Kirjoittaja Aihe: Sherlock (BBC): Verenpunalla maalattu (K-11, prologi+6/6+epilogi 11.1.)  (Luettu 3813 kertaa)

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
Nimi: Verenpunalla maalattu
Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Oikolukija: Hallahäive
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draama osuu kai kaikkein lähimmäksi, AU
Paritus: ei mitään pääparitusta, joten paritukset selvinnee sitten eteenpäin mentäessä
Vastuunvapautus: Kaikki tunnistettavat hahmot kuuluvat ACD:lle ja BBC:lle, minä vain leikin.
Varoitukset: Eipä tässä kai paljoa muuta kuin Lumikki-sadun hengessä tapon yritystä ja sellaista pientä hauskaa.
A/N: Ensinnäkin tämä osallistuu Klassikkosatu uusiksi – haasteeseen sadulla Lumikki. Toivottavasti joku tykkää ja silleen, ja kommentit ovat tietysti aina toivottuja. ^^
Yhteenveto: Nainen, jonka kuului olla kuollut, vaan ei ollutkaan, on erehtynyt tekemään virheen. Se voi maksaa hänelle jopa hengen – lopullisesti.




PROLOGI

Valokuvassa naisen hiukset ovat tummat kuin varjoihin kätkeytyvät valheet. Iho on vaalea kuin satiini hotellihuoneen sängyissä, ja huulet on maalattu verenpunan sävyllä.

Irene Adler. Ilman kuvan alla olevaa kirjoitustakin on selvää, kuka valokuvassa on, kenen kohtalo päätetään muutamien minuuttien kuluttua. Nainen, jonka kuului olla kuollut vaan ei ollutkaan, on uhka, eikä uhkia pidetä hengissä. Ne eliminoidaan, koska vaara on liian suuri, se on aina liian suuri ja riskit ovat tarpeetonta tyhmyyttä. Eikä siinä huoneessa siedetä tyhmyyttä, vaikka silläkin hetkellä sitä on neljän seinän sisällä liian paljon.

Hoikat sormet laskevat valokuvan pöydälle, jotta ne voisivat siirtyä pehmeään hiuspehkoon. Liike saa otsasuortuvat pörrölleen. Ikkunan takana tähdetön yötaivas on verhonnut Lontoon pimeyteen, ja vain muutamat valonpilkahdukset tuikkivat yökukkujien ikkunoissa.

”Mitä me -” lause katkeaa ennen kuin ehtii alkaakaan. Tylsänkuuloisen äänen vaimentaa sähähdys, joka synnyttää jo silkalla olemassaolollaan karmivia painajaisia kuulijan mieleen. Sellaisia painajaisia, jotka voisivat käydä toteen. Mies ei tahdo kohdata niitä painajaisia ja pysyy sen tähden aivan vaiti. Hän seisoo kiltisti keskellä huonetta ja huomaa olevansa liian kaukana ovesta, jonka takana olisi turvallista, ainakin näennäisesti. Ihmiset etsivät aina turvaa, jotain johon luottaa, pakopaikkaa, jonne piiloutua, sillä maailma on liian julma kohdattavaksi.

Nahka narisee liikkeestä, kun hoikka miesvartalo nousee ylös tuoliltaan. Askeleet pysähtyvät ikkunan eteen, hengitys huurtuu lasiin, vaikkei sitä voi valottomassa huoneessa nähdä – ainoastaan tuntea.

”Onko se varmaa?” tuhkanharmaaseen silkkiin puettu ääni kysyy.

”On”, haparoiva vastaus katoaa lähestulkoon autioon huoneeseen.

Huokaus, joka kantautuu ikkunan luota, vavisuttaa hauraita papereita pöydillä. Pienoiset askeleet pakenevat ovea kohti, ja ikkunan edustalla oleva mies painaa sormensa lasiin.

”Kiitos.”

Yksi sana, ja pakoreitti on valmis. Ovi pamahtaa karkaavan miehen jäljessä, mutta pimeyteen jäänyt tuskin huomaa sitä. Seinäkello raksuttaa ja sekunnit vierivät, mutta erhe ei. Hairahdus, jonka Irene Adler on tehnyt, on liian painava pitääkseen naisen hengissä, sillä ihmisen henki on loppujen lopuksi höyhenenkevyt. Höyhenillä ei ole luita, jotka pitäisivät ne koossa.

Hiljaisuuden katkaisevat muutamat pienet näppäilyäänet. Mies kohottaa kännykkänsä korvalleen ja kuuntelee ärsyttävän pirteitä tuuttauksia, jotka eivät tunnu väsyvän koskaan. Lopulta ne kuitenkin päättyvät ja yhteys toiselle puolen Lontoota aukeaa.

”Sinulla on parasta olla jotain tärkeää”, puhelimesta kantautuva ääni on keskeytyneestä unesta karhea, ja mies naurahtaa painaen jälleen sormensa yötuulesta kylmään ikkunalasiin.

”Tulet kyllä pitämään tästä, Seb”, hän lupaa hymyillen.
« Viimeksi muokattu: 19.02.2015 17:35:28 kirjoittanut Beyond »

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 053
Oijoi! Tämä pääsi tulemaan yllätyksenä! Huomasin kyllä silloin, kun ilmoittauduit Klassikkosatuhaasteeseen, mutta jotenkaan en osannut odottaa jatkoficciä. Sherlock-jatkoficciä! Huu, olen innoissani! Ja pelkkää huutomerkkiä!

Prologit ovat aina vähän vaikeita kommentoitavia. Tämäkin on täynnä mysteeriä, enkä lukijana uskalla vielä sanoa oikein mitään. Muuta kuin että aah, Seb, aah, Jim! Ja Irene! Näillä näkymin tykkään kovasti, vaikka oikeastaan prologin salaperäinen maalailu jopa kismittää. Ehkä saan siitä enemmän irti muutaman lukukerran jälkeen. Analysoin sen puhki jatkoa odotellessa, hahaa!

Kiitos tästä, tulipa jännitystä minunkin keskiviikkooni. On sanomattakin selvää, että jään seuraamaan, mutta sanonpa silti. Jään seuraamaan! Huu!
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 439
  • Loveatar
Gaaahhhhhh! Olishan se pitänyt arvata, että jos satuna on Lumikki ja fandomina BBC!Sherlock, niin tietysti siinä on Irene Adler, mutta yllätyinpä silti. Jotenkin taidan olla vähän väsynyt taaiii sitten vaihtoehtoisesti niin sekaisin tämän ficin johdosta, että en tiedä miten päin tässä oikein pitäisi ollakaan.

Prologia on vähän hankala kommentoida, mutta tämä kyllä herätti mielenkiinnon ja taidan jäädä tätä seurailemaan. Se tosin lienee aika itsestään selvää, koska tapojeni mukaista ei ole kommentoida jatkoficciä, jota en jää seuraamaan. Tässäkin prolossa oli sulle niin kovin tyypillisesti kaikenlaista pientä mukavaa kielellä leikittelyä tai muuten vain loistokkaita kohtia piilotettuna. Mm. puhelimen ärsyttävän pirteät ja väsymättömät tuuttaukset mInittakiin nyt esimerkkinä hienosta keksinnöstä kuvailun tasolla.

Jään odottelemaan jatkoa :)
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
Huu, Susimus! :D Oli pakko, koska mua nauratti tuo sun huuittelus ku luin ekan kerran kommenttisi. Ensinnäkin, kiitoksia kovasti kommentistasi, se teki meikäläisen kovin iloiseksi. Mutta älä nyt turhaan yritä tätä analysoida, tuskin kovin syvällistä löydät. Mutta kuitenkin, kiitoksia kiitoksia, oon tässä vähän jännittynyt, kun ensimmäinen jatkoficcini ikinä ja jäiks… Mutta kiitoksia siis, ei tässä enempää voi sanoa.

Ei se nyt niin itsestään selvää Vladdyseni ole! Mulla oli tähän yksi toinenkin vaihtoehto, mutta Kerveli valikoi miulle tämän vaihtoehdon, kun en osannut päättää. :D Mutta kuitenkin, kiitoksia nyt kovasti kommentistasi, sinäkin teit minut hyyyvin iloiseksi ja silleen.

Funtion

  • Vieras
OOOOHH!! Sherlock-jatkoficci!! Gaah, johan tällaisia on kaivattuki. En tykkää kommentoida pelkkiä prologeja, koska niistä saa niin vähän irti, mutta jospa teen poikkeuksen tämän kohdalla...

”Onko se varmaa?” tuhkanharmaaseen silkkiin puettu ääni kysyy.
Moriarty?? ?? Tosin tässähän on se ääni puettu tuhkanharmaaseen silkkiin, joten sehän voi olla kuka tahansa...

”Tulet kyllä pitämään tästä, Seb”, hän lupaa hymyillen.
SEBASTIAN!!!!!! Kullanmuruni rakas ihanaiseni söpö täydellisyys SEBASTIAN! ♥ ♥ ♥ No nyt ainakin rakastuin tähän.

Muutenkin tässä on aika täydelliset hahmot jo prolossa. Oletan että tuossa oli Moriarty, oletan, sekä sitten valloittava Irene ja Seb mainintana! Oih, lempihahmoni! ♥ En ehkä... mä... apua. En oikein osannut hahmottaa tätä tekstiä enkä saanut paljoakaan irti (mitä mä sanoin prologeista...) ja mulla oli kova työ ymmärtää tästä edes jotain, joten... jään vain odottamaan ekaa osaa, ehkä se selventää tätä! Siis oikeesti, pitkä Sherlock-teksti... aah oon taivaissa.

Kiiiiiiiiitos tästä jo nyt! ♥

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
Vs: BBC!Sherlock: Verenpunalla maalattu (K-13, 1/? 30.4.)
« Vastaus #5 : 30.04.2013 19:59:42 »
Voi kyllä, Fierté, jatkoficci! Näitä löytyy luvattoman vähän joten niin… oli pakko, kun tuli idea, vaikken edes loppujen lopuksi tiedä, mitä tästä on edes tulemassa. :’D Enivei, oikein mukava kuulla, että pidit prologista.

A/N: Tämä ensimmäinen luku on ollut tekeillä järjettömän pitkään. Ensin oli ongelmia alun kanssa, sitten keskivaiheen, mutta sitten se jotenkin alkoikin sujua, ja noh… tässä se nyt on. Toivottavasti pidätte ja sillai, koska tätä oli loppujen lopuksi aika hauskaa kirjoittaa. ^^ Ai niin, ja iso rutistus Hallalle, joka sai lopulta betauksen lähetettyä, vaikka olikin koneen loppu lähellä! <3



ENSIMMÄINEN LUKU

Synkeä yö vaihtuu kullanhohtoiseen aamuun. Irene viilaa huolellisesti kyntensä petollisen pyöreiksi, ne on lakattu vaaleanpunaiseen vivahtavalla laventelisävyllä. Ikkunansa harsomaisen ohuen verhon takaa Irene katsoo katua, joka on liikkumaton. Hiljaisuus vakuuttelee aina vaarattomuuttaan, punoo juoniaan ja kutsuu hentoisella kuiskauksella lähemmäksi. Irene ei kuitenkaan luota kuiskeeseen. Musta auto on seissyt tienvarressa liian kauan, ja sen ikkunat ovat liian tummat. Irene tuntee olonsa levottomaksi katsoessaan autoa, eivätkä hänen tuntemukset yleensä ole väärässä.

”Kate?” Irene kutsuu vapautettuaan viimein hiuksensa tiukalta nutturalta, jolloin hattarankevyet kiharat laskeutuvat hänen olkapäilleen. Juuri puhuteltu nainen hymyilee huojentuneen näköisesti astuessaan ovensuuhun. Irene ei voi olla miettimättä, oliko hänellä todella kestänyt niin kauan, että jopa Kate oli ehtinyt hermostua. Yleensä Kate kyllä ymmärsi Irenen naisellisen pitkiä valmistautumishetkiä, täydellisyyttä kun ei saavuteta hutiloiden.

”Mene laittamaan auto valmiiksi”, Irene sanoo kohtaamatta kunnolla toisen katsetta, vaikkei Kate olekaan koskaan oppinut lukemaan smaragdisilmien säihkettä. Niin Irene vakuuttaa itselleen tietämättä, onko se sittenkin vain kirpaisevansuloista itsepetosta.

Kate nyökkää kevyen hymyn kera ja astelee pahaa-aavistamattomasti takaisin alakertaan etsiäkseen autonavaimet. Irene sujauttaa kännykkänsä satiinisen jakun taskuun, kuuntelee loittonevia, pehmeän kevyitä askeleita ja jää vartomaan ikkunansa taakse verhojen kätköön. Juuri ja juuri hän saattaa erottaa hienoista liikettä tummasta autosta. Irene näkee, kuinka auton ikkunaa raotetaan aivan hitusen, ja se riittää. Hän ei jää enää odottamaan, tuleeko laukausta vai ei, sillä sekunnit ovat liian kalliita tuhlattavaksi.

