Kirjoittaja Aihe: Varjojen kaupungit, Valkeita valheita | Jace/Clary | K11 |Angst, Romance  (Luettu 2220 kertaa)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Romancehuumoriangsti
Rating: K11
Pairing: Jace/Clary
Disclaimer: Cassie Clare omistaa nämä pikkuiset, vain teksti on minun käsialaani
Summary: Kaikki oli valhetta rakkautta myöten.

A/N: Ja kappas vaan, ei se fluffy ihan onnistunut, mutta kyllä, tässä ON myös rakkautta!

Valkeita valheita

Kaikki pettivät. Kaikki pettivät kielenkannat sijoiltaan nyrjähdellen, silmissään harhaileva katse, kädet nypläten paidanhelmaa. Kaikki valehtelivat korvanlehdet lepattaen – aivan oikein, lepattaen, ei moista dumbonkorvaefektiä voinut enää edes heilumiseksi kutsua. Kaikki kiersivät totuutta, sepittivät valkeita valheita, joista sitten kutoivat peitetarinoiden verkoston, sitoivat suikaleet alibiksi alibin perään. Elämän pelissä jokainen huijasi, lateli tekosyitä ujuttaen itsensä keskelle kaikennielevää valheverkkoa, kovanonnen katiskaa, joka ilomielin raotti rautaritiläänsä uusille uhreille, takertui tiukasti kiinni, eikä päästänytkään enää irti. Jokainen eli valheessa – totuus oli yliarvostettua. Totuutta ei ollut, maailma rakentui valheilla paikatuista valheista. Valheista koottiin elämänkaari, valheet valitsivat polun, jolla kulkea kohti tulevia valheita. Elämä oli vain yksi universumin kokoinen hätävalhe – mihinkään ei pitänyt uskoa, kehenkään ei pitänyt luottaa. Elämä oli helvetinmoinen petos, jossa paikkansa pitivät valheellinen alku, valhe ja valheellinen loppu, jota myös kivuliaaksi kuolemaksi kutsuttiin. Elämä oli virheaskel, väärä valinta. Elämä oli yhtä helvettiä – kirjaimellisesti.

Komeron ovi raottuu varovaisesti, ikään kuin kokeilevasti naristen. Jace ei katso, Jace tietää, kuka valoraossa kekkuloi. Jace tietää, kenellä on pureksimatonta paskaa hampaankolossa, kenellä on oikeus vaatia anteeksipyyntöä vaikka sitten moottorisahalla uhaten. Jace tietää, kenellä on kipakoin oikea suora, ketä riivaa kyltymätön kostonhimo. Jace tietää, ketä on loukannut verisesti, kenen sydämen on runnonut rälläkällä, murskannut Isabellen curlyX100 -nimeä tottelevalla ripsentaivuttimella, läiskäissyt elämänneste roiskahdellen vasten Marysen antiikkiromua, muka-patinoitunutta, kirpputorin tyhjennysmyynnistä huostaanotettua perinnevaasia, paiskannut alas mustaakin mustemman hissikuilun syövereihin, syöttänyt Churchille aamuisen rotanpernavellin sekaan ujutettuna. Jace tietää, kuka ei anna periksi, ennen kuin on liian myöhäistä. Jace tietää, kuka ei ymmärrä lopettaa ajoissa, kuka ei osaa jättää asioita sille tolalle, jolle ne kaikesta huolimatta kuuluisivat. Jace tietää, kuka tuijottaa kyynelsilmin hänen peroksidiblondia takaraivoaan, kuka kerää rohkeutta avatakseen suunsa, kertoakseen Jacen olevan vain läjä etanankakkaa kengänpohjassaan.

