Kiitos kommetista, Liliandil.
A/N: Lukua yksi olisi tarjolla tässä, tämä on ollut puolivalmiina/valmiina jo ikuisuuden, enkä lähtenyt tätä sen kummemmin muokkailemaan nyt tässä julkaistessakaan. Toivottavasti tykkäätte, tiedän, että tämä saattaa olla aika kilometri. Mutta pitkät luvut on kivoja, eiks jeh?
Ainiin, ja loppu on suloinen, vaikka itse sanonkin.
Kommentit olisi kivoja, mielipiteitä ja murskakritiikkiäkin otetaan vastaan enemmän kuin mielellään ^^
Kaksin aina kauniimpi
*Luku 1
Magnus käveli Brooklynin yössä kainalossaan poika, jolla oli siniset silmät, katse maassa, tummat ripset, jotka hipoivat poskea. Poika katseli asvalttia, vesilätäköitä, tihkusadetta, joka suli mustaan maahan. Poika katseli pisaroita, jotka väreilivät vedenpinnalla, vältteli atsekontaktia, Magnuksen kissansilmiä. Poika kätki kalpeat kasvonsa katulamppujen valokeiloilta, muisteli, millaista oli olla näkymätön, kuinka maastoutua seinäruusuksi tapetinrajaan, iltahämärään. Poika oli kuurupiilon ammattilainen, kruunaamaton kuningas, kaapissa kolmivuotiaasta. Poika oli lukinnut oven sisäpuolelta, käpertynyt kerälle kaapinpohjalle, hattuhyllylle, kenkäritilälle. Poika oli piiloutunut katseilta, jokaiselta, joka olisi saattanut arvata. Poika ei tahtonut kenenkään tietävän, saavan selville salaisuutta, jonka oli yrittänyt kieltää itseltään, Magnukselta. Poika oli katsonut lattiaa Magnuksen kääriessä tämän paidanhihan rullalle kyynärtaipeeseen, piirtäessä kieli keskellä suuta numerot paljaaseen käsivarteen, ihoon, jolla olivat risteilleet riimukuviot. Poika oli punastunut Magnuksen vinkatessa silmää, tuijottanut punaisia kumisaappaitaan. Vain Isabelle oli tiennyt, mitä poika oli pelännyt, pelkäsi yhä täysi-ikäisena, aikamiehenä, jolle vanhemmat toivoivat kirkkohäitä, kuvankaunista morsianta, vihkisormusta vasemman nimettömän varteen, lapsikatrasta, lapsenlapsia. Vain Isabelle oli tiennyt, mitä poika oli hävennyt, häpesi vielä vuosia myöhemmin, Magnuksen käsipuolessa, sinäkin yönä, yön pikkutunneilla, kellon lyödessä kaksitoista.
Magnus potkaisi peltitölkkiä, lätäkkö läiskähti. Auto kaarsi kulman takaa, renkaat roiskaisivat ravan Magnuksen housuille, Magnus kirosi, pui nyrkkiä, tölkki rouskahti. Magnus katsoi poikaa, uitettua varjometsästäjää, vettä tippuvaa. Likavesi norui pojan punteilla, tummat tahrat imeytyivät denimiin. Poika ei nähnyt, ei kuullut, käveli eteenpäin pää painuksissa, huulet mutrulla. Magnuksen kurkkua kuristi. Poika oli herkkä, haavoitettu, alas ammuttu siipirikko. Poika ei osannut lentää, eikä oppisi, vaikka oli syntynyt siivet selässä. Poika oli enkelilapsi, musta enkeli, varjometsästäjä. Poika oli siivekkäiden sukua, Razielin lapsia, nefili, elävien aatelia. Mutta pojan siivet eivät olleet kantaneet, eivät koskaan, eivät enää, aikuisiällä. Joskus poika oli tiennyt, kuinka laskostaa sulat vasten selkää, levittää siivet. Joskus poika oli tiennyt, miltä tuntui tuuli kasvoilla, siipisulissa. Joskus poika oli tiennyt, kuinka kynnettiin taivaita. Sillä joskus poika oli ollut lapsi, tupsutukka, yhtä hymyä posket kuopalla. Mutta poika oli pudonnut pesästä, ymmärtänyt, etteivät ne ymmärtäisi. Poika oli etsinyt kaapin, johon käpertyä, paeta maailmaa, joka yhä odotti ulkopuolella, ovenraossa. Poika ei ollut ottanut askelta, uskaltanut avata suutaan, selittää. Poika oli räpistellyt, räpytellyt siipiään, ottanut korkeutta, kapsahtanut kaappiin. Ja kaappiin poika oli jäänyt, sateenkaarilasten turvasatamaan. Isabelle oli koputtanut oveen, poika painanut kädet korvilleen. Poika oli pistänyt päänsä piiloon pilveen, Magnuksen parvekkeelle, portaille, petiin. Poika oli Magnuksen enkeli, siivet lastoilla, sulat silppuna selässä.
