Anturajalka93: Mä voin sanoa, että melko lailla tiedän, miltä Inasta tuntuu. Tai siis tiedän sen, miltä tuntuu, kun ystävä pettää. Tässäkin taas huomaa, kuinka paljon Ina muistuttaa mua itseäni
Vaikka yleensä annan vähän liiankin helposti anteeksi, en minäkään olisi tuota kyllä aivan heti suostunut sulattamaan.
Silli: Tietysti sitä draamaa nyt pitää mukana olla, kun eihän tätä muuten kukaan jaksaisi (kaikkein vähiten minä itse..)
Ja kyllähän sitä nyt Inalta sitä sanavalmiutta ja pistävyyttäkin täytyy löytyä, vaikka hän nyt ehkä hieman ujompi onkin.
Natte: Joo, mennään yhdessä halaamaan Inaa
Rabastan oli niin hämillään tilanteesta, ettei osannut sanoa yhtään mitään (ja koska poikien ei kannata puuttua tyttöjen välisiin
kissatappeluihin riitoihin). Ja ehkä Cissy jossakin vaiheessa saa tietää. Ehkä. Sen näkee sitten.
Bea: Nonni, hyvin menee. Kyllä sä vielä itket (koska eihän nyt kukaan voi olla itkemättä!), ootapa vaan. Mä keksin vielä jotain tosi hienoa
Se oli tosissaan oikein Bellalle se kaikki, mitä Ina sanoi ja teki. Ja kaikki vielä täyttä totta. Kai.. Katsotaan, mitä jatkossa tapahtuu.
Giril: Joo, tajusin oikein hyvin, mitä tarkoitit tuolla. Itselle tulee myös välillä sellaista. Oi kamala, mä oikeasti vaan itketän (tai yritän itkettää) ihmisiä näillä mun teksteillä selkeestikin. Mutta ei se varmaan ole kovinkaan paha asia
A/N: Tästä luvusta ei minulla kai mitään erityistä sanottavaa ole, se on se seuraava vasta, mikä itseäni hieman pelottaa. Ja mun sängyllä makaa kissa, joka hankaa korvaansa. Se on melkein kuin Inan Trixie, mutta miespuolinen sellainen. Ja laiskempi. Ja enemmän pehmolelu
Seitsemästoista luku
Tiedän, mitä tunnenKun seuraavana aamuna heräsin, ensimmäinen havaintoni oli, ettei Bellatrix enää ollut lähelläni. Itse asiassa hän ei ollut enää edes koko makuusalissa, sen huomasin ylös noustuani. Vaihdoin nukkuessani rypistyneet vaatteeni toisiin ja lähdin sitten aamupalalle suureen saliin aivan yksikseni.
Kauaa en ehtinyt syödä, kun Andromeda tuli istumaan viereeni. Hän näytti hieman epäilevältä katsoessaan minua vaiti. Saatoin jo melkein arvata, mitä hänen päässään liikkui.
”Mitä on tapahtunut?” Andromedan kysymys osoitti päätelmäni tosiksi.
”Kuinka niin?” kysyin.
”Näytät vain niin masentuneelta ja surulliselta”, Andromeda sanoi.
”Minä en ole -” yritin.
”Kyllä sinä olet”, Andromeda totesi. ”Sen näkee sinun silmistäsi. Ei sillä, sinun silmäsi kylläkin näyttävät lähes aina surullisilta, mutta nyt sen todella huomaa, että olet surullinen.”
”Tiedätkö, missä Bella on?” kysyin.
”Bellako?” Andromeda hämmentyi. ”En kai... Hän tuli kyllä minua vastaan käytävässä, kun olin tulossa tänne, mutten sitten tiedä, minne hän meni. Sinänsä outoa, että hän ensinnäkin on hereillä jo näin aikaisin, teillähän alkaa kuitenkin tänään vasta kymmeneltä. Toisekseen outoa on, että... että...”
Andromeda vaikeni. Painoin pääni.
”Mitä teidän välillänne on oikein tapahtunut?” Andromeda kysyi. ”Oletteko te riidelleet tai jotakin? Kun Bellakin näytti olevan aivan maassa. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena. Mitä on käynyt?”
”Niin”, huokaisin. ”Me riitelimme eilen illalla. Todellakin riitelimme. En ole varmaan koskaan ottanut niin pahasti yhteen kenenkään kanssa. Ei edes se meidän tappelumme syksyllä ollut mitään tähän verrattuna. Olin vain niin vihainen – ja olen kyllä edelleenkin.”
