Luihuisenvihreää | S | Sirius/Remus | oneshot | Velhojen perhepotreetti & Vuodenajat

[DulzGraham]

Kirjoittaja: Duzku
Beta: Eräs ystäväni
Ikäraja: S
Genre: Angst (lievä), pienoinen fluff
Paritus/Hahmot: Sirius/Remus
Vastuuvapaus: Tosiaan, jos omistaisin Potterit, niiden sisällöstä kaksikymmentä prosenttia enemmän olisi poikarakkautta. Mistä voitte päätellä, että ei, en omista kerrassaan mitään Rowlingin kynäilemästä tunnistamaasi, enkä saa tästä rahallista korvausta. Omistan vain oman mielikuvitukseni ja kirjoitusjälkeni.

Summary: Angst. Koirantähti kaipaa Kuutamoa niin että henki meinaa mennä

A/N:

Haasteisiin Velhojen perhepotreetti 3.0 ja Vuodenaika-haasteen kakkosvolume
Sirius ja talvi

Tästä pidän henkilökohtaisesti. Tunnelma ja yksi suosikkipareistani – mikä olisi parempaa?
Varastin tunnelman siitä hetkestä, kun eräänä saunailtana katsoin ulos huuruisesta pukuhuoneen ikkunasta. Huuru taittoi värejä valkoisesta valosta ja oli kuin luotu tähän tarkoitukseen.
Aihe taas kerran monesti kaluttu, kuten Potterfandom-puolella tuppaa olemaan, mutta mitäpä siitä, kirjoitustapahan muuttaa itse tekstiäkin paljonkin.

Mutta olkaa hyvät! Inspiroivana kappaleena Beethovenin Kuutamosonaatti. Jotenkin vain sopii tähän.






Luihuisenvihreää



Sirius tajusi, kuinka kauniilta maailma näytti lumisen vaipan alla. Todella kauniilta. Siis – kun puissa oli lunta ja jäätä ja sitä kaikkea.

Hän seisoi pimeän makuusalin ikkunassa ja katsoi lähes täyttynyttä kuuta. Ikkuna oli huurussa Jamesin vesileikkien jälkeen. No, okei, Sirius oli leikkinyt märkää koiraa vielä puoli tuntia sitten.

Sirius aivasti ja hieraisi hiuksiaan vihreällä pyyhkeellä. Sillä, jonka hän oli saanut kahden vuoden takaisena jouluna Bellatrix-serkultaan. Rakkaalta, ihanalta serkultaan, jolla saattoi olla makua kodintekstiilien saralla.

Hyvä on, Remus oli pitänyt siitä pyyhkeestä.

"Mitä, se on Luihuisenvihreä", James oli kauhistellut nenä pystyssä ja jalat katossa maatessaan Siriuksen vaatepinossa ensimmäisenä iltana loman jälkeen.

"Luihuisenvihreä?" Matohäntä oli pudonnut sänkynsä päädystä silkasta säikähdyksestä.

"Luihuisenvihreästä tulee heti mieleen katalat käärmeet, pimeät kiroukset ja shampoopula", James oli valistanut. "Sinuna heittäisin sen paluupöllöllä sille nartulle."

"Se on pullonvihreä", Kuutamo oli puolustanut kantaansa. "Revontulivihreä. Tai ehkä ennemminkin märkää, sinertävää sammalta –"

Remus oli vaiennut huokaisten Jamesin röhönaurun leikkaamana. Siriusta oli satuttanut loukaantuneisuus ja alistuneisuus Remuksen kireissä selkälihaksissa ja väsyneissä silmissä.

"Se on sinisammalta", Sirius oli huutanut Jamesille, heittänyt pyyhkeen yllättyneen Remuksen syliin  ja syöksynyt maassa sätkivän Jamesin päälle.

Mutta pointti oli se, että pyyhe oli siinä Remuksen takia.

Kuu loisti korkealta lumisen linnan yltä, heijastui jääpuikoista ikkunalaudoissa ja rännikouruissa ja gargoileissa ja heitti viimeisen silauksen sirottelemalla hyppysellisen kimaltelevaa glitteriä kaiken ylle. Kaikki oli kaunista, kaikki näkyi sumeana huuruisen ikkunan läpi ja sai Siriuksen nojaamaan sanattomana otsaansa ikkunalasiin ja sulkemaan lopulta silmänsä.