Kaikki pettivät Jacea ja Jace petti kaikkia. Kaikki pettivät Jacea ja Jace petti takaisin kaataen vihalla terästetyn valheen valehtelijan kurkkuun, hukutti huijarin petokseen, jonka tämä oli itse punonut. Kaikki syöttivät pajunköyttä, mutta Jace sitoi köydestä hirttosilmukan, kuristi valehtelijan tämän omaan valheeseen. Jokainen kynnelle kykenevä tarttui tilaisuuden tullen kertäkäyttölusikan varteen, ruopsutti kuopan Jacen jalkojen alle, sädekehän paisteen rajamaille. Vaan Jace käynnisti kaivurin ja maksoi takaisin samalla mitalla, kippasi mutapaakut kaupanpäällisinä lusikka-arkeologin niskaan. Jace tunsi vedätyksen salat paremmin kuin omat taskunsa. Jace haistoi valheen kilometrien päähän, lietsoi muskelinsa hurjaan raivoon ja hyökkäsi. Ja Jace totta vie osasi kostaa. Jace oli naamiokostaja ilman naamiota. Jace oli päivänvalossa koikkelehtiva yön näkymätön ninja varjolla varustettuna. Jace ei sietänyt valheita, vaan kosti. Kosti kerta toisensa jälkeen, kosti kunnes kaatuisi kuolleena valheiden ristituleen. Jace oli totuuden enkeli – Jace rimpuili irti valheiden vyyhdistä, jonka toiset hänen vyötäisilleen kietoivat.

Luottamusta ei ollut, sen Jace tiesi. Luottamus oli sana, joka juonsi juurensa valheesta, jota kuuntelemaan tarvittiin hyväuskoinen demoniaivo. Luottamus oli käsite, jota ei todellisuudessa ollut koskaan ollutkaan, sillä jopa luottamus itsessään oli valhetta. Luottamus johti uskovan harhaan, eksytti jokaisen, jonka sai pauloihinsa houkuteltua. Luottamus toi turvaa turvattomalle, pakotti uskomaan, tarrautumaan sokeasti valheeseen, josta kaikki yhtäkkiä olikin kiinni. Luottamus vei mukanaan, narrasi ansaan ennakkoluuloisimmankin erakon. Luottamus tarjosi kädensijan vuorikiipeilijälle, kannatti helpotuksen huokaisun ja kirskahti irti jyrkänteestä heivaten uhrinsa humpsista vain alas pannukakkutodellisuuteen. Luottamus oli käsi, joka ojennettiin jäissä rypevälle ruumiille, nosti helmeilevälle hangelle kohmettuneen sinihuulen, joka heitti veivinsä heti hartaan tekohengityksen käväistyä pikavisiitillä keuhkoissaan. Luottamus otti ja antoi, mutta enimmäkseen otti. Luottamus oli sosiaalinen virhe virheiden pelissä, jota myös elämäksi kutsuttiin. Luottamus oli vaara, jota tuli välttää. Luottamus oli vaara, jolta ei ollut keinoa paeta.

Valokeila välähtää läpi fossiloituneen pölyn, paistaa Jacen kasvoille, rajaa hämärään mustan mörön. Ovi helähtää puupaneeliin, kirskahtaa saranoiltaan ja unohtuu karmeihinsa riippumaan kuin hylätty rakkaus. Ja Jace tietää, kuka kapuaa komeroon punainen tukka heilahdellen, kalpeat huulet irveessä kuin pienellä vampyyrillä, kynnet saksikäsiedwardinteräviksi teroitettuna. Jace tietää, kenen käsi silpoo hämähäkinseitin, kenen käsi jättää jäljen lattian lika-aavikkoon, kenen käsi pyyhkäisee vihankyynelet mustelmille painuneista silmäkuopista. Jace tietää, kenen nyyhkäys kaikuu hiljaisuudessa, jonka rikkoo vain hiljainen rapina, tarantellan loukkaantunut tepsutus. Jace tietää, kuka käpertyy kerälle hänen kylkeensä, kuka odottaa odottamistaan. Jace tietää, kuka odottaa ääneti, kunnes on aika puhua. Jace tietää, kenen vuoro on haistattaa drevakinkusi anteeksipyynnöille, joilla ei ole sisältöä. Anteeksipyynnöille, jotka lopulta jäävät vain valheeksi. Ei Jace ole pahoillaan – ei tarpeeksi. Ei Jace voi vetää sanojaan takaisin. Ja Jace tietää, että itkupillimyttykin sen ymmärtää – mikään heidän välillään ei voi olla aitoa. Jace tietää, kuka tahtoo vielä uskoa, vaikka kaikki onkin menetetty. Jace tietää, kuka nurkassa vollottaa, itkee lätäköiksi pettymyksen ja tuskan, kostaa.