Tuuli pelmutti pojan mustaa tukkaa, Magnuksen piikkipehkoa. Kimalle ropisi Magnuksen harteille, pojan villapaidalle, sateenkaarenkirjavalle kaulahuiville, jonka Magnus oli solminut rusetille tämän leuan alle. Hiustupsu heitti varjon pojan kasvoille, silmät häipyvät näkyvistä, yksinäinen kyynel vieri poskelle, suru puseroon. Magnus tarttui poikaa kädestä, poika takertui Magnuksen käteen, piti kiinni kuin hengenhädässä. Magnus muisti illan, jona poika oli tarttunut ojennettuun käteen, antanut Magnuksen painaa tämän vasten vuodetta, suudella. Poika oli maistunut kahvilta, pikimustalta, Isabellen termospullolta, piparminttuhammastahnalta. Magnus muisti pojan varovaisen hymyn vasten huuliaan, ensisuudelman, toisen, kolmannen, jokaisen. Poika oli unohtanut, kuinka pelätä, paeta, peruuttaa. Poika oli leikkinyt rohkeaa. Magnus hymyili surullista hymyä, suupielet painuivat alassuin. Magnus ei tahtonut pojan itkevän, maalailevan sadepilvi taivaanrantaan. Magnus ei tahtonut pojan pyyhkivän kyyneliä, kuivaavan surua silmäkulmistaan. Magnus ei tahtonut kuulla anteeksipyyntöjä, sanoja, jotka olivat juuttuneet pojan kurkkuun, hiljaisuutta, joka enää oli jäljellä kahdesta, jotka olivat yksi. Magnus tahtoi viisareiden tikittävän takaperin, pojan nauravan nauhalla, peilaavan kuvaansa vedenpinnasta, ei Instituutin ikkunalasista, kasvoista, jotka olivat kalvenneet lasin takana. Magnus tahtoi kääntää kasetin, kelata aikaan alkuillasta, nauhoittaa onnellisen lopun päälle huutojen, hammasten kiristelyn, hintittelyn – happily ever after.
Magnus kääntyi korttelinkulmasta, kengänkannat kopisivat kaatosateen kastelemalla kadulla, litisivät lätäköissä. Nilkkuri heitti vettä, lätäköt loiskuivat yli laitojensa, Brooklyn lainehti. Magnus huokaisi – se siitä viemäröinnistä porakoneen varressa aamukuudelta, kadun kurmuutuksesta kukon kurluttaessa kiekuu. Hukkaan oli heitetty nekin aamut, aamut pojan kyljessä, poika kainalossa, flanellipyjamassa, silloin tällöin pyjamaa vailla, flanellilahkeet narikassa. Ja viikkojen varrella aamuja oli ruksittu kalenteriin useita, aamuja, joina Alec vielä tuhisi pää peiton alla, Magnuksen käsivarret vyötäisillään, suukko poskella. Hukkaan oli heitetty nekin tunnit, hetket pojan sylissä, kasvot tämän niskassa, niskavilloissa, huulet huulilla. Poika oli lähtenyt poran päristessä, kellon piristessä, puhelimen päärryyttäessä pöksyjen perstaskussa. Aikainen varjometsästäjä huulipunan pyyhkii, vetää housut jalkaan, paidan päänsä yli, sormet tapailevat nappeja. Pojalla oli ollut kiire karata, kipittää Brooklynin halki punkkaansa, pötköttää päiväpeitolla Isabellen kääntäessä kahvaa kahdeksalta, jaellessa suihkuvuoroja. Isabelle oli huokaissut helpotuksesta pojan ollessa yhä tallella, peukku poskessa patjalla, kirkon katon alla. Sillä Isabelle oli tiennyt, missä velipoika viipotti, kenen kyljessä tämä kuorsasi. Isabelle oli tiennyt, kenet poika oli valinnut, tiennyt jo silloin, kun poika oli vasta pähkinyt pulmaansa, valinnut väliltä kahden, joista vain toinen saattoi rakastaa takaisin. Isabelle oli tiennyt, kuka pojalle oli se oikea, kuka pojan keinutti uneen iltaisin.
