Kirjoittaja Aihe: Muodonmuutoksia ja mustia sukkia, K-11, 3rd gen, OC, 2/? ilmestynyt 30.7.2015  (Luettu 2691 kertaa)

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Tyylilaji: Viatonta high school -draamaa velhojen ja noitain tapaan pienellä seikkailullisella twistillä.
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: OC - Dudley Dursleyn tytär, Scorpius Malfoy, James Potter + kaarti muita hahmoja
Yhteenveto: Devyn Dursley on kuin kuka tahansa ailahtelevan itsetunnon, uuvuttavien kotiläksyjen, saavuttamattoman ihastuksen ja ärsyttävien sukulaisten kanssa painiskeleva 16-vuotias noita. Sitten kuvaan astuu salaperäinen sijainen, jossa tuntuu olevan muutakin vikaa kuin epäreilun hyvä geeniperimä. Paljastuuko luokan kaapeista jotakin luurankoja pahempaa?
A/N: Kävin läpi keskeneräisiä tekstejä ja löysin tämän. Kun aloitin tämän kirjoittamisen nelisen vuotta sitten (herranjestas...), ei Finissä tainnut olla yhtään Dudleyn jälkikasvu -aiheesta ponnistavaa ficciä. Nyt niitä varmaan jo on, mutta nevermind! Tää lähti aikoinaan liikkeelle halusta kirjoittaa jotakin hauskaa ja huoletonta sekä hyödyntää enemmän Rowlingin luomaa ihanaa miljöötä, mikä on yleensä mun ficeissä jäänyt aika vahvasti kaiken tunnepaskan varjoon. :--D Halusin myös säilyttää sen ensimmäisten Potter-kirjojen keveän, herttaisen ja viattoman tunnelman eli tekstissä esiintyy hyvin utopistinen näkemys 16-vuotiaista. Tilastojen valossa multa on hyvin itsetuhoista lähteä julkaisemaan yhtään mitään keskeneräistä, mutta yritän ihan oikeasti kirjoittaa tämän loppuun!



Muodonmuutoksia ja mustia sukkia

Prologi

Devyn oli hyvin epätavallinen lapsi ollakseen Dursley. Hän ei ollut löysälihainen eikä vankkarakenteinen vaan suorastaan hintelä, ja hänen ruumiinsa tuntui olevan täynnä kulmia, jotka hän tämän tästä iski johonkin. Hän ei muistuttanut gorillaa, niin kuin isänsä, eikä sikaa, niin kuin isoisänsä. Hän pärjäsi koulussa erinomaisesti eikä koskaan hutkinut ketään kepillä. Siniset silmät ja pellavanvaalea hiuskuontalo hänellä kyllä oli, mutta siihen yhdennäköisyys isä Dursleyn kanssa sitten rajoittuikin.

Näistä epätavallisista ominaisuuksista oli kiittäminen Joyce Dursleytä, omaa sukua Vaughn, hyväntahtoista mutta hieman rauhatonta lastentarhanopettajaa. Devyn oli juuri täyttänyt kymmenen vuotta, kun Joyce oli pakannut tavaransa, jättänyt miehensä ja kaksi lastaan ja lähtenyt Aasiaan etsimään itseään. Matkalla Joyce oli löytänyt Fabianon, italialaisen freelance-toimittajan, eikä hänestä ollut sittemmin Dursleyn perheessä paljon puhuttu. Välillä Devyn tuskin muisti, että hänellä äitiä olikaan, vaikka monet asiat olisivat kieltämättä sujuneet vaivattomammin, jos sellainen olisi ollut. Otetaan nyt esimerkiksi Duncan, Devynin kahdeksan vuotta nuorempi pikkuveli. Jos heillä olisi ollut äiti, ei naapurin punatukkaisen Emilyn olisi koskaan tarvinnut tulla vahtimaan häntä ja Duncania. Devyn ei oikein pitänyt Emilystä. Tämä katseli päätään pudistellen ja naureskellen hänen Barbie-kokoelmaansa, mutta kun Devyn sitten pyysi tätä leikkimään kanssaan, tyttö vei aina hänen lempinukkensa – sen, jonka hiukset yllettyivät nilkkoihin asti ja jolla oli irrotettava merenneidonpyrstö. Devynin mielestä sellainen ei ollut oikein sopivaa käytöstä 13-vuotiaalle. Hän oli huomauttanut siitä myös isälleen, mutta tämä ei ollut ehtinyt vastata paperitöiltään.

Kaikkein epätavallisinta Devynissä kuitenkin oli se, että hän oli noita.

Palataanpa hetkeksi siihen pilviseen heinäkuun aamuun, joka valjetessaan toi Dursleyn perheen postilaatikkoon kirjeen Tylypahkasta. Dudley Dursley vaappui hieman liian lyhyessä aamutakissaan pihatien päähän ja rypisti kulmiaan huomatessaan, että postinjakaja oli jättänyt kirkkaanpunaisen peltilaatikon kannen auki. Hetki sitten tauonnut kaatosade oli kastellut postin läpimäräksi – yhtä kirjettä lukuunottamatta. Dudley käänsi kirjeen ympäri arvellen, että joku lähellä asuva oli tuonut sen jälkikäteen suoraan postilaatikkoon. Hänen oli otettava tukea postilaatikosta, kun hän tunnisti kuoren vahasinetin.

Dudley pysähtyi hetkeksi niille sijoilleen, hänen ajatuksensa jähmettyivät kuin kärpänen siirappiin. Heidän postilaatikkoonsa – siistiin punaiseen postilaatikkoonsa, täysin samanlaiseen kuin muutkin laatikot sillä kadulla – oli tupsahtanut kirje Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta, ja mitä se tarkoitti? Se tarkoitti, että Devyn oli päässyt Tylypahkaan, pääsisi pois kaikesta siitä arkipäiväisesta, ikävystyttävästä ja ankeasta, johon Dudleyn kaltaiset oli iäksi tuomittu. Devyn pääsisi siihen salaperäiseen taikamaailmaan, jota hänen isänsä oli vuosikaudet Harryltä kadehtinut.

Dudley Dursley ei ollut huono isä, mutta kiireinen hän kyllä oli. Kauppakoulusta valmistuttuaan hän oli aloittanut työt isänsä yrityksessä, joka valmisti poria. Vähä vähältä hän oli saanut haastavampia työtehtäviä ja enemmän vastuuta, ja lopulta hän oli noussut yrityksen johtajaksi Vernon Dursleyn vetäydyttyä eläkkeelle. Valitettavasti hänen kiireisimmät työvuotensa olivat lohkaisseet suuren palan Devynin ja Duncanin lapsuudesta. Kaikesta huolimatta hän oli kuitenkin onnistunut kasvattamaan tyttärestään noidan, ja kaiken ihmetyksen ja pelon rinnalla hän tunsi myös hitusen ylpeyttä.

"Devyn! Tulehan tänne!" Dudley huusi kompastellessaan eteiseen. Hetken kuluttua Devyn ilmestyi keittiön ovelle suupielet mansikkahillossa ja miettien, mistä ilmeisesti jo unohdetusta pahanteosta oli tällä kertaa jäänyt kiinni.
"Kipaisepas hakemassa isän puhelin. On aika käydä tervehtimässä Harry-setää."



1. Maailman surkein suojelius


Oli kulunut viisi vuotta siitä, kun Tylypahkan kirje oli kolahtanut Dursleyn postilaatikkoon ja Harry Potter, jolle Dudley oli hädissään soittanut, oli kertonut Devynille kaiken, mitä jästeille näkymättömästä taikamaailmasta oli tarpeen tietää.

Oli myöhäinen syksy, ja Korpinkynsi oli juuri peitonnut Luihuisen kauden ensimmäisessä huispausottelussa. Kuudesluokkalainen Devyn istui tupatoveriensa tapaan Korpinkynnen oleskeluhuoneessa ja odotti voittoisaa joukkuetta saapuvaksi.

Devyn ei välittänyt huispauksesta. Kolmenlaisine palloineen ja lukuisine pelipaikkoineen siinä oli yksinkertaisesti liian monta liikkuvaa osaa hänen käsityskyvylleen. Hänen jo entisestään vähäinen kiinnostuksensa lajia kohtaan oli kokenut keväällä romahduksen, kun Christopher Diggle – Korpinkynnen entinen jahtaaja, joka Devynin mielestä oli suorastaan järisyttävän komea – oli valmistunut. Hän piti paljon enemmän jalkapallosta. Siinä pelaajat tuntuivat lähinnä hölkkäävän ympäri kenttää, ja hyvällä tuurilla kuvaaja saattoi unohtua seuraamaan pitkäksikin aikaa jonkun erityisen hauskannäköisen pelaajan liikkeitä.

Näiden tietojen valossa oli siis täysin ymmärrettävää, ettei Devyn ollut voitosta yhtä innoissaan kuin ystävänsä. Aurinko paistoi ensimmäistä kertaa moneen viikkoon, ja hän olisi paljon mieluummin istunut ulkona ja nauttinut syksyn viimeisistä sateettomista päivistä kuin kyhjöttänyt tunkkaisessa oleskeluhuoneessa. Kaiken lisäksi hän oli kyllästynyt kuuntelemaan hihittäviä ensiluokkalaisia, jotka näyttivät siltä, että olisivat minä hetkenä hyvänsä voineet pyörtyä jännityksestä.

"Mihin sinä menet?" Cassidy Jordan, yksi Devynin parhaista ystävistä, kysyi, kun vaalea tyttö keräsi luisevat raajansa ja nousi pystyyn. Hänen ei ollut tarpeen keksiä tekosyitä, sillä Cassidy unohti hänen olemassaolonsa samalla sekunnilla, kun siniseen ja pronssiin puettu joukkue astui riemuiten sisään.

Devyn livahti portaikkoon. Suunnistaessaan kohti eteisaulaa hän törmäsi vain muutamaan nyrpeään luihuiseen sekä Voroon, joka ei ilmeisesti lähtenyt Tylypahkasta kulumallakaan siitä huolimatta, että joutui tukeutumaan keppiin pahankurisia oppilaita jahdatessaan. Vahtimestari loi häneen epäilevän katseen mutta jatkoi kuitenkin matkaansa perässään musta, langanlaiha kissa, jonka lähes karvaton häntä viisti maata.

Devyn räpytteli silmiään astuessaan kirpeään ulkoilmaan. Aurinko paistoi korkealta ja hyvin kirkkaasti, aivan kuin siitä silkasta ilosta, että taivas oli kerrankin pilvetön. Devyn hypähteli portaat alas välittämättä kummastuneista katseista, joita joukko kolmasluokkalaisia puuskupuheja hänen suuntaansa sinkosi.