Ilman valhetta ei voinut elää, senkin Jace tiesi. Jos ympärillä pyörivä maailma on pelkkä petos, taivaankanteen runtattu kärpäsenkakka, ei asvaltoidun littanavan kamaralla noin vain eleltykään rehellisten normien nojalla. Jos tärykalvoilla väpättävät sanat sekä muistolaatoihin, sanomalehtiin ja presidentin egon paksuisiin romaaneihin painetut kirjaimet kansallislaulun gramofonipauhun introlla palvottuja lakipykäliä myöten olivat valhetta, ei elämä yksinkartaisesti käynyt kyseeseen ilman geeniperimästä nyljettyä pokerinaamaa. Jos jokainen katuja tallaava ihminen kapalovauvasta kurtturusinaan risti sormensa selän taa uhrin silmän välttäessä, ei edes menestynyt pörssimeklari pärjännyt pettämättömällä bisnesvainullaan riistäytyessään vapaalle taskulaskinsellistään. Ilman valhetta ei voinut elää, se oli totuus, jota ei käynyt kiistäminen. Mutta Jace ei valehdellut – ei ainakaan kovin usein. Jace ei kertonut valheita – Jace jätti valheet kertomatta, valheet pysyivät kurissa vain turpa rullalla.

Valo häikäisee, tuhkaa tomuksi todellisuuden. Mutta Jace sulkee silmät, maailmassa ei ole mitään nähtävää. Jacen ei tarvitse katsoa vankilansa haamuja silmästä silmään. Jace ei ole värisokea, Jace tietää maailman olevan musta ja valkoinen – tosin enimmäkseen musta, aivan kuin pölyyn paraikaa ropiseva kyynelvirta. Jace tietää, ettei avaa suutaan, ettei katumuksen katkera kalkki saa häntä kakomaan, ettei valhe livahda hänen huuliltaan. Jace tietää, että nyhkijä saa nyhkiä hamaan tulevaisuuteen, kiristellä hampaitaan ja kovertaa kostoaan lattian likaan, eikä Jace siltikään lausu vuorosanojaan. Jace ei tahdo kuolata siirappia, noruttaa kyynelkanavistaan merivettä väkipakolla. Jace ei tahdo valmiiksi naputeltua käsikirjoitusta, toistaa kirjain kirjaimelta kehrättyä petosta. Jace ei tahdo kuiskia vuosisadan kuluneimpia kliseitä, Jace ei tahdo valehdella. Jace tietää, että tärisevä nukke hänen kyljessään nielaisisi valheen kuin valheen, takertusi puolitotuuteen suupielet hymyyn kaartuen ja viruttaisi Jacen paidan kaarena kumpuavassa iloitkussa. Jace tietää, että valhe pesisi pois punatukan vihan ja raastavan surun. Mutta Jace tietää, ettei valhe ole koskaan ilmainen sepittäjälleen – valhe vaatii veronsa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Jace inhosi valheita. Jatkuvalla syötöllä pommitetut melkein-totuudet nielivät sisuksiinsa ennen pitkää viimeisenkin aidon hymyn ja huvittuneen hyväntahtoisen naurun. Valheet jättivät jälkeensä vain suupieliin tungetun pepsodentbanaanin, itkun ja hammastenkiristelyn. Valheet kalusivat puhtaaksi surun, kuivasivat poskille purskahtaneet kristallihelmet nessunenäliinaan. Valheet pyyhkivät puhtaaksi suolaisten kyynelten juovittamat posket, kiristivät murheenmurtaman apatian itkijäeukon kasvoille. Valheet kätkivät teille tietymättämille unohdetun häpeän, katkeran epäonnistumisen, kehoa kuuraavan vihan hyökyaallon. Valheet olivat jokapäiväistä elämää – tarve valehdella määräsi elämän kulun, lunttasivat vastauksen olemassa olon kysymykseen kotipilvenpiirtäjän ovinaapurilta. Valheet kaikuivat mustanpuhuvissa hautajaisissa, kuolinvuoteiden pieluksilla, perinnönjakotilaisuuksissa, nuortenparien pesäeroissa, jopa rakkaudentunnustuksissa. Valheet repivät rikki onnelliset muistot, käristivät rakkauden Luciferin tulisijan hiilloksessa. Valheilla oli valtaa, valheet hallitsivat. Valheet tekivät ihmisen, eivät vaatteet, vaikka eräs nimeltämainitsematon glitterhippi toisin sanoikin. Ihminen oli emävalhe valhesaarrossa – se oli totinen totuus, eikä sitä käynyt kimallekiskon kyseenalaistaminen.