”Mitä sitten tapahtui?” Andromeda kysyi. ”Jos siis vain saan kysyä ja jos vain tahdot siihen vastata. Ei sinun tietenkään tarvitse... ole pakko, jos et tahdo.”
”Hän petti minut”, sanoin mahdollisimman halveksivasti. ”Sain taas karvaasti kokea sen, että ihminen, josta olen pitänyt, jota olen luullut ystäväksi, tulee ja noin vain kylmästi, ilmeenkään värähtämättä, pettää minut.”
Andromeda kuunteli minua tarkkaavaisena pää kallellaan, kulmat aavistuksen verran kurtussa ja huolestunut ilme siroilla kasvoillaan.
”Saanko kysyä jotakin?” Andromeda kysyi.
”Toki”, sanoin.
”Oletteko te pari?” Andromeda kysyi. ”Olen hieman sellaisen käsityksen saanut. Ja huhuja kuullut.”
”Olimme”, totesin synkästi. ”Emme enää, emme nyt, kun hän niin kylmäverisesti petti minut. Kyllähän minä tiesin hänellä olleen suhteita ennen minua, mutta... En vain suostunut uskomaan, että hän voisi tehdä sen minulle. Mutta ilmeisestikin voi. Hän vain niin kovasti väitti rakastavansa minua ja vain minua. Olen aina ollut liian sinisilmäinen ja luottavainen toisten ihmisten suhteen. Nyt olen ehkä viimein oppinut sen, että minun pitäisi olla enemmän varuillani, etten saisi aina niin helposti luottaa. Mutta kun minä tahdon aina vain uskoa kaikista pelkkää hyvää.”
”Bella on sellainen”, Andromeda sanoi. ”Hän menee, eikä meinaa. Ei hän ajattele satuttavansa toista teoillaan tai sanoillaan. Kenen kanssa hänellä sitten oli suhde?”
”Rabastan Lestrangen”, sanoin hiljaa.
Andromedan leuka loksahti auki, hän tuijotti minua järkyttyneenä pitkän aikaa. Aloin tuntea oloni hieman vaivaantuneeksi ja sivusilmällä näin, kuinka Narcissa juuri saapui pöydän toiseen päähän yhdessä Rabastanin kanssa.
”Hänellä oli suhde Ra-” Andromeda aloitti, mutta vaiensin hänet. Nyökkäsin kohden Narcissaa ja Rabastania. Andromeda vilkaisi taakseen ja kumartui sitten minun puoleeni. ”Oliko Bellalla suhde Rabastanin kanssa?” hän kuiskasi. ”Oletko tosissasi?”
”Olen”, vakuutin. ”Näin heidät eilen illalla yhdessä käytävällä. Olivat niin tiukasti kietoutuneina toisiinsa, etteivät edes nähneet maailmaa ympärillään.”
”Mutta Cissy...” Andromeda yritti.
”Sitähän minäkin Bellalle sanoin”, tokaisin. ”Hän pilaa samalla paljon muutakin, hän pilaa Cissyn onnen. En voi vain millään hyväksyä tätä.”
”En minäkään”, Andromeda sanoi. ”Cissy ansaitsee paljon parempaa kuin Rabastanin. Ei, minä en voi käsittää, miksi Bella tekee tällaista. Eikö jo riitä, että hän satuttaa sinua? Täytyykö vielä Cissynkin onni pilata? Jonkun pitäisi saada Bella tajuamaan, kuinka paljon tällainen oikeasti satuttaa. Jonkun pitäisi antaa hänelle opetus.”
”Toivon totisesti, että opetuksen hän vielä joskus tulee saamaan”, totesin. ”Toivon jonkun joskus tulevaisuudessa satuttavan häntä niin paljon, että hän tajuaa, miltä se tuntuu.”
”Sinä et ole nyt kunnossa, et todellakaan”, Andromeda sanoi. ”Sinä et ole koskaan ennen tahtonut, että jotakuta sattuisi.”
”Minä en tahdo nähdä häntä”, tokaisin.
”Pidä tämä päivä omaa lomaa”, Andromeda ehdotti. ”Käyt vain ilmoittamassa Kuhnusarviolle olevasi sairaana. Ei se pahastakaan voi olla.”
”En minä tahdo valehdella”, totesin.