Pojalla oli sappaat jalassa, lätäkkö saappaanvarressa, punaiset popot kahlasivat sateessa. Pojan askelet kulkivat Magnuksen sulosäärten rinnalla, vasen, oikee, vasen. He kävelivät käsi kädessä Brooklynin yössä, ikiomassaan, yhteisessä. Jäljellä olivat enää he kaksi, ei ollut muita, eikä tulisi. Poika horjahti, Magnus koppasi kiinni, puristi syliinsä. Magnus kuivasi kyynelet pojan poskilta, sujautti sormensa tämän leuan alle, kohotti kasvoja. Pojan silmät kimmelsivät, katsoivat tähtiä taivaankannella, pilviverhossa. Kyynelet piirsivät juovia, sururantuja, sanoja rakkaudesta. Poika oli valinnut väärin, väärän velhon, miespuolisen. Poika oli sairas surusta, pelkkä homo, hintti, hinttari. Pojalla oli rakastaja, poikaystävä, seuraelämä. Poika oli vietelty velhon vuoteeseen, mennyt miehelään. Poika oli epäonnistunut elämässään, päästään pipi, pöpi, sekaisin. Ja poika oli rikottu, rikkonainen, särjetty sisältä. Isabelle ei ollut sanonut sanaakaan, saanut sanaa suustaan. Isabelle oli seissyt Jacen rinnalla suu supussa, naama peruslukemilla, pokalla. Isabelle oli antanut osua ja upota, Alecin hävitä, hukkua, painua pohjaan. Magnus kaivoi takkinsa taskusta nenäeliinana, nessu lepatti tuulessa kuin purje haaksirikkoisten mastossa, kerran jo katkenneessa, kertaalleen korjatussa. Poika itsessään oli ollut yksi suuri salaisuus, vyyhti valheita, mustavalkeita. Pojan salaisuus oli sirpaleina, poika oli ajanut karille velhonsa käsipuolessa, työntänyt pikkuvarpaansa ulos kaapista, pudonnut yli laidan, kopsahtanut eteisaulan lattiaan. Eikä Isabelle ollut pelastanut poikaa, ei tällä kertaa, enää koskaan.
Magnus veti pojan liki, alle takkinsa helman, peilinsirpaleiden. Pojan sydän hakkasi, hengitys juuttui kurkkuun, sanat huulille. Poika oli unohtanut, kuinka puhua. Ne olivat tehneet pojasta mykän, vieneet äänen, tukahduttaneet huudon. Magnus kohtasi pojan silmien sinisen katseen, laineet, jotka löivät sinelmille, mustelmille silmäkuopissa. Pojan katse tarkentui, tavoitti Magnuksen kissansilmät, huulet raottuivat kuiskaukseen. Magnus nyökkäsi, antoi kyynelen vieriä silmäkulmasta pitkin poskea, väreillä vedenpinnalla asvaltinrajassa. Ei Magnus jättäisi poikaa, ei koskaan, milloinkaan, ei katuojaan, sillan alle, vuoteeseen vällyjen väliin – Magnus ei jättäisi poikaa yksin. Poika ei muistanut, miltä tuntui kosketus, millaista oli luottaa. Poika ei muistanut, ettei Magnus osannut satuttaa, ollut satuttanut koskaan. Poika muisti niiden kasvot, inhon, punaiset puolikuut, jotka olivat painuneet kämmeniin, kivun. Ne olivat viiltäneet pojan ihon riekaleiksi, särkeneet tämän sisältä, sydämen sirpaleiksi. Ne olivat rikkoneet pojan, joka ei ollut koskaan kokonainen ollutkaan, ei olisi. Ei Magnus voinut poikaa korjata, ei kokonaan, vain kursia kasaan, pitää kiinni kynsin ja hampain, rakastaa. Olihan poika valinnut Magnuksen, kestänyt kivun, kyynelet. Poika oli luopunut leikistä, vaihtanut kaiken velhoon, joka oli nyt pojan koko elämä – mitään muuta tällä ei ollut jäljellä. Poika ei rimpuillut, antoi Magnuksen kietoa kätensä vyötäisilleen, puristaa vasten rintaansa. Magnus veti pojan syliinsä, pojan jalat pettivät.