Nyt, kun oli viimein päässyt ulos ja auringonpaisteeseen, tyttö ei oikein tiennyt, mitä siellä tekisi. Kaikki olivat voitonjuhlissa Korpinkynnen tornissa. Devyn näki muutaman kuudesluokkalaisen puuskupuhin ja pikkuserkkunsa Jamesin, mutta ei ketään sellaista, jonka seuraa hän olisi kaivannut.

Päämäärätön kuljeskelu vei hänet lopulta syysauringossa öljyisenä kimmeltävän järven rantaan. Devyn istahti sammaleen peittämälle kivelle ja risti jalkansa. Pyöriteltyään hetken mietteliäänä taikasauvaansa hän päätti käyttää hiljaisen hetken hyväkseen ja harjoitella.
"Odotum Suojelius", hän mutisi ja katsoi, kuinka hopeainen taikapuro purkautui hänen taikasauvansa kärjestä ja otti pienen, tuuheahäntäisen oravan muodon.

Kaksi viikkoa sitten hän oli loihtinut suojeliuksen ensimmäisenä vuosikurssillaan. Cassidy oli väittänyt, että menestyksekkään loitsun takana oli Devynin epätavallisen huoleton luonne. Tyttö itse uskoi vakaasti, että hänen suojeliuksensa vain oli niin typerä ja yksinkertainen, ettei sen loitsimiseen vaadittu erityisempää lahjakkuutta. Samaa mieltä tuntui olevan myös Gunhilde Kärpänkoisio, joka opetti suojautumista pimeyden voimilta.

"Miten tuollainen jyrsijä muka voi puolustaa sinua pimeyden voimilta, kun ei siitä ole vastukseksi Voron kissallekaan?" kysyi huvittunut, hieman narahtava ääni Devynin takana. Devyn vilkaisi olkansa yli ja heilautti kättään Scorpius Malfoylle, parhaalle ystävälleen. Scorpius pelasi Luihuisen joukkueen pitäjänä, ja tällä oli edelleen kurainen huispauskaapu yllään.
"Jos pyydät oikein nätisti, voin opettaa sen kiipeämään maalisalkoon ja nappaamaan kaadot puolestasi", Devyn ehdotti ja siirtyi kivellä niin, että Scorpius mahtui hänen viereensä. Poika irvisti vastaukseksi. Hänen keskittymiskykynsä oli herpaantunut, kun Korpinkynnen lyöjä oli pamauttanut ryhmyn häntä päin, ja hän oli päästänyt läpi kolme maalia aivan peräjälkeen.
"Tai sitten se voi kaivaa kuopan, johon voit piiloutua, jos ankeuttaja hyökkää kimppuusi", Scorpius naljaili ja osoitti oravaa, joka tosiaan kuopsutti maata suuren puun alla.

Devyn ei vastannut, huokaisi vain raskaasti. Hänen suojeliuksensa oli yksinkertaisesti maailman hyödyttömin, surkein ja säälittävin. Hän elätteli toivoa, että kunhan hänen taitonsa kehittyisivät, orava kasvattaisi edes torahampaat, mutta kovin epätodennäköiseltä se vaikutti.
"Älähän nyt", Scorpius lohdutti ja puristi ystävänsä kättä. Juuri siksi he olivat ystäviä: kun toinen ei vastannut piikkiin, toinen tajusi välittömästi, että jokin oli hullusti.

Heidän poikkeuksellinen ystävyytensä oli alkanut, kun he olivat osuneet samaan vaunuosastoon palatessaan Tylypahkaan ensimmäiseltä joululomaltaan. Ensin alkuun he olivat karsastaneet toisiaan jo silkasta periaatteesta – Scorpius siksi, että Devyn oli jästisyntyinen, ja Devyn siksi, että Scorpius oli luihuinen. Pian he olivat kuitenkin huomanneet, että kaikista eroavaisuuksista heillä oli jotain yhteistä: kumpikin inhosi James Potteria.

"Polly Wilkesin suojelius on kuulemma kirjolohi. Sinun sentään elää kuivalla maalla", Scorpius sanoi.
Devyn virnisti kuivasti.
"Minun pitäisi siis olla tyytyväinen", hän mutisi mutta loihti kuitenkin suojeliuksensa kadoksiin. Hyvähän Scorpiuksen oli puhua. Tämä ei ollut vielä onnistunut taikomaan täydellistä suojeliusta, mutta jos yrityksistä saattoi jotakin päätellä, oli se ainakin huomattavasti isompi kuin hänen hömelö oravansa.

"Pitäisi varmaan mennä sisään", Scorpius huokaisi. Poika vilkaisi linnaa näyttäen vastahakoiselta. Ajatus myötätuntoisista luihuisista ja vahingoniloisista rohkelikoista oli kaikkea muuta kuin houkutteleva.
"Harley ihmettelee varmaan, missä viivyttelen."
"Sano hänelle terveisiä", Devyn sanoi kohteliaasti. Harley Miller ja Scorpius olivat seurustelleet kevätlukukaudesta asti, ja Devyn alkoi hiljalleen tottua ajatukseen. Harley oli kaunis kuin mikä: paksut, kiiltävänruskeat kiharat ja tuuheiden ripsien kehystämät tummat silmät olivat hurmanneet pojan toisensa jälkeen. Scorpius ihmetteli vieläkin, että tyttö oli valinnut juuri hänet. Devyn puolestaan ei ihmetellyt ollenkaan, miksi hänen paras ystävänsä oli vastannut Harleyn flirttiin niin innokkaasti – kuka tahansa olisi antanut oikean kätensä niin upeasta tyttöystävästä. Hän tunsi itsensä arkiseksi ja valjuksi Harleyn rinnalla. Devynin onneksi Harley ei yleensä viihtynyt hänen seurassaan niin pitkään, että joku olisi ehtinyt heitä vertailla.

"Enkä sano", Scorpius älähti ja rypisti kulmiaan. "Hänhän saisi kohtauksen, jos kertoisin, että olen istunut täällä sinun kanssasi sen sijaan, että olisin mennyt suoraan hänen luokseen."
"Miksi ihmeessä hän olisi mustasukkainen minusta?" Devyn naurahti viattomasti.
"Miksiköhän?" poika tokaisi. "Varmaankin siksi, että sinä kailotit liemitunnilla kovaan ääneen, miten paljon minä pidän siitä, että minun korvannipukkaani purraan."
"Ai niin", Devyn hymähti ja virnisti leveästi. "Mutta tottahan se on. Minusta Harleyn on hyvä tietää, mistä sinä pidät", hän jatkoi kiusoitellen, ja Scorpius punastui.
"Nähdään muodonmuutoksissa, Dursley", nuorukainen ärähti ja marssi matkoihinsa tönäistyään ensin Devynin rannan pöpelikköön.

***

Oppilaiden pettymykseksi kaunis sää ei kantanut viikonlopun yli. Voisi sanoa, että maanantai-aamu ei valjennut ollenkaan, sillä taivas pysytteli sitkeästi tummanpuhuvan pilvipeiton takana.

Devyn istui aamiaispöytään vastapäätä Cassidyä, joka luki keskittyneesti pienen helmipöllön hetki sitten tuomaa lehteä. Cassidyn karheita, mustia hiuksia peitti sinisen ja keltaisen kirjava turbaani, joka korosti tytön kaakaonsävyistä ihoa ja eksoottista ulkonäköä.
"Uitatko tarkoituksella Päivän Profeettaa teekupissasi?" Devyn kysyi syöttäessään rapeaa paahtoleipää Gilbertiksi nimetylle sarvipöllölleen. Lintu näytti äkäiseltä, kun oli joutunut odottamaan.
"Huomenta vaan sinullekin", Cassidy vastasi ja vilkaisi ystäväänsä lehden ylitse.

Jo 12-vuotiaana yli 170-senttiseksi venähtänyttä Devyniä ja lyhyenläntää Cassidyä oli vielä toisella luokalla nimitelty Ohukaiseksi ja Paksukaiseksi. Palatessaan kesälomalta neljännelle luokalle ennen niin pyöreästä Cassidystä oli tullut kurvikas, ja siihen kiusanteko oli päättynyt. Pojat, jotka olivat vielä muutama vuosi sitten haukkuneet pyylevää korpinkynttä, kilpailivat nyt tämän suosiosta. Cassidy oli hetken verran jopa seurustellut yhden entisen kiusaajansa, Jonas Goylen, kanssa ja aiheuttanut tällä tavalla ystävysten ensimmäisen vakavan välirikon. Devyn oli ollut huojentunut, kun Cassidy oli viimein tajunnut, että Jonas oli ihan yhtä mäntti kuin kolmannella luokalla. Viime aikoina Cassidy oli tosi alkanut haikailla Devynin hiljaisen ja vakavan pikkuserkun perään, mitä hän piti aivan yhtä käsittämättömänä.

Devyn puolestaan oli edelleen jossain määrin parhaan ystävänsä vastakohta. Naisellisten muotojen sijaan murrosikä oli jättänyt hänelle vain suhteettoman pitkät sääret ja linnunluisen olemuksen. Siinä missä Cassidy oli tumma, oli hän vaalea ja kesakkoinen. Hänen kasvonsa olivat sydämenmuotoiset ja niin pienet, että sillä joka hänet oli suunnitellut, oli varmasti ollut vaikeuksia sovittaa niihin kaikki tarpeellinen. Hänen silmänsä olivat suuret, raskasluomiset ja tummansiniset, nenä huomattavan pysty. Leukakin työntyi itsepäisesti menosuuntaan.
 
"Mitään uutta?" Devyn tiedusteli levittäessään paksun kerroksen aprikoosimarmeladia leivälleen. Toisella kädellään hän avasi Gilbertin tuomaa kirjettä.
"Kahlesalpa ilmoittaa lähtevänsä vielä yhdelle kaudelle, ei mitään sen kiinnostavampaa", Cassidy huokaisi ja ojensi lehden vieressään istuvalle Brent Vancelle, jonka silmiin kaikki politiikkaan viittaava sytytti kunnianhimoisen kiillon.

"Keneltä se on?" Cassidy kysyi ja osoitti teelusikallaan kirjettä, jonka Devyn oli hetki sitten taitellut auki.
"Isältä", tyttö mutisi rivejä silmäillessään. Aluksi Dudley oli säikähtänyt jok'ikisen kerran, kun postipöllö oli koputtanut heidän keittiönsä ikkunaan, mutta oli lopulta hankkinut jopa lintulaudan Gilbertiä ja tämän lajitovereita varten. Pikkuveli Duncan sen sijaan oli pöllöistä innoissaan ja kinunnut omaa lemmikkiä siitä asti, kun Gilbert oli ensimmäisen kerran tuonut rotanraadon heidän kuistilleen.

