Kirjoittaja Aihe: Varjojen kaupungit, Tekstiviestivirhe | Alec/Magnus | K-11  (Luettu 1956 kertaa)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit kas kummaa
Genre: Huumori/Romance
Rating: K-11 koska pervoilu
Pairing: Alec/Magnus tottakai + mm. Maryse, Isabelle
Disclaimer: Vain tarina kuuluu minulle, hahmot yms. Cassie Clarelle
Summary: Ei Alecin onnistunut ketään enää huijata, ei itseään, saati sitten Magnusta.

A/N: Kirjoittelin tekstinpätkän tähän puolivalmiiseen systeemiin muistaakseni eilen, ja ajattelinpa nyt että julkaisen - Finissä ei voi koskaan olla liikaa Malecia! Nimi on kunnianosoitus eräälle ikivanhalle Twilight-ficille, sille ainoalle Bella/Edwardille, josta olen joskus vuositolkulla sitten tykännyt. Voin myöntää tämän, sillä pidin siitä silloin niin paljon, että luin useammankin kerran. Hatunnostot sen kirjoittajalle. Marraskuuvirhe sen nimi muistaakseni oli, siitä sitten tälle tämä epämääräisen nimentapaisen repäisin. Sisältää ääliöhuumoria, varoitukset siitä. Toivottavasti jaksaa edes hymyilyttää ; )
Kommenttia otetaan vastaan.
ENJOY!

Tekstiviestivirhe


Alec istui jalat ristissä Instituutin sohvankulmalla, tukka takussa, unihiekkaa silmäkulmassa, painajainen kaarella poskella. Alec istui hartiat lysyssä, otsa rypyssä, haukotus suupielessä, yhä puoliunessa. Alec oli aamuvirkku, silti kanveesissa keskipäivään saakka, silloin tällöin myöhään iltaan, valvoi putkeen yötolkulla. Alec oli yöpöllö, kukkui yöt, kukkui päivät, unohti nukkua. Tunnit kuluivat, Alec kittasi kahvia, latasi keittimen, painoi nappia, täytti termarin uudelleen ja uudelleen – Isabellen erikoista. Alec katseli viisareita kellotauluilla, odotti aamua, odotti iltaa, odotti öitä, joina paeta pois, Brooklynin tuolle puolen. Alecilla ei ollut unirytmiä, ei ollut koskaan ollut, eikä tällä menolla tulisi olemaankaan. Alec ei osannut nukkua, ei omassa sängyssään, vällyjen välissä, kaapissa lukkojen takana, peiton alla. Alec ei osannut nukkua turpavärkki aamupuurossa, ryystää ryyniä nenään – Alec ei edes syönyt puuroa, koskaan kun ei voinut olla varma siitä, mitä Isabelle kattilassa keitteli. Pikkusiskon tuntien ei täysjyvää ainakaan. Alec ei osannut nukahtaa pystyyn, pöntölle kasvot vasten kaakelia. Alec ei osannut kääntää kylkeä, kääntyä kyljessä. Alec ei osannut vetää sikeitä hirsipuista puhumattakaan. Mutta kuorsata Alec osasi, kuulemma kurkku suorana, vaikkei Alecin velho ehkä ollutkaan paras puhuja, se kaikkein hiljaisin kuorsaaja.