Hän ei ollut kylmän ilman koira.

Ei kylmyys häntä haitannutkaan. Mutta enemmän hän piti kesästä, tarkemmin sanottuna siitä ajasta kesän ja syksyn välissä, kun voi jo nukkua öisin liimaantumatta lakanoihin kiinni.

Kuutamo sanoi, että oikeasti oli kaksitoista vuodenaikaa. Jokaisen vuodenajan pystyi jakamaan tyyliin alku-, keski- ja loppukesä, ja Siriuksen lempivuodenaika saattoi olla loppukesä. Tai ehkä alkusyksy, ehkä, hän ei ollut varma.

Yhtäkkiä Sirius kaipasi Kuutamoa. Kovasti.

Hän kiipesi ikkunalaudalle, käpertyi pieneksi mustaksi keräksi kuunvaloon ja tärisi siinä yksin. Vihreä pyyhe putosi käsistä lattialle ja jäi säälittävän pieneksi mytyksi punasävyiseen makuuhuoneeseen. Edellisestä huispausottelusta kidnapattu sieppi humisi hetken Siriuksen vieressä, kuin lohduttaen tai pilkaten tai miten vain, mutta jotenkin se sai Siriuksen miettimään, miltä tuntuisi, jos makuuhuone olisikin vihreä. Jos se edelleen olisi Rohkelikkojen seitsemännen luokan poikien makuusali, mutta silti vihreä. Olisiko se niin hiivatin paha?

James huutaisi taas Luihuisenvihreää ja sanoisi sen kuin se olisi erittäin inhottava erisnimi. Luihuisenvihreä. James katsoisi häntä loukkaantuneena ja kysyisi kiertotietä Siriuksen lojaalisuuksista omia sukujuuriaan ja tupakavereitaan kohtaan. Ja Kuutamo manaisi Sarvihaaran vaiennusloitsulla ja kysyisi Siriukselta anteeksi. Niin hiljaa, ettei edes Matohäntä kuulisi, vaikka sillä tuntuikin olevan korvat kaikkialla.

Ikkunalaudalla tuntui yksinäiseltä. Makuusali haisi kylmyydeltä ja hienoisesti savulta, kamiinoissa hiipuvilta hiililtä ja kuivuudelta ja viimeiseksi mustaherukoilta. Mustaherukka taisi olla Remuksen shampoota. Sirius paleli, vaikka oli kääriytynyt villahuopaan. Punainen sekin.

Kelmeä kuunvalo sattui niin pahasti, että Sirius mietti, olisiko se niin paha hiipiä yhdeksi yöksi Jamesin viereen nukkumaan. Yhdeksi yöksi vaan. Hoippua varpaillaan ohuen, kylmän hiljaisuuden läpi, raottaa verhoa ja käpertyä peiton alle ihan toiseen kiinni.

Tänä yönä James sentään oli makuusalissa. Normaalisti Sarvihaara olisi ollut Lilyn kanssa jossain muualla, etsinyt tähtitornissa näitä samoja tähtikuvioita mitkä kyllä näki tästä ikkunalaudaltakin. Sirius tunsi itsensä joskus aivan liian yksinäiseksi. Harvoin se tosin iski tällä tavalla.

Remusta oli ikävä...

Hän sulki silmänsä, taas, ja tiesi olevansa tyhmä. Remus tulisi kohta, se vain viipyi jossain, eikä kuukaan ollut vielä pariin yöhön täysi.

Silloin Sirius säikähti hipaisua, pientä kosketusta olkapäässään, ja putosi lattialle. Hän haparoi ilmaa pudotessaan, raapi rystysensä kiviseinään ja päätyi vilttiinsä sotkeutuneena Remuksen jalkoihin.

Kuutamo seisoi siinä. Hymyillen pienesti, kumartuen, suoristuen taas ja hymyillen – se oli kaunein hymy koko maailmassa.

Remus ojensi kätensä ja Sirius nosti omansa vastaan, antoi Remuksen vetää hänet ylös ja he seisoivat siinä. Seisoivat, ja seisoivat – käsi kädessä, sillä Sirius ei tahtonut missään vaiheessa päästää irti. He olivat molemmat siinä, Kuutamon pitäisi aina olla siinä, vähintään käden mitan päässä, jotta Sirius voisi varmistaa, ettei ollut yksin. Sinänsä kohtuuton vaatimus.