Pöly pyörteilee spiraaleina komeron oviaukossa, himmenee häilähdellen hopeanharmaaksi sumuksi. Pöly katoaa näkymättömiin kuin hämärään karannut henkäys Jacen korvissa, laskeutuu imuroidummille metsästysmaille, kovettuu kokkareiksi tahmaiseen desiputsislitkuun. Jace ei vilkaisekaan vierellään värjöttelevää sirpalesydäntä, vihaansa lietsovaa sisartaan. Jace tietää, ettei voi koskaan liimata tyttöä kokoon, eheäksi jälleen. Jace tietää, ettei sydäntä voi tikata toimivaksi, ettei sydän noin vain sula sykkimään, ettei sydäntä voi pakottaa takomaan – sydän on elin, jota ei voi korjata. Jace tietää, ettei amputaatio ole ratkaisu. Jace tietää, että suru jää, vaikka viallinen rakkaus riistettäisiin rinnasta steriloiduin pihdein. Jace tietää, että rakkaus on pysyvää ja silti niin katoavaista. Jace tietää, että rakkaus on umpisolmulle kiristetty kaulapanta, nilkassa killuva rautakuula. Jace tietää, että rakkaus on hormonien sekameteli ja sotku ailahtelevia tunteita. Ja silti Jace tietää, ettei silmänsä ruvelle syövyttävä tyttö ole komeron ainoa murhemurska. Sillä Jace on rakastunut. Jace on palavasti rakastunut, vaikka tietää, että rakkaus on valhetta. Jace tietää, ettei vastarakkaus ole niin yksinkertainen asia, että vastarakkaus vaatii muutakin, kuin leimuavan liekin, hellän kosketuksen. Rakkaus vaatii hyväksyntää, tai se ei ole rakkautta ollenkaan, oli punatukka kuiskannut Jacen korvaan.

Jace tunsi valheiden taakaan harteillaan. Jace tunsi pettämisen painavan manttelin, joka muistutti häntä elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Kehenkän ei voinut luottaa, mikään ei pitänyt paikkaansa, kaikki oli valhetta. Kyllä, Jace saattoi olla kyynisyyteen syyllistyvä, parantumattoman tunnevammainen, aika päiviä sitten sisäisesti kuollut enkelipatsas vailla omaatuntoa. Jace saattoi olla sarkastiseksi siaksi heittäytyvä täydellisyydentavoittelija, joka viisveisasi yhteisestä hyvästä, tasa-arvosta ja tulevaisuudesta. Mutta ainakin Jace oli rehellinen sika, adonis ja sarkasmimittarien nupit kaakkoon ponnauttava egoisti. Jace ei yrittänyt olla mitään, mitä Jace ei ollut. Jace ei viljellyt latteuksia vain latteuksien viljelyn riemusta, julistanut maailmanrauhaa etusormi poikineen törröllään kohti taivasta. Jace ei yrittänyt olla nollatoleranssirasisti, huumorintajuton sosiaalitantta, virkaintoinen salkkukainalo. Jace ei yrittänyt parantaa maailmaa kultaisella kosketuksellaan, koska Jace tiesi, että onnistuminen oli valhe. Jace oli mitä oli, eikä muuksi tahtonut muuttua. Jace oli oma itsensä, tai ainakin yritti olla.

