Black Pearl: Jeejeejee tulit sinäkin kommentoimaan! <3 Ja hahahaha, tiedän hyvin, mutta luulen että vähemmälläkin Pottertietämyksellä pärjää, koska tää on lähinnä suhdesotkuja XD HIHIHI aww kiitoksia, olet ihana (JA KYLLÄ, KLAINE ON IHANA) !
Aaaawwwwww kiitos taaaaaaas!! (ei mitään Kurt/Harrya omg never) ja hyvä kun pidit säki Klainen ekasta tapaamisesta! Mul meni edelleenkin... köh köh, vähän kovaa ku kirjotin sitä
Nyt en yhtään tiiä miten nopeesti aion laittaa asiat meneen näillä kahella vaikka tiiän niiden kuviot kyl suunnilleen.
Hahaahhahaa! Jee jee, ihanaa kun odotat! Ja eiköhän Gleeläisiä tuu aika roimasti
Lisää tulee muuten nyt!
---
Kirjoittaja: Milleri
Ikäraja: k13
Tyylilaji: Romantiikka ja saippuaoopperaa
Fandom: Glee & Harry Potter
Paritukset: (tässä luvussa) Rachel/Finn, Finn/Hermione, Kurt/Blaine
Vastuunvapaus: Kaikki Gleen hahmot kuuluvat Ryan Murphylle (ja muille Gleen kirjoittajille) ja miljöö ja Potterin hahmot Rowlingille. Ja I'm Not That Girlin laulunsanat Stephen Schwartzille, Don't Stop Believingin sanat Journeylle ja Nothingin sanat Whitney Houstonille. (Tai onhan se sanottanut kappaleensa?) En saa tästä mitään rahaa
Tiivistelmä: Suhdesotkuja näiden kahden fandomin välillä.
A/N: Eli päätin laittaa tän koko alkuhöskän nyt ku joka luvussa keskitytään vähän eri parituksiin + laulunsanat vaihtelee ja niien tekijänoikeudet pitää mainita
No mutta, tää luku on siis suurimmaks osaks hahmojen esittelyä ja juonikuvioiden pohjustamista >: D Hope you like it! Jos näätte jotain virheitä tulkaa ihmeessä kertomaan (koska niitä luultavasti on) ja kommentit piristää aina!
Luku 2Pian Willin perässä alkoivat tungeksia muut, uudet kuorolaiset. Ensin tuli Mercedes. Hän hoksasi Kurtin, hymyili ja vilkutti. Sitten hän hoksasi Blainen ja hänen silmiinsä syttyi
nyt-kyllä-kerrot-kaiken -palo. Kurt tukahdutti naurun ja vastasi
myöhemmin -katseellaan.
Pian Mercedeksen jälkeen saapui luihuistyttö Rachel Berry. Hän sai heti osakseen inhoavia katseita eikä vain sen takia, että hän kuului Luihuiseen: Kaikki olivat kuulleet Rachel Berrystä, ja hänen maineensa itsekkäänä päällepäsmärinä oli vankka ja piti.
Rachelin perässä tanssahtelivat (kyllä, tanssahtelivat) luokkaan blondit korpinkynnestä, Brittany ja Luna, molemmat omissa maailmoissaan. Heti ensimmäisenä päivänään Tylypahkassa tytöt olivat löytäneet yhteisen sävelen ja olivat siitä lähtien olleet ylimpiä ystävyksiä.
Juuri, kun kello löi 18.05, ja professori Schuester oli sulkemassa ovea, pitkä ja kookas Rohkelikkopoika juoksi sisään. ”Anteeksi, että olen myöhässä”, hän sopersi ja istui parin penkkirivin päähän muista näyttäen siltä, että haluaisi olla missä tahansa muualla. Kaikkien katseet kääntyivät salamana häneen, ja aavistus myöhemmin kuorolaiset olivat aloittaneet villin supinan.
”Finn Hudson, huispauskapteeni? Mitä hän täällä tekee?” Mercedes kuiskasi epäuskoisena Kurtille.
”Minä tiesin tämän”, Brittany sanoi totisena.
”Hänen päänsä on aivan täynnä narksuja…” Luna sanoi.
”...Ja nyt hän luulee meidän olevan ruttusarvisia niistaikkejä…”
”...Joita hän pyydystää…”
”...Koska luulee olevansa virtahepo.”
”Minä yritän aina selittää kaikille, että narksut ovat vaarallisia otuksia.”
”Heidän pitäisi kuunnella sinua.”
Tytöt vaihtoivat synkän katseen.
Finn katsoi epäuskoisena Lunaa ja Brittanya, mutta päätti sitten olla välittämättä. Hän huokaisi syvään ja valui penkillään alaspäin.