"Mitä heille kuuluu?" Cassidy jatkoi. Hän oli viettänyt kesälomalla kaksi viikkoa Devynin perheen luona ja ainoana lapsena pitänyt erityisesti hellyyttävän hiljaisesta, mietteliäästä Duncanista.
"Hyvää. Isä on voittanut lotossa tuhat puntaa", Devyn kertoi. Hän laski kirjeen pöydälle kaataakseen itselleen lisää kurpitsamehua.
"Lotossa?" Cassidy toisti kiinnostuneena. Hänen Lee-isänsä työskenteli Taikaministeriössä taikaurheiluosastolla ja Madison-äitinsä omisti nousevan kaapumerkin, eikä hän ollut tiennyt jästeistä juuri mitään ennen kuin oli tutustunut Devyniin.
"Se on sellainen rahapeli, jota jästit kaikkialla maailmassa rakastavat. Siinä arvotaan viikottain numeroita, ja jos on arvannut oikein tarpeeksi monta, voittaa rahaa", Devyn selitti.
"Olisipa velhoillakin sellainen peli", Brent Vance huokaisi väliin ja suki tummanruskeaa kiharaa tukkaansa. Hänen vanhempansa työskentelivat Saivartelijassa, joka oli profiloitunut tiedostavien velhojen ja noitien julkaisuksi. Viime vuosina levikki oli kasvanut kasvamistaan, mutta lehden talous oli edelleen varsin huonolla tolalla, ja toimittajat tekivät töitä puoli-ilmaiseksi.

"Mitä veljellesi kuuluu?" Brent kysyi.
"Ei mitään uutta", Devyn huokaisi. "Jästi edelleen."
Duncan ei ollut osoittanut merkkiäkään taikuudesta, ja Devyn epäili, ettei tämä tulisi koskaan niin tekemäänkään. Se oli Devynistä kurjaa, sillä hän olisi hyvin mielellään johdattanut veljensä taikamaailman saloihin ja opettanut tälle loitsuja.
"Kyllä se siitä. Isä kertoi, että he luulivat isosiskoani surkiksi, kunnes hän taikoi meidän kissamme vihreäksi vain pari päivää ennen kuin täytti yksitoista", Brent lohdutti. Devyn vastasi pojan hymyyn. Niin, olihan Duncanilla vielä aikaa.

Devyn tukahdutti haukotuksen ja tyhjensi teekuppinsa.
"Mitä meillä on tänään?" Cassidy kysyi ja tutkaili kuppinsa pohjaa kuin yrittäen lukea teenpuruista päivän lukujärjestyksen.
"Kaksoistunti yrttitietoa puuskupuhien kanssa", Devyn aloitti, ja Brent ja Cassidy synkistyivät. Kumpaakaan ei huvittanut laahustaa vetisen pihamaan läpi kasvihuoneille. "Sitten kaksi hyppytuntia ja kaksoistunti Tediä luihuisten kanssa", tyttö jatkoi kasvot loistaen.

Brent pyöritteli silmiään. Ted Lupin oli aloittanut muodonmuutosten opettajana viime kevätlukukaudella. Rehtori Minerva McGarmiwa, joka oli opettanut muodonmuutoksia vielä heidän vanhemmilleen, oli erottanut opettajan toisensa jälkeen, eikä yksikään kokelas tuntunut täyttävän hänen vaatimuksiaan. Ei ainakaan ennen Ted Lupinia, joka oli ollut virassa ennätyksellisen pitkään. Tedistä pitivät paitsi McGarmiwa, myös kaikki koulun naispuoliset oppilaat, ja Devyn kuului salskean nuoren miehen ylimpiin ihailijoihin.

"Lupinhan on metaformaagi, tietysti kaikki tytöt tykkäävät hänestä, kun hän voi muuttaa naamansa niin komeaksi kuin haluaa", Brent valitti, kun he nousivat lähteäkseen päivän ensimmäiselle oppitunnille.
"Mutta hänen ei tarvitse", Devyn puolusti. "Hän on syntynyt komeaksi."
"Komeista opettajista puheen ollen", Cassidy keskeytti ystävysten sananvaihdon. "Tänään on lokakuun 15. päivä, eikö vain? Se uusi PVS:än opettaja aloittaa siis huomenna."
"Olet oikeassa", Brent totesi innostuneena ja työnsi paksusankaisia silmälaseja ylemmäs terävällä nenänvarrellaan. Gunhilde Kärpänkoisio, joka opetti pimeyden voimilta suojautumista ja jästitietoa, oli jäämässä äitiyslomalle, ja oppilaat odottivat malttamattomina tämän sijaista. Kuka tahansa tosin olisi parempi kuin se pähkähullu puolivampyyri, joka oli opettanut heitä toisella luokalla, kun   professori Kärpänkoision kolmas lapsi oli syntynyt. Erityisesti korpinkynnet olivat uteliaita näkemään uuden opettajan: Kärpänkoisio oli nimittäin ollut heidän tuvanjohtajansa.
"Ehkä saamme tällä kertaa puoliveelan", Brent sanoi toiveikkaasti ja väisti Devyniä, joka muksautti häntä kylkeen.

***

Scorpius saapui muodonmuutosten tunnille hieman myöhässä ja luikki paikalleen Harleyn viereen. Devyn istui ystäviensä kanssa heidän edessään, ja hän tökkäsi tyttöä selkään.
"Missä rakas Teddy-nallesi on?" hän kysyi ivallisesti katse tyhjässä opettajanpöydässä.
"Suu kiinni, Scorpius", Devyn sähähti ja hymyili sitten kohteliaasti Harleylle.
"Hei, Harley", hän tervehti tyttöä välittämättä tämän katseesta, joka kehotti häntä kaikkoontumaan mitä pikemmin ja mahdollisimman pitkälle.

"Hei, Devyn", Harley kujersi karamellinmakealla äänellä siristäen nyrpeänä silmiään. Istumajärjestys ei ollut hänelle lainkaan mieluinen, ja hänen teki mieli sylkäistä purukuminsa Devynin hiuspehkoon.
"Oliko sinulla hauska viikonloppu?" Cassidy kysyi ystävällisesti siitä huolimatta, ettei pitänyt Harleystä sen vertaa kuin Scorpiuksestakaan.
"Kamala", Harley tokaisi. "Näin kultsuani tuskin ollenkaan, kun hän vietti kaiket päivät huispauskentällä."
"Voi miten ikävää", Devyn päivitteli, vaikka olikin vähällä purskahtaa nauruun. Hän tiesi kuitenkin, että 'kultsu' olisi luultavasti muuttanut hänet vompatiksi, jos hän olisi sen tehnyt.

Devyn ja Cassidy kääntyivät eteenpäin, kun Ted Lupin asteli luokan eteen myöhästymistään pahoitellen. Ennätyksellisen moni oli valinnut muodonmuutosten S.U.P.E.R.-kurssin, ja noin kolme neljäsosaa heistä oli tyttöjä. McGarmiwa oli ilmaissut ihmetyksensä äkillisen yleisöryntäyksen johdosta mutta ei ollut lainkaan pahoillaan: sen jälkeen, kun hän oli vaihtanut opettamisen rehtorin virkaan, muodonmuutosten suosio oli ollut tasaisessa laskussa. McGarmiwa oli päätellyt tyytyväisenä, että kun aineella oli pitkästä aikaa pätevä ja asiansa osaava opettaja, oppilaatkin innostuivat. Devyn sen sijaan oli varma, että Tedin eksoottisen sinivihreiden suortuvien kehystämät, komeat kasvot ne olivat houkutelleet tyttöoppilaat kurssille.

"Tämä on viimeinen tunti, jolla käsittelemme ihmisten muodonmuutoksia", Ted aloitti ja taikoi valkoisen liidun kirjoittamaan tunnin aiheen taululle.
"Torstaina aloitamme siitä, mihin jokainen teistä on varmasti näiden vuosien aikana tähdännyt: asioiden loihtimiseen tyhjästä."
Pulpettiriveistä kuului kiihkeää supinaa. Scorpius ähkäisi: hän ei hallinnut täydellisesti vielä ihmisten muodonmuutoksiakaan. Viikko sitten heidän oli ollut määrä muuttaa parinsa kyyhkysiksi. Hän oli tyrinyt jotenkin, ja Harley oli lakannut kujertamasta vasta seuraavana aamuna. Sen jälkeen tyttö oli palauttanut Scorpiuksen suosiolla Devynin pariksi.

"Tavoitteena on, että jokainen onnistuu tämän tunnin lopuksi muuttamaan itsensä parinsa näköiseksi ja takaisin sekä muuttamaan parinsa vapaavalintaiseksi selkärankaiseksi", Ted Lupin jatkoi samalla, kun liitu kirjoitti itsekseen ohjeita taululle. "Edistyneimmät voivat kokeilla parinsa muuttamista elottomaksi esineeksi. Suosittelen aloittamaan jostakin yksinkertaisesta, esimerkiksi teepannusta."
Devyn virnisti. Hän ei malttanut odottaa, että näkisi Harleyn viheltävä ja höyryä tupruttava kannunnokka nykerönenän paikalla. Harley aavisti ilmeisesti hänen ajatuksensa, sillä kääntyi kiireesti parhaan ystävänsä Ludmela Flintin puoleen.
"Kultsu", hän totesi Scorpiukselle imelästi hymyillen, "minä taidan olla tällä kertaa Ludmelan pari."
Ludmela oli tummatukkainen ja kovaääninen noita, ja useimpien mielestä luihuisista kamalin. Tytöllä oli tapana pompotella niitä, joita piti alempinaan, eli toisin sanoen melkein kaikkia koulun oppilaita. Jästisyntyistä Devyniä Ludmela inhosi eritoten ja piti tämän ja Scorpiuksen ystävyyttä häpeällisenä paitsi pojalle itselleen, myös koko Luihuisen tuvalle. Sanomattakin oli siis selvää, että kunhan Devyn vain oppisi muuttamaan ihmisen vesipuhveliksi, Ludmela olisi hänen ensimmäinen uhrinsa.

