Muistot | S, v.2004 tsunamin uhrien muistolle

[Siisukka]

Nimi: Muistot
Kirjoittaja: Siisukka
Genre: deathfic, one-shot (fluff?)
Paritukset: heitä ei ole erikseen nimetty ^^
Ikäraja: sallitun minä laittaisin
Varoitukset: hahmon kuolema (ja liiallista aikamuodoilla leikkimistä : D)
A/N: Tällainen lyhyt kirjoitelma, joka syntyi tuulesta temmatusta inspiraatiosta. Tuli palava halu kirjoittaa jotain, joka alkaa sanoilla Minä. Seison yksin ikkunan edessä... Myöhemmin ensimmäinen sana jäi kokonaan pois, mutta muuten alku on sama.
Kirjoitin tämän vuoden 2004 tsunamia ajatellen, joten tämä on omistettu kaikille, joita se on koskettanut.

Muistot

Seison yksin ikkunan edessä ja katson alhaalla aukeavaa synkän sateista katua. En haluaisi asua kerrostalossa keskellä kaupungin saasteita, en keskellä tupakan savua ja meluavia naapureita. Sadepisarat rummuttavat kattoa alakuloisesti, vesipisara valuu ikkunaa pitkin, kuin kyynel.

Sade saa minut aina ajattelemaan sinua. Aitoa suomalaista, karkeasta puusta veistettyä miestä. Vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä, jotka katsoivat niin lempeästi. Käsiä, jotka kömpelösti ottivat kädestä kiinni tai silittivät poskea. Kauniita sanoja, joita ripottelit sydämeeni ujosti hymyillen. Matalasti kuiskattua sanaa, ”tahdon”, joka liitti meidät yhteen.

Liian pian vei kuolema sinut, otti omakseen. Suunnitelmat jäivät suunnitelmiksi, monien kymmenien vuosien yhteinen taipale kutistui kuukausiksi. Emme tienneet, että lähtiessä antamasi suudelma jäi viimeiseksi, hyvästit jäähyväisiksi. Katosit Thaimaaseen hyökyaaltoihin, eikä sinua löydetty. Ruumista ei jäänyt tunnistettavaksi, arkkua ei voitu laskea talven kovettamaan maahan. Suunnattomien vesimassojen riehuessa kuuntelin radiota ja pelkäsin. Tuli varmistunut ilmoitus, että olit kadonnut, ja tyhjyys täytti minut. Pieninkin toivonkipinä eloonjäämisestäsi sammui.

Kyyneleet valuvat poskilleni. Minuun sattuu, sydämeen koskee. Muistot tekevät kipeää, mutta en luopuisi niistä mistään hinnasta. Sinä elät niissä, autat minua jaksamaan. Käännän paikoilleen juurtuneen katseeni väkisin pois ikkunasta.

Selvisin ensimmäisistä kuukausista vain ihmeen avulla. Tapahtui jotain, jota me kumpikaan emme olleet osanneet odottaa. Huomasin olevani raskaana. Tiesin, että lapsen pitäminen olisi raskasta ja vaikeaa, mutta se tuntui ainoalta keinolta selvitä. En halunnut kuulla puhuttavankaan abortista enkä tiedä, olisiko se siinä vaiheessa enää ollut edes mahdollista. Ajatus siitä, että kannoin vatsassani meidän lastamme, sinun lihaasi ja vertasi, oli kuin valopilkku pimeydessä. Me kumpikin halusimme lapsen, mutta sen aika olisi ollut vasta myöhemmin. Sitten, kun meillä olisi ollut vankka perusta oikealle perheelle.

Hymyilen vähän ja kuivaan kyyneleet. Samassa makuuhuoneen ovi raottuu ja siinä kaksivuotias prinssini seisoo huojuen, silmät unesta sikkaralla. Hän on kuin ilmetty isänsä, yhtä paksu hiuspehko ja samat silmät. Nostan hänet syliini, hukutan lämpöiset posket suudelmiin. Pienten kätten ote on luja ja luottavainen. Hän aukaisee suunsa, vaatii ruokaa. Jään hetkeksi kuuntelemaan hänen jumalaista ääntään. Käännyn taas ikkunaan päin, mutta nyt en ole enää yksin. Sade on muuttunut tihkuksi ja aurinko pilkistää pilvien lomasta. Rakennusten takana pilkottaa sateenkaari.

[Angelika]

Yritänpä heittää tähän jonkunlaisen kommentin, tää oli yksi niistä ficeistä, joita ei voi vaan jättää kommentoimatta.
Tää oli todella kaunis. Uskomatonta, ettei tässä ole vielä kommentteja, no, saanhan nyt sitten kunnian olla ensimmäinen

Tykkäsin siitä, kuinka olit kuvannut menetystä ja musta oli aivan ihana idea omistaa tämä tsunamin riepottelemille ihmisille.
Tää ei ollut turhan pitkä, mutta pidin siitä, todellakin pidin. Hassua, että ei tarvitse olla mikään pitkä tekstinpätkä nostaakseen
kyyneleet silmiin. Musta oli mahtavasti kuvattu myös se, kuinka suru hiipuu hiljalleen ja päähenkilö löytää taas ilonaiheita
(tai ilonaiheen) elämästään. Niin, ja kirjoitusvirheitä en bongaillut.

Ja mun on pakko lainata tästä pari kohtaa, jotta saan hehkuttaa niitä

Sade saa minut aina ajattelemaan sinua. Aitoa suomalaista, karkeasta puusta veistettyä miestä. Vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä, jotka katsoivat niin lempeästi. Käsiä, jotka kömpelösti ottivat kädestä kiinni tai silittivät poskea. Kauniita sanoja, joita ripottelit sydämeeni ujosti hymyillen. Matalasti kuiskattua sanaa, ”tahdon”, joka liitti meidät yhteen.

Rakastan tämän tyylistä muistojen kuvaamista, muistot liikkuvat muun tekstin mukana todella soljuvasti ja muutenkin sujuvan kaunis kohta.

Käännyn taas ikkunaan päin, mutta nyt en ole enää yksin. Sade on muuttunut tihkuksi ja aurinko pilkistää pilvien lomasta. Rakennusten takana pilkottaa sateenkaari.

Tämä lopun kauneus sulatti mut täysin, olet käyttänyt aivan tajuttoman hienoja kielikuvia, saatoin melkein nähdä tuon tilanteen silmien edessä. Mahtava lopetus.

Olen lukenut aikaisemminkin sun ficin, eikä tämäkään tuottanut pettymystä, osaat kirjoittaa mahtavaa tekstiä. Kiitän sua tästä kirjoituksesta, vaikka surullinen olikin, niin tuo loppu tuo tavallaan toiveikkuutta.

[Siisukka]

Yllätyin ihan vain vähän huomatessani ihmisten kommentoineen näinkin kauan Finissä olleeseen kirjoitukseen. Ihanaa! Kiitos!

Angelika, en voi muuta sanoa kuin aaa-a, kiitos kovasti kauniista kommentistasi. Tämän kirjoittaminen oli hyvin tunteellinen prosessi, vaikken tunnekaan ketään tsunamien viemää. Itkin aika paljon kirjoittaessani.

Tom^^, kiitos sinullekin. En sano otan osaa tai olen hyvin pahoillani, koska se kuulostaa niin epäaidolta, mutta tahdon sinun tietävän, että olen oikeasti surullinen puolestasi. Siksihän tämän aikanaan kirjoitinkin. Ja kyllä, lopetuksen viimeiset lauseet ovat minunkin henkilökohtaiset lempparini.