Brooklyn oli autio, kadut tyhjillään, vailla ristin sielua. Vain kaksi varjoa vaelsi jalkakäytävällä, katulamppujen valossa. Varjot haipuivat, himmenivät, loikkasivat keilasta toiseen, jatkoivat matkaansa kotia kohti, pojan menneisyys repussa olalla, pelkkiä alusvaatteita, puolikas pehmonalle, tyhjä puhelin, numerotiedot enää ulkomuistissa, syöpyneinä verkkokalvoille. Kahdeksantoista vuotta reppuselässä, taaksejäänyttä elämää, pois pyyhittyä. Jäljellä oli vain kourallinen nimiä, ihmisiä, jotka poika oli joskus tuntenut, luullut tunteneensa. Jäljellä oli vain kasvoja, joita poika ei enää näkisi, sanoja, joita poika ei kuulisi, muistoja, jotka haalistuisivat reunoilta. Pojan elämä oli mustavalkoinen filminauha, hetkiä, jotka eivät olleet tuntuneet tärkeiltä. Enää poikaa ei ollut olemassa, ei ollut koskaan ollutkaan. Poika ei ollut mitän, ei kukaan. Poika ei kuulunut kenellekään, kukaan pojalle, eivät ne, jotka olivat laulaneet tuutulauluja, taluttaneet kädestä pitäen yli suojatien, suukottaneet otsaa, peitelleet nukkumaan. Pojalla ei ollut äitiä, ei isää, ei ketään. Poika ei ollut koskaan syntynytkään, pullahtanut maailmaan, silti kuolisi. Pojalla ei ollut nimeä, ei sukupuuta, jonka oksanhaaraan ripustautua kaulassaan silmukka, köysi kurkussa. Enää poika ei metsästäisi varjoja, juoksisi demonijahdissa aamuin, illoin, yöllä velhoissa. Enää poika ei ravaisi rappusia kerroskaupalla, kittaisi kahvia kirkonrähjän keittiössä, asettuisi aloilleen komeronpohjalle. Enää poika ei punastelisi sisarusseurassa, ei pojalla ollut sisarta, velipuolta, pikkuveikkaa. Magnus ei tiennyt, oppisiko poika enää hymyilemään, muistaisiko tämä kuinka nauraa.
