös viimeinen.


            Ja taivas aukeaa
            saa ranteet vuotamaan


Silitän kirjan pintaa. Katsoa sai, muttei koskea. Nyt vain et ole enää täällä vahtimassa kuin haukka kirjasi perään. Avaan sen kannen hitaasti. Minulla on aikaa. Aikaa vaikka muille jakaa. Lapsuuden kotiin kahlittuna. Sen kerran kun nuorena yritin avata kirjasi kantta se läimäisi minua sormille, nyt se avautuu helposti, vastaan laittamatta. Taika kuoli äidin mukana. Tahto sinun mukanasi. Sivu sivulta paljastuu selkeää hieman kaltevaa käsialaasi. Täysin erilaista kuin omat harakan varpaani. Luen katkelmia sieltä täältä ja vähitellen ymmärrys kolkuttelee takaraivoani; tämä kirja oli päiväkirjasi. En osaa edes hävetä lukiessani aina vain eteenpäin. Mainintoja ensimmäisestä koulupäivästäsi, kuinka opettajat olivat tylsiä mutta opiskelu mielenkiintoista; olimme niin erilaisia. Katkelmia minusta, meistä, parhaista hetkistämme, siitä kuinka ärsytin sinua välillä aivan suunnattomasti. Jokaisen päivän jälkeen on se pieni kiemurainen poikkiviiva ja nimesi.

Viimeisen merkintäsi on kuolinvuodeltasi, samalta päivältä. Olet aloittanut kirjoittamaan jotain, mikä on ollut mielestäsi hauskaa tai mielenkiintoista. Kiireisestä käsialasta ei saa kunnolla selvää. Se kuitenkin jää kesken. Olet jättänyt pari riviä tyhjää ja kirjoittanut:

      Anteeksi, etten ollut yhtä rohkea kuin sinä.

Merkinnässä ei ole nimeäsi. Vai nopea kiemurainen poikkiviiva. Mutta ei nimeäsi.


            Rakkaus on ikuista vain valkokankaalla,
            lopputeksteissä ei lue nimeäsi.