Pakosuunnitelma. Totta kai kaikkeen varautuvalla naisella on pakosuunnitelma toisensa perään, sillä lintu ei tahdo koskaan joutua teljetyksi häkkiin lukkojen ja kaltereiden taa. Irene on aina verrannut itseään itsepäiseen joutseneen, jota edes myrsky-yöt eivät saa asettumaan aloilleen. Joutsen vain levittää puhtaanvalkeat siipensä ja nousee ilmavirtojen vietäväksi, suunnistaa etelään, lämpimämmille ja aurinkoisemmille alueille. Laskeutuu turvallisille rannoille, joilla on mukava levähtää ja nauttia lämmöstä höyhenpeitteellä.

Takaovi ei ole turvallinen pakoreitti, mutta siitä huolimatta Irene puikahtaa ulos. Hän tietää, että jossain on ase, joka etsii häntä tähtäimeensä ja on valmiina laukeamaan. Irene nostaa takkinsa kauluksen pystyyn, vaikkei se suojele ollenkaan siinä säälimättömässä maailmassa, jossa kukaan ei ole turvassa. Hän juoksee pihan poikki kadulle ja kohottaa kätensä. Kadulla kaikuu laukaus ja toinenkin, kun Irene pujahtaa täpärästi taksiin. Taksikuski katsoo Ireneen epäilevästi, mutta hän väläyttää miehelle hymyn ja ilmoittaa määränpäänsä.

***

Väärä nainen makaa kadulla tajuttomana, muttei kuolleena. Sebastian tähtää epäröiden punaisiin hiuksiin, jotka aurinko saa valollaan hehkumaan, mutta jättää laukauksen puolitiehen. Jim ei pidä tarpeettomista uhreista, ne aiheuttavat vain ylimääräistä vaivaa, eikä Sebastian halua olla se, joka tuottaa pomolleen pettymyksen. Hän hyppää takaisin autonsa ratin taakse, mutta kaikki Lontoon taksit ovat niin ärsyttävän samannäköisiä, ettei Sebastian voi tietää, mikä kulkuneuvoista on se oikea. Irene Adler pääsee karkuun. Sebastian etsii takkinsa taskusta kännykän ja valitsee numeron pettymyksestä tärisevin sormin.

”Jim”, hän ärähtää puhelimeen, kun konsultoivan rikollisen hunajainen ääni kantautuu kuuluville.

”Kerro kerro, Sebastian, joko on saateltu kuolemalle uusi morsian?”

”Ei. Palvelustyttö hyppäsi tielle, ja hän karkasi”, Sebastian vastaa rummuttaen sormillaan auton rattia.

”Ai”, Jim huokaisee vastaukseksi. Sebastian huomaa peittelystä huolimatta tyytymättömyydestä kielivän värähdyksen Jimin äänessä, muttei sano mitään. On parempi olla vaiti, kun toinen saattaa olla pelkkää räjähtävää dynamiittia.

”Osasinkin odottaa sitä”, Jim jatkaa, ja hänen ääneensä ujuttautuu hienoinen innostuneisuus.

”Osasit odottaa?” Sebastian toistaa nenäänsä nyrpistäen. Niinkö vähän Jim luotti häneen? Pitäisikö hänen oikeastaan loukkaantua? Vaikka toisaalta, onhan Sebastian juuri jättänyt täyttämättä Jimin odotukset.

”Älä kuulosta niin loukkaantuneelta, Seb! Hän on Irene Adler… Yksi luoti ei sitä naista tapa, kuten ei miekansivalluskaan. Me tarvitsemme jotain nerokkaampaa kuin kiväärisi”, Jim selittää hymyä äänessään.

”Kokeilitko sinä minua?” Sebastian kysyy ja on sillä hetkellä varma, että loukkaantumiseen olisi pikkaisen syytä.

”Shh, älä rasita suloista ääntäsi. Tule kotiin, meillä on vielä paljon tehtävää”, Jim sanoo ja naurahtaa ennen kuin päättää puhelun.

Sebastian ei voi tehdä muuta kuin painaa kaasua, vaikka hän haluaisi vielä huomauttaa, ettei hänen äänensä ole suloinen. Mykkä linja ei kuitenkaan kuuntele, saati välitä.

***

221B Baker Street. Irene ojentaa kuskille tarvittavan määrän seteleitä ennen kuin nousee autosta. Katu on autio, kukaan ei onneksi ole seurannut häntä. Nainen puristaa sormissaan kännykkäänsä, astuu askelman ja toisen ennen kuin painaa ovikelloa. Se ei päästä äännähdystäkään. Punatuilta huulilta pakenee vaimea naurahdus, ja Irene kokeilee koputtamista.

Ovi avautuu, ja ovensuussa seisoo vaalea mies, jonka silmät heijastelevat hämmennystä ja järkytystä. Irene Adler on noussut kuolleista toistamiseen saapuen sillä kertaa suoraan asunnolle. John ei osaa hetkeen muuta kuin tuijottaa, sitten hän rykäisee ja suoristaa ryhtinsä näyttääkseen hölmistynyttä labradorinnoutajaa varteenotettavammalta

”Irene Adler.”

”John.”

Irene ei tarjoa selitystä, jota John yrittää sanattomasti hakea. Mies turhautuu ja vaihtaa painoa toiselle jalalleen.

”Mycroft kertoi, että olet kuollut”, John sanoo lopulta, ja kysymys suorastaan kirkuu huomiota pakotetun rauhallisten sanojen lävitse. Irene hymyilee antamatta tyydyttävää vastausta.

”Hän on aina ollut hiukkasen erehtyväinen. Lasketko minut sisään vai pitääkö meidän jatkaa tätä naurettavaa näytelmää tässä ovensuussa?” Irene kysyy vilkaisten varmuuden vuoksi ympärilleen. Hän ei näe ketään, mutta autio katu ei takaa sitä, että se myös pysyy tyhjänä.

”Mitä sinä haluat?” John kysyy puolestaan. Kurtistetuista kulmista Irene huomaa, ettei John ole lainkaan ilahtunut tästä kauniista jälleennäkemisestä. Ei hän tosin ollut lämpimiä karhunhalauksia odottanutkaan.

”Onko Sherlock kotona?” Irene jättää vastaamatta toisen kysymykseen. John vastaa pudistamalla päätään ja sanomalla jotain hukkuneesta pankinjohtajasta.

”Tarvitsen hänen apuaan”, Irene jatkaa.

Avunhuuto kuullaan, ja John astuu vastaukseksi pois oviaukosta. Irene seuraa häntä sisälle, kapuaa portaat ylös yläkertaan ja istuutuu Sherlockin nojatuoliin, kun John tarjoilee vastavalmistettua teetä ja rouva Hudsonin leipomia pikkuleipiä. Irene näkee teennäisen hymyn pingottuneet uurteet Johnin suupielissä, kun teekuppi lasketaan lautasineen naisen eteen, joten hän ei välitä edes yrittää leppoisaa keskustelunavausta.

Väkinäisen äänettömät minuutit muuttuvat lopulta tunneiksi, kunnes Sherlock viimein reilun kahden tunnin kuluttua saapuu paikalle. Hän viilettää kuin tuulispää olohuoneeseen silmät innosta kiiluen, mutta pysähtyy huomatessaan vieraan istumapaikallaan.

”Neiti Adler”, Sherlock sanoo ja riisuu nahkaiset hanskansa käsistään ennen kuin istahtaa sohvalle.

”Herra Holmes”, Irene vastaa, laskee aikoja sitten tyhjentyneen teekuppinsa takaisin pöydälle ja kääntyy Sherlockia kohden.

”Mikä suo meille tämän kunnian?” Sherlock kysyy aavistuksenomainen iva äänessään.

”Tarvitsen apuanne.”

”Uhataanko henkeänne jälleen? Toistatte itseänne, neiti Adler.”

”Kuten varmaan arvasittekin, olen ollut äärimmäisen tuhma viime aikoina… joten kyllä, haen taas suojapaikkaa pienestä suloisesta majastanne”, Irene myöntää ja koettaa metsästää jotain, joka kielisi herra Holmesin uteliaisuudesta. Sen sijaan hän saa vain lyhyen kehotuksen.

”Kerro tarkemmin.”

Sherlockin kylmän välinpitämätön suhtautuminen häneen loukkaa aavistuksen, mutta Irene henkäisee, kuten tarinankertoja ennen uutta juonenkäännettä, ja ristii jalkansa uudelleen aloittaen kertomuksensa.

”Satuin vahingossa kuulemaan eräitä arkaluontoisia asioita, joista teidän ei tokikaan tarvitse tietää mitään, leikkiessäni Jim Moriartyn läheisellä apurilla. Hän oli varsin hurmaava mies, osti maan parasta viiniä ja kohteli kuin rakastajatarta. Hyvin koulutettu ja fiksu, mutta piti aavistuksen liikaa mahtailusta. Ehkä se on nerojen heikkous, mitä luulette, herra Holmes?” Irene pitää hienoisen tauon, mutta Sherlock ei liikahdakaan taikka vastaa.

”Hän kertoi puoliksi silkassa vahingossa asioita, jotka ovat liian tulenarkoja sanottavaksi ääneen. Moriarty, kuten arvata saattaa, sai selville miehensä lörppöhuulisuuden ja päätti, että olisin hänelle vaaraksi. Tänä aamuna hän lähetti kadulleni pyssymiehen, joka ampui luultavasti avustajani Katen, muistanette hänet varmasti. Tiedän, että olisi silkkaa hölmöyttä lähteä maanpakoon, Moriartyhan kääntäisi maapallon ympäri löytääkseen minut, joten ajattelin tämän vaihtoehdon olevan huomattavasti fiksumpi.”

Irene nojautuu taaksepäin tuolissaan katsoen Sherlockia, joka on painanut sormenpäänsä mietteliäästi yhteen. Hän odottaa hetken aikaa, kunnes toinen liikahtaa ja avaa suunsa.

”Piileskelette suoraan hänen nenänsä alla. Miltei nerokasta”, Sherlock tokaisee. Irene tuntee itsensä lähes imarrelluksi moisista sanoista.

”Aivan niin”, Irene nyökkää yhteisymmärryksen merkiksi.

John siirtelee jalkojaan lattialla ja katsoo kumpaistakin tummahiuksista mietteliään varautuneena. Irene jättää hänen katseensa omaan arvoonsa ja keskittyy tutkailemaan Sherlockin sinisiä silmiä, jotka ovat pohdiskelevat, mutta joiden innokkuutta toinen ei kykene täysin peittämään. John päättää lopulta tuoda omankin äänensä kuuluville.

”Miksi me auttaisimme? Oman soppasihan olet itse keittänyt”, John huomauttaa, ja Irene kääntää katseensa tohtoriin sanomatta kuitenkaan mitään.

”Koska me autamme ihmisiä, John”, Sherlock vastaa Irenen puolesta.

”Hän ei ole mikään viaton pikkutyttö! Hän aiheuttaa skandaaleja omaksi huvikseen ja leikkii ihmisillä kuin pelinappuloilla. Me emme auta sellaisia ihmisiä!” John huudahtaa.

”Mutta tästähän voi tulla vielä hauskaa. Miten voisin jättää sellaisen mahdollisuuden käyttämättä?” Sherlock kysäisee, ja John näyttää huomaavan umpikujan. Sherlock ja tämän omalaatuiset ilonaiheet…

Irene hymyilee tyytyväisenä ratkaisuun ja vilkaisee Sherlockia. John vain tuhahtaa, katsahtaa vielä kerran Ireneen ja nousee sitten ylös. Hän kerää teekupit sanomatta sanaakaan ja menee viemään ne tiskikoneeseen. Irene saa luvan jäädä asuntoon, ja Sherlock soittaa sen kunniaksi viulullaan muutaman uusimmista sävellyksistään.
« Viimeksi muokattu: 18.06.2013 13:47:32 kirjoittanut Mustekehrääjä »

Funtion

  • Vieras
Vs: BBC!Sherlock: Verenpunalla maalattu (K-13, 1/? 30.4.)
« Vastaus #6 : 30.04.2013 20:51:14 »
Lainaus
”Shh, älä rasita suloista ääntäsi. Tule kotiin, meillä on vielä paljon tehtävää”, Jim sanoo ja naurahtaa ennen kuin päättää puhelun.
TSIHIHIHIHIIHIHIHIHI!!!!!! Nauroin ihan liikaa, ei, en nauranut, kikatin. Ja luoja onneks ei ollu näkemäs ku mä kikatan ja tärisen kuin pahainen fanityttö... okei okei joo.

Älä oleta multa järkevää kommenttia, koska basically jatkoficcien kommentit mullon aina pelkkää asdfghjklö:ia.