Ja kuorsaajista puheenollen, Alec haukotteli, kääntyi nojatuolissa raajat kaakossa retkottavan äitimuorinsa puoleen. Marysen palmikko kiikkui päälaella hiuskarvan varassa, kukallisen aamutakin helma hipoi korvia, alushousut vilkkuivat, suu kävi kuin käkikellolla konsanaan.  Mammalla taisi olla takanaan rankka yö, tuntikausia kaulinmarsia pitkin portaita, muutama ratsia Isabellen ovella, missä muuallakaan – turhaan. Silloin tällöin Alec todella epäili Marysen mielenterveyttä, kerranhan sisko vain oli kärähtänyt haltiasalakuljetuksesta, petiseurasta kirkon katon alla. Vain kerran Maryse oli poiminut käytävältä kävyn, vain kerran portaikossa oli vilahtanut liimalettinen varjo – Meliorn. Vain kerran Marysella oli ollut aihetta huutoon, Alecilla luikahtaa brunssille Brooklyniin. Alec oli jäänyt kiitollisuudenvelkaan, Maryse kiinni kaulimen varteen. Vaan eipä sillä, ettei Isabellella olisi haltioita ollut varmasti useampikin, muttei Marysen metsästysmailla, motellissa, ehkäpä. Kaiken kukkuraksi Isabelle oli jo siirtynyt suippokorvista torahampaisiin, vaihtanut lajia, kyllästynyt kaiketi ainaiseen jousipyssyn paukutteluun, ruohon poltteluun, savumerkkeihin. Eikä yksikään haltia enää ollut tarpeeksi masokisti huoliakseen Isabellea, tuota sydäntenmurskaajaa, joka oli jättänyt Meliornin seisomaan suohon punainen kämmenenjälki poskellaan. Eikä kukaan tuntunut tahtovan tyttöä, jolla oli Isabellen oikea suora. Paitsi Simon.

Puhelin vibrasi kalsareissa, titityy. Alec punastui, työnsi kätensä housuihin, vilkaisi syrjäsilmällä Marysea. Ei kai tämä nähnyt, mitä Alec puuhasi? Ei kai tämä vain luullut Alecin – liian noloa. Maryse korahti, kuorsasi, suupieli nytkähti. Unessa yhä, Luojan kiitos. Oli keskusteluita, joita Alec ei tahtonut äitimuorinsa kanssa käydä, sanoja, jotka oli parempi jättää sanomatta. Oli valistusta, jonka olikin parempi pysyä tabuna. Olihan Alecilla Magnus, ei Alec valistusta tarvinnut. Etenkään juuri äitimuoriltaan. Alec onki luurin kouraansa, pyyhkäisi näytön puhtaaksi sohvanpäälliseen, nypräsi auki näppäinlukon. Huomenta, rakas. Kompastuitko spurguun kotimatkalla?

Alec hymyili – puhelin pöksyissä oli taivaan lahja, aivan kuin olisi kanniskellut mini-Magnusta mukaan minne sitten ikinä menikin, kätevästi taskukokoista. Vaikka sitä Alec ei olisi ikinä Isabellelle suostunutkaan myöntämään. Sillä Isabelle oli ollut se, jonka käsialalla Alecin yhteystiedot oli Magnuksen käsivarteen kynäilty, Isabelle oli myynyt veljensä velholle korkokengästä, yhdestä ainoasta. Olisi edes vaatinut paria, Magnuksella kun kenkiä riitti vaikka muurahaisille jakaa. Alec oli Isabellelle paljosta velkaa – velhosta, ehkä elämänsä rakkaudesta, kuka tiesi. Vain siihen vaaleatukkaiseen, jonka ruho retkotti pitkin pituuttaan porrastasanteella.

Alec kiskoi haalistuneen villapaidan päänsä yli, työnsi kädet hihoihin, kääräisi resorit rullalle kyynärtaipeisiin. Alec nyppi nöyhtää paidan rinnustasta, kissankarvoja kaula-aukosta. Kumma kyllä Churchin takaraivolla ei paistanut kalju, sen verran sen turkki tukkoja varisteli ympäri taloa, oli sitten karvanlähtöaika tai ei. Useimmiten ei. Housuja Alecin ei ollut pyykkikorista onnistunut bongata, viimeinenkin farkunlahje roikkui likomärkänä pesukoneen rummusta, eikä edes Alecin tyylitajulla vedetty jalkaan isäpapan khakipöksyjä – rajansa jopa dyykkarilookilla, vaikkei sentään Robertin edustuskerrastolla. Mutta kukapa Alecin pattipolvia olisi olohuoneessa keksinyt pilkata, ei Marysen piirakkapulikka ainakaan, joten se jätettäköön Magnuksen huoleksi. Magnus ei ollut tosin koskaan sanonut pahaa sanaa pojasta, joka vaihtoi päälleen pyjaman vessassa lukitun oven takana, ei, vaikka flanellihousut olisivat jääneet pukematta, polvet vilkkuneet paljaina. Silloin Magnus hymyili leveästi, levitti käsivartensa, suukotti Alecia suoraan suulle. Silloin Magnus veti Alecin rintaansa vasten, tuuditti uneen, viikon ensimmäiseen kymmentuntiseen, josta poikaa ei ajanut valveille painajainen, ei herätyskello. Vain Magnuksen sylissä Alec osasi nukkua, vain Magnuksen sylissä Alec enää edes tahtoi nukkua. Ei muualla, ei yksin.