Professori Schuester rykäisi ja varsin pieni kuoro hiljeni samantien. ”Te kaikki olette tulleet tähän saliin yhdestä syystä”, Schuester aloitti. ”Te haluatte opetella musiikkia. Vaikka musiikki ei ole taikaa sinällään, siinä on taikaa – varsinkin, kun siihen pääsee syventymään. Musiikki on tärkeä asia.” Blaine nyökkäili. ”Odotan innolla, että saatte äänenne kuuluviin.”
”Mutta ensin, jos saan pyytää – koe-esiintymiset. Kun kuulette nimenne, tulkaa eteen ja kertokaa pianistillemme, minkä laulun aiotte esittää.”
Kurt tuijotti professori Schuesteria epäuskoisena ja – totta puhuen – peloissaan. Hänen päähänsä ei ollut pälkähtänyt, että kuoro olisi näinkin vakavasti otettava juttu. Hän ajatteli Blainen esitystä – niin, esitystä. Ei se mikään koelaulu ollut, se oli ollut upea, loppuun asti harjoiteltu esitys. Entä hän? Onneksi kuorolaisia oli niin vähän, että Kurt pääsisi sisään heikommmallakin laulusuorituksella. Mutta todellinen kysymys olikin, mitäs sitten kun hän olisi kuorossa? Blaine laulaisi jokaikisen soolon ja Kurt heiluisi hymyillen taustalla?
Ei sillä, että hänellä olisi ollut mitään Blainen kuuntelemista vastaan.
”Anderson, Blaine.”
Blaine nousi, käveli hermostuneen näköisenä luokan eteen ja karautti kurkkuaan. ”Hei kaikki” – hän silmäili kuorotovereitaan hieman alta kulmain, eikä Kurt tiennyt, kuvitteliko hän vain Blainen silmien viivyttelevän hänessä hieman muita pitempään – ”minä tosiaan olen Blaine ja ajattelin laulaa John Legendin kappaleen
All Of Me.” Lauluvalinta kirvoitti suosionosoituksia niiltä, jotka olivat yhtään jästiradiota kuunnelleet.
Blaine lauloi laulun aivan niin täydellisesti kuin Kurt oli olettanutkin, tällä kertaa ilman keskeytyksiä, ja sai välittömästi aikaan yllättyneitä ja ihailevia henkäyksiä kuorolaisten joukossa – aivan kuten Kurt oli olettanutkin. Ainoa yllätys oli, että laulun loputtua, kun yleisö puhkesi suosionosoituksiin, Blainen hymyilevät ruskeat silmät ajautuivat Kurtiin. Ennen kuin huomasikaan, mitä teki, Kurt hymyili leveästi takaisin ja sai Blainen näyttämään – jos mahdollista – vielä onnellisemmalta. Tämä ei jäänyt Mercedesin tarkoilta silmistä huomaamatta. Hän virnisteli typerästi ja iski Kurtille silmää. Kurt pyöräytti silmiään.
”Vau… Vau”, professori Schuester sanoi päätää pudistellen. ”En tiedä mitä sanoa. Tulkitsit tuon laulun… Se oli uskomatonta, Blaine.”
Blainen hymy ulottui korviin asti. Hän lähti kävelemään penkkirivejä kohti, kun äkkiä Kurt sai ajatuksen.
”Blaine!” hän kuiskasi, ennen kuin edes huomasi mitä teki. Blaine katsoi häntä kysyvästi, ja Kurt viittoi poikaa istumaan viereensä. Blaine näytti ilahtuneen. Hän tuli istumaan Kurtin vasemmalle puolelle (oikealla oli Mercedes). Nopeasti kuiskaten Kurt esitteli Blainen ja Mercedeksen toisilleen toivoen syvästi, ettei Mercedes keksisi sanoa mitään noloa. Sen tyttö oli ilmeestään päätellen tekemässä, mutta hillitsi kielensä nähtyään Kurtin ilmeen.
”Seuraavaksi”, professori rykäisi, ja hiljaiseen pulinaan ehtinyt lauma hiljeni, ”meillä on Rachel Berry.”
Rachel käveli lavalle ja – voi pojat, tytön jokainen solu huokui
olen parempi kuin te -asennetta niin vahvasti, että Kurtia oksetti. ”Minä olen Rachel Berry”, Rachel sanoi kopeasti, ”ja laulan kappaleen
I’m Not That Girl musikaalista Wicked.”
Kurt kohottautui tuolillaan. Wicked oli Kurtin lempimusikaali, ja oli Berry kuinka ärsyttävä hyvänsä, hän sentään osasi arvostaa hyvää musiikkia.