Jossain kohtaan näin alussa jonkun -näköinen sanan ja musta ne on erikseen mut voi ne kai yhdyssanojaki olla. Joten olkoon.

Yks: mä tarviin lisää suomenkielistä fanfictiota Sebist ja Jimist.
Kaks: nyt rupes tekee mieli lukee lisää ficcei, thank you.
Kolme: asiat rupes selvenee! Nyt tää tuli mielenkiintoseks.
Neljä: oon niin iloinen nyt. ♥
Viis: tää teksti ♥ ♥ ♥

Se siitä kommentin laadusta.

Luin, pidin ja kommentoin.

Jään anelemaan jatkoa, Naby dear. ♥

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
Vs: BBC!Sherlock: Verenpunalla maalattu (K-13, 1/? 30.4.)
« Vastaus #7 : 30.04.2013 21:13:49 »
No mutta eihän kommentin kuulu olla järkevä tai laadukas, vai kuuluuko? Senhän pitää vain ja ainoastaan ilahduttaa kirjoittajaa, sillä lukijat ovat kirjoittajan pikkuapinoita eikun siis… Kikattaminen kuulostaa ihanalta, fierté! Ihmisiä on kiva saada kikattaa. Mä itse asiassa olen samaa mieltä sun kanssa tuosta näköinen-jutusta, joten meenpä heti korjaamaan. Mutta anyway, ihanaa, että pidit (ja kommentoit!), joten kiitos, kiitos, kun teit Naby-pienen näin onnelliseksi!

Brangwen

  • ***
  • Viestejä: 473
Vs: BBC!Sherlock: Verenpunalla maalattu (K-13, 1/? 30.4.)
« Vastaus #8 : 04.05.2013 10:06:30 »
KKsta hei! BBCn Sherlockia on tullut katsottua kokonaisen jakson verran, joten tämä viiltävä analyysi tulee nyt ihan yleisellä Sherlock-tuntemuksella.

Lainaus
”Kuten varmaan arvasittekin, olen ollut äärimmäisen tuhma viime aikoina…”
Voi Irina! Jopa 1800-lukuinen Irina voisi sanoa noin, joten nykyaikaan lätkäistyllä Irinalla tuo fraasi luultavasti lukee käyntikortissa. Aivan ihana.

Ekoja juttuja, joihin tekstissäsi kiinnitin huomiota on se, että kun muut kirjoittajat kirjoittavat tunnelmakuvia, niin sinä kirjoitat kuvatunnelmia. Eipäs ole ikinä tullut mieleeni, että monen tekniikka on aivan omiaan fandomiin, joka lähtökohtaisesti esitetään kuvina. (Ja siltä varalta, että ilmaisin taas itseäni tosi vaikeasti, esimerkki:)

Lainaus
Irene viilaa huolellisesti kyntensä petollisen pyöreiksi, ne on lakattu vaaleanpunaiseen vivahtavalla laventelisävyllä. Ikkunansa harsomaisen ohuen verhon takaa Irene katsoo katua, joka on liikkumaton.
Tämä samainen teksti voisi olla BBCn sarjan käsikirjoituksessa parenteeseissa (mitä ei sanota, mutta näytetään).

Toinen juttu, joka yllätti, mutta on kyllä jollain hassulla tavalla hieno oivallus, on tuo Irinan tapa ajatella asioita. Se mielikuva, joka minulla on Irinasta on todella käytännöllinen ja epärunollinen. Siksi on aika jännä lukea kohtaus, jossa Irina tajutessaan, että joku aikoo ampua hänet, alkaa miettiä joutsenia. Tavallaan sellainen kuvallinen todellisuudesta irtautuminen toiminnan hetkellä tuntuu hassulta hänelle, mutta toisaalta se taas vahvistaa mielikuvaa Irinan vaarallisuudesta. Jos joku ihan oikeasti pystyy hengenvaarallisessa tilanteessa miettimään joutsenmetaforia, niin siinä on oikeasti vaarallinen ihminen (tai vaihtoehtoisesti seuraavalla sekunnilla kuollut ihminen).

Mietin myös tuota Lumikki-ulottuvuutta tässä tekstissä, ja havainto on suorastaan järkyttävä :D  Sherlock ja John ovat seitsemän kääpiötä! Ja minä kun niin sisäänluin tähän tarinaan Sherlockin prinssiksi. Vai käykö kerrankin niin, että Jörö (AKA Sherlock) saa prinsessan?

Tekniikan kannalta teksti on sujuvaa, kielikuvat kauniita ja toimivia. Tästä tulee vielä mielenkiintoinen Lumikki-tarina.

Kiittäen

-B
There’s a thin semantic line between weird and beautiful. And that line is covered in jellyfish.
-Cecil Baldwin

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
Vs: BBC!Sherlock: Verenpunalla maalattu (K-13, 1/? 30.4.)
« Vastaus #9 : 04.05.2013 12:06:06 »
Voi, kiitos kovasti kommentistasi Brangwen! Se teki minut hyvin iloiseksi, vaikket varsinaista fandomia niin hyvin tunnekaan (suosittelen kyllä lämpimästi ne muutkin jaksot katsomaan!). Oli oikeastaan aika miellyttävääkin lukea sellaisen tyypin kommenttia, joka puhui pikemminkin yleisellä Sherlock-tuntemuksella, itse kun en niin paljoa muita Sherlockeja tunne.
Kuvatunnelmia, wou. En ole koskaan ajatellutkaan kyseistä asiaa, mutta sana ainakin kuulostaa kovin hienolta. :DD Ja tuosta joutsen-kohdasta pitänee sanomani, etten varsinaisesti tarkoittanut Ireneä sillä hetkellä niitä joutsenia ajattelemaan. Sen sijaan halusin pikemminkin pohjustaa Irenen lähtövalmiutta vertaamalla häntä joutseneen ja kertoa, että hän on yleisesti verrannut itseään joutseneen.
Well, en lähde rooleja paljastamaan (tietenkään) tällä tavalla suoraan, joten ne saat lukea ihan rauhassa tekstin edetessä, mikäli jäät seuraamaan. ^^ Mutta niin, kiitos kovasti vielä kerran kommentistasi!

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
Vs: BBC!Sherlock: Verenpunalla maalattu (K-13, 2/? 18.6.)
« Vastaus #10 : 18.06.2013 13:48:57 »
A/N: Taas on sitten kestänyt! Idea lukuun oli jo kauan sitten, mutta sen toteutus tuotti erinäisiä ongelmia. :D Haluan muuten tässä nyt muistuttaa, kun unohdin Brangwenin kommenttiin lisätä, että teen tätä siis alkuperäiseen satuun pohjaten. Grimmin veljeksien kääpiöillä ei ollut mitään nimiä, joten en myöskään rupea pohjaamaan "kääpiöitäni" Disneyn kääpiöihin. Niitä tulee vain olemaan seitsemän, kuten alkuperäisessäkin. Toivottavasti kuitenkin pidätte ja sitä rataa!
Ja suuuuuri kiitos taas Hallalle betaamisesta! ♥



TOINEN LUKU

Kello on hädin tuskin seitsemän Irenen saapuessa seuraavana aamuna keittiöön. Kukin asunnossa heräsi aikaisin Sherlockin soitettua viuluaan kellon ollessa aavistuksen yli puoli seitsemän. Ei tosin ollut täysin varmaa, oliko kyseessä sittenkin ollut viulun kidutus. Viulu kun oli parkunut kuin hätääntynyt eläin häkissään. Mikä lienee olikaan saanut etsivän pahoinpitelemään rakasta soitintaan sillä tavalla, sitä kukaan ei uskaltanut kysyä.

Irene ei muista, milloin oli viimeksi herännyt niin aikaisin. Hän nauttii aina enemmän rauhallisista ja pitkistä aamuista, jolloin hän saa juoda aamukahvinsa terassilla Katen lakatessa hänen varpaankynsiään. Asiakkaita varten ei tarvinnut koskaan herätä ennen puoltapäivää.

”Nukuitko hyvin?” Irene kysyy hymyillen, kun John viimein laskeutuu alakertaan huoneestaan, jonka oli saanut jakaa sinä yönä Sherlockin kanssa. Johnin katse, joka välttelee vilkaisua Sherlockin suuntaan, kertoo aivan tarpeeksi. Se saa Irenen hymyilemään leveämmin ja ristimään jalkansa. Hän pyörittelee teekuppia käsissään katsoessaan Johnia, jonka kasvot levoton yö on muokannut ärtyneiksi ja väsyneiksi. Irene haluaisi suositella pientä virkistävää kasvohoitoa mutta pysyy hiljaa, sillä John ei kuitenkaan kaipaa häneltä kaunistautumisvinkkejä.

”En”, John mutisee vastaukseksi aikaisen aamun käheyttämällä äänellään ja kävelee suoraan jääkaapille ottaakseen tuoremehua. Hän päätyy kuitenkin heittämään tyhjän tölkin roskakoriin ja kiroaa katseellaan Sherlockin. Irenen ei tarvitse kysyä enempää, Sherlock tuskin on maailman miellyttävin petikumppani. Irene voi hyvin kuvitella taistelut peitosta tai sängyn omasta puoliskosta. Ei Katekaan aina kaikkein parhain petikumppani ollut, mutta Irene saattoi sentään aina sitoa tämän sänkyynsä. Sherlockiin kyseinen liike tuskin olisi toiminut toivotulla tavalla.

”Nukuitko sinä sitten hyvin?” John kysyy saatuaan leipänsä paahtimeen, ja Irene myöntää hymyillen nukkuneensa Sherlockin sängyssä oikein mukavat yöunet. Kumpikaan heistä ei edes yritä tiedustella asiaa Sherlockilta. Irene katsoo, kuinka John kaataa itsellensä teetä istuutuen pöydän ääreen, ja jonkin ajan kuluttua myös Sherlock liittyy aamiaispöytään.

Hiljaisuuden palattua Irene nostaa erään ongelmakohdan esille. Hänen kaltaisensa huolitellut naiset eivät yksinkertaisesti kykene elämään ilman kaikkia värisävyjä kattavaa meikkivarastoa tai tarpeellisia asuja, joista voi valita mielialan mukaan. Ja vaikka hän oli varustautunut suhteellisen huolellisesti pakoonsa, ei ripeässä lähdössä voinut pakata tuhottomasti tavaraa. Irenen täytyisi siis astua ulos asunnosta, vaikka se on riskialtista. Jim Moriarty ei ole typerä, kukin keittiössä tietää sen. Lukemattomat silmäparit harovat takuulla tarkkoina Lontoota, ja aivan yhtä useat ihmiset haluavat löytää neiti Adlerin ja saada kiitosta Jim Moriartylta. Pienikin virheaskel olisi kohtalokas. Irenen ei kuitenkaan tarvitse pelätä saavansa kieltävää vastausta.

”John lähtee kanssasi kaupoille. Voitte samalla ostaa ruokaa, John kun on aina niin huolissaan tyhjästä jääkaapista”, Sherlock sanoo päivän lehden takaa irrottamatta katsettaan uutisesta, joka kertoo tulipalo-onnettomuudesta. Palo tosin haiskahtaa etsivän mielestä tahalliselta teolta.

”Mitä? Ei, Sherlock, ei. Minun työvuoroni alkaa kolmen tunnin päästä, minä en todellakaan lähde minnekään”, John pudistaa päätään ja nuolaisee huuliltaan hillotahrat. ”Sitä paitsi, ulkoilma tekisi sinulle hyvää, sinulla ei ole ollut mitään tapausta muutamaan päivään. Et voi vain maata sisällä homehtumassa.”

”Minulla on muuta tekemistä”, Sherlock väittää, vaikkei kerrokaan, mitä.

”Eikä minulla ole aikaa”, John rykäisee.

”Juurihan sanoit, että sinulla on kolme tuntia aikaa ennen töitä”, Sherlock sanoo ja vilkaisee Johnia kulmiensa alta. John huokaisee syvään tietäen, että taistelu Sherlockin kanssa ei voi päättyä muuhun kuin vetäytymiseen ja tulitaukoon. Olkoon. Irene ei kommentoi asiaa yhtään mitenkään, sillä siihen taisteluun hän ei tahdo olla osallinen, etenkään kun lopputulos näyttää tyydyttävän häntä..

”Laita tavarasi valmiiksi”, John sanoo Irenelle ja lähtee huoneeseensa vaihtaakseen aamutakkinsa villapaitaan ja farkkuihin.

”Pitäkää hauskaa”, Sherlock toivottaa asettuessaan takaisin sanomalehtensä kanssa pöydän ääreen. Aamiaistarpeet ovat vielä siinä, kun kukaan ei tarjoudu niitä siivoamaankaan, ja Sherlockilta sellaista elettä olisi turhaa odotella.

