// Alaotsikko: angst, one-shot
Nimi: Tyttö Yössä
Kirjoittaja: Kylmänkukka
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Kuolemasta vähän tarkempaa selitystä, et pistin siks K-11, muuten kai ei mitään varoitettavaa.
A/N: Tämäntapaista vähän fiktiivistä luultavasti tulossa lisääkin. Hahmot ja juoni täysin itse keksittyä!
Sydämeni jätti lyönnin välistä. Tiesin, että samoin kävi Sirullekin. Hän oli kauhusta kankea. En mäkään ollut voimissani, en todellakaan. En tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Monestihan tällaisista tilanteista puhutaan ja opastetaan, että nyt pitää tehdä näin. näin ja näin, ettei joudu sen ruoaksi! Nyt ne neuvot eivät oikein lohduttaneet!
- Mitäs nyt? Siru supisi suupielestään. Käänsin hitaasti päätäni puolelta toiselle sen merkiksi, ettei mulla ollut aavistustakaan, mitä ihmettä olisi pitänyt tehdä. Yritin kehitellä jonkinsorttista toimintasuunnitelmaa päähäni, mutta aivotoiminta ei oikein ollut vielä selvinnyt järkytyksestä. Tein salamannopean päätöksen.
- Juokse! huusin. En tiennyt, miten Siru reagoisi käskyyn, mutta olin varma, että hänen nopeat refleksinsä ja alitajuntansa syöksäisisivät hänet mielettömään spurttiin. Itse lähdin samalla hetkellä hirmuiseen juoksuun, enkä vilkaissut taakseni, ennen kuin olin poukkoillut yli juurakoiden ja kivien kilometrin matkan synkässä metsässä, jonka teki entistä synkemmäksi se, että auringosta näkyi enää punainen kapea viiru taivaanrannassa.
En saa unta. On täysikuu. Yleensä se ei vaikuta nukkumiseeni, mutta tämä yö on ihan tuskaa muutenkin. Olen juuri löytänyt vanhan kuvan, jossa olen parhaan ystäväni Sirun kanssa. En muista siitä yöstä enää juuri mitään. Olin niin shokissa silloin, ettei mieleen kerta kaikkiaan jäänyt mitään. Viimeisin muistikuvani oli, että olimme puolukoita ja vähän kantarellejakin etsiskelemässä metsästä. Vasta myöhemmin koko tragedia alkoi muistua palasina mieleeni. Edelleenkään en sitä hyvin muista, varsinkaan, kun tapahtuneesta on nyt kulunut jo viisi vuotta. Se yön jälkeen en Sirua nähnyt.
Mulla ei ole harmainta aavistustakaan siitä, mitä Sirulle tapahtui tai mitä se teki, sen huudahdukseni jälkeen. Hyvä, kun itsekään tiesin mitä olin tekemässä!
Mitä sitten muistan siitä yöstä? No... Luulin silloin, että Siru kyllä tajuaa lähteä lätkimään sen susilauman edestä. En mä nyt tiennyt oliko se mikään lauma, kun susia oli viisi, mutta ainakin siinä tilanteessa se tuntui ihan tarpeeksi suurelta laumalta. Huusin vain jotain: "juokse", se nyt tuli ensimmäisenä mieleen, ja ampaisin spurttiin saman tien. Sitten, kun pääsin takaisin pyöriemme luokse, hyppäsin omani selkään ja hurautin kotiin. En puhunut koko tapahtumasta viikkoon. Mulla ei edes ollut hyvää tilaisuutta, kun lähdin leirille. Seuraavana päivänä en tiennyt, mitä Sirulle oli tapahtunut. Hän olisi voinut ehtiä kotiin, mutta olisi saattanut suunnistaa väärään suuntaan ja joutua tulemaan eri paikasta pois, jolloin olisi joutunut kävelemään kotiin tai hän oli ehtinyt pakoon, mutta oli juossut väärään suuntaan ja eksynyt ja hänen äitinsä olisi lähettänyt poliisit Sirua etsimään tai, sitten oli se vaihtoehto, jota en halunnut uskoa todeksi, ennen kuin itse varmasti tietäisin.