Pojan paljaat kädet käsivarret kiertyivät Magnuksen käsipuoleen, kasvot vilahtivat valokeilassa. Pojan iho oli valkea, hohti helmiäisenä pimeässä vailla hiilijuovia, pikimustia viivoja, irazeja ynnä muita poppaskonsteja. Poika oli alasti, riisuttu paljaaksi polttomerkeistä, piirroskuvista. Poika oli yrittänyt selittää, kertoa Magnuksen olevan kaikki kaikessa, se ainoa oikea. Poika oli yrittänyt kertoa Magnuksen olevan se parempi puolikas, kumppani käsi kädessä niin myötä- kuin vastamäessä. Poika oli killittänyt kenkiään, kertonut rakastavansa miestä, jonka kanssa tahtoi sen kaiken kihloista kirkkohäihin – kunnes kuolema erottaa, aamen. Poika oli vapissut, vilkaissut vanhempiensa vahakasvoja ja Magnusta, joka oli hymyillyt surullista hymyä, tirauttanut tipan takinkaulukselle. Poika oli puristanut kätensä nyrkkiin, pidätellyt kyyneliä. Ei poika ollut Magnuksen huora, rattopoika, ei poika leikkinyt maksullista miestä, tienannut taskurahaa housut kintuissa keskikaupungilla, Magnuksen sängynlaidalla. Mutta ne eivät olleet uskoneet, tahtoneet uskoa todeksi rakkaustarinaa, poikarakkautta reviirinsä tällä puolen. Ne olivat tarttuneet sieneen, hanganneet, kunnes poika oli vereslihalla, vuosi verta. Ne olivat hinkanneet, kunnes poika huusi, hieroneet suolaa haavoihin, huuhdelleet hanan alla. Muste oli norunut puroina likakaivoon, merkit virraksi viemäriin. Poika oli kuurattu puhtaaksi riimuista, viivoista, steelenvedoista. Poika oli pyörinyt pikapesulla, tuhrittu tahranpoistajalla, valkaistu vain varjoksi entisestä. Poika oli sokaistu, potkaistu palveluksesta, vapautettu vastuustaan pelastaa maailma. Pojasta oli tehty ihminen.
Magnus talutti pojan porttikongiin, vilkaisi tienviittoja, nimiä kadunkulmissa, valitsi vasemman. Magnus kääntyi kulman taa poika kainalossaan, kiersi portaille, kantoi pojan yli askelmien, laski ovelle. Magnus työnsi kätensä taskuun, kaiveli avainta povarista, perspuolelta, paidanhihasta. Magnus kirosi ääneen, ratsasi takin vuorin, alushousut, käänsi nurin nahkahanskat, kolikkokukkaron, kukkaron vihonviimeisen kolikon. Poika irroittautui Magnuksen otteesta, työnsi tukkaansa takaraivolle, kiharat korvan taa. Vesipisarat tipahtelivat tiploina mustasta tukasta, vierivät sisään pojan kaula-aukosta ja imeytyivät litimärän paidan selkämykseen, sateen kastelemaan puuvillaan. Pojan paitariepu oli kulunut puhki pesussa, housut haalistuneet polvista, paikattu pohkeista, saappaiden pohja lauloi hallelujaa joka askeleella, vieläpä nuotin vierestä. Pojan iho oli arvilla, viivojen halkoma, yhtä valkoista verkkoa. Arpi per iraze, rupi per riimu. Puhtaus oli puoli ruokaa, panadolista toinen puolikas. Poika eli kipulääkkeillä, kennolla päivässä, kahdella vuorokaudessa, eläisi, kunnes kipu laantuisi, lakkaisi repimästä rikki, raastamasta. Eivät arvet katoaisi, kuluisi käytössä, himmenisi näkymättömiin, kuten poika, joka joskus oli ollut näkymätön. Arvet olivat avohaavoja, tikattuja muistoja, joita ei parantaisi aika, eivät anteeksipyynnöt. Vaikka kuka pojalta anteeksi pyytäisi – vanhemmatko, jotka olivat vain katselleet sivusta, antaneet pojan kiljua kurkku suorana, Magnuksen katsella tuskan irvettä tämän kasvoilla, kuljettaa kipinöitä kyljillä, joista tihkui ruosteenpunainen veri? Hepä he.