Tänä yönä se ei olisi kohtuuton vaatimus, Sirius tiesi Kuutamon vetäessä hänet syliinsä. Tänä yönä Kuutamo olisi tässä vain ja ainoastaan häntä varten.

Sirius lämpeni kuutamopakkasilla vain näistä Remuksen lohduttavista suudelmista.

[Daran]

Vuoroin vieraissa

Tämä oli kieltämättä oikein kiva, tunnelmoiva pätkä. Pohdiskelevakin. (Siriukselle toisaalta epätyypillistä, mutta kyllä se Kuutamo saisi minutkin mietiskelemään ties vaikka mitä...)

Tämä kohta oli erityisesti mieleeni:

mutta jotenkin se sai Siriuksen miettimään, miltä tuntuisi, jos makuuhuone olisikin vihreä. Jos se edelleen olisi Rohkelikkojen seitsemännen luokan poikien makuusali, mutta silti vihreä. Olisiko se niin hiivatin paha?

Siinä jotenkin kulminoitui sellainen kamppailu, jota itse uskon Siriuksen - ja varmasti muidenkin sukuperinteitä rikkoneiden - mielessä välillä käytävän. Eli että onko ne erot sitten niin suuria, syvältä luotaavia ja merkityksellisiä, kuin mitä helposti kuvitellaan? Ja muutenkin, kyllähän Tylypahka on aika hanakka luokittelemaan ja lokeroimaan ihmisiä… Jos nyt koko Rowlingin luoma maailmakin. Hienoa, että Sirius osasi hiukan kyseenalaistaa sitä asetelmaa.

Lopetus, ääh… Toisaalta siis kyllä söpöinen, mutta toisaalta ehkä liiankin. No, onhan se niinkin, ettei tässä elämässä oikeastikaan ole mitään hienovaraisia siirtymiä tunnelmasta toiseen, mutta jotenkin se kokonaisuus mun mielestä hiukan rikkoontui siinä. Pieniä vikoja silti. Ehkä vain makuasioita myös.

Niin joo, ja ainakin itse näin tässä selkeän jatkumon siihen sinun "Omenanraakileita jne…" -tekstiisi. Samantyylinen, ja tosiaan hyvällä tavalla. Eli, kiitoksia tästä tunnelmapalasta

[DulzGraham]

Daran,
Kiiitoksia!! <3

Totta, tyylihän muuttui jonkin verran siinä, kun Kuutamo säikäytti Siriuksen ulos nahoistaan. Mutta tavallaan tahdoin sanoa, että kaikessa on hyvät puolensa ja että kaikki päättyy lopulta hyvin vaikkei loppuisikaan, ja koska se vain muotoutui sellaiseksi. Remus tahtoi tulla lohduttamaan juuri sillä hetkellä, kuin olisi tiennyt Anturan mielialan. Varmasti tavallaan tiesikin :3

Kuulostaa vähän turhan lattealta selittelyltä, varsinkin nuo hyvät loput ja hyvät puolet... Mutta kun siis, olen kirjoittanut ihan liikaa (omalle herkälle mielelleni liikaa (herkkä mieli??:'D)) angstia, ja kun elämässä tapahtuu nyt niin paljon, että täytyihän edes Siriuksella olla joku pelastuspoiju suurella vihreällä merellä. Jokainen kun tarvitsisi omansa.

Okei, yritin oikeasti välttää liikaa tahmeaa siirappia ja toisaalta myös liikaa mustia varjoja, tasapainottelin veitsenterällä ja siirappi taisi leikata haavan. Ja kai se on makuasia. Aavistuksen tummaa siirappia se kuitenkin on.

On totta, että Rowling loi maailman, jossa lokerot näyttävät olevan hyvin kaukana toisistaan. Se on myös totta, mutta se, minkä itse tavallaan olen oppinut, on se, etteivät erot koskaan loppujen lopuksi ole suuria, ei ole suuria ylityksiä, ei suuria surmanloikkia ja rajoja, ja kaikki, sekä rajat että rajattomuus johtuvat siitä, että jokainen kokee kaiken eri tavalla. Samasta puusta me kaikki kuitenkin ollaan, ja tämä menee jo turhankin filosofiseksi

Tavallaan tämä jatkaakin tarinaa siltä kesältä seuraavaan jouluun, vaikka oneshot onkin. Saatoin viitata myös James/Siriukseen.. Tulkinnanvaraista. Sekin.