Hands touch, eyes meet
Sudden silence, sudden heat
Hearts leap in a giddy whirl
He could be that boy
But I’m not that girlRachel lauloi ällistyttävän hyvin, ja tuntui, että musiikin aivan tunsi. Että hän tarkoitti laulamaansa. Äkkiä Kurt sai ajatuksen – tarkisti sen – ja kyllä vain, tytön katse oli porautunut Finniin. Kurt pudisteli päätään. Niin Rachelin tapaista.
Finn ja Hermione olivat seurustelleet viidennen luokan lopusta asti. Ja tokihan Rachel halusi Finnin, tokihan Rachel halusi aiheuttaa sekasortoa ja tulla niin sanotun Firmionen väliin. Tottahan toki. Äkkiä Kurt olisi voinut vannoa vaatekaappinsa kautta, että Rachelilla oli jotain tekemistä sillä, että Finn oli kuorossa.
Rachelin laulettua tyttö otti aplodit vastaan leveällä tekohymyllä ja ja meni istumaan – kuinka ollakaan – Finnin viereen. Professori Schuester ylisti Rachelin esitystä ja ääntä ja tunnetta ja sitä, kuinka jo kaksi ensimmäistä esiintyjää olivat olleet niinkin lahjakkaita. Kurt nielaisi. Paineita, paineita.
”Hudson, Finn”, Schuester kailotti.
*
Finniä hermostutti enemmän kuin koskaan. Ei hän oikeasti edes haluaisi olla täällä – hän haluaisi olla pelaamassa huispausta, antaa tuulen tuivertaa hiuksiaan, kannustaa joukkoettaan… Ei tuhlata aikaa täällä. Tokihan Finn tykkäsi laulaa, mutta ihmisten edessä? Hän ei ollut tottunut siihen. Eikä sitä paitsi edes osannut laulaa.
Finn rykäisi. ”Hei. Olen… olen Finn Hudson, ja tuota, ajattelin tosiaan laulaa teille… Voisin laulaa vaikka, öö,
Don’t Stop Believingin Journeyltä.” Se oli ensimmäinen laulu, joka Finnille tuli mieleen.
Just a small town girl
Living in a lonely world
She took a midnight train going anywhereMiksi Finn siis oli tullut Glee-klubiin, vaikkei häntä voinut vähempää kiinnostaa koko touhu? (Tai hyvä on, ehkä
vähän. Ihan pikkuriikkisen.)
Finn muisti sen hetken liiankin hyvin. Hän oli ollut kävelemässä ilmoitustaulun ohi – ilmoitustaulun jossa tuo kohtalokas Gleen ilmoittautumislappunenkin oli ollut – kun äkkiä… Rachel oli, no, hyökännyt. Kirjaimellisesti. Finn oli säikähtänyt hirveästi, kun äkkiä taikasauva oli ollut hänen kurkullaan ja luihuistytön päättäväinen naama melkein kiinni hänen kasvoissaan.
”No niin. Hei, Finn”, Rachel sanoi.
”Mitä ihmettä sinä teet?” Finn kysyi hitaasti.
”No niin, kuuntele. Minä olen kuullut kun laulat. Suihkulaulusi kuuluu Luihuisen tyrmiin saakka – ainakin kuuloloitsun täydellisesti osaaville, kuten vaikka minulle.” (Tässä vaiheessa Rachel oli tuonut Finnille mieleen Hermionen. Tosin Hermione ei ollut koskaan uhannut Finniä taikasauvalla ja alkanut yhtäkkiä selittää jotain tämän suihkulaulamisesta.) ”Sinä olet lahjakas. Ja jos minä”, Rachel korosti sanaa ja osoitti itseään kädellään, jossa ei pidellyt sauvaa, ”aion liittyä tuohon Glee-klubiin, tarvitsen miessolistin, hyvän miessolistin, laulamaan duettoja kanssani. Ei välttämättä yhtä täydellisen kuin minä, koska se on käytännössä mahdotonta, mutta hyvän kuitenkin.”
”Eli sinä haluat… Minun liittyhän Gleehen?” Finn kysyi vielä hitaammin.
Rachel oli kohotti katsettaan. ”Suurin piirtein.”
”Ja miksi minä sen tekisin?”
”Minulla on aika monta hyvää herjaa. Löllökieli, esimerkiksi. Tai miten olisi se jännä hammastaika, jota Malfoy käytti tyttöystävääsi joskus ajat sitten? Näyttäisit aika hyvältä oravana. Ja täällä ei ole opettajia todistamassa, että minä tein sen.”