”Se olisi vain sinun omaksi parhaaksesi”, Andromeda sanoi. ”Tee se. Itsesi vuoksi, Ina. Minä pyydän. Sinun täytyy nyt saada hieman omaa aikaa.”
”En minä tahdo yksinkään jäädä”, totesin.
”Minä jään sinun kanssasi, jos tahdot”, Andromeda lupasi.
”Tekisitkö sen tosiaan?” kysyin ja kohotin katseeni tytön silmiin.
”Tekisin”, Andromeda vakuutti.
”Hyvä on sitten”, myönnyin. ”Käyn ilmoittamassa olevani vaikka kuumeessa.”
”Etkö aio syödä?” Andromeda kysyi.
”En”, pudistelin päätäni. ”Ei minulle maistu nyt mikään.”
”Ymmärrän”, Andromeda sanoi. ”Minä tulen sinun kanssasi. Täytyyhän minullakin olla jokin selitys sille, etten tule tänään istumaan yhdelläkään tunnilla.”
Nousimme ylös ja menimme opettajien pöydän luo, jossa professori Kuhnusarvio juuri lopetteli aamiaistaan. Meidät nähdessään hän kohotti katseensa.
”No?” professori kysyi. ”Mitäs neidit?”
”Me vain...” Andromeda sanoi. ”Ajattelimme vain tulla ilmoittamaan, ettei kumpikaan meistä ole tänään aikeissa mennä tunneille, sillä meillä taitaa olla hieman kuumetta.”
”Niinkö?” Kuhnusarvio epäili. ”No mutta eihän sille sitten voi mitään. Menkää lepäämään täksi päiväksi niin ehkä jo huomenna olette taas kunnossa. Käykää sairaalasiiven kautta. Kenties Poppylla on antaa teille jotakin lääkettä.”
”Kiitos, mutta eiköhän tämä mene ohitse pelkällä levolla”, Andromeda sanoi. ”Ei tämä kuitenkaan niin vakavaa ole.”
”Selvä”, Kuhnusarvio totesi. ”Pikaisia paranemisia.”
”Kiitos”, sanoin ja sain huulilleni vaisun hymyn.
Lähdin Andromedan jäljessä pois suuresta salista ja seurasin häntä tyrmien kautta oleskeluhuoneeseen ja makuusaleihin vievälle käytävälle.
”Ehkä sinun kannattaisi tosissaan mennä nukkumaan”, Andromeda sanoi.
”En minä halua”, totesin. ”Ei minua edes nukuta ja tällä hetkellä tahdon kaikkein viimeisimpänä nukkua. Silloin minä joutuisin olemaan yksin.”
”Tahdotko sinä puhua jostakin?” Andromeda kysyi.
”Tule”, pyysin, ja Andromeda seurasi minua makuusalin puolelle. Kävin sängylleni istumaan, Andromeda tuli viereeni. Välittömästi kissani Trixie hyökkäsi esiin Bellatrixin sängyn alta, hyppäsi meidän väliimme ja käpertyi siihen kerälle nukkumaan.
”No hei vaan sinullekin”, tokaisin. ”Siitä onkin aikaa, kun olet viimeksi nukkunut minun sängylläni.”
”Missä Trixie sitten yleensä nukkuu?” Andromeda ihmetteli.
”Bellan sängyllä”, totesin synkästi, ja hetkellinen hiljaisuus lankesi välillemme.
”Tahdotko sinä puhua siitä?” Andromeda kysyi hiljaa katse tiukasti peitossani. ”Ei sinun tietenkään ole pakko, jos et tahdo, jos sen ajatteleminen tekee pahaa. Mutta melko usein puhuminen auttaa, sen olen huomannut. Kun ei itse sitten enää tarvitse kantaa kaikkea sisällään. Sinä siis näit heidät yhdessä käytävällä eilen illalla?”
”Niin”, myönsin. ”Ja kuinka ollakaan sain ehkä hieman päälle puoli tuntia aiemmin kuulla varoituksia asian suhteen, mutten ottanut niitä kuuleviin korviini.”
”Kuka sinua sitten varoitti?” Andromeda kysyi.
”Pikemminkin ketkä”, korjasin. ”Chloe, Nicola ja Melissa. He sanoivat, ettei minun kannattaisi luottaa, että kuitenkin joku päivä löytäisin Bellan jostakin Rabastanin kanssa. He olivat oikeassa, niinhän minä tein vain puolta tuntia myöhemmin. Kuka on Andreas Hughes?”