John vaihtaa tervehdykset rouva Hudsonin kanssa ovensuussa Irenen varatessa heille taksin ja ilmoittaessa kuskille määränpään. Harrods. Matka menee hiljaisesti, sillä John ei edelleenkään ole puheliaalla tuulella, joten lopulta Irene päätyy vain tekemään ostoslistaa kännykkäänsä.

”Harrods, kuten arvon neiti tahtoi”, John tokaisee pidellessään taksin ovea auki Irenelle, ja Irene hymyilee tipauttaen käsilaukkunsa toisen jalkojen juureen. Hän saattaa juuri kuulla, kuinka John päästää kyllästyneen kuuloisen äännähdyksen, ei olisi sittenkään kannattanut edes aloittaa, mutta nostaa silti laukun ja ynähtää toistamiseen.

”Mitä ihmeen tiiliskiviä sinulla täällä oikein on?” John tiedustelee päästyään takaisin Irenen kannoille. Irene ei välitä vastaamisesta, täytyyhän naisen käsilaukun sisältää kaikki tarpeellinen hengissä pysymiseen. Hän hymyilee vain Johnille ja suuntaa ensimmäiseksi vaateosastolle.

Toisin kuin John, Irene on kuin kotonaan väentungoksessa. Vaikka hän mieluummin valitseekin hiljaisemmat ja hintavammat muotiliikkeet tavaratalojen sijaan, on Harrods sillä kertaa parempi vaihtoehto. Arvostettuna ostosparatiisina Harrodsissa liikehtivään ihmismassaan saattaa helposti kadota. Kukaan ei huomaisi naista, joka puikkelehtii muiden ihmisten seassa kuin gaselli tehden ostoksia kuten kaikki muutkin. Moriartyn tappolistalla ollessaan Irene ei aio ottaa minkäänlaisia riskejä, ja siispä hän uskoo ihmispaljouden hoitavan piiloutumisen hänen puolestaan. Toisinaan parempi piilopaikka on olla esillä kuin lymytä varjoissa. Varjot nimittäin herättävät joskus turhan paljon huomiota päivänvalossa.

Irene tietää, että Sherlock vannotti Johnia olemaan päästämättä häntä silmistään, mutta se on liki mahdotonta niin ruuhkaisessa paikassa. Hän jättää sen tähden Johnin seisomaan erääseen nurkkaan laukkunsa kera ja palaa miehen luokse vain ojentaakseen uudet ostokset Johnille. Ainakin John toimii hänen ylimääräisenä käsiparinaan, vaikkei olekaan kovin innoissaan joutuessaan pitelemään sukkahousuparia ja kuutta alusvaatesettiä. Se käy takuulla miehen ylpeyden päälle, mutta Irene lahjoittaa toiselle armeliaasti kiitollisen hymyn kiiruhtaessaan taas pois. John ei taida siitä huolimatta tuntea oloaan sen paremmaksi.

Pukeutumistakin tärkeämpää on ehostautuminen, sillä vaatteet lentävät joskus aavistuksen turhan helposti lattialle. Sen sijaan kaunistautumiseen täytyy panostaa enemmän, koska meikkiä ei pyyhkäistä pois niin vain. Ihmiset myös huomaavat helposti kasvot katsoessaan toisiaan silmiin. Irene tietää meikin merkityksen, etenkin omassa elämäntavassaan, ja viettää sen tähden pitkän hetken valikoidessaan luottotuotteitaan.

Useampia huulipunia, puuterin ja muutaman poskipunan mukaan otettuaan Irene siirtyy lempiosastollensa. Kauniit pullot odottavat vierivieressä pääsyään uusiin koteihinsa. Silmää miellyttävät värit ja muodot ovat jo itsessään mieltä ilahduttavia muut meikkituotteet kun on harvemmin pakattu niin kauniisti.

”Etsiikö neiti sopivaa hajuvettä itselleen?” nuori naismyyjä kysyy kohteliaasti Irenen vietettyä hetkisen osastolla. Hän on jo sormeillut vanhaa tuttavaansa, Chopardin Casmiria, mutta jotenkin se ei tunnu sopivan Baker Streetin tunnelmaan.

”Kyllä. Haen jotain aistillista, ei liian makeaa tuoksua. Se ei saa olla turhan kepeä vaan pikemminkin sensuelli”, Irene vastaa mietteliäästi huultaan nuolaisten. ”Tiedäthän…”

Irene väläyttää virneen myyjättärelle, kuin salaliittolaiselle. Nainen nyökkää oitis vastaukseksi ja sukeltaa hajuvesihyllyjen väliin. Hän valikoi muutamia tuoksuja ja ojentaa Irenelle kokeiltavaksi pahvisia tikkuja, joihin on suihkauttanut tuoksuja. Irene kulkee toisen perässä tikkuja haistellen ja ilmaisee toisinaan mielipiteensä tuoksuista. Osa on liian hedelmäisiä, osa liian tummia, koskaan ei tunnu löytyvän täydellistä. Vaikkei se mikään ihmekään ole, Irene on aina ollut tarkka kaunistautumistuotteistaan, ja oikeanlainen tuoksu on tärkeä osa kokonaisuutta. Haju on kuitenkin aisteista eroottisin, ja väärä tuoksu aiheuttaisi helposti hankaluuksia asiakkaiden kanssa.

”Ehkä jotain aavistuksen tulista noiden jäänsinisten silmienne vastapainoksi?” myyjätär ehdottaa lopulta vienon hymyn kera ja ojentaa uuden tuoksutikun.

Irenen on vaikeaa keksiä mitään rentouttavampaa tekemistä kuin hajuveden etsiminen. Pienet suihkaukset ovat kuin lintujen viserrystä hänen korvillensa ja uppoutuessaan haistelemaan toinen toistaan miellyttävämpiä tuoksuja Irenestä tuntuu kuin hän olisi jossain kaukaisessa paratiisissa. Hedelmäiset kukkaistuoksut värittävät paratiisin kukat täyteen loistoonsa ja lämpimän eksoottiset tuoksut saavat auringonsäteet leikittelemään Irenen iholla.

Aikansa haisteltuaan Irene alkaa huomata, kuinka myyjän kärsivällisyys hupenee. Hänellä itsellään ei olisi mitään kiirettä lähteä pois, mutta katsahtaessaan Johniin, joka vilkaisee kelloaan jo kolmatta kertaa saman minuutin aikana, Irene päättää jättää leikin sikseen.

”Taidan ottaa tämän”, Irene sanoo osoittaen Diorin Dolce Vitaa. Myyjä visertää, että valittu tuoksu sopii hänelle täydellisesti, ja kiiruhtaa hakemaan uuden paketin. Vaikka toinen yrittää peittää helpotuksen huoahduksen kiirehtiviin askeliinsa, Irene huomaa sen silti.

”Olen valmis”, Irene ilmoittaa liittyessään Johnin vierelle.

”Viimeinkin! Onko sinulla mitään hajua siitä, mitä kello on? Jouduin soittamaan Sarahille, että tulen myöhässä!” John marmattaa mutta ottaa silti osan hänen ostoskasseistaan. Irene ei huomioi Johnin tuhahduksia ja ärtynyttä vilkaisua kelloon, sillä hän on aivan tietoinen kellonajasta. John olisi milloin tahansa voinut tulla etsimään hänet ja sanomaan, että täytyisi lähteä. Mutta ei, tämä oli totellut Sherlockin toivetta hyvän ystävän tavoin.

”Voit lähteä toisella taksilla jo töihisi. Enköhän minä taksimatkan pysy kuitenkin hengissä”, Irene vakuuttaa, kun he ovat asetelleet hänen kassinsa taksin takapenkille.

John ei voi kieltäytyä, sillä on jo tarpeeksi harmissaan myöhästymisestään ja edestakaisin ajaminen olisi varsin typerää. Irene hyvästelee toisen, sukeltaa taksiin ostostensa seuraksi, ja John painaa taksin oven kiinni.

”Baker Street 221B”, Irene hymyilee kuskille ja kumartuu kassiensa puoleen parannellakseen ehostustaan hitusen matkan aikana.

***

Jim nautiskelee vadelmanmakuisesta drinkistään katsellessaan ulos ikkunasta. Lontoo näyttää kovin kauniilta yhden kaupungin parhaimman hotellin sviitistä katseltuna, eikä hänellä ole mitään kiirettä lähteä pois. Eihän Jimin täydy liata käsiään. Kaikki, mitä hän tarvitsee, on musta kännykkä, jota muutaman kerran näppäilemällä Jim voisi tuhota kokonaisen kaupungin.

Kännykkä värähtää takin taskussa, ja Jim poimii sen kämmenelleen. Hän liu’uttaa näppäinlukon auki ja vilkaisee saapunutta, lyhyttä tekstiviestiä.

Suunnitelma toimi. SM

Elokuvissa pahantekijät alkavat aina nauraa ajatellessaan voittavansa. Nauru on pahanenteistä, mutta samaan aikaan niin huvittavaa, että lopulta katsoja ei voi muuta kuin nauraa itsekin. Ja kaiken lisäksi katsoja vielä tietää kyseessä olevan hahmon saavan palkkansa voitonriemuisesta naurustaan huolimatta. Siksi Jim ei naura, hän vain hymyilee hiljaa ja siemaisee juomaansa ennen kuin kohottaa kännykkänsä korvalleen.

”Mene Baker Streetille ja varmista, että neiti Adler todetaan kuolleeksi”, Jim toteaa kännykkäänsä, kun yhteys aukeaa. Sebastian huokaisee toisessa päässä.

”Olen menossa. Mitä sitten?”

”Tulet takaisin lempisamppanjani kanssa, tietysti”, Jim naurahtaa ja tyhjentää cocktaillasinsa.
« Viimeksi muokattu: 18.06.2013 21:27:38 kirjoittanut Mustekehrääjä »

Renneto

  • Melancholiette
  • ***
  • Viestejä: 279
  • Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Vs: BBC!Sherlock: Verenpunalla maalattu (K-13, 2/? 18.6.)
« Vastaus #11 : 21.07.2013 19:38:52 »
Kuvailukylläinen prologi ei hukuttanut alleen jännitystä, pikemminkin päinvastoin. Tuhkanharmaaseen pukeutuneet äänet, mihinkään kiirehtimätön tunnelma - siinä olisi valttikortit joilla voisi voittaa koko pelin. Epäilin hieman, että kestäisinkö lukijana kuvailutulvaa kovin hyvin jatkotarinassa, sillä jatkotarinoissa jatkuva kuvailu käy usein väsyttäväksi. Kirjoittajan on joskus hyvä malttaa mielensä eikä esimerkiksi alleviivata kaikkia visuaalisuuksia; liikkumaton katu? Smaragdiset silmät? Mikä on tarpeellista? Mutta samalla poiminnat ovat mielenkiintoisia. Esimerkiksi on mielenkiintoista, kuinka Adler kerta toisensa jälkeen rekisteröi katuja - ovatko ne tyhjiä ja niin edelleen. Kertoo paljon. :3

Minusta kuvailu siis pysyi kurissa tosi hyvin luuloistani huolimatta - aluissa sitä oli aina enemmän, loppua kohdin se vähän vaimeni. Aika kiva, oikeastaan. Siis tosi kiva kuten koko tarina. Oikein yllätyin, kuinka pidin tästä kudoksesta, jonka kuviosta en osaa vielä sanoa muuta kuin että hyvältä näyttää.

Muutamia:

Lainaus
Kadulla kaikuu laukaus ja toinenkin, kun Irene pujahtaa täpärästi taksiin. Taksikuski katsoo Ireneen epäilevästi, mutta hän väläyttää miehelle hymyn ja ilmoittaa määränpäänsä.

Ihana kohta! Kivääri on tosi jytäkkä ase Lontooseen, mutta teatraalisuus on puoli ruokaa. Tykkäsin hirveästi siitä, että tässä juoksee useampi hahmo: Jim, Sebastian, joilla kaikilla on vähän erilaiset äänenpainot vaikkeivat motiivit taida juurikaan erota. Saa nähdä, tuleeko roistoillekin keskenään draama vai pysyvätkö rintamalinjat suorina loppuun saakka. :>

Lainaus
Sebastian ei voi tehdä muuta kuin painaa kaasua, vaikka hän haluaisi vielä huomauttaa, ettei hänen äänensä ole suloinen. Mykkä linja ei kuitenkaan kuuntele, saati välitä.

Tämäkin oli niin kiva! Myös edeltävä keskustelu oli kaikkinaisuudessaan tosi vetävä ja hauska, erityisesti tykkäsin siitä, kun Moriarty kehotti tulemaan kotiin. Söpösteleväinen mielipuoli-Jim on aina poikaa. :D

Ja kokonainen kappale, vaikka se onkin vähän väärin, mutta tämä oli niin tilanteeseen sopiva:

Lainaus
”Nukuitko hyvin?” Irene kysyy hymyillen, kun John viimein laskeutuu alakertaan huoneestaan, jonka oli saanut jakaa sinä yönä Sherlockin kanssa. Johnin katse, joka välttelee vilkaisua Sherlockin suuntaan, kertoo aivan tarpeeksi. Se saa Irenen hymyilemään leveämmin ja ristimään jalkansa. Hän pyörittelee teekuppia käsissään katsoessaan Johnia, jonka kasvot levoton yö on muokannut ärtyneiksi ja väsyneiksi. Irene haluaisi suositella pientä virkistävää kasvohoitoa mutta pysyy hiljaa, sillä John ei kuitenkaan kaipaa häneltä kaunistautumisvinkkejä.