Viesti kilahti, puhelin pärisi vasten sohvaa. Alec kaappasi kännykän käteensä, pälyili pikaisesti ympärilleen, suojasi selustan, kuten Isabelle olisi saattanut sanoa. Sillä ei Alec tahtonut kenenkään tietävän, kuka oli se oikea, se, jonka keskiyön puheripulit kasvattivat puhelinlaskua. Alec ei tahtonut kenenkän tietävän, kuka oli se tärkeä, se, jonka viesteille Alec nauroi puoliunessa vuoteessaan kengät jalassa, aina valmiina kiipeämään ulos ikkunasta, mikäli käsky kävi Brooklynin suunnalta. Alec ei tahtonut kenenkään tietävän, kuka oli se ainoa, se, jonka kanssa Alec puhui puhelimessa tuntikausia yhtä soittoa. Tainnut velipoika vaihtaa viihteelle jo kuudennen kerran tällä viikolla. Ja tänään on sentään vasta – mitä? Torstai?

Keskiviikko, Alec kirjoitti hymy korvissa, sanakirjalla. Magnuksen pettämätön ajantaju osoitti jälleen merkkejä olemassaolostaan, taisi päivälaskuri olla epäkunnossa kolmatta kuukautta. Vaan eipä sillä, Aleckin ruksi viikonpäiviä kalenterista vain perjantaita odotellessaan, teurasti päivän toisensa jälkeen punaisella viivalla, päivät, joilla ei tuntunut olevan merkitystä, päivät vailla Magnusta. Alec eli viikonloppujen öille, öille, jotka saattoi nukkua Magnuksen sylissä kenenkään perään kyselemättä. Alec eli vain öille, joina sai tuntea Magnuksen kädet takkutukassaan, pitkien sormien juoksevan paljaalla ihollaan, öille, joina sai kietoa kätensä Magnuksen vyötäisille, ja nukahtaa.

Alec halasi polviaan, kuunteli kaappikellon tikitystä huoneen nurkassa. Aika juoksi kohti viikonloppua, toista, kolmatta, vaikkakin liian hitaasti, mateli. Aika juoksi kohti iltoja, joina Alecilla ei ollut kiire minnekään, iltoja, joina ei käynyt käsky lähteä. Tai jos kävinkin, Alec jäi, painoi punaista luuria, sepitti valheita, valkoisia, harmittomia. Aika juoksi kohti aamuja, joina Magnus keitti espressoa, avasi paketin dominoita, aamuja, joina Alecin herätti Magnuksen suudelma, sellainen, jossa maistui vanilja. Alec skippasi arjen, hetket kysymysten ristitulessa, perhepäivälliset. Alec kelasi hyvänyöntoivotukset, hyvät huomenet, hyvästit. Alec pysytteli hiljaa, sanaakaan sanomatta, koskaan vastaamatta. Alecilla oli oikeus vaieta. Sillä Alec ei tahtonut kertoa. Alec ei tahtonut kenenkään arvaavan, kenenkään saavan tietää Magnuksesta, Alecin velhosta, sateenkaarilapsesta, toisesta samanlaisesta. Eikä Alec tahtonut kenenkään saavan tietää, ketä poika rakasti, kenen luokse kaipasi. Alec ei enää muistanut, millaista oli ollut elämä ilman Magnusta, velhoa, joka oli saanut pojan puhumaan ja pussaamaan, vihdoin nukkumaan, painajaiset kaikkoamaan. Alec ei enää muistanut, miltä tuntui apatia, kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa seuranaan vain neljä seinää ja komeron katto, plus perhe, jolle Alec oli luuranko kaapissa. Alec ei enää muistanut, oliko elämällä ennen ollut ollut tarkoitusta – elämällä ennen Magnusta.