”Melissa Guillaumen entinen poikaystävä”, Andromeda kertoi. ”Viime vuodelta. Huhujen mukaan tällä oli jotakin peliä Bellan kanssa ja sen vuoksi jätti Melissan. En kuitenkaan sitten tiedä siitä sen enempää. Joka tapauksessa Melissa ystävineen ilmeisestikin kantaa siitä edelleen kaunaa Bellalle, vaikkei varmaan itsekään tiedä todellista syytä sille, miksi hänet jätettiin.”
”Tiesivätköhän he jotakin?” kysyin. ”Bellasta ja Rabastanista tarkoitan. Kun he tuntuivat olevan siitä niin varmoja varoittaessaan minua.”
”Mahdollisesti”, Andromeda sanoi. ”He eivät ehkä tahtoneet, että sinulle kävisi sama kuin Melissalle. Melissahan murtui aivan totaalisesti viime keväänä jouduttuaan jätetyksi. Minä en tahdo edes kuvitella... Cissy parka...”
”Niin”, huokaisin hiljaa. ”Hänelle pitäisi varmaan kertoa, hänellä on oikeus tietää.”
”Niinhän hänellä on”, Andromeda myönsi. ”Mutta minä en tahdo oikeasti edes kuvitella hänen reaktiotaan. Cissy on niin herkästi satutettavissa, hän on vielä niin pieni. Ja hän ansaitsee parempaa. Minä kerron Cissylle jossakin vaiheessa, ellei joku ennätä ennen minua.”
”Teepä niin”, kehotin.
”Mutta Bellalla ei ole mitään oikeutta tehdä näin”, Andromeda tokaisi. ”Ei yhtään mitään oikeutta. Hän satutti sillä sinua, hän satuttaa Cissya, hän satuttaa kaikkia ja karkottaa käytöksellään kaikki ihmiset ympäriltään. Hän tulee tulevaisuudessa saamaan itselleen takuulla lukemattoman määrän vihollisia tuolla asenteella. Vain niin... niin raivostuttavaa. Minun tekisi mieli tällä hetkellä vain mennä ja kuristaa hänet. Bellalla on aina ollut todella voimakas vaikutus Cissyyn, hän tietää sen itsekin ja nyt... Minä en voi uskoa tätä.”
”En minäkään”, sanoin hiljaa. ”Kuvittelin voivani luottaa häneen. Siinä se sitten taas nähtiin. Aina kun opin luottamaan, minut petetään. Toisin sanoen minun ei kannata enää edes yrittää luottaa yhtään keneenkään täydestä sydämestäni.”
”Eivät kaikki ole sellaisia”, Andromeda sanoi. ”Kaikki eivät petä tai puukota selkään. Joku päivä sinä tulet vielä sen huomaamaan, minä tiedän sen.”
”Ehkä niinkin”, myönsin. ”Sen uskominen on vain niin kamalan vaikeaa. Minut on petetty liian useasti.”
”Ymmärrän”, Andromeda sanoi. ”Sinä tarvitset nyt halauksen.”
Sen sanottuaan tyttö kiersi kätensä ympärilleni. Vastasin halaukseen, laskin pääni Andromedan olkapäälle ja olin siinä mitään sanomatta. Ajatukset ja tunteet heittivät kuperkeikkaa päässäni, enkä saanut niistä millään kiinni.
Jonkin ajan kuluttua makuusalin ovi kävi. Laskin irti Andromedasta ja vetäydyin kauemmas. Bellatrix asteli näkyviin, vilkaisi nopeasti meitä, haki koululaukkunsa ja poistui sitten sanaakaan sanomatta huoneesta. Hänen kadottuaan jälleen näköpiiristäni, katsoin pitkän aikaa ovea, joka oli painunut kiinni hänen takanaan. Maistoin kyynelten suolaisen maun suussani ja siinä samassa tunsin kuumien karpaloiden putoilevan poskilleni. Andromeda huomasi sen ja kietoi kätensä uudestaan ympärilleni, silitteli rauhoittavasti pitkälle selkään valuvia suortuviani.
”Ei mitään hätää”, hän kuiskasi. ”Ihan rauhassa vaan. Sinulla ei ole yhtään mitään hätää.”
Jonkin aikaa Andromeda joutui kuiskimaan hiljaisia sanoja korvaani ennen kuin onnistuin edes jollakin tavoin rauhoittamaan itseni. Pyyhin kiukkuisena kyyneleet kaapuni hihaan ja käperryin kuin turvaa hakien Andromedan vierelle.