Ylipäätään olen samaa mieltä Brangwenin huomiosta:
 
Lainaus
Ekoja juttuja, joihin tekstissäsi kiinnitin huomiota on se, että kun muut kirjoittajat kirjoittavat tunnelmakuvia, niin sinä kirjoitat kuvatunnelmia. Eipäs ole ikinä tullut mieleeni, että monen tekniikka on aivan omiaan fandomiin, joka lähtökohtaisesti esitetään kuvina.

Samaa mieltä! Fandom näkyy tässä todella hienolla tavalla. Visuaalisuus ei ole vain yksityiskohtia vaan se ulottuu koko asetteluun. Käännät lukijan päätä hyvin kameramaiseen tapaan, mikä on jännittävää.

Mua oikein hihityttää, kun ajattelene Irene Adleria Lumikkina. Niin kuin tarusi alussa viitataan, ulkoiset merkit ovat kyllä hyvin yhteneväiset lumenvalkoista ihoa ja punaisina piirtyviä huulia myöten, mutta luonteiltaan naiset ovat niin eri maata, että kutkuttaa lukea, mitä tässä vielä seuraa. Toinen siivoaa, toinen viilaa kynsiään. Päätyykö Adler johonkin lontoolaiseen puutaarhaan useamman lyhyen miehen kanssa, haha! Eivät Watson ja Sherlock nyt riitä mihinkään! Toisaalta sanoit pohjaavasi tämän Grimmin versioon, joten rautakenkiä odotellessa...!

Jimin ja muiden paholaisten rinnalla oli mukava päästä vanhojen tuttujen eli Baker Streetin herrojen luokse. Siellä on lukijakin turvassa. Yllätyin, että Sherlockilta pääsi nerokasta niin kovin helposti, varsinkin kun nainen päätyy haluaman shoppailemaan kirkkaassa päivänvalossa, imho jos väenpaljouteen haluaa kätkeytyä niin sitten tavallisten kuolevaisten H&M olisi parempi vaihtoehto... tai nettitilaukset! Mutta Adler on laatutietoinen nainen ja etsivä on aina ollut vähän heikkona häneen, joten sillä kai se osittain selittyy. :>

Kokonaisuudessaan musta tää oli hirveän kauniilla tavalla tasapainoinen kertomus. Just sellainen kuin pitääkin eli mikään ei tuntunut turhan päiten venyteltä eikä asioiden yli toisaalta hypitty. Aukkoja oli tarpeeksi mutta ne eivät olleet mitään luodinreikiä eli tarinassa pysyi mukana. Jännitys kihisi ja sirisi - ja puhelimet lauloivat! Aijai! Viimeinen luku jäi varsin jännittävään kohtaan! Saammeko lukea "Irene Adler ja taksit versus Sebastian osa II" vai hoiteleeko herra Sherlock asiat kuntoon ennen kuin muut asujat edes huomaavat - siinäpä pulmaa ennen seuraavaa lukua. :3

// Otsikko oli sellainen, että ensin en tiennyt mitä ajatella, mutta nyt ajattelen, että se on varmasti tosi hyvä!
« Viimeksi muokattu: 21.07.2013 19:52:04 kirjoittanut Renneto »
perhosen siivenisku


Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
Vs: BBC!Sherlock: Verenpunalla maalattu (K-13, 2/? 18.6.)
« Vastaus #12 : 22.07.2013 17:48:29 »
Voi, Renneto, olen järjettömän onnellinen siitä, että päätit sitten kuitenkin kommentoida tätä. Hmm… joo, olen itsekin huomannut tuon, että kuvailu herkästi painottuu alkuun. En ymmärrä miksi. :DD
Irene on tietysti aivan erilainen luonteeltaan Lumikin kanssa, mutta hänen asemansa on niin lumikkimainen, etten voinut olla ottamatta häntä. Ja ei, John ja Sherlock eivät tietenkään riitä vielä mihinkään, saamme kyllä vielä tavata muutkin kääpiöt.
Shoppailussa mietin nettitilauksia, mutta en osannut ajatella loppujen lopuksi Ireneä sortumaan niihin. Koskaanhan ei voi tietää, mitä sieltä postiluukusta lopulta tuleekaan. (;
Enivei, kiitoksia kovasti kommentistasi, joka teki meikäläisen hyyyvin iloiseksi!

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 439
  • Loveatar
Vs: BBC!Sherlock: Verenpunalla maalattu (K-13, 2/? 18.6.)
« Vastaus #13 : 27.07.2013 13:01:56 »
Huuhuu! anteeksti kommentin unohtumisesta, ehkä oon ahkerampi jatkossa...

Tykkään edelleen tästä tekstistä! Tykkään erittäin paljon erityisesti siitä kielestä, jota oot tässä tekstissä käyttänyt. Voin varsin helposti yhtyä edellisiin puhujiin, jotka ovat aivan oikeassa; monet kirjoittavat tunnelmakuvia, mutta sie kirjotat kuvatunnelmia. Vaikka jos äityisin nyt kovin vertauskuvalliseksi, niin voisin sanoa, että yleensä kirjoittajat kirjoittavat tunnelmakuvia, mutta sie maalaat kuvia. Tän tekstin kohtaukset pystyy hyvin helposti näkemään silmissää, koska ne tuntuu melkein joltain sarjan jaksolta tai sitten vaikka yksittäiseltä elokuvalta, joka on tehty sarjan pohjalta.

Ja tähän kommentin loppuun vielä yksi quote tuolta jpstain, joka aiheutti ihan valtavan hihkuhihkukohtauksen tässä päässä.

”Kerro kerro, Sebastian, joko on saateltu kuolemalle uusi morsian?”
Siis oikeasti!!! Nyt tuli niin Lumikki-feelsit, että ei oo tosikaan! Mutta samalla hajosin, koska ei helkkari tää, mitä kelailen täällä nyt: Kerro kerro, Sebastian -> kerro kerro, kuvastin -> Sebastian on se peili -> Sebastian on palvelija (obvious?) -> OUAT-feelsit jostain syystä....
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
Vs: BBC!Sherlock: Verenpunalla maalattu (K-13, 2/? 18.6.)
« Vastaus #14 : 30.07.2013 18:07:21 »
No älähän nyt noin vertauskuvalliseksi ryhdy, Vladdy-pieni, koska Mustis rupee täällä punastelemaan onnesta! Mutta umm, olen hyvin iloinen siitä, että kieleni on miellyttänyt monia (kuten sinuakin). Itsehän en ollut edes ruvennut katsomaan OUAT:a, kun jo suunnittelin tuota kohtausta, sillä totta kai peilijuttu pitää olla mukana. En ole täysin tyytyväinen väännökseeni, mutta menkööt! Kuitenkin, kiitoksia koooovasti kommentistasi! <3

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
A/N: Uutta lukua pukkaa, yay! Vihdoin ja viimein! ^^
(Ja kuten aina, kiitos Hallalle betauksesta! ♥)


KOLMAS LUKU

Päivä alkaa pikkuhiljaa vaihtua iltaan; pilvet ovat jo kerääntyneet taivaalle peittämään piakkoin syttyvien tähtien kirkkaan loiston taivaalla, ja John saapuu kotiin töistä. Hän vaikuttaa väsyneeltä, useiden potilaiden puuduttamalta, ja huoahtaakin pettyneenä, kun Sherlock sanoo, ettei uusia, kiinnostavia tapauksia ole ilmennyt. Lontoossa on poikkeuksellisen rauhallista, aivan kuin kaikki odottaisivat henkeään pidätellen jotain tapahtuvaksi. Baker Street 221B:ssä asia ainakin on niin, vaikka jokainen pyrkii viihdyttämään itseään kuten parhaiten taitaa.

Sherlock keskittyy uusimpaan tieteelliseen kokeeseensa, joka näyttää Irenen silmissä pikemminkin vain litkujen yhteen sekoittamiselta. Vaikkei lopputulos olekaan merkityksellinen Irenelle, hän seuraa käsien innostunutta liikehdintää. Liikkeet ovat vakaat ja varmat, sillä pienikin lipsahdus voisi aiheuttaa kammottavan sotkun. Irene näkee Sherlockin keskittymisen silmistä, jotka säteilevät, ja käsien vilkkaista liikkeistä. Hän on vakuuttunut siitä, että osa aineista on syövyttäviä, ja miettii, miksi John edes antaa luvan kokeisiin keittiössä. Pöytä voisi mennä pilalle, eikä Sherlockilla ole suojahansikkaitakaan.

Johnin täytyy toistaa Irenen nimi kahdesti ennen kuin hän saa kaipaamansa huomion. Irene myöntyy komediaan, joka ei oikeastaan huvita yhtään ketään, ja mutustaa väkipakolla palasen rouva Hudsonin aamulla leipomasta marjapiiraasta. Hänellä ei ole lainkaan nälkä, mikä ei ole normaalia, kuten ei sekään, että hän vetäytyy makuuhuoneeseen ennen kello yhdeksää, joka on hänelle varsin tavanomainen työskentelyaika. Ja vaikkeivät petivaatteet olekaan kauniin viileää silkkiä, Irene nukahtaa nopeasti.

***

”Näytät kalpealta”, Sherlock huomauttaa Irenen astellessa seuraavana päivänä huoneestaan.

”Nukuin huonosti”, Irene hymyilee peittääkseen valheenhäiveet silmäkulmistaan ja painaa kahvinkeittimen päälle. Suuri kupillinen vahvaa, mustaa kahvia varmaan korjaa pahimman väsymyksen, vaikkei hän pidäkään kahvista. Todellisuudessa Irene nukkui yöllä kuin tukki ja olisi voinut jatkaa uniaan varmaan iltaan saakka, mutta joskus sitä on noustava. Sitä paitsi, hänen vatsansa murisee vaatien ruokaa.

”Valehtelet”, Sherlock toteaa, kuten Irene odottaakin. Sherlockia on hankalaa puijata, eikä hän ollut edes yrittänyt.

”Ehkä olen vain tulossa kipeäksi”, Irene ehdottaa käännellessään varovasti munakasta pannulla. Siitä huolimatta aamiainen saa aavistuksen liian tumman säväyksen. Irene ei ole koskaan ollut mikään keittiön hengetär, siksihän hänellä oli Kate.

”Ja minkähän tähden? Et ole syönyt mitään kummallista, etkä voi olla vilustunutkaan, sillä pelkkä väsymys ei riitä flunssan diagnoosiin”, Sherlock sanoo ja laskee sanomalehden viereensä.

”No, mitä herra etsivä sitten ehdottaa?” Irene kysyy aavistuksen turhan kipakasti, mutta Sherlock on kuin ei huomaisikaan.

Sherlock nousee ylös ja astuu muutaman askeleen Irenen luokse. Hän kumartuu lähemmäksi, katsoo tarkkaan sinisiä silmiä, joiden jäisen värin turruttava väsymys on sävyttänyt suorastaan haaleaksi. Irene ei sano mitään, odottaa vain Sherlockin kiertäessä hänet ympäri hitaasti, antaen katseensa laskeutua nilkkoihin ja nousta korvantaustoihin. Sherlock vain hymähtää, tyytyy mietteliääseen hiljaisuuteen ja palaa takaisin sohvalle selitystä antamatta.

Sen jälkeen asiaan ei enää palata. Irene syö aamiaisestaan vain puolet ennen kuin joutuu oksentamaan munakkaansa vessanpönttöön. Huuhdeltuaan suunsa hunajalla makeutetulla teellä hän siirtyy katsomaan televisiota nahkaiseen nojatuoliin. Irene odottaa Sherlockin sanovan jotain saippuasarjan irvokkuudesta, mutta toinen on aivan hiljaa, on lukevinaan lehteä, vaikka hän huomaa sivun vaihtamiseen kestävän epäuskottavan kauan aikaa. Kun jakso päättyy ja mainos alkaa kehua uusinta tuuheuttavaa ripsiväriä, Sherlock nousee ylös kävellen asunnosta kadulle selitystä antamatta.

Päivä etenee hitaasti. Sherlock huitelee omilla teillään eikä vastaa tekstiviesteihin, vaikkei se loppujen lopuksi mikään yllätys olekaan. Irene jättää lounaan välistä, koska ei saa aterialleen seuraa, keittää vain toisinaan itselleen uuden kupillisen teetä. Hän katsoo merkityksettömiä tv-sarjoja ilman varsinaista kiinnostusta ja haukkaa happea avoimesta ikkunasta, kun ei uloskaan saa mennä. Raitista ilmaa ei kuitenkaan tule pienestä raosta tarpeeksi, ja Irenestä tuntuu kuin hän tukehtuisi.