Poika noukki tyynesti varaversion saappaanvarrestaan, työnsi avaimen luokkoon ja väänsi. Lukko loksahti auki, poika käänsi kahvasta, luikahti ovenraosta eteiseen, potkaisi popot kynnysmaton kulmalle kekottamaan. Poika kääntyi noukki avaimen lukosta, hopeainen kiila häivähti seinässä, sujahti farkuntaskuun. Magnus seurasi pojan esimerkkiä ja astahti eteiseen, kolautti oven kiinni kannoillaan, painoi valokatkaisijaa. Magnus avasi nilkkureiden nyörit, riisui sukat, ripusti peilipalttoonsa naulakkoon lirisemään ja lorisemaan, siirsi sadevesisaavin takinhelman alle – tip tap. Magnus kääntyi katsomaan poikaa, joka seisoi kädet puuskassa eteisen ovella, nieleskeli itkua. Poika ei sanonut sanaakaan, vain katsoa killitti Magnusta silmät suurina ja sinisinä, täynnä pelkoa, tulvavettä. Pojan silmistä paistoi pakokauhu. Poika kavahti kauemmas Magnuksen yrittäessä koskettaa, silittää tämän poskea, mustaa tukkaa. Poika peruutti selkä vasten seinää, pakeni, piiloutui porraskaiteen taa, puristi pienoja rystyset valkeina. Magnuksen sydämeen sattui, sydän unohti kuinka lyödä, pamppailla, pumpata. Magnus tunsi pojan kipua, kipua, joka korvensi tämän ihoa karrelle, kipua, joka sai tämän unohtamaan, kuka oli, tai oli joskus ollut. Ne olivat pesseet pojan paljaaksi riimuista, rakkaudesta, suudelmista huulilla, suupielillä, poskilla. Ne tahtoivat pojan katoavan, hiipuvan näkyvistä, pojan otteen kirpoavan, elämän pakenevan. Ne eivät tahtoneet pojan olevan onnellinen, yrittävän muistaa, mitä onni on, oli ennen.
”Minä rakastan sinua”, Magnus kuiskasi, ”Se ei ehkä ole salaisuus enää, mutta se on totta, Alec – minä rakastan sinua”. Magnus kallisti päätään, kuivasi kyynelen. ”Ja sinä rakastit minua.”
”Vieläkin”, poika sanoi hiljaa, ääni käheänä, huuto kurkussa, purskahti itkuun.
Magnus hikkasi, kietoi kätensä pojan ympärille, rutisti tämän hellästi vasten rintaansa. Poika tuoksui surulta ja sateelta, mäntysuovalta. Poika tärisi kylmästä, pidätellystä itkusta, jota ei kyennyt pitämään sisällään kauempaa, kätkemään. Poika haukkoi henkeä, nikotteli, nyyhkäisi. Poika itki pahaa oloaan, itki kipua, elämää, joka oli virranut viemäriin musteenmustana, ruosteenpunaisena, veren värisenä. Poika itki vuosia, jotka oli pyyhitty pois, hetkiä, joita ei ollut enää, hetkiä, jotka eivät koskaan koittaneetkaan. Pojasta oli jäljellä vain mustia tahroja likakaivon pohjalla, eletystä elämästä enää käheä kurkku, korvissa kaiku, huuto, jota poika ei unohtaisi, ei koskaan. Mutte ne unohtaisivat, tahtoivat unohtaa pojan, joka oli valinnut velhon, valinnut väärin. Magnus nosti pojan syliinsä, pojan paljaat varpaat viistivät lattiaa, kahtatoista askelmaa, porrastasannetta. Magnus tunsi pojan käsivarret kaulallaan, tämän kasvot kaulakuopassaan, likomärän posken, kyynelet, joihin poika oli hukkua. Magnus tunsi pojan sydämenlyönnit läpi ohuen aluspaidan, pojan lämpimän hengityksen niskassaan, siilitukassa. Magnus kantoi pojan makuuhuoneeseen, istutti sängynlaidalle, irrotti varovasti kädet kaulaltaan. Magnus avasi nahkapöksyjensä vetoketjun, laski puntit nilkkoihin, kuori paidan päältään, heitti huoneennurkkaan. Poika nosti kätensä, Magnus ujutti t-paidan pojan harteilta, riisui housut, laski tämän selälleen sängylle, kiipesi vierelle. Magnus veti pojan peiton alle, vällyjen väliin, syliinsä. Magnus antoi pojan painautua kiinni kylkeensä, käpertyä kerälle, kiersi käsivartensa tämän vyötäisille, rakasti.
”Minulla ei ole nimeä – ei enää”, poika kuiskasi huulet hipoen Magnuksen korvaa, korvanlehteä, kiliseviä metallirenkaita.
”Sinun nimesi on Alexander, Alec”, Magnus sanoi, painoi pojan vasten rintaansa. ”Alexander Bane.”