Kiitos kommentista! Arvostan! <3
Vaikka vastaus onkin tämmöistä pikkuisen höpöä selittelyä... :>

-Duzku

[Letizia]

Todella kauniilta. Siis- kun puissa oli lunta ja jäätä ja sitä kaikkea.

Siriuksen 'runolliset' pohdinnat olivat aikas söpöjä. ;> Pidän kovasti tällaisesta miettiväisestä Siriuksesta, joka vääntää ja kääntää asioita päässään eikä oikein tunnu pääsevän itsensä kanssa yhteisymmärrykseen, onko pahempi/parempi pitää Bellatrixin antama pyyhe vaiko pitää se Remuksen takia.

Tulkitsin tässä olevan Siriuksen päässä myös vähän jahkausta Remuksen ja Jamesin välillä. Ei välttämättä romanttisessa mielessä jälkimmäinen, vaan siinä mielessä että hän oli tottunut menemään Jamesin kanssa samaa latua. Nyt yksi pahuksen pyyhe nousi keskiöön pohdinnassa siitä että miten voimasuhteet menevät. Sirius, toisin kuin James, lienee kuitenkin joutunut pohtimaan lojaliteettejään (perheelleen) jo ennenkin. Onneksi Remus sentään yrittää muistuttaa tälle poppoolle, että on olemassa muitakin vihreän sävyjä kuin luihuinen!

Tykkäsin myös maininnasta, että Peterillä tuntui olevan korvat kaikkialla - eipä häntä paljon tässä tekstissä näkynyt, mutta tosiaan, paikalla hän on.

Tähän sopi mainiosti rento puhekieli (kuten tyyliin ja pointti), mutta glitteriä gargoileissa kyllä vähän vierastin. En oikein osaa selittää, mutta minusta se kuulostaa kovin 2000-lukulaiselta ja tyttömäiseltä Siriuksen suuhun. :D

He olivat molemmat siinä, Kuutamon pitäisi aina olla siinä, vähintään käden mitan päässä, jotta Sirius voisi varmistaa, ettei ollut yksin.

Eiks tämä olisi "korkeintaan" tai "enintään" käden mitan päässä? Vähintään kai tarkoittaa, että kädenmitan päässä tai kauempana, ja eihän Sirius sitä tarkoittanut. : )

Remusta oli ikävä...

Ihana, mainio kolmoispiste. :> Söpöyden lajissa tykkäsin tästä enemmän kuin lopetuksesta, mutta söpöilyn aste on toki makuasioita. Vuodenaikahaastetta oli minusta tässä käytetty mukavasti: talvea ei pyöritelty puheessa koko ajan mutta se oli läsnä, oli pimeä ja kylmä ja siihen kietoutui myös tämä ikävän tunne.


// Jep, mielipidekysymys toki, ei missään nimessä tarvitse kiistellä moisesta. :> Ja vaikka "glitter" tuntui minusta kaukaiselta 70-luvun brittiläisessä sisäoppilaitoksessa, niin kyllähän Sirius varmasti tiesi David Bowiet ja muut. :D

[DulzGraham]

Yritin turhan kauan kerätä aikaa ja voimia vastata ja päätin, ettei sopivampaa hetkeä olekaan kuin missä tahansa milloin tahansa.

Ihan ensiksi kiitos, Letizia!

Kommenttisi oli piristävä ja mukava. Glitterin puolustukseksi on pakko sanoa, että itselleni siitä tulee ensimmäisenä mieleen 70-luku ja ystävälleni 50-luku, mutta se nyt on niin mielipidekysymys, että riiteleminen olisi täysillä aivan tuhottoman turhaa ja tyhmää.

Tuosta vähintään käsivarrenmitasta en tiedä ja aloin miettiä sitä oikein urakalla, mutta sitten kallistin päätäni, että naaah, suhteellista(?) ja päätin, että se voi olla millä tahansa noista mainitsemistasi ja tarkoittaa silti samaa, vähintään käsivarren mitan päässä eikä mikrometriäkään kauempana.

Ja Matohännästä- eikö hän ole juuri tällainen? Paikalla, aina kuulemassa, mutta huomaamaton, ja juuri näistä syistä pimeän Lordin vakooja ja liittolainen... Ei siksi, että olisi pätevä tai millään tavalla urhea, osaava tai edes pelottava, vaan siksi, että on likainen, hyväkuuloinen ja ignoorattu rotta.