Illemmalla Irene alkaa suunnitella miellyttävää kylpyhetkeä toivoen, että kuuma pulahdus veteen voisi auttaa hänen nuutuneeseen oloonsa. Jäsenet ovat epätavallisen kylmät, vaikka hän on kietoutunut lämpimään vilttiin ja vetänyt Johnin lainaamat villasukat jalkaan.

”Taidan mennä kylpyyn. Haittaako, jos otan yhden?” Irene kysyy nyökäten keittiön pöydälle asetettua pientä ruusukimppua kohden.

”Mihin sinä sitä tarvitset?” John ihmettelee.

”Tiedäthän… hemmotteluun.”

Irene nuolaisee hieman huuliaan ja kurottautuu poimimaan ruusun arvaten Johnin vastauksen. Hän nuuhkaisee ruusun voimakasta tuoksua astellessaan paljain jaloin kylpyhuoneeseen. Irene ei välitä lukita ovea, kukaan ei kuitenkaan välittäisi häiritä hänen peseytymistään, tai pikemminkin hemmotteluseremoniaa.

Kylpyhuoneen tasoille lasketut tuikkukynttilät sytytetään ja sitten on ruusun vuoro. Irene nyppii punaiset terälehdet yksitellen pudottaen ne aavistuksen höyryävään veteen. Hän ripottelee lehdet ammeeseen ennen kuin vain varsi on jäljellä ja heittää sen roskakoriin. Viininpunaisen kylpytakin vyö avataan solakoin sormin, ja vaalea iho paljastuu kankaan alta vaatteen tipahtaessa surutta lattialle muutaman vesipisaran seuraksi. Kynttilöiden liekit tanssittavat varjoja Irenen iholla, laittavat ne kiepauttamaan piruetin selän linjan kevyessä notkossa, kun hän nostaa jalkansa reunan yli ja laskeutuu veden vieraanvaraiseen syleilyyn.

Juuri nyt Irene ei murehdi väsymyksestään vaan sulkee silmänsä ja antaa mielensä vaellella. Vähäisestäkin liikahduksesta aiheutuva veden pienoinen värähtely tuntuu ihanalta iholla, vähän kuin Katen sormet hänen vartalollaan, kun he makaavat sängyssä toisiinsa kietoutuneina ja kello on liian vähän, jotta jaksaisi nousta ylös sateiseen aamupäivään. Irene huomaa kuljettavansa omia sormiaan reittään pitkin vatsalle veden alla, vaikkei myönnäkään haluavansa kuvitella hivellystään jonkun toisen kosketukseksi.

”Irene!”

Hänen nimensä kuulostaa väärältä Sherlockin tummalla äänellä käytettynä, ja huudahdus rikkoo tunnelman saaden hänet avaamaan silmänsä. Katto on lohduttoman runsas liekkien heittelemistä varjoista.

”Hän on kylpy- Sherlock, ei nyt!”
 
Johnin huudahdusta seuraa askeleiden töminä, ja Sherlock avaa oven, joka olisi sittenkin siis pitänyt lukita. Irene kääntää katseensa toiseen kulma närkästyksestä koholla. Valoa on yhtäkkiä liikaa, sillä toisen näppärät sormet naksauttavat valonkatkaisijaa. Kattolamppu on kelmeä ja kylmä, ja sen rinnalla tuikkujen heikko lepatus hiipuu lähes olemattomaksi kuin tähdet aamutaivaalla auringon käydessä uudelle matkalleen taivaankannen halki.

Sherlock viilettää partaveitsen terävällä katseellaan pitkin Irenen paljasta vartaloa, jota ruusun lehdet eivät kykene juurikaan peittelemään. Hän hymähtää huulet mutrulla ennen kuin nostaa katseensa vatsalta takaisin kasvoihin.

”Ei mitään, mitä en olisi nähnyt. Veikkaisin tosin sinun lihoneen ehkä kilon. Kuitenkin, sinun täytyy lakata käyttämästä uutta hajuvettäsi”, Sherlock sanoo edes pahoittelematta keskeytystä. Ei sillä, että Irene olisi edes odottanut sitä, Johnin anteeksipyytävä hymy ovensuusta riittää.

”Miksi ihmeessä?” Irene kysyy haluamatta luopua juuri ostamastaan hajuvedestä. Ei se tokikaan ole kalleinta, mitä hän on ostanut, ei missään tapauksessa, mutta hän oli varta vasten etsinyt sopivaa.

”Moriarty on myrkyttänyt sen.”

Hetken on täysin hiljaista. Irene tietää, ettei Sherlock valehtele, toinen ei vaivautuisi moiseen, mutta sanat kuulostavat liian epäilyttäviltä. Onhan kyseessä sentään Harrods, arvostettu ostoskeskus. Kuka tahansa ei pääse myrkyttämään siellä hajuvesiä.

”Mitä?” John kysyy, koska hiljaisuus venyy, eikä Irene tahdo saattaa itsestään selvää kysymystä ilmoille.

”Ajattelin, että jonkin täytyy olla pielessä, koska Irenen tarmokkuus oli poissa. Tein pieniä kokeita laboratoriolla ja löysin viheliäisen myrkyn hajuvedestä. Sitä on hankalaa havaita, se ei vaikuta tuoksuun eikä nesteen väriinkään kuin aavistuksen, silmällä sitä ei siis kykene huomaamaan. Kaikki tunnusmerkit toimivat: väsymys, ruokahaluttomuus, tummat silmänaluset ja punoitus poskissa. Mikäli käytät tuoksua vähänkään pidempään, se alkaa vaikuttaa elintoimintoihin. Lopulta ne pysähtyvät ja Moriarty pääsee tavoitteeseensa, eli olet kuollut”, Sherlock selittää vetämättä henkeä välissä.

Ei Irene eikä John kysy, onko Sherlock varma, sillä he tietävät, että tämä on. John ja Sherlock jättävät Irenen viimeistelemään kylpynsä, minkä hän tekeekin hartaudella. Kun Irene lopulta on kuivannut vartalonsa pörröiseen pyyhkeeseen ja kietoutunut kylpytakkiin uudelleen, hän näkee hajuvesipullonsa tyhjänä ja puunattuna sohvapöydällä.

”Piiloutumisyrityksesi oli verrattain hyvä mutta ilmeisesti turhan ennalta arvattava”, Sherlock toteaa nojatuolinsa perältä, ja Irene huokaa.

”No, mitäs nyt?” John kysyy kulmiaan kohottaen.

”Irene pysyy täällä. Jokainen herpaantuu joskus, ja kun Moriarty herpaantuu, siirrämme Irenen jonnekin, mistä häntä ei löydetä. Mutta toistaiseksi pidämme hänet täällä. Ja vaikkemme voikaan täällä jatkuvasti päivystää, rakas veljeni pitää varmasti huolen siitä, ettei kukaan pääse valvontamme ohitse”, Sherlock virnistää, mutta ilme on väkinäinen.

”Toisin sanoen en saa liikkua minnekään vaan minun täytyy pysyä neljän seinän sisällä kuin harvinaisin lintu tutkijoiden laboratoriossa”, Irene naksauttaa kieltään ja kääntää katseensa kynsiinsä, vaikkei niissä ole mitään katsottavaa, olihan hän siistinyt ne aamupäivällä.

”Tottahan toki voit vain lähteä pakoon, mutta mitä luultavimmin pääsi sisältö päätyisi silloin varsin nopeasti asfaltille”, Sherlock hymyilee, ja Irene vetää syvään henkeä kääntäessään syvän toruvan katseen toiseen.
”Mutta luonnollisestikaan et ole niin typerä.”

”Luonnollisesti.”

Ennen kuin tahallisen viivyttelevä katsekontakti pääsee paisumaan liiallisuuksiin asti John rykäisee ja huomauttaa, että keittiössä on lämmitettyä ruokaa ja Irenen täytyisi syödä, mikäli mielii edistää olotilaansa. Irene väläyttää pikaisen hymyn Johnille ja astelee keittiöön ottamaan pastaa lautaselleen.

”Täälläpä on kotoinen tunnelma”, kymmenisen minuutin kuluttua lausuttu aavistuksen särmikäs huomautus kiinnittää kolmen silmäparin katseen. Virheettömään, harmaaseen pukuun sonnustautunut mies seisoo ovensuussa. Kädessään tällä on tuttuakin tutumpi sateenvarjo. Irene suoristaa selkänsä.

”Mitä tällä kertaa?” Sherlock huokaisee kyllästyneenkuuloisesti.

”Satuin kuulemaan, että sinulla on täällä erityinen vieras”, Mycroft hymähtää ja astelee sisään.
”Neiti Adler.”

”Herra Holmes”, Irene vastaa tervehdykseen ja kallistaa päätään hymyn leikitellessä huulillaan.

”Onpa yllätys nähdä teidät elossa”, Mycroft huomauttaa, vaikkei sanojen välittämä yllättyneisyys pääsekään valahtamaan äänensävyyn.

”Maailma on ihmeitä täynnä”, Irene sanoo ja juo loput kivennäisvedestään.

”Totisesti.”

Mycroft kääntyy nyt Sherlockin puoleen kertoen, kuinka vastuutonta oli lähettää Irene sillä tavalla ihmisten ilmoille heti naisen katoamisen jälkeen. Totta kai häntä etsittiin, oli silkkaa hölmöyttä luulla huijaavansa itse Moriartya. Mycroftin väittäessä veljensä aliarvioivan vastustajaansa, Sherlock tuhahtaa ja päätyy kysymään, kuinka monta pullaa toinen on sinä päivänä syönyt.

”Irene Adler?” ruskeahiuksinen nainen kysäisee.

”Olen”, Irene vahvistaa ja katsoo, kuinka toinen istuutuu pöydän toiselle puolen esittelemättä itseään. Irene ei kuitenkaan välitä toisen nimestä, hymyilee vain, sillä kauniit naiset eivät tarvitse nimeä.

”Mikäli kaipaatte jotain, tiedättehän, mitä tahansa, voitte aina ottaa minuun yhteyden. Toimitan herra Holmesin asioita suuntaan ja toiseen, ja hän olisi enemmän kuin tyytyväinen voidessaan auttaa teitä millä muotoa tahansa. Voin hoitaa niin pakolliset vaateostokset kuin kaiken muunkin tarvittavan”, nainen kertoo käyden suoraan asiaan.

Irene juoksuttaa katsettaan toisen kasvoilla ajatellen, että keksisi kyllä toiselle oikein miellyttävää tekemistä, mutta herra Holmes tuskin olisi ajatuksesta niin kovin viehättynyt. Niinpä hän vain kiittää, lupaa palata asiaan ja tarttuu hänelle ojennettuun käyntikorttiin. Pienellä mutta tarkalla käsialalla on raapustettu kortin alareunaan myös toinen numero. Irene nuolaisee huuliaan, hän rakastaa säntillisiä naisia, heistä on aina niin paljon huvia.

Nainen ei sano enää mitään, joten Irene ohjaa mielenkiintonsa muualle nojaten elegantisti käteensä seuratessaan veljesten keskustelua, joka ei tunnu päätyvän kumpaakaan miellyttävään lopputulokseen. Lopulta Mycroft kopauttaa kengänkantojaan ja kääntyy lähtemään asunnosta assistenttinsa saattelemana. Mustan limusiinin ajettua pois Baker Streetiltä Sherlock ottaa viulunsa esiin.
« Viimeksi muokattu: 07.09.2013 17:06:32 kirjoittanut Mustekehrääjä »

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
A/N: Tämä luku on ollut valmis ainakin kaksi kuukautta duh. En tiedä, miksi olen tätä hantannut, mutta noh, tässäpä tämä vihdoinkin ^^ Loput luvut taitavat tulla aikamoisessa tahdissa, kun olen enää epilogia vaille valmis.



NELJÄS LUKU

”Mitä täällä tapahtuu?” Irene kysyy saapuessaan huoneeseen kesken puheensorinan. Kolmen miehen katseet kääntyvät häneen, ja hän hymyilee tervehdykseksi ennen kuin keskittää huomionsa rikoskomisarioon.

”Kuka hän on?” Lestrade kysyy.

”Irene Adler. Miten hauska tavata”, Irene sanoo ja puristaa miehen kättä ystävällisesti. Hän laskeutuu istumaan Sherlockin nojatuoliin, etsivä kun on jo innostuneena seisaallaan täysin valmiina säntäämään ulos, kunhan vain kohteliaisuudet olisi vaihdettu.
”Uusi tapaus vai?”

”Murha Piccadillylla. Muistuttaa vahvasti viime talven sarjamurhaajan työtä”, Lestrade vastaa.

