No voi awws sun ittes kanssa,
Vladdyseni! <3 Mutta voi sinuu pientä, anteeks nyt kovasti... annathan anteeks? Koska oli vaan pakko kirjottaa post-Doomsdayta koska... nojoo kyllä sä tiiät. Enivei, itsekin tykkään kovasti sadevedestä, se oli yks mun omista lempikohdista myös. Tää tekstihän valmistu ihan sika myöhään ja on ihme, että sain oikeesti jotain järkevää aikaan, mutta ihanaa että pidit ja sillai. Kiitoksia kovasti kommentistasi, ens ficissä kirjotan kyllä jotain ilosempaa Ten/Rosee, lupaan sen.
//EDIT: Ja toista ficciä pukkaa tällä kertaa ficletin muodossa. ^^
Kirjoittaja: Naby
Fandom: Doctor Who
Ikäraja: S
Tyylilaji: Fluff-sävytteistä draamaa
Paritus: Tohtori (10.)/Rose
Vastuunvapautus: BBC omistaa ja Naby käyttää suloisia hahmoja omaksi ilokseen.
A/N: Koska edellinen oli melko surumielinen, halusin seuraavaksi kirjoittaa iloisempaa RoseTeniä. Kiitoksia isotädille ja hänen miesystävälle hienoisesta tausta-avusta, ja toivottavasti joku tykkää. ^^
Karusellihevosia ja suklaatahroja
”Allons-y!”Viimeinen asia, jonka Rose muisti kuullensa ennen räjähdystä oli Tohtorin innostunut huudahdus. TARDISin viimein asettuessa paikoillensa hän löysi itsensä pitkin pituuttaan makaamasta aikakoneen lattialta.
”Oletko kunnossa?” Tohtori kysäisi ja ilmestyi näkyviin konsolipöydän takaa leveän virneen kera.
”Luulisin niin”, Rose naurahti kammeten istumaan polvilleen.
Tohtori ojensi kätensä ja nosti Rosen takaisin jaloillensa seisomaan. Mies näytti normaalia rähjäisemmältä hiukset pörröllään ja takki rutussa. Rose tukahdutti pienoisen kipinän otsalle kaartuvasta hiussuortuvasta virne kasvoillaan.
”Jottei koko maailma räjähdä kipinöidessäsi”, hän nauroi.
”Valmiita?” Tohtori kysyi.
”Ehdottomasti!” Rose hihkaisi ja sujautti sormensa Tohtorin sormien lomaan. Puristus oli tiukka, mutta lämmin, kun he astuivat ulos TARDISista.
”Missä me oikein olemme?” Rose ihmetteli katsoessaan ympärilleen. Kevyt tuuli tarrautui kellohameen helmaan ja heitti vaaleat hiussuortuvat silmille.
”Yhdysvalloissa, vuonna 1956”, Tohtori vastasi, eikä Rose voinut olla kikattamatta pidellessään miehen kädestä kiinni.
Long Islandin ilta oli kauniin oranssi auringon painuessa kohti horisonttia. Tennarit lipsuivat asfaltilla Rosen seuratessa Tohtoria, joka ei suostunut kertomaan, minne he tarkalleen ottaen olivat menossa. Uteliaisuus kupli kevyenä vatsanpohjassa, mutta Rosella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hypellä toisen rinnalla. Tohtori nauroi hänen kanssaan Rosen osoitellessa ohitse ajavia Chevroleteja ja hurmaavia pikkukuppiloita.
Rose tuskin huomasikaan, kuinka he saapuivat sievään huvipuistoon, niin tohkeissaan hän katseli ympärilleen. Eikä huvipuisto ollut yhtään vähemmän mielenkiintoinen Roselle. Oli karusellia ja pieniä sähköautoja, herkkukojuja ja värikkäitä valoja, jotka valaisivat alkuillan. Lapset kiljuivat innokkuuksissaan juostessaan laitteesta toiseen, ja niin kiljaisi Rosekin Tohtorin heittäessä hänet kellastuneenvalkean karusellihevosen selkään. Kiljaisu johtui kyllä pikemminkin yllätyksestä kuin innostuksesta.
”Minä tipun täältä!” Rose huusi, mutta Tohtori väitti päinvastaista ja hyppäsi viereisen hevosen satulaan.
Lopulta Tohtori sai palkita urhean Rosensa jättimäisellä annoksella vaniljajäätelöä, vaikka palkinto muuttui pikemminkin lahjonnaksi, sillä neitokainen olisi tahtonut vielä toisenkin kierroksen karusellissa. Kuluneella puupenkillä he istuivat käsikkäin, söivät jäätelöä ja katselivat huvipuiston riemua. Mutta kaiken hauskan jälkeen tuli sulkemisaika, ja valot sammuivat. Huvipuisto uinahti hiljaiseen loppuiltaan, ja Rose ja Tohtori jättivät sen taakseen.
Kesäyö oli lämmin, ja siksi kaksikko unohtui katsomaan, kuinka taivas värjääntyi hiljalleen punaviolettiin. Herkkukojusta ostettu suklaalevy tahri Rosen ja Tohtorin sormet ja suupielet, mutta maistui ihanan makealta ja täyteläiseltä – vähän kuin rakastavaisten suudelmat tanssilavojen humussa. Kun himmeät tähdet vilkkuivat heikosti taivaalla, hiekanjyvät sotkeutuivat rannalle nukahtaneiden hiuksiin.
Aamulla Rose heräsi Tohtorin takkiin kietoutuneena. Hän kuunteli hiljaa kahden sydämen pamppailemista ja kuljetti sormiaan ruskeiden hiuksien lomassa, mutta Tohtori ei reagoinutkaan. Rose yritti päätellä leikkikö toinen nukkuvaa vai nukkuiko tämä oikeasti, muttei kysynyt asiasta vaan sulki jälleen silmänsä. Aurinko lämmitti mukavasti tytön selkää, eikä hänellä ollut mitään kiirettä pois.
Kuitenkin muutaman minuutin jälkeen Rose ja Tohtori vilkuttivat nauraen kahdelle keski-ikäiselle naiselle, jotka olivat tulleet ensimmäisinä rannalle aurinkoa ottamaan. He eivät kuulleet, kuinka naiset mutisivat nuorista vastarakastuneista, juoksivat vain käsi kädessä kohti uusia planeettoja ja vuosilukuja.