”Onko jo vähän parempi?” Andromeda kysyi, ja nyökkäsi lyhyesti. ”Hyvä niin. Sinulla ei oikeasti ole mitään hätää. Sinä et ole tehnyt yhtään mitään väärin, tämä ei todellakaan ole sinun vikasi. Kai sinä uskot sen?”
Nyökkäsin uudestaan. Andromeda kietoi käsiään tiukemmin ympärilleni, eikä suostunut päästämään irti pitkään aikaan. Lähestulkoon koko sen päivän vain istuimme sängylläni, juttelimme ja olimme hiljaa, koetimme ymmärtää maailmaa. Vasta siinä vaiheessa, kun kello alkoi lähestyä kahdeksaa illalla, tajusimme, että voisi ehkä olla hyvä syödäkin jotain. Suuntasimme siis kohti suurta salia iltapalalle. Tyrmien käytävällä Bellatrix tuli meitä vastaan, mutta ohitin hänet kuin hän olisi ollut ilmaa. En silti voinut kieltää, etteikö minuun olisi sattunut nähdä häntä. Silti parhaani mukaan koetin olla välittämättä.
”Ehkä minä nyt menen tosissaan nukkumaan”, sanoin, kun olimme saaneet jotakin suuhumme ja kävelimme takaisin kohden tyrmiä.
”Voisi tehdä sinulle ihan hyvää”, Andromeda totesi. ”Olet takuulla aivan hirvittävän väsynyt tästä kaikesta. Ja taidan minäkin mennä suoraa päätä vain nukkumaan. Mehän siis kiltisti lepäsimme koko tämän päivän.”
”Niinhän me teimme”, hymähdin vaisusti. ”Ja minulla särkee päätä.”
”Voi sinua”, Andromeda sanoi. ”Ehkä sinun sitten on tosiaankin paras mennä vain nukkumaan.”
”Niin”, myönsin ja huomasin meidän saapuneen oleskeluhuoneemme ovelle. ”Puhdasverinen.”
Ovi heilahti auki ja astuimme sisään. Välittämättä oleskeluhuoneen melusta suuntasin askeleeni makuusaleihin vievään käytävään. Sivusilmällä näin Narcissan ja Rabastanin istuvan seinän vierellä. Se teki minulle niin pahaa, että peitin silmäni ja juoksin suoraa päätä makuusaliin toivottamatta Andromedalle edes hyvää yötä. Vain hetkeä myöhemmin, kun istuin sängylläni hengittäen syvään, Andromeda kuitenkin pujahti sisään.
”Kaikki hyvin?” hän varmisti.
”Kaikki hyvin”, totesin. ”Ei tässä mitään enää, teki vain niin pahaa katsoa heitä. Mene vain nukkumaan, kyllä minä pärjään.”
”Varmasti?” Andromeda kysyi.
”Varmasti”, vakuutin, mutta siitäkin huolimatta tyttö tuli luokseni ja halasi minua vielä kerran. ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Andromeda sanoi. ”Nuku hyvin.”
Ja sitten hän poistui. Minä pukeuduin yömekkooni ja olin jo menossa nukkumaan, kun jokin viereisellä pedillä kiinnitti huomioni.
Bellatrix makasi kyljellään sängyssä, paksu täkki ulottui juuri ja juuri peittämään hartiat. Silmät olivat painuneet kiinni, ja hän hengitti tasaisen rauhallisesti. Kissani Trixie oli vallannut tytön vierestä sen paikan, jossa minä tavallisesti olin nukkunut.
Menin Bellatrixin sängyn vierelle aikomuksenani kantaa kissa omalle pedilleni. Trixie kuitenkin hermostui, kun se herätettiin kesken unien. Se sähisi ja raapaisi minua kipeästi käteen, jonka jälkeen jälleen käpertyi kiinni Bellatrixin kylkeen.
”Ole sitten siinä, typerä katti”, tokaisin. ”En minä sinua olisi kaivannutkaan viereeni nukkumaan.”
Menin omalle pedilleni, vedin sänkyverhot kiinni ja kiskaisin peiton kiukkuisena leukaan asti. Painoin pääni tyynyyn, mutta pyörin levottomasti sängyssäni vielä parin tunnin ajan ennen kuin onnistuin viimein nukahtamaan.
