Niin kuin mä totesin sulle jo Whatsappissakin, tää on taidetta ♥ Mä niin ihailen sitä, että oot ficcaillut STP:istä, koska se ei todellakaan ole helppoa. Hienosti olet kyllä tälläkin kertaa suoriutunut! Piti katsoa Kohti Otsonia uudestaan, kun edellisestä kerrasta on ties kuinka monta vuotta enkä kaikkia yksityiskohtia enää siitäkään taideteoksesta muistanut. Tosi kivasti olit kyllä napannut siitä eri juttuja itse ficiin mukaan, niitä oli hauska bongailla muun sekoilun seasta Hyvää STP-henkeä oli kyllä koko ficci täynnä! Ja samaan aikaan jopa suhteellisen järkevä tarinanrunko. Olen vaikuttunut! ♥ (Tuli videota katsellessa mieleen myös, että olen joskus lapsena katsonut sen alkuperäisen jakson/leffan! Ihan hirveästi en tosin muista siitäkään.)

Joka elukan pano(kse)lla oli väliä,

Oon niin helvetin kypsä kun oon kuolla tälle XD

kavereiden kesken Mylly ja Pöörä.

Tää oli kans ihan paras XD Siis ääää niin pöljää, miks tää on niin hauskaa. En tiedä, mutta tykkään

Varmaan se oli allerginen reaktio, kun silmämunakin poksahti sillä tavalla.

Sehän onkin hyvin tyypillistä, että allerginen reaktio saa silmämunat poksahtelemaan päässä XD Ja muunkin kehon lahoamaan. Myyrän suhtautuminen tilanteeseen oli kyllä ihailtavan chilli - ja samaan aikaan täysin käsittämätön, mikä toisaalta juuri lisäsikin koko jutun koomisuutta! Ja onhan se hyvä aina olla positiivinen, varsinkin kun on kerta kauha ja kokinhattukin!

Kiitospäivän valmistelut eivät ehkä menneet ihan niin kuin Kani oli suunnitellut, mutta sentääs piirakka valmistui! Täytteistä ei sitten parane toki kysellä liikoja... (Ai kauhee, mun mielikuvissa se piirakka näyttää about samalta kuin ne "ruoat" mitä PETA:n Cooking Mama -"parodiassa" oli... )

Kiitos tästä taideteoksesta ♥ Ehdottomsti ilahdutti ja viihdytti.

zilah: hihi, kiitos hirveästi kommentista ja siitä että olet siellä - ajatuksiasi on ihana lukea! ♥

---

Heidän välinsä ovat edelleen hyvin lämpimät, vaikka he eivät olekaan nähneet melkein neljään vuoteen. Neville hymyilee ja punastelee paljon, ja Remus huomaa tekevänsä itse aivan samoin, vaikka onkin jo vanha mies.

“Et sinä ole vanha!” Neville huudahtaa, melkein suivaantuneena, kun Remus vitsailee asiasta vähän liian vakavasti. Cassandra-kissa säikähtää Nevillen kovaa ääntä, ja Remus paijaa vähän aikaa sen päälakea, että se rauhoittuu.

“Tai siis”, Neville jatkaa ja silittää Cassandraa leuan alta. Heidän kätensä ovat miltei solmussa. Remuksen poskien punehtuminen ei johdu pelkästä kylmästä.

“Olet hyvin nuori ikäiseksesi”, Neville sanoo omatkin kasvot punaisina, ja Remus on hetken hiljaa.

“Kiitos”, hän lopulta naurahtaa.

---

Remus tarjosi Nevillelle paikkaa majakassa, koska tiesi että tämä oli sodan jälkeen vähän hukassa.

Hänellä ei ollut silloin neljä vuotta sitten, kun he viimeksi näkivät toisiaan, mitään päämäärää tai suuntaa elämässään. Ei sillä, että Remuksellakaan olisi erityisesti ollut, mutta Neville oli yhdeksäntoista ja armottoman nuori, ja katsoi Remusta liian haaveilevan näköisenä, kun hän kuvitteli että Remus ei nähnyt tai katsonut takaisin.

Yhdessä vaiheessa tämä puhui takaisin Tylypahkaan menosta, mutta Remus ei tiedä painaako se edelleen toisen mieltä. Hän kysyy siitä ohimennen, kun he ovat ulkona kalassa, ja Neville menee vaikeaksi ja vastaa vain, että se ei ole tällä hetkellä oleellista.

---

Muutaman päivän päästä majakalle saavuttuaan Remuksen ihmissuteus alkaa käydä jälleen ajankohtaiseksi asiaksi: 8. päivä joulukuuta on täysikuun aika.

Remuksella on sudenmyrkkyjuomaa mukanaan, tietenkin hänellä on, mutta hän ei ole viettänyt täysikuuta kenenkään kanssa sitten Siriuksen kuoleman. Ja se on pelottavaa.