"Käydäänpä vielä läpi muutamia muodonmuutosten perusperiaatteita ennen kuin aloitetaan", nuori Lupin sanoi luokalleen. "Kuka osaisi kertoa, mikä on yleisin virhe, mitä tulee ihmisten muodonmuutoksiin?"
Devyn nosti kätensä ennen kuin kukaan ehti ryöstää häneltä tilaisuutta loistaa Tedin silmissä.
"Se, ettei keskity olennaiseen", hän sanoi nopeasti, kun opettaja antoi hänelle luvan vastata.
"Aivan oikein, Devyn – se, ettei keskity olennaiseen. Tuskin olisin osannut sitä paremmin sanoa! Kymmenen pistettä Korpinkynnelle", Lupin kannusti.
"Kuulitko? Hän kutsui minua etunimellä!" Devyn kuiskasi haaveellisena. Brent pyöritteli silmiään ja Scorpius ähkäisi hänen selkänsä takana. Devyn ei heistä välittänyt vaan säteili tyytyväisyyttä. Edellisellä viikolla hän oli menettänyt tuvaltaan kaksikymmentä pistettä uskoteltuaan eräälle toisluokkalaiselle, että oli lukenut teenlehdistä tämän kuoleman.

"Kun yrittää muuttaa ihmistä joksikin muuksi, oli se sitten eläin tai esine, on keskityttävä olennaiseen, keskeisimpiin piirteisiin. Oletetaan nyt esimerkiksi, että herra Malfoy haluaisi muuttaa minut kirahviksi – mitä en sivumennen sanoen suosittele kokeilemaan luokkahuoneessa."
Scorpius, joka oli naurattanut luihuisten valtaamaa takapenkkiä imitoimalla Devynin ihastunutta reaktiota, kääntyi hätkähtäen eteenpäin.
"Mikä on kirahvin keskeisin piirre? Kaulapa tietenkin. Hänen tulisi siis keskittyä kaulaan. Entä mitä tapahtuisi, jos hän aloittaisikin vaikkapa hännästä? Hän voisi harhautua ajattelemaan jotain muuta hännällistä eläintä, esimerkiksi käärmettä, jossa ei muuta kuin häntää olekaan. Kuten saatatte arvata, käsissä on katastrofin ainekset. Taiat, erityisesti sanattomat, ovat hyvin herkkiä, ja huolimattomat ajatukset vääristävät ne helposti joksikin ihan muuksi kuin on alunperin tarkoitettu. No niin, alkakaahan töihin!"

Scorpius jupisi itsekseen, Devyn sen sijaan tarttui innostuneena sauvaansa. Cassidy oli jotenkin sattuman kaupalla onnistunut liukahtamaan Albus Potterin viereen, ja Brent oli ampaissut salamana eturiviin peläten muuten jäävänsä jonkun luihuisen pariksi.
"Me taidamme sitten olla parit, Malfoy", Devyn totesi hyväntuulisena. Paitsi että pääsisi kostamaan Scorpiukselle tämän aikaisemman piikittelyn, hän saisi tilaisuuden näyttää Lupinille, miten auliisti auttoi heikkolahjaisempia tovereitaan – tässä tapauksessa Scorpiusta. Tytön mielipuolinen virnistely herätti luihuisen epäilykset, mutta oli liian myöhäistä löytää uutta paria. Hänen ei auttanut kuin luottaa siihen, että Devynin sauvakäsi olisi tarkempi kuin hänen.

Scorpius ja Devyn asettuivat vastakkain, ja poika kohotti sauvansa.
"Keskity olennaiseen", hän toisteli itsekseen. Hän ajatteli pitkää suippoa kuonoa ja pitkulaista kieltä, ja Devyn muuttui muurahaiskarhuksi hänen edessään. Voitonriemuinen hymy valaisi nuorukaisen kasvot. Hän varmisti, että Lupin oli todistanut hänen onnistunutta loitsuaan, ennen kuin muutti tytön takaisin omaksi itsekseen.
"Mainiota, Malfoy", Lupin totesi kulkiessaan pojan ohi kohti luokan takaseinälle perääntynyttä tyttöä, joka oli loihtinut vahingossa norsunkärsän parinsa takapuoleen.

"Sinun vuorosi", Scorpius sanoi edelleen mielissään. Devyn kohotti sauvaansa ja muutti pojan laiskalla sauvannäpäytyksellä mangustiksi ja takaisin. Scorpius tuhahti itsekseen ja nyppi karkeita karvoja suustaan. Devyn vilkaisi taakseen, mutta professori Lupin selvitti edelleen huonosti paikoitetun kärsän tapausta. Yhtenä hetkenä tyttö mutristeli pettyneenä huuliaan, toisena sätki lattialla sähköankeriaana. Scorpius tukahdutti nauruntyrskähdyksen kämmenselkäänsä.

Devyniä sen sijaan ei suuremmin naurattanut. Hän kampesi itsensä pystyyn ja kääri kaapunsa hihat. Hänen otsansa painui keskittyneeseen ryppyyn, ja pian siinä, missä Scorpius oli vielä hetki sitten ollut, seisoi kolmijalkainen jakkara.
"Hienoa työtä, Devyn! Kymmenen pistettä Korpinkynnelle", ylisti Lupin, kun Devyn muutti luihuisen onnistuneesti takaisin ihmiseksi. Hän oli kokeillut loitsua viimeksi Cassidyyn, ja viettänyt iltapäivän nyppien tikkuja tämän jalkapohjasta.

Siinä vaiheessa, kun Scorpius muutti Devynin merimakkaraksi, oli muutama oppilas keskeyttänyt työnsä seuratakseen ystävysten mittelöä. Cassidy tirskui muiden mukana, kun luihuisen paikalle ilmestyi vanhanaikainen, Selestina Taigorin klassikoita pyörittävä gramofoni, mutta Brent oli huolissaan. Hänestä tuntui, että kaksikko oli enemmän tosissaan kuin heidän yleisönsä kuvitteli.

Scorpius keskittyi tuuheaan, punaruskeaan häntään, ja Devyn kutistui ja muuttui oravaksi. Eläin säksätti kiukkuisesti, ja ennen kuin kukaan ehti tulla väliin, se hyppäsi ja tarttui talttahampaillaan Scorpiuksen sormeen.
"Au au au au!" poika ulvoi kauhuissaan ja yritti ravistaa oravan irti sormestaan. Professori Lupin ryntäsi väliin.
"Kautta Merlinin!" hän ärähti ja muutti Devynin jälleen ihmiseksi. "Eihän teitä voi jättää hetkeksikään valvomatta. Sekä Korpinkynsi että Luihuinen menettävät takianne viisi pistettä", Lupin torui, mutta Scorpius oli huomaavinaan, että tämän suupieli nyki.
"Malfoyn lienee parasta mennä sairaalasiipeen. Dursley, mene hänen kanssaan ja selitä neiti Pomfreylle, mitä tapahtui. Epäilen, ettei hän muuten usko herra Malfoyta."

Devyn seurasi sormeaan pitelevää Scorpiusta käytävään.
"Tarvitsen varmaan jäykkäkouristusloitsun", poika mutisi ja loi ystäväänsä kiukkuisen katseen.
"Ei minulla ole tauteja", Devyn puolustautui. "Anna minun vilkaista sitä."
Scorpius veti kätensä korpinkynnen ulottuvilta.
"Etköhän sinä ole saanut jo tarpeeksi harmia aikaiseksi", hän kivahti.
"No, ainakin sinun on myönnettävä, ettei minun suojeliukseni ehkä sittenkään ole ihan niin hyödytön kuin kuvittelit", Devyn totesi hilpeänä. Siitä huolimatta, että tyttö oli juuri puraissut häntä sormeen, Scorpius ei voinut kuin vastata tämän leveään virnistykseen.
« Viimeksi muokattu: 30.07.2015 15:07:04 kirjoittanut sugared »

her shaking shaking
glittering bones

Deathless

  • Haaveilija
  • ***
  • Viestejä: 101
    • Kuolemattoman kollaasi
OHOOO! Oon äärimmäisen ilonen siitä, että avasin tän! Ensinnäki en oo ikinä lukenu ficciä Dudleyn lapsista (oikeastaan ikinä ajatellut, että hänellä olisi sellaisia saati että se olisi vielä noita). Hahmot on erittäin kiinnostavia ja ovat hyvin rakennettuja. Tykkäsin luvun rakenteesta ja sait useammin kuin kerran hymyn nousemaan miun huulille :)
Jään odottelemaan jatkoa!
It doesn't make you weak if you fall down.
It makes you weak if you don't get up.
Is love Deathless?

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 366
  • Lunnikuningatar
Ihihiihih! (Minun pitää lähteä gradusemmaan viiden minuutin kuluttua, joten tästä kommentista tulee tosi nopea, mutta haluan silti kommentoida nyt, etten vain unohda. Lupaan tämän edistyessä sitten toisella kertaa paremmin. :) )

Ted Lupin! Dudley, joka on oikeasti hyvä isä! (Aivan ihanaa - olenkin aina ajatellut, että Dudleysta kasvaisi ihan jees tyyppi, ja kieltämättä myös pohtinut, että tulisiko jostakin hänen lapsistaan noita tai velho - tämä fic onkin oiva vastaus siihen pohdintaan. :) ) Lintulaudan rakentaminen Gilbertille!

Cassidyn etnisyydestä tykkäsin kanssa ja siitä, miten lähellä tuon alun kerronta oli juuri sitä tunnelmaa, mikä Viisasten kiven alussa oli. :) Ylipäätään tässä oli musta hyvin säilytetty juuri sitä ensimmäisten kirjojen huolettomuutta ja seikkailullisuutta, mitä sanoit tavoittelevasi, ja kun just nyt uusintaluen Pottereita, pystyisin hyvin kuvittelemaan tämän niiden jatkona. :)

Innolla odottelen sitä, mitä kaikkea tästä vielä seuraa. Orava suojeliuksena on hauska idea ja maltan tuskin odottaa sitä, mikä Scorpiuksen suojeliukseksi paljastuu. :) (Ja ää, tää koko kommentti on vain huomioita yksittäisistä jutuista, mitkä on minusta olleet kivoja, mutta öö, lupaan olla seuraavalla kerralla vähän johdonmukaisempi ja loogisempi.)

Kiitos tästä, olipa ihanaa luettavaa aamupalaksi! ♥


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

LaraLura

  • ***
  • Viestejä: 161
Sait uuden lukijan. Jo taustan silmäily sai minut kiinnostumaan tästä ja sitä ei vaan voinut ohittaa.

Lainaus
pääsisi pois kaikesta siitä arkipäiväisesta
arkipäiväisestä

Tykkään tyylistäsi kirjoittaa. :) Hahmot ja miljöö on kuvailtu hyvin. Tykkään todella paljon siitä, että olet ottanut tämän näkökulman tähän tarinaan, etkä perinteistä Potteria. Antaa hieman erilaisen näkemyksen.