Mutta anyway, tykkäsin, että pidit. Thanks.

-Duzku

[Mariaxoxo]

Terveisiä kommenttikampanjasta!:)

Alunperin valkkasin sun listauksesta just tän tekstin parituksen sekä nimenkin takia.

Vaikka nyt onkin kesä ja talvi tuntuu jo ajatuksenakin hyvin kaukaiselta, onnistuit kuitenkin luomaan tähän hyvin talvisen tunnelman. Melkein jo aloin kaivata talvea...

Täytyy sanoa, etten ole kovin montaa ficciä lukenut kelmeistä nuorina (en itsekään oikein tiedä miksi), mutta tykkäsin kovasti, miten tässä oltiin huomioitu kaikki kelmit ja muutamilla lauseillakin onnistuttu tuomaan jokaisen oma luonne esiin, eikä oltu keskitytty vain Siriukseen ja Remukseen.

Tykkäsin kovasti myös tuosta Siriuksen mielessään käymästä kamppailusta, jota James ei aivan ymmärtänyt, vaikka Siriuksen paras kaveri onkin... Tykkäsin kamalasti myös tuosta Bellatrix-serkulta lahjaksi saadusta pyyhkeestä, tosi kiva yksityiskohta!

Lyhyesti sanottuna tykkäsin kyllä tästä ficistä ja kirjoitustyylistäsi, vaikka joissakin kohdissa tuntuikin, etten aivan ymmärtänyt kaikkea, mutta ehkä se oli kiinni ihan vain minusta itsestäni

[DulzGraham]

^^Kiitos, Mariaxoxo<3

Talvea mä oon tähän kesän keskelle toivonu aina näitten helteiden alkamisesta lähtien, hyi olkoon mä vihaan tätä henkeä ahdistavaa kuumuutta... Yök...

Kiitos kommentista (mun aivot kiehuu, vastaus jää tyngäksi), ihana kun tykkäsit<3 Se on aina pääasia, että joku tykkää<3

[irojuttu]

Hui, miten nättiä ja tunnelmallista. Mun pitää kasata itseni.

Eksyin tänne stalkkaamaan oman ficcini kommenteista, ja tän nimi kiinnitti mun huomion. Se on jotenkin niin simppeli ja nätti, ja heti kun näin otsikossa tuon vuodenaikahaasteen, toivoin talvea. Sirius ja talvi sopivat jotenkin tosi hyvin yhteen, ja talvihan sieltä tuli.

Kuten joku muu tuolla aiemmin sanoikin, tykkään tosi paljon tästä sun vähän pohdiskelevammasta Siriuksesta. Tosi monesti näkee sitä, että Siriuksen hahmoa yksinkertaistetaan ficeissä ihan reippaasti, ja sellaisesta jää aina vähän katkera maku suuhun. Tykkään varsinkin kaikenlaisista Rohkelikko/Luihuinen -moraalipohdinnoista. Ehkä siksi lemppariksi jäi tämä:

mutta jotenkin se sai Siriuksen miettimään, miltä tuntuisi, jos makuuhuone olisikin vihreä. Jos se edelleen olisi Rohkelikkojen seitsemännen luokan poikien makuusali, mutta silti vihreä. Olisiko se niin hiivatin paha?

Olisiko se niin hiivatin paha? Siis apua, mua alkaa ihan itkettää. Ihanat myös nuo sinisammaleet ja pullonvihreät, varsinkin tuo revontulivihreä. Mulla on varmaan joku juttu väreihin.

Miksi mä kirjoitan näin sekavia kommentteja? Kiitos tästä joka tapauksessa, tykkäsin jättejättemycket.

[lurikko]

Jee, onpas kiva tunnelmallinen pieni ficci

Siis- kun puissa oli lunta ja jäätä ja sitä kaikkea.

Heti alussa ilahduin tästä kohdasta, tuo ja sitä kaikkea on niin hauskan puhekielinen ja rikkoo just sopivasti sellaista hyvin kaunista ja seesteistä ja hitusen melankolista tunnelmaa, jota rakennat jo ihan heti ekassa kappaleessa.

Ikkuna oli huurussa Jamesin vesileikkien jälkeen. No, okei, Sirius oli leikkinyt märkää koiraa vielä puoli tuntia sitten.