“Ehkä minä voin lukittautua ulkotasanteelle siksi aikaa”, Remus sanoo kaksi yötä ennen niin kutsuttua h-hetkeä. Siriuksella oli tapana kutsua sitä h-hetkeksi, ja hetken aikaa Remus ikävöi häntä niin kovasti, että tuntuu kuin hän olisi saamassa sydänkohtausta.

Neville katsoo häntä vähän järkyttyneen näköisesti. “Mutta sinähän olet käytännössä vaaraton täydenkuun aikaan?” hän sanoo.

“Minä olen aina vaarallinen”, Remus vastaa ja Neville hiljentyy.

Jee, lisää poikia! ^^ Söpöin mielikuva, Hermanni käpertyneenä Eemelin hupparin taskuun. :'''') Nimikin on loistava. Kuva tästä hetkestä oli ihanan kotoisa, istutaan sohvalla, tungetaan sipsiä suuhun, taustalla pyörii leffa, jota voi vähän seurata ja samalla höpistä turhia.

Sillä on kivat hymykuopat ja mä haluaisin vähän työntää peukaloni sinne ja pussata sen suuta.

Ihh, Eemelin pitää uskaltaa tehdä noin, kuulostaa supersöpöltä työntää sormet toisen hymykuoppiin.
Kiitos taas poikien söpöilystä. ^^

Terveisiä Kommenttikampanjasta!

Heti alkuun pahoittelen sitä, että tämä kommentti tulee näin myöhässä. Valitsin tämän tekstin heti kun nappasin sulta jotain luettavaa kampanjasta mutta kuten tavallista, elämä tuli tielle. Täällä nyt kumminkin ollaan!

En tiedä mitä odotin vai odotinko mitään, mutta nämä pääsivät kyllä yllättämään ja vain positiivisella tavalla. Kuvaat uupumista, kyynistymistä ja lannistumista niin tarkasti ja hyvin, että lukijana tunnen samaan aikaan myötätuntoa ja tunnistan nämä tunteet itsessäni. Erityisesti tuo tunne, että tämän ei pitäisi tuntua tältä, että kaiken pitäisi olla hyvin mutta et oikein uskalla myöntää edes itselleni että ei ole, tuntuu tosi tutulta ja raastavalta.

Toisessa raapaleessa käsittelet hienosti sitä, miltä tuntuu, kun ei koe itseään yhteiskunnan hyödylliseksi jäseneksi. Meihin on niin vahvasti iskostettu ajatus että kaikkien pitäisi jatkuvasti olla kokoaikatyössä että jos ei ole, alkaa helposti suorittamaan muita roolejaan ja kokemaan syyllisyyttä. Totuus on kuitenkin se, että nyky-yhteiskunta on paljon monimutkaisempi kuin se, mihin ainakin minut on kasvatettu, erityisesti työnteon osalta. Minua ilahdutti myös tuo huomio siitä, että vaikka on päässyt irti jostain hankalasta elämäntilanteesta, ei se tarkoita, että elämä on yhtäkkiä pelkkiä kukkasia ja linnunlaulua. Tilalle astuu herkästi sellaiset tunteet kuin hukassa oleminen, hyödyttömyys ja turtumus joka saa vallan kun enää ei tarvitse pinnistellä.

Viimeinen raapale taas on täynnä toivoa. Jos on pitkään ollut huonossa tilanteessa on ymmärrettävää ettei siitä ihan heti toivu mutta on kuitenkin mahtavaa, että pikkuhiljaa valoa alkaa kuitenkin näkyä tunnelin päässä.

Kiitos näistä raapaleista, olit upeasti onnistunut mahduttamaan pieneen sanamäärään paljon tunteita.

Linne

Etsin luettavaa Hunajaherttuan viimeiseltä sivulta ja bongasin tämän helmen erikoisen parituksen takia! En ole ikinä edes ajatellut parittaa näitä kahta toisilleen, vaikka molemmat kuuluvatkin lempihahmoihin, mutta tässä fikissä tämä tuntui maailman luonnollisemmalta paritukselta. Ron/Remus näyttää kirjoitettunakin hyvältä, lol.

Tämä oli ihana! Tässä oli juuri sellaista 2000-luvun fikkien tuntua, mikä on siis hyvä asia! Tosi nostalgista. :') Minuakin huvitti tuo suklaakohta ja Ronin epävarmuus/ujous oli aika suloista ja oli hyvin hahmolle uskollista, etenkin tuo punastuminen, hihi. Vähän nauratti, että Ron meni niin solmuun ruokapöydässä Remusta tuijotellessaan, että meinasi ihan tukehtua lihaklönttiin, mikä sekin tuntui hyvin ronmaiselta, lol.

”En minä pelkää sinua.”
”Sitä minä pelkäsinkin”, kuuluivat Remuksen sanat pimeydestä, jättäen jälkeensä vain hiljaisuuden.

Auts, voi Remus! Tämä oli minun lempikohtani fikissä. ♥︎_♥︎

Tykkäsin tästä! Kiitos, ehkä sinä jossain vaiheessa satut näkemään tämän kommentin! :--)