♥: Lara
Tofu the Tössötassu ♥ 2009-2022
Pippa aka Pipukka ❤️ 2014-

Unetar

  • ***
  • Viestejä: 38

 Pidän kovasti tästä ideasta. Tässä ei toisteta sitä samankaltaista rataa.  ;D

 Jatkoa odotellessa  :)

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Voi taivas, mä sanon. Mun piti julkaista nää valmiit osat aika tiiviissä tahdissa ja silleen, mutta elämä tuli edelle, ja tää taitaa olla eka kerta aika pitkään aikaan, kun oon Finissä muuten kuin puhelimella. No jaa, odottaisko joku muka multa tiivistä päivitystahtia, enpä usko.

Deathless: Kiitos kommentista, ihanaa, että päädyit lukemaan! Ja anteeksi, että jatkossa on kestänyt, toivottavasti olet vielä kuulolla. :--)

Nevilla: Kiitos paljon sullekin ilahduttavasta kommentista! <3 Graduprojekti on tappanut mun viimeisetkin kirjoitusolot, mutta ehkä tästä vielä noustaan, kun ei niin pitkä aika enää valmistumiseenkaan ole...

LaraLura: Kiitos kovasti kommentista! Kiva kuulla, että tykkäsit! :) Mustakin on kiva ottaa vähän toista näkökulmaa taikamaailmaan, kolmannesta sukupolvesta voi kirjoittaa ilman sitä kaikkea Volde-taakkaa, mikä heidän vanhemmillaan on harteillaan.

Unetar: Kiitos sullekin kommentista! :) Kiva, että olet löytänyt tämän tekstin.



2. Sijainen


Devyn kiipesi kylmänkosteista tyrmistä kohti ensimmäisen kerroksen käytävää ja kiskoi yltään paksua, kutittavaa villapaitaa. Liemitunti Rohkelikon kanssa oli päättynyt ennen aikojaan, kun heidän opettajansa oli taas kerran räjähtänyt kesken oppitunnin. Ikivanha ja hieman höynähtänyt Evander Kurismus teki jatkuvasti omituisia kokeitaan, joiden seurauksena tämä milloin värjäytyi indigonsiniseksi, milloin poksahti savuna ilmaan. Sammutettuaan tottuneesti liekkeihin leimahtaneen opettajanpöydän oppilaat olivat jättäneet euforiaeliksiirinsä poreilemaan kattiloihin ja poistuneet tyrmistä. Professori Kurismuksen keitoksista nousevia höyryjä ei kannattanut jäädä hengittelemään: kolmannella luokalla erään rohkelikkotytön kasvot olivat puhjenneet täyteen punaisia näppyjä, joista jokaisella oli ollut kaksi paria silmiä. Oppilaat suuntasivat kohti suurta salia, johon lounas pian katettaisiin.

"No niin, viime hetken arvaukset!" Devyn hihkaisi, kun hän, Brent ja taikuuden historian tunnilta tullut Cassidy istahtivat Korpinkynnen pöytään.
"Mitkä arvaukset?" Cassidy kysyi huonotuulisena. Taikuuden historia, jonka S.U.P.E.R.-kurssi koostui pelkistä korpinkynsistä ja jolle hän oli ilmoittautunut vain siksi, että tiesi Albus Potterin olevan kiinnostunut historiasta, muuttui viikko viikolta tylsemmäksi ja professori Binns värittömämmäksi. Tyttö oli useammin kuin kerran miettinyt, mitkä keskeneräiset asiat pidättelivät kummitusprofessoria maan päällä. Hän olisi auttanut tätä enemmän kuin mielellään.
"Uudesta opettajasta tietenkin", Devyn tarkensi. "Hän on varmaan jo täällä. Mahtaakohan hän tulla lounaalle?"

Tyttö ei saanut vastausta kysymykseensä, sillä juuri sillä hetkellä tyhjät astiat heidän edessään täyttyivät höyryvän kuumista perunoista, mureasta paistista ja paksusta, kiiltävästä kermakastikkeesta.
"Pianhan se nähdään", Brent totesi ja lappoi keväisenvihreitä herneitä lautaselleen.
"Haluaisin silti tietää edes vähän, mitä odottaa", Cassidy myönsi paistia leikatessaan. "Minusta se puolivampyyri oli aika ikävä yllätys. Jos olisin tiennyt, olisin ottanut valkosipulia mukaan."
"Ehkä McGarmiwa jätti juuri sen takia kertomatta", Brent huomautti kuivasti. "Opetus olisi voinut häiriintyä, jos jokainen olisi ottanut mukaan oman vaarnan ja krusifiksin."

Lounaan jälkeen kolmikko kiirehti yläkertaan toivoen näkevänsä uuden opettajan ensimmäisinä. Samaa toivoi ilmeisesti moni muukin, sillä kun he viimein selvisivät kolmanteen kerrokseen (ensimmäisen ja toisen kerroksen väliset liikkuvat portaat olivat poikenneet yllättäen reitiltään), oli pimeyden voimilta suojautumisen luokan edessä oppilaita jonoksi asti.
"Miten sormesi voi, Malfoy?" Brent kysyi kohteliaasti pojalta, joka nojaili seinään pergamenttikääröä silmäillen. Scorpius loi korpinkynteen äkäisen katseen.
"Neiti Pomfrey hoiti sen kuntoon mutta sanoi, että siihen voi jäädä arvet pitkäksikin aikaa", nuorukainen mutisi ja mulkoili Devyniä.
"Oravilla on terävät hampaat", tyttö totesi ja kohautti olkiaan. Hän tarttui kuitenkin sovinnon merkiksi ystävänsä ankeuttajaesseeseen ja alkoi lukea sitä läpi korjaten kirjoitusvirheet ja lisäten muutaman puuttuvan tiedon.

Pimeyden voimilta suojautuminen oli Devynin ja Scorpiuksen yhteisistä kursseista ainoa, jolle Harley ei osallistunut. Scorpiuksen mukaan se johtui siitä, että Harley oli valinnut samat kurssit kuin paras ystävänsä Ludmelakin. Devyn oli varma, että Ludmela puolestaan tiesi pimeyden voimista tarpeeksi ilman kurssejakin. Korpinkynsi oli joka tapauksessa mielissään. Vaikka hän ei sitä ikimaailmassa myöntäisikään, hän kaipasi niitä aikoja, jolloin Scorpius kertoi asioistaan ensimmäiseksi hänelle, kysyi ensimmäiseksi hänen mielipidettään ja vietti vapaa-aikansa hänen kanssaan.

Oppilaiden päät kääntyivät, kun käytävästä kuului askelia. Pettymys oli melkoinen, kun nurkan takaa ilmestyivät professori Kärpänkoision pyöreät, punakat kasvot ja valtava maha.
"Missä se uusi opettaja on?" joku luihuisista kysyi nyrpeästi.
"Neiti Kariosusi saapuu aivan pian", professori rauhoitteli ja käynnisti tietämättään kiivaan supatuksen. Neiti!
"Täytyy olla realistinen", Brent huomautti viisaasti astellessaan Kärpänkoision perässä hämärään luokkahuoneeseen. "Hän opettaa kuitenkin pimeyden voimilta suojautumista, tuskin hän mikään kauneuskuningatar on."
"Olet oikeassa", nyökytteli eräs korpinkynsipoika hänen takanaan. "Luultavasti hän on joku kammottava noita-akka, jonka kädet ovat känsäiset kaikesta taikasauvan heiluttelusta."
Cassidy suutahti: "Yritättekö te sanoa, että taitava, kokenut noita ei voi olla kaunis?"
Brent nielaisi säikähtäneenä. Cassidy oli jo kerran vastannut johonkin hänen varomattomaan kommenttiinsa tulikivenkatkuisella puheenvuorolla siitä, kuinka tuollaiset kivikautiset, sovinistiset käsitykset olivat velhomaailman taantumuksen ytimessä, eikä hän kaivannut uusintaa.
"Tarkoitin vain, ettei meillä voi käydä niin hyvä tuuri, että saisimme taitavan ja kauniin opettajan", hän sanoi nopeasti. Cassidy ei selvästikään hyväksynyt selitystä vaan avasi suunsa vastatakseen, mutta samalla hetkellä luokanovi kävi. Neiti Kariosusi astui sisään.

Koko luokka jäi tuijottamaan tätä ihmeellistä ilmestystä. Brent näytti siltä, kuin hänet olisi kangistettu kesken haukotuksen, ja Scorpius oli ilmeisesti unohtanut, miten räpytellään.
"Hei kaikki! Minun nimeni on Sophronia Kariosusi ja opetan teille pimeyden voimilta suojautumista", noita tervehti äänellä, joka muistutti erehdyttävästi jumalallista harpunsoittoa.

Neiti Kariosusi oli kuin olikin puoliveela. Helmenvaaleat hiukset aaltoilivat silkkisinä kiharoina aina ristiselkään asti. Soikeiden kasvojen keskellä säteilivät lemmikinsiniset silmät kehyksinään tummat, värisevät ripset. Oliivi-iho oli kuulas ja virheetön, ja naisen tummanvihreä kaapu korosti sen ylimaallista hehkua.

"No niin", professori Kärpänkoisio aloitti yrittäen turhaan kiinnittää oppilaiden huomion. "Neiti Kariosusi on matkustanut kaukaa opettaakseen teitä pitämään puolianne pimeää taikuutta vastaan, ja toivon, ettei hän joudu katumaan matkaansa ainakaan teidän käytöksenne takia."
Oppilaat nyökyttelivät, mutta professori olisi yhtä hyvin voinut osoittaa sanansa korilliselle myrkkysumakkeja. Luokka oli edelleen neiti Kariosuden lumouksen vallassa.
"Olkaa kunnolla ja näyttäkää hänelle, minkä osaatte", professori sanoi tiukasti, ja tällä kertaa nyökyttely oli hieman pontevampaa. Devyn saattoi melkein kuulla kymmenien aivojen raksuttavan, kun nuoret miettivät kuumeisesti, miten parhaiten pääsisivät näyttämään taitonsa kuvankauniille sijaiselle.
"Me näemmekin seuraavan kerran ensi syksynä", Kärpänkoisio jatkoi kuulostaen hieman haikealta. Hän katseli silmät kyynelissä ympärilleen mutta sai vastaukseksi vain muutaman vaisun 'hein'. Professori poistui loukkaantuneena, mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota, sillä neiti Kariosusi oli juuri kumartunut nostamaan pudonnutta taikasauvaansa lattialta.