Puhelin värisi vaativasti Alecin nyrkissä – velholla oli asiaa, parisuhdebisneksiä hoideltavana. Sillä Alec oli toinen kahdesta keskinäisessä kanssakäymisessä, toinen kahdesta, jotka kuiskivat toisilleen rakkaudentunnustuksia pikkutunneilla, niin vaikeaa kun sitä olikin uskoa. Alec oli toinen kahdesta, jotka kävelivät käsikädessä kun kukaan ei ollut näkemässä, kun kaduille laski pimeä. Alec ja Magnus olivat pari, eivätkä muuksi muuttuisi, ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Eikä Alec päästäisi irti Magnuksen kädestä, ei, vaikka joku saisikin tietää ennemmin tai myöhemmin, joku pikkusiskon lisäksi, siis. Perjantai on liian kaukana. Hilaa peppusi tänne illalla, sinisilmä.

Hukkasin avaimen, Alec näpytteli vastauksen. Eikä avain ollut pelkkä tekosyy, ei Alec tarkoituksella leikkinyt vaikeasti tavoiteltavaa. Ei Alec tahtonut Instituutin sohvalla möyriä yötä läpeensä, katsoa ikivanhaa Titanic-rainaa VHSältä, tirauttaa muutamaa kyyneltä. Ei Alec tahtonut maata sängyssään katse katossa, täysissä pukeissa, odottaen aamua. Ei Alec tahtonut odottaa perjantaita, olihan viimeisimmästä suukosta sentään aikaa jo lähemmäs kolme tuntia, kymmenen minuuttia ja sekuntitolkulla päälle – likimain puoli aamua. Mutta pyykkäri oli putsannut Alecin taskut perusteellisesti, puhaltanut povarista kulkuluvan Magnuksen makuuhuoneeseen.

Mutta tekosyyksi avainta saattoi silti kutsua, surkeimmaksi selitykseksi viikkokausiin. Ei Alecin onnistunut ketään enää huijata, ei itseään, saati sitten Magnusta. Alec ei ymmärtänyt, miksi totuuden piti olla niin vaikea kertoa, mutta Magnus ymmärsi, jätti painostamatta poikaa, jonka uskallus ei ollut ollut riittää kadunylitykseen, avaimen kiertämiseen lukossa. Magnus puri huultaan, antoi anteeksi silloin, tällöin ja tuolloin – aina. Magnus puhui Alecin ympäri, tiesi, että Alec rakasti, vaikkei uskaltanutkaan poikaystävästään kenellekään kertoa. Ei vanhemmilleen, ei Klaaville, ei Jacelle. Etenkään Jacelle. Sukella savupiipusta puolilta öin, luki näytöllä, Tai suukotan sinut kuoliaaksi, raju rakastajani.

Alec punastui, posket karahtivat karrelle. Luojan kiitos, kukaan ei sentään ollut näkemässä Alecia punastelemassa puhelimelle, se jos mikä olisi herättänyt epäilyksiä tarpeesta terapialle. Jos on Isabelle myötä, Alec vastasi totuudenmukaisesti. Alecin seuraelämä oli pikkusiskon oikuista kiinni, sidottu iltoihin, joina Isabellella riitti halua haastaa riitaa tipattomasta toukokuusta, kotiarestista, paukutella ovia Jacenkin edestä. Silloin Alecin kierreportaikon varjoihin katoavia askelia ei huomannut kukaan. Vain Isabelle tiesi, että Alec oli väliaikaisesti hukassa, ettei Alec nukkunut peukku suussa sängynpohjalla, ettei Alecin sängyssä maannut kuin lakana. Vain Isabelle tiesi, minne Alec oli mennyt, ellei Magnusta laskettu.