Finn pudisteli päätään. Hän ei voinut uskoa, että joku noin sievä pystyi olemaan noin pelottava. ”Joo, minä liityn, minä liityn, laske se sauvasi, minä teen sen.”
Rachel vahti loppuun asti, kun Finn kirjoitti nimensä listaan. Sitten tyttö hymyili maireasti ja lähti sanaakaan sanomatta.Rachel – no, hän oli edelleen Finnistä pelottava. Niinkin pelottava, että Finn suostui seisomaan ihmisten edessä ja laulamaan. Mutta hän ei halunnut saada Rachelin vihaa päällensä. Hän sieti laulamisen ja vaikka minkä, mutta Rachelia hän todella pelkäsi.
Niinpä Finn lauloi
Don’t Stopin loppuun asti, ja lopussa tunsi jopa rentoutuvansa hiukan. Varsinkin, kun yleisö (tai no, jos niitä kuutta ihmistä voi yleisöksi kutsua) puhkesi aplodeihin, Finn ei voinut olla ajattelematta, että ei tämä nyt
niin paha ollut.
”Fantastista, Finn!” professori Schuester sanoi lyödessään käsiään yhteen. ”En arvannutkaan sinun musiikillisia kykyjäsi! Täysi yllätys, täysi yllätys! Katsotaanpa… seuraavaksi meillä on Hummel, Kurt.”
*
Kurtia ei ihme kyllä hermostuttanut. Ehkä Blainen hymy oli valanut uskoa häneen, ehkä se, että Finnkin oli vaikuttanut epävarmalta – Kurt ei tiennyt, mutta joka tapauksessa hän tunsi olonsa lähes mukavaksi kävellessään lavalle.
Kurt ei tosin vieläkään tiennyt, minkä laulun oikein aikoisi laulaa. Jotain, millä ällistyttäisi kaikki äänialallaan.
”Hei kaikki”, Kurt sanoi, ja muutama tirskahti kuullessaan hänen korkean äänensä. ”Minä olen Kurt Hummel ja, tuota… Ajattelin laulaa Whitney Houstonin kappaleen
I Have Nothing”.
Share my life, take me for what I am
‘Cause I’ll never change all my colors for you
Take my love, I’ll never ask for too much
Just all that you are
And everything that you doKurt katsoi yleisön joukkoon. Mercedes nosti peukut ylös ja Blaine kuunteli keskittyneesti.
Don’t make me close one more door
I don’t wanna hurt anymore
Stay in my arms if you dare
Or must I imagine you there
Don’t walk away from me, no
Don’t walk away from me
Don’t you dare walk away from me
I have nothing, nothing, nothing if I don’t have you, you-u-u
If I don’t have you, o-o-oohKurt tuskin tajusi saaneensa laulun päätökseen, kun yleisö jo hurrasi. Kurt niiaili hengästyneenä ja hymyili niin kovaa että se sattui, kunnes lähes hyppeli paikalleen.
”Vau, se meni hyvin!” Mercedes kuiskasi.
”Minä arvasin, että sinäkin näytät oudolta laulaessasi tunteellista laulua. Minä
tiesin sen”, Blaine sanoi.
Kurt tyrskähti. ”Mutta sinä näytit paljon oudommalta”, hän sanoi, eikä ollut huomaavinaan Mercedestä, joka vislasi hiljaa.
”Hienoa, Kurt, mahtavaa, en osannut edes odottaa… Mikä ääniala!” professori Schuester ylisti ja Kurt tunsi punastuvansa. ”Vau, meillä on kyllä hieno kuoro tulossa… No niin, seuraavaksi… Jones, Mercedes!
Mercedes meni rohkeasti luokan eteen ja esitti laulunsa (
I Will Always Love You) niin täydellisesti, että yleisö haukkoi henkeään pariin kertaan. Mr Schuesterin ylistettyä Mercedesiä ja Mercedesin mentyä takaisin paikalleen olivat vuorossa Brittany ja Luna, jotka halusivat välttämässä esiintyä duettona. He esittivätkin Disney-leffan Liisa Ihmemaassa kappaleen
Haavemaailmassain oikein kauniisti.
”No niin”, professori Schuester lopulta sanoi. ”Etteköhän te kaikki noiden esitysten perusteella ole mukana. Olen vaikuttunut. Meillä on kuoro!”
A/N 2: eli en tiedä kuinka huolellisesti tää nyt on korjattu, koska kuuntelin
https://www.youtube.com/watch?v=khoFOv-wUiw 24/7 tätä korjatessa, mutta siis. Hömhöm. Tulipa Rachelista vähän Santanamainen tos yhes kohtaa o_o Enivei, jättäkää toki kommenttia ja kertokaa mitä piditte! c:
