Kirjoittaja Aihe: Varjojen kaupungit, Puhelinlangat laulaa [K-11]  (Luettu 2171 kertaa)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
//Varjojen kaupungit - Alec/Magnus - K11 (ei liity Katri Helenaan!)
Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit - erityisesti Luukaupunki tällä kertaa (: -jjb lisäsi fandomin otsikkoon
Genre: Huumori ja sellainen sekalainen Romance
Rating: K11 tai hyvin lievä K13 (korkeintaan yksi kaksi sanaa korkeammalla ikärajalla)
Pairing: Alec/Magnus
Disclaimer: Rakkaani kuuluvat valitettavasti Cassie Clarelle *viiltelyä*
Warnings: raiskasin nokia tunen
Summary: Magnus & Alec & puhelinlangat laulaa

A/N: Tämä on siis tarina piirrustuksesta, joka löytyy tuolta minun piirrustustopicista Hiilisormenjälki. Jos olette yhtä laiskoja kun mä itse (en jaksa ettii linkki hyi minä!) niin siinä kuvassa on Alec ja kännykkä.
Neithan vaan totesi, et olis kiva tietää, mitä siinä viestissä luki, joten---
Tästä tuli kyllä pikkusen erilainen kun piti, mut hope so u like it.
Kommenttia saa heittää.


Tydy-dyy-dyy tydy-dyy-dyy tydy-dyy-dyy-dyy.

Alec räväytti silmänsä auki, säpsähti sekunnissa seisaalleen sängystä. Hän nosti kokoa tai kolmae liian leveät pyjamahousut nilkoista, sytytti yöpöydän sinisen lampun, sokaistui ja kaatui kontilleen lattialle. Luomet lurpallaan, haukotus suupielessä Alec haroi käsikopelolla räsymattoa, jonka hapsuilla oli käynnissä villakoirien agiltyn mm, ruopi runkopatjaansa, ryömi sängyn alle. Alecin oli pakko löytää puhelin, joka pärisi kuin viimeistä päivää. Puhelimesta puheenollen, kuka Alecille olisi yömyöhällä edes soittanut? Isabelleko, joka vietti iltaa haltiaseurassa ulkoterassilla? Ei, Isabelle ei olisi soittanut isoveljelleen, Isabelle inhosi syyttäviä katseita, syyttävistä katseista kun tuppasi tulemaan syyllinen olo, ja Alecin sinisistä silmistä merisairaus. Ei, soittaja ei voinut olla Isabelle, eikä sen puoleen Jacekaan – Jacen kännykkäpoloisen kun oli nielaissut drevakki toissaviikolla, eikä Jacen säästöpossun mahalaukulla osteltu tuosta vain uusia Nokioita, Jacen possu kun oli aliravittu, nälkälakossa. Jace oli persaukinen, persaukisempi kuin pylly pystyssä patjan alla kyykkivä Alec isäpappansa puoleen polveen pudonneessa pyjamassa. Ja Alec etsi puhelinta, etsi etsimästä päästyään. Puhelin soi, vaikkei ollut ketään, joka olisi siihen soittanut, ketään, joka olisi omistanut luurin lisäksi numeron, josta Lightwoodin perheen esikoisen saattoi tavoittaa. Alecin numero oli nimittäin salainen, oli aina ollut. Eivätkä Alecin vanhemmat ymmärtäneet hölkäsen pöläystä nykytekniikan päälle, joten se siitä hyvänyöntoivotuksesta Idrisin suunnalta.

Alec koppasi puhelimen käteensä lipaston kulmalta, oli lipsauttaa luurin lattialle – näytön pikselimössö vilkutti tuntematonta. Alec kirosi kurkku karrella, hinkkasi unipoika matti meikäläisen kumoamia hiekkakakkuja silmäkulmistaan. Kuka helvetti oli diilannut Alecin numerorukan ventovieraalle? Jaceko? Enkelipoika, joka täkin käärimisen sijaan kääri sätkiä kadunkulmassa, tai niin Isabelle ainakin kivenkovaa väitti. Vaan eipä sillä, että Alec olisi luottanut sokeasti Isabellen sanaa, sen verran usein tyttö taapersi kotiin tupakka huulessa, haltipojalta pummattu kuulemma. Jace rakasti melkein-veljensä nöyryyttämistä, oli vuorokauden aika mikä tahansa, kyllä Jace osasi kehitellä vedenpitävän alibin vaikka sitten kaatokännissä keskiyöllä. Isabelle taasen syytti Jacea kaikesta, mutta unohti siinä sivussa suojata oman selustansa. Silloin tällöin nuo kaksi yhdistivät voimansa, toisinaan taas toimivat yksin, mutta yhtä kaikki, Alec oli pilkan kohteena useammin kuin yksitoista kertaa kymmenestä. Mutta pakkohan se oli myöntää, ettei Alec osannut sanoa vastaan, ettei Alec osannut olla kuin oman itsensä pakki. Alec ei osannut hyökätä sisarustensa kimppuun, Alec kesti, sovitteli, sinnitteli siinä, missä aita oli matalin ja sanaharkka hiljaisin. Alec pysytteli piilossa, ja tulisi aina pysyttelemään, mikäli se olisi hänestä itsestään kiinni. Mutta parhaansa kaksikko yritti Alecia lannistaa, potkia persuksille, Jace vailla syytä, Isabelle taas ulos kaapista. Tätä menoa Alecilla olisi burn-out ennen viikon vapaata jokapäiväisestä pyövelibisneksestä, se oli varma se.

Alec haroi mustaa tukkaansa, nosti epävarmasti kuulokkeen korvalleen. Ties  ”Mhh.” Mitään sen fiksumpaa varjometsästäjäpojasta ei saanut irti ennen keskipäivää, ei etenkään aamutuimaan auringon vielä hautuessa taivaanrannan takana, ei todellakaan. Alec ei ollut aamuvirkku, Alec veteli hirsiä vielä puoli kolmesta kuuden hujakoille, mikäli Hodge salli. Tosin yleensä Hodge ei sallinut, vaan heivasi mentoroitavansa Brooklynin pimeään aamuun demoninkiilto sellisepon silmissään. Sillä Hodge oli vanki, ja vankina pysyisi. Hodge oli kirkon kappeeliin teljetty sarjamurhaaja, niin vaikeaa kun Alecin olikin ajatella Hodgea kirveen varressa päitä katkomassa. Hodge tahtoi tappaa, mutta pallo jalassa ajoi tapattavien asiaa. Hodge oli jumissa luostarissa, olisi lopun ikäänsä, kunnes hyvästi elämä ja hautaan kops. Mutta Hodgella ei ollut puhelinta, ei Hodge keikkunut langoilla.

”Iltapäivää,” rääkäisi puhelin tärykalvonteurastusdesibeleillä. Alec sävähti, kavahti kauemmas, kunnes muisti, ettei puhelimia tarvinnut pelätä. Toisessa päässä sammaltava soittaja oli se, jota tuli vältellä. Soittaja, johon ei Isabellen oppien mukaan saanut rakastua. Oli siinäkin neuvo, Alec ajatteli. Aivan kuin Alec olisi osannut rakastua, rakastua uudelleen. Kerran Alec oli rakastunut, rakastanut, luovuttanut leikin kesken, särkenyt sydämensä. Eikä Alec enää aikonut edes ihastua, saati sitten rakastua, ei koskaan. Alec oli oppinut läksynsä, pitäköön Isabelle siis oppinsa omana tietonaa, opit, joita ei itse tupannut noudattamaan kuin korkeintaan kerran kuussa, jos silloinkaan.

”Kello on kaksi yöllä,” Alec huomautti kammeten takaisin patjalle, peiton alle lämpimään. Alec arvasi, kuka keikkui arki-iltoisinkin hereillä vielä pikkutunneilla. Alec oli varuillaan, Alecin piti olla varuillaan, kuten Isabelle oli opettanut. Alec tunsi soittajan, vaikkei olisi tahtonutkaan tuntea. Alec saattoi uskotella itselleen yhä uudelleen ja uudelleen, ettei soittaja merkinnyt mitään, etteivät tämän sanat merkinneet mitään. Alec saattoi uskotella itselleen, ettei tiennyt soittajan nimeä, etteivät he olleet koskaan tavanneetkaan. Mutta se ei ollut totta. Mikään ei ollut totta, paitsi Alecin sydämen kiitolaukka, joka kiihtyi käynnistä raivokkaaseen raviin jo yhdestä ainoasta sanasta, sanasta Brooklynin tuolta puolen, sanasta puhelimessa.

Hetken hiljaisuus, linjalla kohisi, kilisi mäyräkoira poikineen. ”Hupsista, taisi humahtaa taas pullo tai kaksi vettä väkevämpää, vuosikertapunkkua”, luuri totesi välinpitämättömästi. Alec haukotteli leukansa sijoiltaan – kilauttelija ei ollut mikään absolutisti, kuulihan sen jo krapulasta. Mutta silti Alec oli varuillaan, Alec tiesi, kenen baarikaapissa lainehti litratolkulla punaviiniä. Olkoonkin, että Alec tiesi myös, kenellä oli menossa tipaton toukokuu – sitä paremmalla syyllä Alecin piti varjella poikuuttaan. Isabelle oli neuvonut pitämään sydämestä kiinni kaksi käsin, ja se Alec aikoi totta vie tehdä. Jos Brooklynin kamaralla rellesti joku, johon ei varjometsästäjäpojan sopinut rakastua, se oli soittaja, joka paraikaa keikkui langoilla. ”Sitä sattuu, ja päätä särkee.”

Alec ryömi lakanoihin, joista unen lämpö oli jo alkanut hyvää vauhtia haihtua – hyvästi yöunet. Hyvästi puolenkymmentä painajaista, joissa Alec sai yö yöltä juosta henkensä kaupalla kätkeäkseen salaisuutensa katseilta, vaikkei kuitenkaa Isabellelta, saati sitten soittajalta, joka oli tiennyt jo silloin, kun Alec oli hiipinyt varjoihin sinisine silmineen. Yö yön perään Alec pakeni totuutta, joka vainosi häntä päivin ja öin, etenkin juuri öisin, iltaisin, aina aamuun asti. Ja silloin  tällöin Alecin uniin eksyi myös soittaja, joka tiesi, vaikkei ollutkaan nähnyt kyyneleitä Alecin poskilla, häpeää, joka sai Alecin itkemään. Soittaja oli nähnyt silmät, vaan ei sydäntä. Sillä sydämen Alec aikoi pitää itsellään, se oli päätös joka piti, tai pikemminkin yritti pitää. ”Miten sinun niin sanottu ryyppyputkesi tähän mitenkään liittyy?”

”Kuorsasin kestokanveesissa puolenpäivän hujakoilta, ei diskoteekkitypyn elämä ole aivan niin helppoa kuin miltä näyttää”, puhelin huokaisi, taustalla pirstoutui lasi, toinen, kolmas. Mutta Alec tiesi, että tuopit olivat vain rekvisiittaa, tekosyitä. Alec tiesi, ettei soittaja ollut valinnut väärää numeroa alkoholimyrkytysambulanssin päivystyksen sijasta, Alec tiesi kokemuksesta. Alec tiesi, miksi soittaja oli soittanut jälleen kerran, yhä uudelleen. Ja Alec tiesi, miksi oli nostanut luurin, vaikkei olisi saanut nostaa, edes välttämättä tahtonut nostaa. Alec ei tahtonut rakastua, Alec tahtoi pysytellä erossa puhelimesta. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Alec ei enää päässyt irti. ”Sisäinen kello alkaa heittää jo lasillisesta, vaikka sitä saattaakin kiltin pikku varjometsästäjän olla vaikea ymmärtää”, luuri lisäsi. ”Joku kuokkivista torahampaista taisi lorauttaa tyrmäystippoja isännän liemeen – iilimatojen ilkivaltaa.”

”Minä en ole mikään drinkkiterapeutti”, Alec muistutti pää pieluksella, tukka takussa siivilänä silmillä. Ja Alec tiesi, ettei soittaja terapeutteja sun muita psokopaattilogeja tarvinnut – soittaja tuntui tahtovan vain Alecin, tosin sitä tämä ei ollut saanut kakaistua ulos. Ei vielä. Alec odotti kauhulla kutsua terassitreffeille, Alec ei tiennyt, mitä vastata. Sillä ehkä Alec olisi tahtonut sanoa ei, ehkä Alecin olisi pitänyt sanoa ei, mutta sydän huusi toista. Sydän, joka ei olisi saanut ottaa ylivaltaa, sydän, jota Alec ei olisi saanut kuunnella. ”Montako kertaa se täytyy sanoa – minä en tahdo vastata, etenkään keskellä yötä, enkä koskaan.” Se ei ollut valhe. Alec ei tahtonut vastata, vaan vastasi silti, vastasi aina luurin lurittaessa nokia tunea.

”Mutta vastaat kuitenkin joka ainoa kerta”, luuri kuiskasi hiljaa, ”vastaat, vaikka tiedät, että sisaresi saattaa kuulla ja kertoa kaikelle kansalle, kenelle toivotat hyvää yötä jokaikinen ilta. Vastaat, vaikka tiedät, että se olen minä”, soittaja jatkoi, huulet hipoivat kuuloketta. Ja Alec tiesi, ettei tämän huulilla maistunut kuin korkeintaan ikävä, vain kaipaus, ei mikään muu. Alec tiesi, ettei velho ollut kitannut kurkkuaan täyteen punaista, ettei tällä ollut ollut juhlia, ei kissanristiäisiä, ei mitään. Alec tiesi, ettei soittajalla ollut krapulaa, kellon viisarit kaakossa. Alec tiesi, miksi tämä oli soittanut, vaan ei minkä takia. Ei ainakaan Alecin vuoksi, miksi olisikaan. Alec ei ollut mitään, ei kenellekään. Alec oli poika, joka ei ollut poika ollenkaan, ei Alecia voinut kukaan – rakastaa. Alecin sydän jätti välistä lyönnin, jätti toisen. Saattoiko sittenkin? ”Sillä se olen aina minä, tahdoit tai et. Minä en – ”

Alec kuuli käytävässä hiipivät askelet – Isabellen. Isabelle jos joku osasi tehdä Alecin elämsätä vaikeaa, siskokulta oli aina Alecin kimpussa oli sitten yö, päivä tai vaikka kooma. Isabelle ei jättänyt Alecia rauhaan. Isabelle seurasi velipoikaansa minne tämä ikinä menikin, Isabelle varjosti, vahti, vilkuili. Ja Isabelle kuunteli, painoi yömyöhällä korvansa kiinni Alecin huoneen lastulevyoveen – se siitä yksityisyydestä. Isabelle tahtoi tietää, oliko alec tarttunut syöttiin. Isabelle tahtoi tietää, oliko Alecilla joku, jolle soittaa, joku jonka luo karata kuudennen kerroksen ikkunasta räpylät rännissä. Isabelle tahtoi tietää, oliko Alecilla yhdenyönjuttuja, aikoiko Alec rakastua. ”Älä enää soita”, Alec mutisi puhelimeen, läimäytti luurin Magnuksen korvaan. Eikä se ollut ensimmäinen kerta, ei suinkaan. Alec ei tahtonut Isabellen tietävän Magnuksesta. Alec ei tahtonut Isabellen tietävän, että velipojan itsekuri rakoili.

Tydy-dyy-dyy tydy-dyy-dyy tydy-dyy-dyy-dyy.

Alecin sydän hyppäsi kurkkuun, takoi, tikitti hullun lailla, tunen tahdissa. Puhelin putosi patjalle, välkytti vihreää valoa pilkkopimeässä. Tärisevin käsin Alec koppasi kapulan kouraansa, työnsi tyynyn alle, istui päälle. Alec koitti vaimentaa jollotuksen lapsenvahtinsa korvien kuulumattomiin siinä onnistumatta, puhelin kun loilotti kaiutin suorana. Eivätkä siinä paljon pakaralihakset jaksaneet auttaa, kun kolme-kolme-kymppi päätti heittäytyä hankalaksi, puhelinseksin kavaltajaksi, kuten Jace olisi saattanut sanoa kohottaen kulmiaan vihjailevasti. Tietenkään Alecille ei tullut mieleen etsiä pientä nurinkusiren banaanin mallista nappia puheimensa kojelaudasta. Mitä sitä suotta tuuttaamaan varattua, vahinkohan oli jo ehtinyt tapahtua. Isabelle oli kuullut ulvonnan, Isabelle tiesi voittaneensa velho-nolla. Alec painoi päänsä tyynyyn, kuunteli puhelimen hiljalleen vaimenevaa huutoa, tyynyn läpi tuntuvaa tärinää. Alec sulki silmät, yritti piiloutua pimeään, piiloutua itseltään, itsesääliltä. Alec hengitti unen tuoksua, yritti nukahtaa, pudota takaisin painajaiseen. Alec yritti unohtaa, uskotella puhelimen pirinän olleen unta. Mutta ei Alec voinut nukahtaa, ajatus Isabellesta vei voiton painajaisesta. Alec käpertyi kerälle vällyjen väliin, kiskoi peiton korviin ja häpesi oikein urakalla. Alec oli jäänyt kiinni itseteossa, puheli huudossa. Mahtoi Isabellea naurattaa – erakkoveli oli löytänyt elämänsä rakkauden Brooklynin laitakaupungin takkutukkaisesta bilehileestä, vaikka oli vannonut pysyttelevänsä sinkkuna hamaan hautaan.

”Mitä minä sanoin”, Isabellen omahyväinen ääni kuiskasi ovenraosta. Kiitos Inkvisiittorin, Alecin ovessa oli sentään varmuuslukko Isabellen visiittien varalta, eikä Isabelle voinut nähdä häpeän punaa Alecin poskilla, sitä Alec ei olisi kestänyt. Sillä Alec oli sanonut, ettei tahtonut ketään. Alec oli kieltänyt velhoa mittailevat katseet, jotka Isabelle oli nähnyt. Alec ei ollut katsonut, Alec oli väittänyt vain vikaisseensa. Alec oli kieltänyt kaipauksen ja kapulan, joka kulki Alecin taskussa kaikialle sekä kylppäriin, mutta Isabelle oli nähnyt veljensä läpi, hymyillyt itsetietoista hymyä ja tiennyt. Alec oli yrittänyt selittää, sopottaa valheita valkoisista aina mustanpuhuviin. Alec oli työntänyt luurin lahkeeseensa piiloon Isabellelta, mutta silti Isabelle oli arvannut, arvannut oikein. Sillä Alec oli iskenyt silmänsä velhoon, aivan kuten Isabelle oli tarkoittanut tapahtuvaksi. Mutta aivan itse alec oli valinnut velhon, aivan itse Alec oli langennut, takertunut pää edellä pihkaan. Alec oli kusessa kaulaansa myöten, vaikka velhosta ei voinutkaan sanoa samaa. Tai mistä Alec sen tiesi.

Ehkä Alec oli vihainen Isabellelle, ehkä ei. Ehkä Alec kiehui raivosta, ehkä ei. Ehkä Alec oli kyllästynyt Isabellen oikkuihin, oliko siskokulta tullut ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta alkuunkaan? Ei, Isabelle ei ajatellut, Isabellen pääkoppa lähti litomaan tilanteissa, jotka olisivat vaatineet aivokapasiteettia, älykkyysosamäärää, jonka Isabelle oli kulauttanut alas pullonkaulasta kymmenvuotiaana. Tai siltä Alecista oli pikkuhiljaa vuosien varrella tuntua. Ei Alecia ennen ollut Isabellen aivotoiminta, tai pikemminkin sen puute, häirinnyt, mutta auta armias Inkvisiittori, kun tyttö oli ryhtynyt soittelemaan sokkotreffiseuraa velipojalleen joka toinen viikonloppu ja keksiviikko keskiviikon perään, siitä oli nimittäin Mensa kaukana – äly hoi, älä jätä, älä edes Isabellea, joka porskuttaa päivästä päivään vailla huolta huomisesta, mutta veljensä parisuhdetilanteesta kylläkin. Isabelle tahtoi nähdä Alecin randomrakastajan käsikynkässä, ei sillä väliä, tahtoiko Alec tuntemattoman kainalon aromien armoille, riippua lihaskimppujen rinnalla. Mutta Alec oli kestänyt kilpajuoksun porrastasanteilla, Alec oli käännyttänyt kosijat vuokrakämppiinsä jo Instituutin ulko-ovelta. Eikä Alecia varsinaisesti ollut jokailtainen rappusralli juuri haitannut, ehdokas ehdokkaalta koitokselle kun ilmoittautui toinen toistaan rapakuntoisempia penkkibodareita, sellaisia, joiden karistaminen kannoilta oli Alecilla lasten leikkiä. Mutta Isabellen uusin sulhasehdokas ei ollut mikään höyhensarjalainen, ei todellakaan.

Toisaalta Alec olisi tahtonut kuristaa Isabellen, ja toisaalta – kyllä, Alec olisi tahtonut kuristaa Isabellen. Kuristaa vailla armomurhaa, eutanasiaa, sun muuta paskaa sisarusrakkaudesta, yhteisymmärryksestä tai anteeksiannosta, jota tyttö ei itsekään harrastanut, ei koskaan. Ei edes silloin, kun Alec anoi anteeksi kavallettuaan epähuomiossa haltian numero kaksiviisikuuden yökyläilyaikeet äitimuorilleen. Isabelle ei antanut anteeksi, miksi siis Alecin olisi pitänyt? Ei Alec tahtonut unohtaa ja antaa olla – Alecilla oli ihailija, joka ei kadonnut kannoilta kulumallakaan. Isabelle oli ihailijan takana, Isabelle siis kestäköön seuraukset. Ja ehkä Alec vielä joskus kuristaisikin Isabellen, mistä sitä tiesi. Ehkä joskus koittaisi Alecin aika kostaa, ehkä Alec vielä joskus maksaisi reippaalla ruoskalla sisarelleen kivusta ja särystä, sekä aivovauriosta kaupanpäällisinä – vakivarjostajasta ei ollut seurannut Alecille kuin itkua ja hammastenkieristelyä, vakivarjostaja rajoitti elämää, lurautteli serenadeja, laittoi puhelinlangat laulamaan oikein urakalla. Saattaisihan Alec yllättää itsensäkin, tarttua tuumasta toimeen ja Isabellea kurkkuun. Miksi Alecin olisi ylipäätään pitänyt olla sisarusparven kiltti poika, jos Isabellekaan ei tehnyt tikkua ristiin tai haltiaa poikittain kuin korkeintaan turpavärkkinsä sotamaalauksen eteen, ei perheen pokerinaamamaineen, toisin kun Alec, joka yritti parhaansa, miellytti muita, vaan ei itseään, eikä kaukorakastajaansa, josta ei päässytkään enää irti.

Alec olisi tahtonut kadota kaapin uumeniin, kuolla ylhäiseen yksinäisyyteen, esittää viimeiseen asti, vihonviimeiseen päivään, näytellä. Alec ei olisi tahtonut vielä kuolinvuoteellaakaan tunnustaa, tunnustaa rikosta, jolla oli todistajia kaksin kappalein. Alec ei olisi tahtonut laulaa totuutta julki, ei koskaan. Alec ei olisi tahtonut kenenkään tietävän, ei edes Isabellen, mutta Isabelle tiesi, oli aina tiennyt. Ja koska Isabelle tiesi, ei Alec voinut vaihtaa vapaalle viikon ollessa finito. Alecin lauantait sun muut sunnuntait kun kuluivat komeropaossa, piilossa piirittäjää, joka sai puhelimen pirisemään tasatunnein, minuutein, silloin tällöin sekunnein. Vaan eipä sillä, että Alec olisi vastannut – Alec ei vastannut koskaan, ei milloinkaan, ei ollut vastannut sitten ensimmäisen kerran. Tai niin Alec ainakin väitti Isabellelle, joka uteli komeron ovenraosta likaisia yksityiskohtia veljensä luurisuhteesta, langan päässä rimpauttelevasta velhosta, etenkin tämän takapuolesta, jonka Alec oli hädin tuskin edes nähnyt livenä, ja silloinkin vain vilkaissut häveliäästi ja kääntänyt katseensa tämän silmiin, meripihkankeltaisiin, kultaisiin. Siis kyllä, ehkä komero oli Alecille myös jonkin sortin perhepakoinen puhelinkoppi, olihan Alec sentään langennut nostamaan kuulokkeen korvalleen kerran jos toisen ja aina velhon soittaessa. Alec oli langennut leikkiin puhelimeen kuiskiessaan, Alec oli muistanut silmät luurin laulessa, silmät, jotka oli tahtonut nähdä uudelleen.

Alec oli muistanut velhon, jota ei ollutkaan ollut aivan niin helppo unohtaa. Alec oli muistanut velhon, sen, johon oli törmännyt tanssilattialla, sen, joka oli pyyhkäissyt hiukset hänen otsaltaan, katsonut syvälle silmiin. Velhon hiuksilla olivat tanssineet strobovalot, kasvoilla diskopallon peilinsirpaleet, suupielessä varovainen hymy. Velho oli ojentanut kätensä, johon Alec oli tarttunut, tarttunut hetkeäkään hukkaamatta. Alec ei ollut ajatellut seurauksia, Alec oli unohtanut kuinka ajatella. Velho oli avannut suunsa, mutta Alec ei ollut kuullut sanoja, ei musiikin räimettä, Jacen nurinaa olkansa takaa, Isabellen kimakkaa huutoa. Alec ei ollut kuullut, saati sitten tahtonut kuulla. Alec ei ollut nähnyt hymyryppyjä velhon silmäkulmissa, Jacen irvistystä, Isabellen selkosen selälleen loksahtanutta leukaa. Alec ei ollut nähnyt maailmaa, jolta tahtoi paeta. Alec oli nähnyt vain silmät, velhon ledvalossa kavenneet pupillit, kissan katseen diskopallon alla. Alec oli tuntenut ajan pysähtyvän, kaiken katoavan, kaiken, paitsi silmien, joihin Alec oli ollut hukkua. Ja silloin Alec oli päästänyt irti sanaakaan sanomatta, kääntänyt katseensa, selkänsä, ottanut jalat alleen ja juossut kauas pois, seinäruusuksi vasten salmiakkitapettia. Mutta muistoksi Alecille oli jäänyt numero kalpeaan käsivarteen, monta permanenttitussilla raapustettua pyöreää nollaa, numero, johon hän ei ollut aikonut koskaan soittaa. Vaan Isabellepa oli laittanut kapuloita rattaisiin, se siitä yhteen hiileen puhkumisesta ja puhaltamisesta.

Alecin puhelin piippasi hiljaa, tyyny tärähti. Alec ujutti luurin untuvasta, kuulosteli käytävän katoavia askeleita. Isabelle hipsi takaisin haltiaseuraan hykerrellen Alecin ahdingolle. Mutta Isabelle oli kuullut tarpeeksi, Isabelle tiesi liikaa. Aivan kuin Alec enää uskaltaisi aamun tullen lampsia Cheerioseille kolmannen kerroksen keittiöön, jossa Isabelle osoittelisi häntä syyttävällä sormella ja lusikka kourassa. Aivan kun Alec enää uskaltaisi astua ulos huonestaan, kun oven toisella puolen odotti punaposkikuolema, kestohäpeä. Alec oli hävinnyt, valinnut velhon, vaikkei ollut tahtonut valita. Aivan kun Alec enää voisi pitää yllä peitetarinaa, kun Isabelle tiesi valheesta, kohta myös lopuista. Sillä ei Isabellekaan tiennyt kaikkea, vaan toisin olisi asian laita viikon tai kahden virhemarginaalilla, Isabelle kun oli kova tyttö penkomaan velipoikansa vaatekaappiin eksyneitä luurankoja. Alec tahtoi kadota kyseisen kaapin uumeniin, pysytellä komeron perukoilla pääkalloseurassa, kunnes Isabelle muuttaisi pois kotoa. Ja silti, vaikka Alec pelkäsi uutta huomista, pelkäsi yli kaiken, hän ronkki kännykän kouraansa. Ties vaikka Magnuksella olisi ollut jotain asiaa, eihän sitä voinut koskaan tietää. Olihan Magnus sentään vitkuttanut yli puolen yön, vedonnut krapulaan, feikannut. Ehkei Magnus ollut soittanut turhaan. Ehkä Magnus olisi todella tahtonut puhua, edes tämän kerran. Alec pudisti päätään, avasi postilaatikon. Rohkea Isabellen hernerokan syö, kuten pikkuveikan sanalasku kuului.

Sulla on söpö peppu.

Kommenttia?
« Viimeksi muokattu: 10.06.2012 23:27:04 kirjoittanut Yukimura »

Neithan

  • Bitchking
  • ***
  • Viestejä: 307
  • Words are wind
Vs: Puhelinlangat laulaa
« Vastaus #1 : 05.06.2011 22:29:13 »
Ajattelin jälleen ilahduttaa sua kommentilla (ja säästyä murhalta)

Pakko myöntää, mutta tämä oli mielestäni yksi parhaita ficcejäsi! Kuvailu ja kaikki pysyi mielenkiintoisena, dialogeista puhumattakaan.
En muuten lainkaan muistanut/olettanut, että oikeasti teet tästä ficin. Mutta hyvä kun teit, pidensit elinaikaani muutamalla vuodella.
Virheitä löytyi sieltä täältä, mutta vain tämän yhden muistin, kiitos banaanin.
Lainaus
Tietenkään Alecille ei tullut mieleen etsiä pientä nurinkusiren banaanin mallista nappia puheimensa kojelaudasta.

Lainaus
”Mutta vastaat kuitenkin joka ainoa kerta”, luuri kuiskasi hiljaa, ”vastaat, vaikka tiedät, että sisaresi saattaa kuulla ja kertoa kaikelle kansalle, kenelle toivotat hyvää yötä jokaikinen ilta. Vastaat, vaikka tiedät, että se olen minä”, soittaja jatkoi, huulet hipoivat kuuloketta
Tämä on lempilausahdukseni/kohta koko ficistä. Jotenkin Magnus vaikutti intensiiviseltä, salaperäiseltä ja juuri sellaiselta josta itse pidän. Samalla kuitenkin jollain tapaa rakastavalta.  Intensiivinen ei ehkä ole oikea sana kuvailemaan tuota, mutta kuvaavampaa en löytänyt. Magnusta parhaimmillaan!

Se viesti oli muuten paras! Olin odottanut jotain klassisempaa/kliseisempää, jotain tyystin erilaista kuin tuo. :'''''D Kuitenkin tuo on kaikista magnusmaisin viesti ikinä. Viesti oli todella söpö, ei lainkaan härö (ikävä kyllä), vaan suloinen. Ja koominen totta kai. Hajosin sille.

Kiitos tästä, oli erittäin nautinnollinen lukukokemus! Jatka samaan malliin.
You can be anything you want to be
Just turn yourself into anything you think that you could ever be

Avatar by Raitakarkki

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Vs: Puhelinlangat laulaa
« Vastaus #2 : 06.06.2011 20:05:15 »
Neithan:

Jes halleluja mä siis onnistuin! Olkoonkin et tää oli niin random idea ettei mistään väliä. Hyvä että nauratti.
(Hemmetin banaani, ei tarvi niitä virheitä kavallella >:  )
Ja fiksuna tyttönä sitten valitsit munkin suosikkikohdan (siis ellei nokia tunee lasketa). Mistä tiesitkin ;-D
Ja Magnus se niitä peppuja katselee, mun oli vaan pakko. Ihan pakko. Magnuksen tekstarit on... mielenkiintosia.

Tack tack, ihanaa kun ei tarvinnu uhkailla.

Ametrine

  • youngblood
  • ***
  • Viestejä: 910
  • against the sun we're the enemy
    • Kenguru katukuvassa
Vs: Puhelinlangat laulaaHe
« Vastaus #3 : 14.07.2011 17:22:46 »
Hellou!
Oli ilo lukea tällaista, mä tykkäsin kovasti. Malec on muutenkin niin ihanaa, samoin sun kirjoitustyyli.

Ficci eteni sujuvasti, kuvailukin oli tarkkaa ja monipuolista. Mielestäni osasit ilmaista Alecin ajatukset erittäin onnistuneesti. Ja Magnus taas oli aivan IC. Teit siitä yhtä salaperäisen ja vihjailevan (en löydä parempiakaan adjektiiveja..) kuin olin hänet kirjojen perusteella kuvitellut. Hyi, Isabelle on tässä suorastaan inhottava. Ihan hirveää että se kiusaa Alec-raukkaa tuolla tavalla. ;__;
Ja tuo ihan loppu laittoi hymyilemään. Tyypillistä Magnusta. :D

Kiitos tästä ja kirjoittele lisää tämäntapaisia!
It's not me, it's you
Actually, it's the taxidermy of you and me
Untie the balloons from around my neck and ground me

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Vs: Puhelinlangat laulaa [K-11]
« Vastaus #4 : 16.07.2011 10:06:37 »
Ametrine:

Kiitos kommetista ; ))
Kiva että kelpaa, Malecilla kun tuntuu olevan aika vähän lukijoita... Ja vielä parempi että onnistuit sulattamaan kirjoitustyylinkin.
Hyvä että Alec ja Magnus onnistuivat, joskus heittelen hahmoja 'hieman' yli ja niistä tulee kohtalaisen OoC. Mutta pitäähän sitä joskus onnistuakin :3
Isabelle... Noh, pitihän sitä ns. draamaa tähän jotenkin kehittää. Kun ei kerran tullut pelkkää fluffya.

Yritän päästä blokista ja vaihtaa angstaavat vähän iloisempiin. Ainakin yksi huumorisysteemi kesken, pornompaa toivottu... Hmm. Katsellaan.
Lähitulevaisuudessa sitten : ))
Kiitti vielä.