Kulta, tiedäthän, että rakastan sinua, puhelin pärähti, Mutta rakastaisin sinua vieläkin enemmän, jos vetäisit kulkuspipon päähäsi – mars piippuun pukkeilemaan. Poroilta pääsy kielletty, parkeeraa pulkkasi naapurin parvekkeelle. Alec naurahti itsekseen, hymy kutitteli korvia. Kun Alec oli täyttänyt kahdeksantoista, oli Isabelle väittänyt, ettei tämä osannut enää nauraa. Kun Alec oli alkanut ajamaan partaa, oli Isabelle kertonut, ettei tämä enää osaa hymyillä. Alecista oli tullut aikuinen, täysi-ikäinen, eivätkä aikamiehet naura, eivät koskaan. Ja jos nauravatkin, eivät silloin, kun joku lapsista saattaisi kuulla. Mutta Alec oli ollut nurinkurinen tapaus, vasta aikuisena Alec oli opetellut nauramaan, vasta aikuisena Alec oli oppinut hymyilemään. Isabelle oli ollut väärässä, Magnus oikeassa, lopulta.

Kulkuset kilisevät keskiyöllä – deal, Alec naputti, pysäytti sormensa vihreällä luurilla, mietti huuli pyöreänä, pitäisikö loppuun lätkäistä perinteinen rakastan sinua, kauniita unia, kullan kuvia. Magnukselle rakastaminen oli arkipäivää, Alecilla juhlaa, kaukana tavallisesta. Magnuksen suuhun sanat sopivat, jokainen rakas, kulta ja hanipöö. Magnus saattoi näpytellä viestin täydeltä pikkuruisia äksiä, oita ja sydänkuvioita. Mutta Alecin käsissä merkit muuttuivat kasaksi kliseitä, yhdeksi isoksi vitsiksi, ei korviaan myöten rakastuneen teinipojan rakkaudentunnustukseksi, olkoonkin, että joku oli keksinyt kutsua Alecia aikuiseksi. Turha vaiva, Alec käyttäytyi kuin kuusivuotias Magnuksen seurassa, leikki kuurupiiloa, yritti valehdella, tehdä oikeita valintoja, joista jokainen osoittautui virheeksi. Alec huokaisi – miksi oli niin vaikeaa rakastaa?

Käsi singahti sohvan alta kännykän kimppuun, puhelin lähti lätkimään. Alec tukahdutti huudon, työnsi nyrkkinsä suuhun, nielaisi kirouksen, joka oli ollut karata rohtuneilta huulilta. Ei Alec tahtonut Marysen kuulevan poikansa parkuvan puhelimen perään. Itseasiassa Alec ei tahtonut Marysen kuulevan poikansa parkuvan alkuunkaan, sama se, oliko kyseessä sitten puhelinkato, poikarakkaus tai ylipäätään Magnus. Magnus oli Alecin salaisuus, ja salaisuutena saisi pysyäkin, Alecin salavelhona. Alec ei tahtonut Marysen alkavan epäillä mitään sen suurempaa tapahtuneen poikansa romanssirintamalla, Maryse kun tuntui jo entuudestaan pitävän esikoistaan tunnevammaisena. Ja siinä uskossa tämä saisi Alecin puolesta elellä koko loppuelämänsä. Ei Alec tahtonut Magnuksen sanovan käsipäivää, keräävän kummastuneita katseita, lopulta vihoja niskaansa, vaan ei Alecin, joka jo makaisi kuolleena lattialla velhonsa jalkojen juuressa. Alec ei tahtonut Marysen tietävän, että sosiaalisen itsemurhan alhostakin saattoi nousta ylös, ylösnousta, ei tosin taivaaseen, ellei Magnus sitten ollut Jumala ovelassa valeasussa. Ja sitä Alec todella epäili pelkäksi huhupuheeksi, eihän Magnuksen edes tarvinnut ajella posliinileukaansa aamun sarastaessa. Oikeastaan Alec ei edes tahtonut Marysen muistavan, että tämän vanhempi poika oli yhä olemassa, olkoonkin, että poissa näkyvistä, useimmiten kaapin kätköissä kännykkä kourassa ollessaan silloin tällöin kotosalla.