Ja sitten tällä hihittelin ihan ääneen  Ihana Sirius, syyttää ensin Jamesia vesileikeistä, loistava sana sekin, sopivasti herää kysymysmerkkejä mieleen että mitä on ne teini-ikäisten vesileikit, ja sitten, ah, pisteet sulle tuosta että Sirius onkin itse leikkinyt märkää koiraa!! Vieläkin naurattaa se Tässä kohdassa olin jo ihan fiiliksissä tästä ficistä.

Tykkään myös värikeskustelusta, joka tuntuu jotenkin liittyvän siihen identiteettien hakemiseen ja myös ystäväporukan yhteenkuulumiseen, mutta kivaa ettei sitä hirveän tarkasti selitellä, se saakin jäädä vähän arvoitukseksi lukijalle. Myös tunnelmankuvaus ja Siriuksen haikeus kuvaillaan nätisti ja se välittyi kyllä ainakin mulle lukijana. Ajattelin jo ettei Remus ole läsnä tässä ficissä ollenkaan, mutta sitten olikin. Mä henkilökohtaisesti kaipaan Remuksen ja Siriuksen väleissä aina jotenkin sellaista äänetöntä konfliktia toisilta (ja ehkä itseltäkin) salattujen ihastumisten ja kaveruuden törmäillessä (mikä on kyllä vähän höpsöäkin, mutta se äänettömäksi jääneiden tunteiden ja todellisuuden välinen konflikti on mulle se R/S:n juttu). Jos oisin itse kirjoittanut tätä, oisin siis ehkä sulauttanut loppuun hitusen konfliktinpoikasta Mutta fluffisena loppukohtauksena tää on kauniisti kirjoitettu, herkkä ja tunnelmallinen. (Ja nyt kun uudestaan vilkuilen tuota niin ehkäpä Remus ja Sirius on jo yhdessä? Ainakin suudelmista on puhetta, ja jos ne tulisi tässä ihan uutena juttuna niin... aistisin sopivan kohdan kutkuttavalle konfliktille, hahaa.)

Niin ja mä säikähdin jo tuossa kohdassa kun Sirius olisi halunnut hiipiä nukkumaan Jamesin viereen, että eeei oliko tää Sirius/James -ficci Mutta ei se ollutkaan ja se kohta oli kyllä mielenkiintoinen sen lisäksi että se lähetti shipperi-minäni takajaloilleen, siinä jotenkin tulee kivasti esiin Siriuksen kokema lämmön- ja ehkä läheisyydenkin kaipuu ja se tuo myös kauniisti kuvailtuun hetkeen sitä kivaa melankoliaa.

Mutta hei, kiitos tästä Tykkäsin!

[Isfet]

Tämä oli ihana. Tunnelmallinen. Kokonaisuudessaan todella onnistunut pätkä, ja koska paritus on lähellä sydäntä tämä oli suorastaan loistava!

Edellisestä huispausottelusta kidnapattu sieppi humisi hetken Siriuksen vieressä, kuin lohduttaen tai pilkaten tai miten vain, mutta jotenkin se sai Siriuksen miettimään, miltä tuntuisi, jos makuuhuone olisikin vihreä. Jos se edelleen olisi Rohkelikkojen seitsemännen luokan poikien makuusali, mutta silti vihreä. Olisiko se niin hiivatin paha?

Niin, yöllä tähtien kajossa saattaa alkaa ajatella (liian) syvällisiä... Ihana pikku angstinen pätkä, nams. 

James katsoisi häntä loukkaantuneena ja kysyisi kiertotietä Siriuksen lojaalisuuksista omia sukujuuriaan ja tupakavereitaan kohtaan. Ja Kuutamo manaisi Sarvihaaran vaiennusloitsulla ja kysyisi Siriukselta anteeksi. Niin hiljaa, ettei edes Matohäntä kuulisi, vaikka sillä tuntuikin olevan korvat kaikkialla.

Tämäkin on pitkähkö lainaus, mutta ei apua miten suloinen! Kelmit ovat niin omia itsejään, ja ihana Matis viittaus edes jossain kohti tekstiä, jes! Ja vielä onnistunut! (vaikka tuo kysyisi Siriukselta anteeksi oli vähän kummallinen, vai eikö vain auennut väsyneille aivoilleni, ihan sama)

En taida pystyä nyt ennenpään, mukava iltapala