”Ah, häntähän ei saatu koskaan kiinni. Mielenkiintoista”, Irene hymyilee vilkaisten Sherlockia. Hän arvaa, että iltapäivästä kehkeytyy vielä kiinnostava toiselle.
”Mitä te sitten täällä odotatte?”

Sherlock kertoo, että heillä saattaa mennä myöhään, ja kiskoo takkiaan yllensä. John ei kuitenkaan tee elettäkään lähtemisensä suuntaan, joten Irene huomauttaa asiasta. Tohtorin ei tokikaan kuuluisi jäädä kotiin, kun on jotain niin kiehtovaa tarjolla, Irene tietää sen oikein hyvin.

”En minä lapsenvahtia tarvitse”, Irene sanoo nopeasti.
”Pysyn sisätiloissa, ja mikäli kaipaatte todistusta asiasta, voitte aina kysyä rouva Hudsonilta, olenko käyttäytynyt nätisti. Niin kauan kun olen sisällä pysyn varmassa turvassa, niinhän te väitätte.”

Sherlock mutristaa hieman mietteliäänä huuliaan mutta nyökkää sitten Johnille, joka näyttää tyytyväiseltä asioiden saamaan käänteeseen ja seuraa toista ulos asunnosta. Irene kumartuu jo ottamaan mustan kaukosäätimen etsiäkseen itselleen jotain katsomisen arvoisesta käyvää, kun Sherlock palaakin takaisin.

”Mollyn pitäisi muuten tulla tuomaan purkillisen silmiä, joten hän pistäytyy luultavasti puolen tunnin sisällä. Ettet ihmettele. Katso, että hän laittaa purkin jääkaappiin oikealle puolelle, John kun ei tahdo sekoittaa niitä purkkeja marmeladiinsa, menee kuulemma ruokahalu aamiaisella, jos tapahtuu väärinkäsitys”, Sherlock sanoo, vilauttaa ymmärtämättömyydestä kielivän virneen ennen kuin pyörähtää ympäri ja on jälleen näkymättömissä. Kiireiset juoksuaskeleet tömähtelevät pitkin portaita alakertaan, kunnes katkeavat oven pamaukseen.

***

Molly saapuu juuri Baker Streetille. SM

Ah, hyvä juttu. Katsokin, että viipyy siellä alle kymmenen minuuttia. Mikäli hän aikoo hyväksyä Irenen tarjouksen jäädä teelle tai jotain muuta vastaavaa, soita hänelle. JM

Mitä minä sanon? SM

Käyttäisit kerrankin omia aivojasi! JM

Et sinä siitä minulle maksa. SM

Väitä vaikka löytäneesi Tobyn loukkaantuneena ojasta. JM

Kuka on Toby? SM


***

Sinkkuelämän lopputunnusmusiikki alkaa juuri soida, kun Irene kuulee ovikellon kaikuvan alakerrassa. Rouva Hudson kiiruhtaa avaamaan oven ja tervehtii Mollya iloisesti. He selvästi halaavat, sillä Mollyn nauravainen vastaus vaimenee äänistä päätellen rouva Hudsonin leninkiin. Irene sammuttaa television ja nousee ylös keittääkseen teetä heille molemmille.

”Ah, hei! Rouva Hudson kertoikin, että täällä on vieras”, Molly sanoo astuessaan keittiöön.

”Kyllä vain. Olen Irene Adler, Sherlockin ystävätär. Molly Hooper, eikö niin?” Irene varmistaa, vaikkei hän tarvitsekaan nyökkäyksen muodossa saapuvaa vastausta. Totta kai hän muistaa patologin, joka työskenteli joulupäivänä ja valvoi hänen ”ruumiinsa” tunnistamistaan.

Jokin välähtää Mollyn silmissä, mutta tämä ei näytä muistavan. Nimet ovat loppujen lopuksi turhia, ei patologin tarvitse muistaa ruumiidensa nimiä. Sen sijaan Irene huomaa katseen, joka viipyy hänessä aavistuksen verran normaalia pidempään.

”En tiennyt, että hänellä voi olla ystävättäriä”, Molly sanoo, eikä Irene kommentoi asiaa.

”Keitin juuri itselleni teetä, haluaisitko jäädä seuraksi?” Irene kysyy kiiruhtaen jatkamaan ennen harkitsemattoman vastauksen saapumista: ”Ulkona on kuitenkin surkea sää. Kaipaat takuulla jotain lämpöä sormillesi.”

Molly miettii hieman pidempään kuin aikoi ja myöntää, että voisi ottaa yhden kupillisen. Irene siirtyy tarjoilemaan höyryävää juomaa kuppeihin. Hän ei ehkä käsittele astioita yhtä hellävaraisesti kuin apulaisensa olisi tehnyt Belgravian asunnossa (totta kai olisi, ne sentään olivat kalliita toisin kuin marketista ostetut teemukit) muttei aiheuta sotkuakaan, vaikka toinen kupeista melkein läikkyy yli. Molly kiittää ujolla hymyllä ja siemaisee teetään, kehuu kuinka herkullista se on. Yksi pala sokeria oli Irenen villi arvaus, ja nähtävästi se osuu täysin oikeaan. Nuo sievät huulet nyt kaipaavatkin pientä sokerisuutta.

Irene istuutuu Mollya vastapäätä, ja he juttelevat hetken aikaa kaikesta turhasta, mistä toisilleen vieraat naiset nyt yleensä juttelevat, kuten Mollyn työstä ja Sherlockista, joka on heidän molempien mielestä auttamattoman idiootti nerokkuudestaan huolimatta. Irene ei kuitenkaan viitsi huomauttaa, että Sherlock on myös paljon lapsellisempi ja helpompi käsitellä kuin veljensä. Molly olisi vain hämmentynyt turhaan.

Mollyn posket pyöristyvät entisestään naisen nauraessa, eikä Irene voi olla nuolaisematta huuliaan. Hän haluaisi livauttaa kielensä noiden raollaan olevien huulten välistä, viilettää kielellään pitkin valkeita hampaita, leikitellä toisen kielen kanssa, kutsua se tanssimaan. Liian kauan, Irene huokaa ajatuksissaan ja miettii, maistuvatko Mollyn huulet mansikalle vai hunajalle.

Kesken kaiken kännykkä värisee Mollyn farkkujen taskussa. Hän pyytää anteeksi ja kääntää katseensa näyttöön, jolla vilkkuu salattu numero. Aluksi Molly aikoo jättää puhelun huomioimatta, mutta Irenen kannustavan katseen alla hän kohottaa puhelimen korvalleen ja vastaa lausuen varovaisesti koko nimensä. Miten söpöä, Irene ei voi olla miettimättä.

”Toby? Onko se kunnossa?”

Kuka Toby? Irene kohottaa kulmiaan, mutta Molly tuskin katsookaan häneen kiirehtiessään ylös ja kiskoessaan takkia ylleen. Hän pahoittelee jälleen aivan yhtä liukkaasti kuin aiemminkin, sopertaa kissastaan, jolle on tapahtunut jotain hirveää. Molly kiiruhtaa alakertaan kohtaamatta enää Irenen katsetta. Asunto tuntuu yhtäkkiä paljon tyhjemmältä kuin olisi voinut luulla, Irene on sentään jo tottunut olemaan itsekseen Baker Streetillä. Ja silti se jaksaa aina yllättää, kun ei voikaan pyytää Katea vaikka harjaamaan hiukset uudelleen asiakkaiden pitäytyessä poissa.

Irene nousee ylös kaataakseen loput Mollyn teestä lavuaariin. Hento huulikiiltotahra on jäänyt kupin reunalle ja saa hänet hymyilemään. Parempi kaiketi avata televisio uudelleen, rouva Hudsonin kirjahyllyllä Irene kun ei aio jälleen käydä, vaikka hänellä on siihen lupakin.

Irene huomaa keittiön työtasolla Mollyn tuoman paperikassin ja ajattelee voivansa laittaa silmät jääkaappiin, kun ne ovat kerta unohtuneet siihen. Sherlock olisi takuulla mielissään, silmien tuskin kannattaa olla kovin kauaa huoneenlämmössä. Irene tulee kuitenkin oitis toisiin ajatuksiin vilkaistuaan kassin pohjalle. Hän sieppaa kännykkänsä ja ryntää paljain varpain alakertaan huutaen rouva Hudsonia.

”Mitä nyt kultaseni?” vanha nainen ihmettelee astellen lämpimästi hymyillen eteiseen, mutta Irene ei jää selittämään vaan työntää toisen edellään ulko-ovelle.

”Ulos!” Irene kivahtaa.

”Mutta siellähän on niin kylmä, tarvitsen takin. Etkä sinä nyt varpaisillasi voi tuonne sateeseen astua, tyttökulta!”

Irene ei kuuntele, ja kun ulko-oven sulkeutumisesta on kulunut seitsemän sekuntia, Baker Streetillä kaikuu pamaus.

***

”Jollen tietäisi paremmin, sanoisin ettei Moriarty ainakaan tehnyt tätä”, John toteaa, kun heidät päästetään lopulta sisään asuntoon.
”Katsokaa nyt millaista jälkeä! Ja mitä Mollykin sanoo kuullessaan tästä? Murehtii sydämensä vielä palasiksi.”

Sherlock ei huomioi sanoja, valittelee sen sijaan silmämunistaan, jotka luonnollisesti tuhoutuivat räjähdyksessä. Rouva Hudson päivittelee keittiönsä kuntoa, eikä Irene voi olla yhtymättä siihen. Varmasti me keksimme jonkin ratkaisun, hän lohduttaa. Korvaan kyllä kaiken, minunhan takiani tämä huone ylipäätään räjähti. Maksan remontin ja uudelleen sisustuksen, tästä tulee entistäkin kauniimpi, uskokaa pois. Rahasta ei ole puutetta. Rouva Hudson voivottelee, ettei mitenkään voi hyväksyä Irenen rahoja, mutta kiistan voittaja on jo selvä, vaikkei kumpikaan sitä ääneen sano.

”Luulisi, ettei hän olisi alentunut tällaiseen, vai mitä Sherlock?” Irene kysäisee luodessaan uteliaan katseen puhuteltuun. Hän palaa halusta tietää, mitä suurenmoiset aivot ajattelevat tapauksesta.

”Ei, tämä ei ole hänen tyylistään. Hän on selvästi hermostunut, olette kuitenkin karannut häneltä jo luvattoman helposti, olette yhä hengissä. Jos hän ei saa yhtä naista hengiltä, mitä suuren Moriartyn maineelle käy?” Sherlock puhelee puuhastellessaan pommin kimpussa. ”Lisäksi hän taitaa pelätä jonkin arkaluontoisen paljastuvan. Jonkin, jonka vain te voitte paljastaa, neiti Adler. Hän pelkää teitä. Miksi?”

Irene kohauttaa olkapäitään. Hänhän ei tietänyt enää mitään merkityksellistä, Moriarty oli jo iskenyt Pariisin ylimystöön, aiheuttanut sekasortonsa. Irene ei ollut kuullut mitään muuta. Paitsi….

”Koska muistutin häntä olemassa olostani”, Irene huokaa, ja hänen silmänsä kiiltävät uudella tavalla. Katse on petolinnun katse, se joka luodaan paljaaseen saaliiseen, joka ei kykene enää juoksemaan karkuun, ainoastaan vikisemään pelosta tuntokarvat väpättäen. Irene hymyilee, hän ymmärtää nyt paremmin, ymmärtää miksi täytyy kadota lopullisesti, kunnes Moriarty luopuu leikistä. Ja silti Irene tietää, ettei leikki pääty ennen kuin jompikumpi heistä kuolee.

”Ja tiedät jotain, luonnollisesti. Ei ihme, että hän haluaa sinut kuolleeksi.”

Sherlock ymmärtää tarpeeksi hyvin, etteivät kysymykset ole sopivia, ja hiljentää tohtori Watsoninkin terävällä silmäyksellä. John nyrpistää vastaukseksi nenäänsä mutta tyytyy vain kohtaloonsa ja alkaa siivota keittiössä lattialle lennähtäneitä palasia.

Räjähdys oli sotkuinen muttei kovinkaan laaja, selvästi Moriarty oli arvioinut, ettei Irene kerkeäisi ulos keittiöstä niin nopeasti. Sen tähden ei tarvittu kuin pieni pommi, joka tuhoaisi huoneen ja siellä olijan mutta jättäisi suurimman osan asunnosta tarpeeksi asuttavaa kuntoon. Turkoosi ovi oli rikkoutunut säpäleiksi, mutta pamaus ei ollut ylettynyt Sherlockin makuuhuoneeseen vievään käytävään. Irene saisi siis pitää oman sänkynsä.

”No, rouva Hudson”, Irene puhuttelee lopulta ja kääntyy vanhemman naisen puoleen. ”Lähtisimmekö katsomaan uusia keittiökaappeja?”