"Minusta on oikein mukavaa olla täällä tänään", uusi nuorekas professori kujersi. "Toivon, että pääsen tutustumaan teihin kaikkiin tämän lukuvuoden aikana. Yritän omalta osaltani varmistaa, että kurssista tulee hyvin, hyvin antoisa."
Kaksikymmentä valkoista hammasriviä vastasi professorin tasaiseen, leveään hymyyn.
"Minun on annettu ymmärtää, että suurimmalla osalla teistä on vielä vaikeuksia suojeliuksensa kanssa. Tavoitteeni on, että jouluun mennessä jokainen saa aikaiseksi aineellisen suojeliuksen", Kariosusi ilmoitti ja lähetti taikasauvansa kärjestä hopeanhohtoisen kyyhkysen. Joku huokaisi ihastuneena, ja kun Devyn kääntyi katsomaan, hän näki erään kovanaamaksi tiedetyn luihuispojan punastuvan.

"Hän on kaunis", Brent totesi, kun professori käänsi hetkeksi selkänsä.
"Hyvin kaunis", Scorpius myötäili ja tuijotti professoria, joka ei ollut lakannut hymyilemästä.
"Hänellä on kauniit silmät."
"Ja kauniit kädet."
Oli Cassidyn ja Devynin vuoro pyöritellä silmiään.

"Olen aina ollut sitä mieltä, ettei pimeyden voimilta suojautumista voi lukea papereista. Sitä on harjoiteltava käytännössä. Koska ankeuttajan tuominen luokkaan ei välttämättä onnistuisi, lainasin professori Kärpänkoisiolta jotakin hieman vähemmän riskialtista", Kariosusi heläytti. Hän näpäytti ilmaa taikasauvallaan, ja hänen vierelleen ilmestyi kookas, kulunut matkalaukku, jonka uumenista kuului mutinaa ja kovaäänistä rapistelua.
"Kuulostaa ihan siltä möröltä, joka asuu meidän puutarhavajassa", Cassidy totesi.
"Mörkö se onkin. Tiedättekin jo varmasti, miten möröstä hankkiudutaan eroon. Suojeliuksen käyttäminen mörköä vastaan on yleensä liioiteltua, mutta luulen, että siitä on vielä ihan sopivasti vastusta teidän suojeliuksillenne", professori sanoi ja hymyili jokseenkin äidillisesti. "Järjestykäähän jonoon, niin voimme aloittaa!"

Luokka teki kerrankin mukisematta työtä käskettyä ja järjestäytyi siistiksi jonoksi matkalaukun eteen. Ensimmäisenä vuorossa oli Gideon Pucey, roteva ja vihamielinen luihuinen.
"No niin, kun näette mörkönne, unohtakaa pelkonne ja keskittykää onnellisimpaan muistoonne. Sen ei tarvitse olla mitään erityistä tai poikkeuksellista, kunhan se vain on onnellinen ja helposti saatavilla."
Pucey nyökkäsi ja kohotti kärsimättömänä sauvansa. Hän ajatteli selvästikin olevansa paitsi mörköjen, myös ohjeiden yläpuolella. Kariosusi avasi matkalaukun, ja luokan täytti mahtava, kaikuileva ulvonta, joka pakotti oppilaat nostamaan kädet korvilleen.

"Ihmissusi", Brent totesi hieman tarpeettomasti, kun ruma ja karvainen olento hoippui matkalaukusta kohti Puceytä. Luihuinen sulki hetkeksi silmänsä. Häijystä hymystä päätellen hän löysi onnellisimman muistonsa. Hänen taikasauvansa kärjestä lennähtävä hopeanhohtoinen loitsu otti ohikiitävän hetken ajaksi matelijamaisen muodon, törmäsi kieppuen päin mörköä ja haihtui. Mörkö urahti ja otti muutaman askeleen taaksepäin mutta ei suostunut vielä perääntymään.

"Muistosi ei varmaankaan ollut tarpeeksi vahva. Kokeilehan uudelleen. Etsi joku toinen muisto, jokin vielä onnellisempi", professori kehotti, kun Pucey vilkaisi häneen yrittäen peitellä hermostumistaan. Pucey rykäisi miehekkäästi, kääri hihojaan ja sulki jälleen silmänsä. Ihmissusi läähätti ja ulvahteli, ja vuoroaan odottavat oppilaat astuivat vaistomaisesti kauemmas. Tällä kertaa Puceyn suojeliuksen elinkaari oli hieman pidempi – tarpeeksi pitkä karkottaakseen ulisevan mörön takaisin matkalaukkuun. Poika hurrasi, ja Kariosusi hymyili suopeasti.

Psykoottista klovnia, lordi Voldemortia, vihaista rehtori McGarmiwaa ja Albus Potterin loimuavaa kirjapinoa myöhemmin oli Scorpiuksen vuoro astua mörön eteen. Poika näytti kovin hermostuneelta, ja Devyn mietti, mitä tämän mörkö mahtoi esittää.

Matkalaukku avautui raolleen, ja näkyviin tuli kaksi mustan kaavun verhoamaa käsivartta. Käsivarsia seurasi välähdys smaragdinvihreää viittaa, ja sitten mörkö – Scorpiuksen pahin painajainen – tuli esiin kokonaisuudessaan. Devyn painoi juuri ajoissa hampaansa kämmenselkään ja tukahdutti naurunkiekaisun.
"Kuka tuo on?" Cassidy kuiskasi, kun mörkö ojentautui täyteen pituuteensa. Se tuijotti Scorpiusta ylimielinen, uhkaava ilme kalpeilla kasvoillaan, joita platinanvaaleat hiukset kehystivät.
"Lucius Malfoy. Hänen isoisänsä", Devyn tirskahti eikä ollut ainut. Olkoonkin, ettei Scorpius ollut olemukseltaan lainkaan niin kivikasvoinen ja lipevä kuin isoisä Malfoy, ja hänen hiuksensa olivat sävyltään enemmän kuparia kuin hopeaa, yhdennäköisyys oli silmiinpistävä.

Mörkö-Lucius oli kohottanut sauvakätensä.
"Ihme ja kumma, että sinä ylipäätään päädyit Luihuiseen! Sopisit paremmin Puuskupuhiin, mokoma vätys! Veljeilet kuraveristen kanssa! Ja niin paljon työtä kuin minä ja isäsi sinun eteesi olemme nähneet!" se huusi.
Muutama oppilas hymyili ivallisesti, kuulipa Devyn pari naurahdustakin. Scorpius irvisti ja puristi sauvaansa. Samalla hetkellä, kun mörkö avasi suunsa johonkin kiroukseen, Scorpiuksen suojelius loikkasi.

Suojelius, vaikka ei ollutkaan vielä löytänyt todellista muotoaan, oli paljon suurempi kuin yhdenkään toisen kuudesluokkalaisen. Paitsi isokokoinen, se oli myös ilmeisen nopea ja voimakas – Lucius Malfoy kaatui ähkäisten takamukselleen. Mörkö muuttui omaksi kurjaksi itsekseen ja perääntyi kiireesti matkalaukkuunsa.
"Vaikuttavaa!" professori Kariosusi totesi, ja hänen kommenttinsa pyyhki viimeisetkin vahingoniloiset virneet oppilaiden kasvoilta. "Luulenpa, että saat tuosta vielä erinomaisen suojeliuksen. Kymmenen pistettä Luihuiselle."
Scorpius hymyili leveästi ja tökkäsi Devyniä kylkeen taikasauvallaan astellessaan tämän ohi luokan perälle. Se, joka viimeksi nauraa, hekottaa kaikkein makeimmin.

Devyn otti muutaman epävarman askeleen eteenpäin. Matkalaukusta loikannut isokokoinen, takkuinen susikoira muistutti erehdyttävästi sitä vihamielistä rakkia, joka oli purrut häntä käsivarteen kymmenen vuotta sitten.
Devyn keskittyi ajattelemaan ensimmäistä päiväänsä Tylypahkassa ja taikoi suojeliuksen, joka oli täydellinen kaikissa paitsi yhdessä suhteessa.

"Oh! Hienoa työtä, neiti! Juuri tähän me kaikki tämän syksyn aikana pyrimme: aineelliseen suojeliukseen, joka puolustaa urheasti lähettäjäänsä!" professori intoili, kun hopeainen orava värisytti viiksikarvojaan. Devyn nielaisi vaikeasti. Hän oli varma, ettei hänen pikkuruinen suojeliusparkansa täyttäisi siihen kohdistettuja odotuksia.

Oravan pieni, sievä kuono väpätti sen nuuskiessa uutta ympäristöään. Se haistoi ilmassa jotakin uhkaavaa, ja sen tuuhea häntä pörhistyi entisestään. Kun susikoiran kurkusta purkautui matala murina, eläin pomppasi ilmaan kuin sähköiskun saaneena.
"Pure sitä!" Devyn karjui, kun orava kipitti kohti ikkunaa louskuttava susikoira perässään. Sen sijaan, että olisi totellut Devynin ohjeita, jyrsijä kiipesi turvaan paksuja, purppuranpunaisia samettiverhoja pitkin. Sitten se haihtui hopeanhohtoisena pölähdyksenä ilmaan. Koira vilkuili hetken vauhkona ympärilleen ja äkkäsi sitten taas Devynin. Se ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan, kun se jo kutistui puoleen entisestään ja värjäytyi hattaranpunaiseksi. Devyn huokaisi raskaasti, kun trimmatuksi puudeliksi muuttunut mörkö pakeni ulisten matkalaukkuunsa. Hän tiesi kyllä, miten mörkö pysäytettiin. Ikävää vain, ettei tieto ollut kulkeutunut hänen suojeliuksensa saksanpähkinänkokoiseen kalloon.

"Mielenkiintoista!" Kariosusi totesi. Devyn ei ollut ihan yhtä innoissaan. "Suojeliuksesi näyttää kyllä juuri siltä kuin sen pitääkin, mutta siitä puuttuu yhä jokin", nainen jatkoi, ja Devyn kuuli muutaman oppilaan naurahtavan. Vilkaistessaan happamana ympärilleen hän huomasi, että Scorpius ei hymyillyt.

"No niin, ensimmäinen yhteinen oppituntimme on nyt melkein takanapäin ja on aika antaa läksyt", professori Kariosusi aloitti viehkeästi, kun puoli tuntia oli kulunut. Jos jonkun oppilaan huomio olikin vielä suojeliuksissa tai naapuripulpetissa, professori vangitsi sen heilauttamalla vaaleaa hiuskuontaloaan niin, että eturiviin leijaili kevyt kukkaistuoksu.
"Tehtävänne on kirjoittaa perjantain tunnille kahden ja puolen jalan aine Pandoran lippaasta", professori ohjeisti seesteisesti hymyillen.
Punatukkainen luihuinen nosti kätensä.
"Niin, herra... MacAlister?"
"Mitä tekemistä Pandoran lippaalla on pimeyden voimilta suojautumisen kanssa?" poika kysyi ja sai osakseen paheksuvia katseita siitä hyvästä, että kehtasi kyseenalaistaa kauniin professorin ohjeet.
"Kysymyksesi osoittaa, että tehtävä on tosiaan tarpeen", Kariosusi vastasi itsekseen myhäillen. Siihen heidän oli tyytyminen, sillä kello soi tunnin päättymisen merkiksi.