Mytty liikahtaa, nykäisee polvet vasten laihaa rintaa. Jace tuntee kaipuun, on antaa periksi. Mutta Jace pure hammasta, kätkee silmät missikiharoiden taa. Jace tietää, että on tullut aika antaa anteeksi puolin ja toisin, halata hyvästiksi ja pyyhkiä muisti puhtaaksi mennestä. Jace tietää, ettei muuta jää jäljelle, hyvä jos edes tyhjä aukko sydämen suunnalla. Jace tietää, että lopulta kaikki katoaa, ennemmin tai myöhemmin, mutta katoaa kuitenkin. Tai ainakin lähes kaikki. Suru ei nimittäin katoa, sen Jace on oppinut kantapään kautta. Jace tietää, että mennyt on mennyttä, ja menneksi se tuleekin jättää. Jace tietää, että silloin tällöin on aika luopua, päästää irti, haudata rantahiekkaan, lähelle vesirajaa, jos meri vie muiston mennessään. Silloin tällöin on aika heittää muisto tuulen mukaan, merikortiltaan eksyneen puhurin muassa maailman ääriin. Mutta rakkaus on enemmän kuin muisto, rakkaus on surun loputon virta, joka suihkuaa suihkuamistaan, suihkuaa komeammin kuin Robertin iänikuinen painepesuri. Rakkaus ei haalistu, katoa kulumallakaan. Rakkaus jättää jäljen, ammottavan haavan. Rakkaus jättää valkeana hohtavan arven. Rakkaus muistuttaa olemassaolostaan joka ikinen päivä. Ja silti rakkaus on valhe. Vain onko?

Tyttö liikahtaa, kierähtää Jacen syliin. Jace kietoo käsivarret tytön ympärille, antaa periksi ja halaa tiukasti. Jace puristaa tytön lähelleen, painaa päänsä tämän rinnalle. Jace unohtaa vihan ja pettymyksen, Jace unohtaa kaunan ja katkeruuden. Jace tuntee tytön lämpimän vartalon kiertyvän ympärilleen, tämän tasaisen hengityksen ihollaan. Vain vaivoin Jace kuulee anteeksipyynnön, johon valhe ei eksy. Kurkku kähisten Jace vastaa, eikä kuiskaus ole valhe. Ja Jace rakastaa, rakastaa kovemmin kuin koskaan. Jace rakastaa rakastamasta päästyään, silittää tytön takkuista tukkaa. Mitä rakkaus lopulta olisikaan ilman riitoja, ilman purnaamista pikku asioista? Mitä rakkaus olisikaan ilman toisiaan täydentäviä eroavaisuuksia, väliaikaisia parisuhdelomautuksia, jatkuvia tappouhkauksia puolin ja toisin, pöydälle leviteltyjä murhasuunnitelmia ja selän takana piiloteltuja kirveitä? Mitä rakkaus olisikaan ilman kaiken kaatavaa sisarussuhdetta? Jace tietää, että surusilmäinen tyttö on buukattu kiellettyjen listalle numerolle yksi – että tyttöön ei saa koskea. Silti Jace suutelee tytön poskea, kalpeaa kaulaa, kutsuvia huulia. Ja Jace tuntee onnen, kuplivan ilon, rakkauden.

Kaikki on valhetta rakkautta myöten.

Kaikki, paitsi Clary.


Pahoittelut, jos petin luottamuksen, tappouhkauksia otetaan vastaan ;-D
Kommetoithan?
« Viimeksi muokattu: 12.06.2012 00:57:19 kirjoittanut Yukimura »

Lijsbeth

  • ***
  • Viestejä: 26
Vs: Valkeita valheita
« Vastaus #1 : 26.03.2011 14:18:18 »
Lainaus
Jokainen kynnelle kykenevä tarttui tilaisuuden tullen kertäkäyttölusikan varteen
Pieni harmillinen ä-kirjain sinne tupsahtanut.