Alec hikkasi, sydän hakkasi rinnassa tuhatta ja sataa. Alecin puhelin oli pöllitty, näpistetty näpistä kuin tikkari Jacen huulesta. Alec kumartui hiukset lattiaa hipoen, työnsi kätensä sohvan alle, hapuili puhelinta, jonka oli kadonnut kuin jousen nielemänä. Ei sillä, että selkäinvalidisoivaan sohvaan olisi jousitusta tuhlattu, mitä suotta, välilevypraktiselle polillehan sohvan oli tarkoitus asiakkaita ajaa, ei kuumaan suuteloon parkitulla nahalla. Alecin sormet tavoittivat kasan karvoja lattian tuntumasta, pitkän palmikon. Alec tukisti, kasa kiljaisi, kiljaisu tukahtui lattiamattoon. Ilmeisesti kännykän kähveltänyt lettipääkään ei tahtonut alkaa tehdä tuttavuutta nojatuoliin sammahtaneen vahtihirmun kanssa, arveli Alec, pelkäsi kaiketi kaulinta. Maryse kaulin kättä pidempänä ei ollut mikään leikin asia, ei edes unessa, kaulin kainalossa. Koskaan ei voinut tietää, oliko kuorsaus pelkkä feikki, haltia-ansa. Alec nykäisi palmikosta, pakotti  Isabellen ryömimään piilostaan päivänvaloon. Sillä kukapa muukaan sohvan alle olisi keksinyt simahtaa, kun Alecin tätänykyä hyvinkin haltiavapaa pikkusisko. Isabelle haukotteli, lysähti Alecin viereen sohvalle, kops takapuoleen mustelma. Isabelle vilkaisi veljensä punaisina palavia poskia, puhelimen ruutua, tärisi äänettömästä naurusta. Alec puuskahti, raastoi puhelimensa Isabelle kädestä, painoi lähetä.

”Vai että kulkusia”, Isabelle kihersi kippurassa, kyynet silmissä. ”Mahtaa Magnuksella olla villi yö tiedossa – ettei sentään kulkusia ahterissa.” Isabelle hytkyi ja hekotti niin että sohva tärisi, oli kupsahtaa kumoon, laota lattialle.

Alecin kasvoja kuumotti. ”Eivät ne kulkuset tarkoittaneet minun – ” Sanat juuttuivat Alecin kurkkuun, Alec yskäisi vaivaantuneena. Oli asioita, jotka eivät kuuluneet Isabellelle, asioita, joita Alec ei tämän kanssa aikonut sen syvällisemmin ruotia. Ja niihin kuului kaikki se, mitä tapahtui Magnuksen makuuhuoneen seinien sisäpuolella tuutulauluista aina hyvänyönsuukkoihin saakka. ” – tiedäthän.”

”En”, Isabelle tyrskähti, niisti nenänsä sohvatyynyyn. ”Kerro ihmeessä lisää, veliseni.”

”Pidä huoli omista asioistasi,” Alec mutisi kädet puuskassa, murjotti alahuuli mutrussa.

”Ei minulla ole kulkusia,” hihitti Isabelle – halvat olivat huvit haltiannaurattajalla.

”Kuka on Magnus?” kysyi Maryse, joka piti hallussaan Alecin puhelinta, harjoitti mitä laittominta takavarikkoa. Pelko kouraisi Alecin sydäntä, kylmä hiki kasteli villapaidan selkämyksen. Kuinka Alec ei ollut huomannut, kun kuorsaus katkesi, äitimuori heräsi, oikoi kukkatakkinsa helmaa? Kuinka Alec ei ollut huomannut, kun puhelin vaihtoi omistajaa sohvankulman ja kaulinnäpin kesken, osoitekirja päätyi päivänvaloon? ”Ja miksi”, Maryse rypisti otsaansa, ”Magnuksen perässä roikkuu sydän?”

”Kas kummaa, kun ei kulkunen”, Isabelle kähisi, nauroi keuhkonsa pellolle.

Titityy, lallatti luuri. Alec-rakas, tästedes kalsareiden kärräys kämpilleni tapahtuu omalla vastuulla, Puhemies Miau alkaa pikkuhiljaa pääsemään sepaluksen makuun.
« Viimeksi muokattu: 26.11.2014 13:08:23 kirjoittanut Beyond »

Annoy

  • Lännen paha noita
  • ***
  • Viestejä: 383
  • Dancing through life
Ei herranjumala, mä nauran täällä keuhkoni pihalle kohta. : D Tää oli ihan huippu, tosi suloinen ja hauska. Alec oli jotenkin tosi ihana, ja sen ja Magnuksen tekstaukset oli kans ihania. Magnus oli silti tosi IC, vaikkakin sitä ei tässä edes sinänsä ollut. Alec myös, se varsinkin.