***

"En voi vieläkään uskoa, että meidän tuvanjohtajamme on veela."
Devyn nosti katseensa kirjastaan ja tuijotti Brentiä tyrmistyneenä.
"Enkä minä voi uskoa, että kuulen tuon sinun suustasi. Olen aina kuvitellut, että pidät enemmän pojista", hän sanoi asiallisesti ja väisti pergamenttirullaa, jonka Brent viskasi hänen suuntaansa. He istuivat Korpinkynnen oleskeluhuoneessa tekemässä läksyjään. Kuten yleensä siihen aikaan illasta, pyöreä oleskeluhuone oli tupaten täynnä mutta hiljainen. Kaikki istuivat hiljaa omilla paikoillaan koulukirjojen parissa vaihtaen vain silloin tällöin muutaman vaitonaisen sanan keskenään.

"Ainakin sinun on myönnettävä, että hän on mukava", Brent intti tutkiessaan Jupiterin kuita.
"Niin kai. En kyllä vieläkään ymmärrä, miten Pandoran lipas liittyy mihinkään", Devyn mutisi ja viimeisteli loitsujen esseensä tarkkanäköisellä loppukaneetilla.
"Kaunis ja mukava", nuorukainen jatkoi Devynistä välittämättä. "Harvinainen yhdistelmä."
Devyn mulkaisi poikaa ja kääntyi Cassidyn puoleen odottaen puheenvuoroa taantumuksellisista stereotypioista. Tumma tyttö ei kuitenkaan näyttänyt huomanneen ystäviensä sananvaihtoa. Cassidyn sulkakynä oli pysähtynyt kesken lauseen, ja tyttö itse oli unohtunut tuijottamaan Albus Potteria. Albus istui oleskeluhuoneen toisella laidalla ja luki hartaana paksua kirjaa, joka kansitekstistä päätellen käsitteli numerologiaa.

"Herätys, neiti Upea-V.I.P.-myös-taikuuden-historiasta", Devyn tuhahti ja tönäisi ystäväänsä. "Kerro meille Pandoran lippaasta."
Hänen edessään oli pino kirjoja, joissa Pandoran lipas kirjastonhoitaja Vesperan mukaan mainittiin ja joita hän ei kuitenkaan yhden satulaatikon takia suostunut kahlaamaan läpi.
Cassidy nakkeli ärtyneenä niskojaan.
"Pandora oli maailman ensimmäinen nainen", hän aloitti alentuvaan sävyyn. "Ainakin kreikkalaisessa mytologiassa."
"Mikä se lipas sitten on?" Brent kysyi kärsimättömänä.
"Odota nyt, että pääsen sinne asti!" Cassidy ärähti ja madalsi ääntään, kun muutama viidesluokkalainen vilkaisi häntä toruen. Tyttö kumartui ystäviensä puoleen ja valmistautui kertomaan tarinaa.

"Titaani Prometheus loi ihmiset ja varasti heille jumalilta tulen. Tästä Zeus suuttui ja päätti kostaa paitsi Prometheukselle myös ihmiskunnalle. Hän määräsi muut jumalat muovaamaan savesta kuvankauniin Pandoran. Hän antoi Pandoralle lippaan, lahjan jumalilta ihmisille, ja lähetti tämän maan päälle. Prometheus ei luottanut jumaliin eikä heidän lähettämiinsä lahjoihin. Hänen veljensä Epimetheus ei kuitenkaan ollut yhtä viisas vaan lumoutui Pandoran kauneudesta ja nai tämän. Epimetheus kielsi Pandoraa avaamasta lipasta, mutta Pandora ei kyennyt hillitsemään uteliaisuuttaan. Hän avasi lippaan – ja vapautti maailmaan kaikki kuviteltavissa olevat vitsaukset. Jäljelle jäi vain toivo, jonka säikähtänyt Pandora sulki visusti lippaaseen."
Lopetettuaan kertomuksensa Cassidy vilkaisi yleisöään kuin suosionosoituksia odottaen.
"Ja mitä tekemistä tällä kaikella on pimeyden voimilta suojautumisen kanssa?" Devyn huokaisi. Hän epäili, ettei Cassidy pääsisi koskaan asiaan.
"Kerrotaan, että tuhansia vuosia sitten Pandoran lipas löydettiin Kreikasta. Koska ei oltu varmoja myytin paikkansapitävyydestä, lipasta ei uskallettu avata. Mitä, jos se olisikin edelleen täynnä vitsauksia! Tai mitä, jos toivo pääsisi karkuun? Lipas päätettiin piilottaa, eikä sen sijaintia paljastettu kuin harvoille ja valituille. Kerrotaan myös, että joskus 1000-luvulla joku pimeyden velho olisi kaivanut lippaan esiin. Seurauksista ei kuitenkaan ole kirjoitettu mitään."

Viimein Brent ja Devyn osoittivat kiinnostusta aihetta kohtaan.
"Missä se on nyt?" Brent kysyi ja korjasi silmälasiensa asentoa.
"Kukaan ei tiedä", Cassidy sanoi dramaattisesti. "Tai no, en minä ainakaan."

her shaking shaking
glittering bones

nauha

  • ***
  • Viestejä: 339
  • Sunnuntaiteuras
Ää luin tästä ainakin prologin silloin heti ilmestymisen aikaan, ja lupasin itselleni että kommentoin, mutta en tiedä mihin sitten unohduin, ehkä yleinen epäaktiivisuus ja apatia vain imi puoleensa. Nyt kuitenkin näin tämän kommenttikampanjan puolella ja päätin että on viimein aika! (Mulle on käynyt aiemminkin sun tekstien kanssa niin, että oon ihan elänyt siinä luulossa, että olen kommentin jo jättänyt ja sitten en olekaan. Noloa. Oot mun lempikirjoittajia finissä ja voisin ehkä tarttua muistiani niskavilloista.)

Devyn ja Duncan — pakko iskeä näihin nimiin ensimmäisenä, kun ne jotenkin tuntuivat niin kaikin puolin sopivilta! Mua ylipäätään puhuttelee ajatusleikki, jossa Dudleyn lapset olisivat kuuluneet taikaväestöön siitä huolimatta, että Dudley tai Petunia eivät. Kolmannen sukupolven kanssa canon on muutenkin vähän mitä on, ja tällaisten asioiden kanssa venyttely on vain hauskaa. Sanoitkin tuossa alussa että tätä aloitellessasi Dudleyn jälkikasvuun perustuvia ficcejä ei tainnut juuri finissä olla, enkä kyllä itse ole niihin törmännyt vieläkään. Toisaalta en ole suuremmin hakenutkaan, mitä nyt tätä silloin aikaisemmin jo pyöritellyt. Dudley vaikutti oikein kelpo isältä kuten joku tuolla jo olikin kommentoinut, ja sellaisesta on mukava lukea.

Tää tuntuu muutenkin näin alun perusteella just sellaselta kepeältä jatkoficiltä jollaista sanoitkin kaivanneesi ja tavoitelleesi. Tyyli oli aika toteava mutta silti musta mukavan yksityiskohtainen, sillä tavalla että oli mihin tarttua ja tietyistä jutuista tuli vaan pakostikin jotenkin hyvä mieli. Niin kuin siitä, että Dudley päätti heti epäröimättä lähteä tyttärensä kanssa tervehtimään ”Harry-setää”, kun uutinen Tylypahkaan pääsystä saapui. Mielellään olisin ihan lähtenyt lukemaan siitäkin, miten Devyn koko tähän taikuusasiaan suhtautui, mutta ymmärrän hyvin myös hypyn suoraan sinne kuudenteen vuoteen, kun onhan se vähän erilaista kirjoittaa 11- kuin 16-vuotiaista! Itsekin valitsisin helposti jälkimmäisen. Sulla on aina ollut tapana käyttää jotenkin ihania ilmaisuja, esimerkiksi ensimmäisessä luvussa tuo kun Devyn keräsi luisevat raajansa. Muhun sellanen uppoaa ja kovaa uppoaakin.

Muutaman kirjoitusvirheen bongasin siellä täällä, mutta ei mitään hälyttävää, niin kuin ei sun teksteissä yleensäkään! Ensimmäisessä luvussa kun Tedistä puhuttiin käytit tosin termiä metaformaagi, vaikka eikös oikea suomennos ole metamorfimaagi, ainakin jos oikein muistan. Mutta pikkujuttuja! Pidin siitä miten olit nimennyt omia hahmojasi, ja toisaalta mitä canoniin pohjautuvia olit poiminut mukaan. Ted taitaa olla näissä kolmannen sukupolven ficeissä aina oikein sellainen kestoihastus, mutta minkäs sille voi että on söpö :D

Ehkä en ala mitenkään tarkemmin tätä nyt erittelemään, kun kyse tosiaan on jatkoficistä eikä niissä jokaista sanaa makustele samalla tavalla kuin vaikka runojen tai raapaleiden kanssa, mutta asetelmineen kaikkineen pidän kyllä tän ideasta ja haluaisin kuulla lisää näistä tyypeistä ja niiden seikkailuista. Edellisestä osasta on nyt tietenkin päässyt jo tovi vierähtämään, mutta olisi silti vallan sääli ja surku jos tämä jäisi tähän! Toisen luvun loppu jätti odottelemaan lisäselvitystä paitsi Devynin ja tovereiden ihmissuhteisiin, myös uuden professorin koukkuihin. Toivottavasti sulla siis on vielä valmiita lukuja jossain taskusi pohjalla, tai löydät aikaa ja innostusta sellaisten kirjoittamiseen, mä ainakin lukisin niitä oikein mielelläni lisää :)
Kaipaan hetkeä jonka toivoin sinun olevan minun

chitaur

  • Lukuholisti
  • ***
  • Viestejä: 227
Harvemmin luen kolmanteen sukupolveen liittyviä ficcejä, saatika pidän niistä. Tämä oli kuitenkin yllättävän hyvä. Tai ei sen hyvyyden olisi pitänyt yllättää. Lähinnä kai yllätyin siitä, että innostuin lukemaan muutakin kuin alun kolmannen sukupolven henkilöistä.