Viikon päästä luin paikallislehteä. Heti ensimmäisellä sisäsivulla kaikkien vihittyjen, syntyneiden ja kuolleiden joukossa oli ilmoitus: "Kuollut Siru Aamu Haaveisto" ja perässä joku runo ja alla perheenjäsenten nimet. Silloin uskoin. Ainakin järjellisesti. Sydämessäni en ole tietenkään vieläkään jättänyt pois sitä vaihtoehtoa, että Siru olisi vain eksynyt ja pelastautunut jonkun metsänvartijan mökkiin, vaikka aika mahdottomaltahan se kuulosti.
Nousen ylös ja istahdan sängyn laidalle. Suljen silmät, mutta mua ei nukuta yhtään. Haluan vain Sirgen takaisin. Mulla ei ole koskaan ollut parempaa kaveria koulussa eikä muuallakaan, joten viime vuodet olen ollut yksin. En tiedä, miten suhtautuisin koko asiaan.
Teen taas salamannopean päätöksen. Tiedän, ettei viimeisin "salamannopea päätös" ollut erityisen kannattava ja sen jälkeen olenkin harkinnut tekemisiäni. Nyt musta kuitenkin tuntuu siltä, että on taas salamannopeiden päätösten aika.
Vetäisen takin niskaani ja juoksen pihalle. Me asutaan jossain korvessa, jota ympäröi metsä joka puolelta. Ja täältä joutuu ajamaan kolme kilsaa tietä, enne kuin näkee peltoa tai mitään muutakaan kuin metsää!
Juoksen metsään. Olen kuljeskellut siellä pienenä niin paljon, etten voisi kuvitellakaan voivani eksyä. Tämä on eri metsä, kuin se, missä törmäsimme Sirun kanssa susiin.
Kysymys, johon kukaan ei ole mulle vastannut, on: miksi Siru tiedotettiin kuolleeksi, vaikkei sille ole pidetty edes hautajaisia, koska sen ruumista ei löydetty? Siihen vastauksen tietäisi vain yksi.
"Moi!" se sanoo. Pelästyn kuollakseni. Suljen silmät ja ajattelen, että nyt näen kyllä unta! Ohut pilviverho peittää kuun. Mutta ei tää unta ole. Se tosiaan seisoo siinä edessäni. Vähän kalpeampana, vähän utuisempana, kuin viimeksi, mutta siinä se kuitenkin on.
"Moi", vastaan hiljaa. Se silittelee sutta vierellään. Susi on ihan lempeä, kuin koira, eikä se vierasta muakaan yhtään. Sen on oltava sen saman lauman johtaja. Siirrän katseeni hahmoon. Katson..., oikein tarkasti...
Purskahdan itkuun. Hahmo katsoo mua ilmeettömillä, kylmillä silmillä. Miksei se itke? Eikö se ole kaivannut? Ikävöinyt?
"Miks sä et itke? Etkö sä oo kaivannut mua?" kysyn. Pelkään.
"En. Ja sä kyllä tiedät miks. Mä en voi", se sanoo. Kylmästi ja kovasti. Siitä ei näe, onko se iloinen vai surullinen. Silloin mä tajuan.
Sillä ei ole tunteita! Ei enää. Se on kuollut. Mutta mä näen sen silti. Se näyttäytyy mulle. Se on nyt tämän metsän vartija. Kuningatar.
"Mä kaipaan sua. Sä tiedät sen, sä voit aistia sen, vaikket sitä musta näekään. Me voidaan tavata, mutta vain öisin", se kertoo. Hiljaa ja tunteettomasti. Nyökkään. Hymyilen ja käännyn lähteäkseni. Susi muuttuu levottomammaksi, ulvaisee ja pakenee metsän pimeyteen. Katson vielä taakseni. Olen näkevinäni senkin kasvoilla pienenpienen hymyn. Ehkä, jos mä olen sen kanssa, se ennen pitkää pystyy tuntemaan. Ehkä se palaa takaisin. Siihen tarvitaan jo isompikin ihme, mutta juuri tapahtuneen jälkeen sekään ei tunnu enää mahdottomalta. Kävelen takaisin kotiin. Tulen pihalle. Käännyn ja katson metsään. Kuiskaan:
"Nähdään taas pian, Siru!"
Täysikuu on paljastunut taas ohuen pilviverhon takaa.
Kuulen suden ulvovan.