Lainaus
Jos tärykalvoilla väpättävät sanat sekä muistolaatoihin, sanomalehtiin ja presidentin egon paksuisiin romaaneihin painetut kirjaimet kansallislaulun gramofonipauhun introlla palvottuja lakipykäliä myöten olivat valhetta, ei elämä yksinkartaisesti käynyt kyseeseen ilman geeniperimästä nyljettyä pokerinaamaa.
Muistolaattoihin kenties?

Lainaus
Valheet kätkivät teille tietymättämille unohdetun häpeän, katkeran epäonnistumisen, kehoa kuuraavan vihan hyökyaallon.
Joko tuo on joku sana tai sitten se on kirjoitettu väärin..


Nuo minun silmäni huomasivat, ja aivan älyttömän paljon eriskummallisia sanoja, joita en ole koskaan kuullut. Tuollaiset vaikeat sanat pitäisi laissa kieltää.  ;D
Mutta, oi. Kamalan surullinen, ei saa kirjoittaa sellaisia. Hyvä etten alkanut kyynelehtimään täällä. Se oli kuitenkin sinun tavoite, murr. Surullisen ihana ja hauska. Aivan käsittämätöntä, miten sellainen on edes mahdollista? Olisin toki pitänyt hieman enemmän jos olisi ollut dialogia. Ja sitä romantiikkaa vielä enemmän. c: Silti pidin tästä sinun uudesta luomuksesta.  :D

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Vs: Valkeita valheita
« Vastaus #2 : 26.03.2011 15:37:23 »
Lijsbeth;

Pahoittelen virheitä, noi kaikki nimittäin tosiaan oli virheitä. Ihan tolla tasolla en oo vielä ruvennu sanoja keksimään. Sori jos sekotan sun pään ;-D
Ja joo, vaikka lupasin fluffyromanssia ei se ihan sujunut kun aloin rustaileen. Mutta hei, mä en haukkunut tässä ketään! Se oli vissiin plussaa. Ja niin, surullinenhan tämä on.
Niin ja tässä piti alunperin olla yksi repliikki mut se vaan sitten unohtu jonnekin. Että silleen.
No mutta kiitos kommentista! ;-D

Liliandil

  • Vieras
Vs: Valkeita valheita
« Vastaus #3 : 02.04.2011 09:59:47 »
Heei Lili on palannut!

Muistin, että sä mainitsit tän joskus menneisyydessä ja ajattelin nyt sitten hakea, jos löytyisi valmiina ;D

Jace/Clary, no joo. Olit kyllä parantanut huimasti edellisestä, olkoonkin, että Alecin kannalta kirjotetun on aikas pakko ollakin viha-angstia. Mutta silti.
Sanomattakin selvä, et mä tykkäsin enemmän noista kursiiveista, mut oli valhekohdatkin hienoo tekstiä.

Lisää romanttisempaa Clacea.

Lili.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Vs: Valkeita valheita
« Vastaus #4 : 02.04.2011 18:56:07 »
Lili;

Kiva että tykkäsit ja kiitos tietysti kommentista.
Yrittäisin sitä romanttisempaa clacea, mutta kuten Neithan on sanonut, se ei ole mun juttu. Ei vaan ole. Jopa simabelle on enemmän.
Mutta saatanpa vielä joskus yrittää, osasinhan mä nuo kursiivitkin kirjoittaa.
« Viimeksi muokattu: 04.01.2012 10:59:42 kirjoittanut Solembum »

Lucy-

  • ***
  • Viestejä: 13
Ihana teksti :) Rakastan Jacea ja mielestäni Clary ja Jace kuuluu yhteen. En tykkää yhtään kun olen toisessa kirjassa siinä kohtaa kun Simon ja Clary pussailee...
I've never been perfect but neither have you.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Lucy-: Katsos, tähän on tullut kommentti. Ensimmäinen reaktioni oli järkytys. Mutta kiitos kommentista, kiva että pidit!