Olen aina tykännyt Dudleystä ja pohtinut tämän tulevaisuutta ja suhdetta taikamaailmaan sodan jälkeen. Tässä vastaus kysymykseeni ei ollut pääroolissa, mutta kelpasi hyvin. Jotenkin korpinkynsistä ikinä niin välittämättömänä tuntui väärältä, että Devyn oli tuvassa, olen aina ollut enemmän luihunen tai rohkelikko. Scorpiuksen ja Devynin ystävyys on iso plussa, taas ihan vain siitä syystä, että Draco on ollut suuri suosikkini. Lucius Scorpiuksen suurimpana pelkona on myös pop (vihaan sanaa pop, mutta oli pakko kirjoittaa se siihen, sori ;D).

Keskittyminen ei luultavasti ollut ihan huipussaan tätä lukiessa, kun ystäväpiirin nimet alkoivat sekoittua päässä. Eihän heitä kovin montaa ollut, mutta jotenkin niiden nimet alkoivat puuroutua Cassidya lukuunottamatta.

Teksti oli kirjoitettu kivasti, sitä oli hyvin sujuvaa lukea, edes tällä keskittymisen määrällä en joutunut lukemaan mitään lausetta useampaan kertaan.

Veela PVS:n opettajana käy hyvin, onhan kysymys kauniista naisesta. Jotenkin odotin kuitenkin Harryn tai jonkun muun tutun hahmon ilmestymistä virkaan, ja petyin (ihan minimaalisesti vain). Lupinin poika muodonmuutosten opettajana on myös iso plussa, ja vesi nousee omallekin kielelle, jos meillä koulussa olisi yhdessäkään aineessa nuori, hyvännäköinen opettaja eikä pian eläkeikäisiä tiukkapipoja. Ennen kuin eksyn sivuraiteille, on pakko mainita myös se, että rupesin parittamaan näitä kahta nuorta opettajaa heti toisilleen. Olen myös niin "nykyaikaan" (=Harryn kouluaikaan) sijoittuvien tekstien fani, että Teddyn kutsuminen Lupiniksi pisti ensin vähän miettimään, että kenestä nyt puhutaankaan, minulle Lupin on aina Remus.

Mutta (voit ehkä arvatakin tämän kommentin jälkeen, että) kiljun täällä jatkoa. Miä niin haluun tietää, mitä siellä tulee tapahtumaan. Oli kyse sitten Potterin poikien ja Devynin välisistä suhteista tai ihan mistä tahansa. Vaikka vain läksyjen tekemisestä.

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Voi että, miten iloiseksi tulin, kun luin kommenttinne, nauha ja chitaur! Kiitos paljon molemmille näin yhteisesti. <3

nauha aaaaaa voi miten kauniisti sanottu, mä en edes uskonut, että joku vielä muistaa mut, kun niin harvoin julkaisen! (Miksei Finissä oo kunnon emojeita, haluan laittaa tähän apinan kädet suulla.)
Lainaus
Tää tuntuu muutenkin näin alun perusteella just sellaselta kepeältä jatkoficiltä jollaista sanoitkin kaivanneesi ja tavoitelleesi. Tyyli oli aika toteava mutta silti musta mukavan yksityiskohtainen, sillä tavalla että oli mihin tarttua ja tietyistä jutuista tuli vaan pakostikin jotenkin hyvä mieli.
Haha, musta tuntuu, että joko mä kirjoitan sellaista "perhosen siivet kahisivat iltatuulessa pajuhuilun suloisten sävelten kiidättäessä silkkihaituvan kevyitä angsti-ajatuksia tytön korviin" -kamaa tai sitten tällaista vähän riisutumpaa. Loistavaa, jos tuli hyvä mieli, se on tän tekstin perimmäinen tarkoitus!

Lainaus
käytit tosin termiä metaformaagi, vaikka eikös oikea suomennos ole metamorfimaagi
Oh dear! Hyvä kun huomautit. Tää on varmaan samaa sarjaa kuin "Kalmanhananaukio" ja "lukitilis". :'D Täytyy olla tarkkana kuin porkkana jatkossa.

chitaur mahtava juttu, että päätit kuitenkin tähän tarttua! Mä haluaisin kirjoitella vähän lisää vielä Dudskista ja Dursleyistä muutenkin, mutta katsotaan, miten paljon tähän tekstiin tulee mahtumaan. Kertoja-ongelma on ehkä isoin este, tässä kun kertoja istuu ikään kuin Devynin harteilla, ja voisi olla vähän hassua hypätä välillä Dursleyn tai Petunian tajuntaan (vaikka se oiskin musta kovin kutkuttavaa!)

Lainaus
Mutta (voit ehkä arvatakin tämän kommentin jälkeen, että) kiljun täällä jatkoa. Miä niin haluun tietää, mitä siellä tulee tapahtumaan. Oli kyse sitten Potterin poikien ja Devynin välisistä suhteista tai ihan mistä tahansa. Vaikka vain läksyjen tekemisestä.

Melkein, melkein uskallan luvata, että sitä on tulossa. Toivottavasti pikemmin kuin puolen vuoden päästä. Mun syksy oli hyvin hektinen, enkä oikeasti edes ehtinyt istahtaa koneen ääreen, minkä lisäksi mun perfektionismi/ahdistus/blokki on viime vuodet pitänyt tän kirjoittamisen aika olemattomissa mittakaavoissa. Yritän päästä eroon siitä ajattelutavasta, että kaiken pitää aina olla täydellistä, ja kirjoittaa enemmän huvin vuoksi. Tän ficin pitäis olla just sellainen teksti! Iloinen uutinen on, että tähän on olemassa jatkoa, ja just nyt oon kirjoittamassa yhtä vähän pidemmälle sijoittuvaa kohtausta, kun se ei lakkaa pyörimästä mun päässä! (Luvassa on ainakin vilaus Dursleyn perhettä ja no, mitäs muutakaan kuin nuorta lempeä.) Ihan ensin mun pitää kuitenkin kirjoittaa uudelleen seuraava eli 3. luku. Tyytymättömyys siihen onkin varmaan yks syy, miksen ole tätä julkaissut enempää.

Iso kiitos vielä molemmille kommenteista, toivottavasti jaksatte odottaa seuraavaa lukua! Hyvää uutta vuotta! <3

her shaking shaking
glittering bones

Gernumbli

  • ***
  • Viestejä: 239
  • Sisimmässään pieni kiusankappale
    • Tekstit
Hooo, voi miten rakastan tätä kirjoitustyyliä ja sanoilla leikittelyä! Btw, lukitilis on paljon kielellesopivampaa kuin lukilitis. Harmillista. Mutta voi apua! Haluaisin vain jatkoa...

Melkein kirjottelin Teddystä jotain puhelinlaatuista pikaficciä jossain vaiheessa syksyä. Se on kyllä harmillisen täydellinen hahmo... Komea ja kaikkea. Ihanaa että sekin löytyi opettajan muodossa vieläpä *kuola ehtii karata suupielestä* (En tiedä liittyikö edellinen virke yhtään mihinkään, heh höh), mutta sitä piti sanoa, että hirveän mukava ficci. Pidin monista kohdista, mutta erityisesti kohdista, joissa ficci liitettiin alkuperäis-Pottereihin, eli mm. mietteet Binnsin eteenpäin auttamisesta ja Kingsleyn kolmannesta(?) kaudesta.

Alussa en ollut aivan varma, minkä ikäiset ficissä puhuivat. Väliin kuulosti tosi nuorelta väeltä, mutta toisaalta en osaa kuvitella 16-vuotiaita tai samanikäisiä juttelemaan älykkään kuuloisesti. Uskottavaa puhetta ja dialogia ja kaikkea tässä kyllä oli!

Ja, hm! Nyt kyllä höpisyttää. Hauskaa ja harmillista, että se riivattu suojelius on niin pieni ja pelokas. Toisaalta se tuo ulottuvuutta, kun kirjoissa suojeliukset on vain laukkailleet pelottavan tyytyväisesti ympyrää tms. Kunpa se kääpiöhiiri/marsu muuttuisi vielä!

Ja vielä että: aws mikä ystävyyssuhde Dursleyllä ja Malfoyllä on. Nyyhg.

Okei siinäpä se yöllinen ölinä tällä kertaa. Jatkoa vaan. Ja kiitos tästä, oli kyllä #goals monin puolin.
"Gnome saliva is enormously beneficial! Luna, my love, if you should feel any burgeoning talent today — perhaps an urge to sing opera or to declaim in Mermish — do not repress it! You have have been gifted by the Gernumblies!"

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 366
  • Lunnikuningatar
Kas niin! En näemmä ollut koskaan huomannut, että tämä fic oli saanut jatkoa, mutta ei se mitään - kivempi huomata nyt, niin oli uusi luku sitten luettavissa. :) Fiilistelen tätä ficciä kyllä kovasti edelleen: lukiessa tuntuu aivan siltä kuin lukisi oikeasti Pottereita - tai ehkä ennemminkin ensimmäistä kolmea, joissa sävy oli vielä aika kevyt ja seikkailuntäyteinen. Maailma tuntuu tutulta, hahmoista on helppo kiinnostua, professori Kurimus eksentrisyyksineen tuntui heti sopivan maailmaan ja no, muutenkin tämä oli soljuvaa luettavaa.

Puoliveelaan kyllä suhtauduin hetkellisesti vähän epäluuloisesti, mutta en osaa itsekään sanoa, että miksi. Ehkä se oli se veelaus: kauneuden on oltava petollista ja niin edelleen. :D Kenties olen vain omaksunut kliseet osaksi ajattelua liian vahvasti. Tai sitten Sophomora nimenä toi liiaksi mieleen kaikki Mary Sue -nimet, mutta luulen, että se oli kyllä aika tarkoituksellista - koska kyllähän Fleur Delacourkin on aika pitkälti sellainen ja veelalle moinen kyllä sopii. Mutta odotan kyllä mielenkiinnolla sitä, millainen Scorpiuksen suojeliuksesta muodostuu, ja sitä, miten Devyn saa omansa toimimaan kunnolla. Tykkäsin myös noista möröistä, ne kertoivat hienosti lisää erilaisista hahmoista.

Tuo loppu oli kyllä kanssa kiinnostava. Voi toki olla, että Pandoran lippaalla ei ole mitään tekemistä itse pääjuonen kanssa, mutta kreikkalainen mytologia on kyllä ihanaa, joten ilahduin jo pelkästä maininnasta. Lisäksi se tuntui istuvan velhomaailmaan hienosti, varsinkin kun yhdistit sen keskiajalla eläneeseen pimeyden velhoon. :)

Nyt odottelen kyllä taas innolla jatkoa. Kiitos tästä!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.