Loppu oli ihan huippu, varsinkin Isabelle. Mä vaan pystyn kuvittelemaan sen työntävän nokkansa Alecin asioihin. Ja Maryselle nauroin ihan täysillä, voi Alec-parkaa kun mutsi saa tietää salaisesta velhorakastajasta. Ja tietty Magnuksen vika viesti oli repeämisen arvoinen.

Eipä pysty sanomaan oikein mitään muuta, kun aivot nukkuu vielä koska heräsin ehkä viis minsaa sitten. : D Mutta ihana oli, kiitos Sole.
"What everyone does. Like you said. Hope."

Nej, du måste finnas, du måste
Jag lever mitt liv genom dig
Utan dig är jag en spillra
på ett mörkt och stormigt hav
Du måste finnas, du måste
Hur kan du då överge mig?
Jag vore ingenstans, jag vore ingenting
Om du inte fanns

Candygirl

  • ***
  • Viestejä: 360
Ryhdistäydyn nyt tässä Malec-kommentoinnissa Repesin totaalisesti noille tekstiviesteille, ja
Lainaus
Kulta, tiedäthän, että rakastan sinua, puhelin pärähti, Mutta rakastaisin sinua vieläkin enemmän, jos vetäisit kulkuspipon päähäsi – mars piippuun pukkeilemaan. Poroilta pääsy kielletty, parkeeraa pulkkasi naapurin parvekkeelle.
tää oli ehdoton huippu ;D Loppu oli aika o-ou, miten lie Alecin käy kun äiti sai tietää pikku velhoseikkailuista...
Kirjoitahan lisää :D
"No risk, no fun!"

minttuska

  • Vieras
My god, tää oli kyllä jotain mille nauroin paljon. (ja minut on kohtalaisen vaikea saada nauramaan, kun on ficeistä kyse)
Tämä kommentti taitaa nyt olla vähän viimeisten kommenttien toistoa, mutta minkäs sille voi  ;)
Lainaus
Kulta, tiedäthän, että rakastan sinua, puhelin pärähti, Mutta rakastaisin sinua vieläkin enemmän, jos vetäisit kulkuspipon päähäsi – mars piippuun pukkeilemaan. Poroilta pääsy kielletty, parkeeraa pulkkasi naapurin parvekkeelle.
Tämä oli jotain tosi randomhauskaa.
Loppu oli vähän, voi ei, reaktion aiheuttaja, vaikka tekstiviestille nauroin.
Lainaus
”Ja miksi”, Maryse rypisti otsaansa, ”Magnuksen perässä roikkuu sydän?”
aww... alec on söpö ja symppis ja se on ihanan ujo söpöilevä, joka ei oikein tiedä mitä sen pitäisi tehdä, mikä menee yli ja sellaista. suloinen <3
Vähän mietin miten Isabelle mahtuu sohvan alle... mutta ehkä se on sivuseikka  :)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Kommentteja. Ja minä vähän myöhässä vastailemassa.

Aloitetaanpas sitten Annoysta.
Kiitos kommentista! Hyvä että nauratti, se tässä taisi mulla tarkoitus ollakin. Välillä on ihanaa kirjoittaa pelkkää huumorintapasta, sellasta, missä ei oikeasti ole yhtään mitään järkeä. Halusin vähän leikkiä Marysen hermoilla, ja ilmeisesti siinä sitten onnistunkin, tosin Alecin kustannuksella. Alec-parka.
IC Magnus, joka ei tässä edes esiintynyt... mielenkiintoista : )

Candygirl: Kiitos kommentista sinullekin! Ihan heti en lupaile kirjoitella tämän tapaista, koska tässä on aika lailla kaikenlaista projektia, mutta jos joskus lähitulevaisuudessa sitten : )

minttuska: Ja kiitoksia kommantista sinnekin. Kiva että onnistuin naurattamaan. Isabelle mahtuu sohvan alle, koska Instituutissa on samanlainen sohva, kun minun olohuoneessa. Ja koska mä mahdun sen sohvan alle, saa Isabellekin luvan mahtua : D