***

”Sanoinhan, ettei räjähdys toimisi ellei sitä uloteta koko asuntoon”, Sebastian huomauttaa asettuessaan sohvalle istumaan. Jim laskee paljaat varpaansa toisen syliin ja huokaisee. Hän näyttää yllättävän tyyneltä ottaen huomioon sen, että suunnitelma on juuri mennyt pieleen, varsin railakkaasti jopa.

”Yritätkö sinä väittää, että minun olisi pitänyt tuhota Sherlockin mielenkiintoinen koe? Hän on vasta pääsemässä belladonnaan! Älä höpsöjä puhu”, Jim pyörittelee päätään. Sebastian asettaa kätensä toisen nilkoille, hieroo niitä hajamielisen hitaasti ikään kuin alitajuisesti, vaikka toista ei voikaan puijata. Joskus on suorastaan karmivaa olla nerokkaan rikollisen lähettyvillä, sillä hän näkee sisimpään yhdellä vilkaisulla. Pääsee ihon alle, ja Sebastian tietää, että se tapahtuisi kirjaimellisestikin, jos Jim tahtoisi.
”Sitä paitsi, kolme on maaginen luku.”

”Et siis edes yrittänyt. Murtauduin turhaan Bartholomewille sujauttamaan pommin siihen hiton pussiin. Ja tiedät kyllä, että minut melkein huomattiin, vaikka hakkeroitkin valvontakamerat!”

Jim väläyttää hymyn, joka on ärsyttävän valkeahampainen, ei tippaakaan katumusta tai pahoittelua. Ei tietenkään, Sebastian muistuttaa itseään ja tyynnyttää halunsa työntää toisen jalat lattialle. Kolhaisu lasipöydän kulmaan ei olisi haitannut lainkaan.

”Noh, noh, kolmas kerta toden sanoo. Eikä rautaisinkaan mieli aina pysy levollisena, räjähdys osui niin lähelle, että neiti Adler keikkuu nyt varpaillaan. Kun yksi varvas katkaistaan, hän kaatuu maahan. Ja silloin sinä, kultaseni, saat luvan seivästää hänen sydämensä.”

Sebastian hymähtää vastaten, ettei olekaan koskaan päässyt käyttelemään seivästä.

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
A/N: Kuten sanoin, nää tulee aika rykäyksenä yaay... Enää viimeinen luku jäljellä + epilogi hiiii ^^


VIIDES LUKU

Reilu kuukausi vierähtää turhauttavan hiljaisissa tunnelmissa. Irene alkaa muistuttaa hienostuneen gasellin sijaan emänsä kadottanutta vasaa puikkelehtiessaan pitkin asuntoa saamatta mitään aikaan. Eikä hän ole tottunut sellaiseen elämänmenoon: menemään aikaisin nukkumaan, kun ei ole muutakaan, ja nousemaan aamulla vain keittämään itse kahvia. Ei suukkojen makeuttamia hyvänhuomenen toivotuksia tai siivenkevyiden sormien hipsutusta niskalla. Sherlock ei tarjoa kuin kuivan ynähdyksen ja päivän sanomalehden, John sen sijaan on yleensä jo lähtenyt töihinsä. Miten miellyttävä aamurutiini!

”Sinähän luotat Mollyyn”, Irene huomauttaa. Hän on taivuttanut jalkansa sohvalle ja vanutuppojen avustamana lakkaa varpaidensa kynsiä. Lopputulos ei vain koskaan tyydytä, joten hän on lakannut jo kaksi varvasta täysin uudelleen.

Sherlockilta saapuu ainoastaan kulmankohotus ja utelias katse, joka kohdistuu Ireneen. Nainen viimeistelee pikkuvarpaansa ennen kuin suoristaa selkänsä pitäen huolen siitä, ettei lakkapullo valuta sisältöään sohvalle tai hänen syliinsä.

”Voisin käydä ulkona hänen kanssaan. Juoda vaikka kahvit mukavan hiljaisessa kahvilassa ja kävellä sitten takaisin. Ei mitään uhkarohkeaa, ainoastaan kahvilla käynti. Molly ei päästäisi minua silmistään ja veljesi takuulla seuraisi, joten mitään pahaa ei voi tapahtua”, Irene sanoi. Hänenkin kulmansa ovat kohonneet, joskin haastavasti. Sherlock arvaa, ettei kieltäytymisestä seuraisi mitään hyvää, joten hän pakottautuu punnitsemaan ajatusta.

Raitis ilma tekisi Irenelle hyvää, tämän posket ovat muuttuneet kalpeammiksi jo pelkästä sisällä oleskelusta, olkoonkin että John oli toisinaan suostunut lähtemään kävelylle hänen kanssaan. Eikä Sherlockin ole tarkoitus tukehduttaa Ireneä, ainoastaan suojella. Mutta lukittu rautahäkki on aina turvallisempi vaihtoehto kuin kaulapanta. Toisaalta, Molly olisi takuulla huolellinen, ja Sherlock saattaisi aina luottaa valvovan isoveljensä silmiin, vaikkei hän olisi sitä tahtonut myöntääkään. Apua hän ei tulisi pyytämään, ei toki, mutta hän tuntee veljensä, tämä katsoisi pyytämättäkin.

”Vain kahvi”, Sherlock tokaisee, ja hymy lennähtää huulille, joita ei ole päiviin punattu.

”Voit luottaa siihen”, Irene vakuuttaa, vaikka kaiken järjen mukaan häneen tai hänen sanoihinsa ei ikinä kannattaisikaan luottaa. Hän kääntyy takaisin varpaidensa puoleen viimeistellen lakkaukset ennen kuin jää kuivattelemaan lakkapintoja ja tarttuu kännykkäänsä.

***

”Sherlock!” Johnin huudahdus kantautuu portaikosta, mutta puhutellun kiharapää kääntyy vasta kun ovi avautuu. Johnin poskilla on puna, joka kertoo haukotuista hengenvedoista ja hätäännyksestä. Sherlockin kulmat kurtistuvat, ja hän laskee viulun viereensä kysyen, mikä hätänä, vaikka kysymys on kaikin puolin tarpeeton.

”Irene”, John henkäisee, kuten hän odottikin, ja ottaa tukea nojatuolinsa selkänojasta. Yöunet olivat jääneet vähäisiksi viime yönä, eikä mailien juokseminen auttanut ollenkaan. Miksei Sherlock voinut vastata kännykkäänsä kuten normaalit ihmiset?

”Mitä hänestä?” Sherlock kysyy ja kääntyy takaisin ikkunan puoleen.

”Sinä tiedät varsin hyvin, että mitä! Molly soitti ja kertoi Irenen olevan kadonnut. Hän oli sanonut menevänsä naistenhuoneeseen, mutta sen jälkeen häntä ei ole näkynyt. Kun Molly meni katsomaan, vessan ovi oli murrettu eikä Irenestä näy johtolankoja. Jessus, Sherlock, he menivät vain kahville!”

”Tiedän. Tule”, Sherlock tarttuu takkiinsa ja napittaa sen kiinni, sillä joulukuinen räntätuiverrus jäädyttää kenet tahansa, jos ei pukeudu lämpimästi. Irenekään ei tainnut muistaa kaulahuivia lähtiessään.

Sherlock ojentaa kätensä pysäyttäen taksin ja sukeltaa John perässään lämpimälle takapenkille.

”Belgravia. Miksi ihmeessä hän halusi Belgraviaan?” Sherlock marmattaa, ja John yrittää tuloksetta selittää, että on täysin luonnollista kaivata asuinseuduilleen, haluta käydä kerrankin jossain tutussa, ehkä jopa erityisen miellyttävässä paikassa. Kenties se oli Irenen suosikki, mitä luultavimmin oli. Sherlock kuitenkin vain tuhahtaa ja mulkoilee ulos ikkunasta.

Kun taksi pysähtyy, John ei voi olla myöntämättä, että hän todellakin näkee, miksi Irene oli mieltynyt siihen paikkaan. Heidän edessään kohoaa kaunis rakennus. Seinän koristeelliset koukerot saavat paikan vaikuttamaan hienostuneelta, joskin vihreän maalin tähden aavistuksen ehkä vanhahtavalta. Hän ei kuitenkaan ennätä pohtia kauempaa, sillä Sherlock pyyhältää jo sisään cafeteriaan. Molly hypähtää mokkanahkaiselta sohvalta ja näyttää niin syylliseltä, ettei John voi olla lausumatta muutamaa lohduttavaa sanaa onnistumatta kuitenkaan hankkimaan hymyä toisen huulille.

”Hän istui tässä”, Sherlock sanoo haistaessaan Irenen parfyymin sohvan selkänojalle levitetystä valkeasta taljasta.

”Niin, ja minä istuin…” Molly aloittaa, mutta Sherlock keskeyttää hänet kysyen, huomasiko hän mitään poikkeavaa Irenen suunnattua naistenhuoneeseen. Molly joutuu pudistamaan päätään, hän ei ollut kuullut mitään epätavallista kuten ikkunan rikkoutumista tai oven hakkaamista.

”John, soita Lestradelle. Me menemme katsomaan toiletteja. Molly, olisitko ystävällinen?”

Molly johdattaa Sherlockin kulman taakse vessojen luokse. Naistenhuoneen ovi oli murrettu väkisin auki, joten joku todella oli keskeyttänyt Irenen. Sherlock kumartuu tarkastelemaan työtä, ainakin murtautuja oli tiennyt, miten saada lukko antamaan periksi. Luultavasti oli käyttänyt jotakin lompakosta löytyvää korttia hivuttaakseen lukon kielekkeen ylös.

Sherlock astuu sisään ja kuljettaa katsettaan pitkin tiiliseinää ja valkeaa pesuallasta. Kämmenistä oli jäänyt hikinen tahra lavuaariin, parkettilattiassa oli muutama pisara verta. Mutta ei taistelun jälkiä, ei kolahduksia kuin yksi suoraan lattiaan, liian voimaton aiheutuakseen pehmeimmästäkään iskusta. Irene ei ollut ollut edes halukas taistelemaan vastaan. Kenties hän ei ollut ollut edes tarpeeksi voimissaan moiseen.

”Korkokengät”, Sherlock huomauttaa lattiaan painuneista jäljistä. ”Irenen siepannut oli nainen. Kuinka monta naista täällä oli?”

Molly yrittää muistella, mutta Sherlock kyllästyy odottamiseen ja suuntaa suoraan tiskille. Ikävä kyllä kassaneiti ei pidä mitään kiirettä asiakkaansa kanssa, he keskustelevat varsin syvällisesti siitä, kuinka paljon kermavaahtoa kuppiin saisi laittaa. Ennen kuin Sherlock ennättää puheisiin tytön kanssa, Lestrade ryntää ulko-ovesta sisään tutkijajoukko kannoillaan. Rauha on menetetty.

***

”Emme siis saaneet tietää mitään”, John huokaisee, kun Sherlock kertaa ääneen vielä kerran, mitä sai selville naistenhuoneesta.

”Tekijä on nainen, sillä miehet eivät käytä korkokenkiä. Sirot jalat, tottunut kävelemään koroilla, luultavasti saapikkaat, sillä korkokengät olisivat epäkäytännölliset. Selvästi pidempi kuin Irene, ilman korkojakin, tummanruskeat hiukset katkenneesta hiuksesta päätellen. Kukaan ei kuitenkaan ole huomannut ketään erityistä, mikseivät tarjoilijat katso asiakkaitaan?
Tuoksu, huomasitko tuoksun? Hyvin hento, yritetty kovasti peittää, varmastikaan Moriarty ei pidä siitä, että hänen työntekijänsä tuoksuvat, tuoksut ovat tärkeitä. Hienostunut nainen siis, kun kaikesta huolimatta käyttää tuoksua. Hän ei tingi tyylistä työnsäkään puolesta, ilmankos Moriarty pitää hänestä.
Takaovi oli raollaan, joten hän on karannut sitä kautta ilman että kukaan huomasi. Ei kameroita, ei edes ulkona takaovella, koska on turhan syrjäinen katu, ketään ei kiinnosta mitä siellä tapahtuu. Sieppaaja pääsi pakenemaan siis helposti autolla, jota emme voi luonnollisestikaan seurata, sillä jäljet sekoittuvat toisiin. Taistelun jälkiä ei ollut, kenties Irene huumattiin? Hyvin mahdollista ottaen huomioon Moriartyn mieltymyksen myrkkyihin”, Sherlock tuhahtaa turhautuneena.

Molly seisoo laboratorion nurkassa huomaamattomana, edes John ei yritä väläyttää hänelle enää hymyä. Sherlock koettaa löytää pienenkin vihjeen mudasta, mutta joulukuun loska tekee työstä mahdotonta, kosteus sitoo kaiken toisiinsa. He eivät saa mitään selville sieppaajan lähtökohdista, tämä on puhdistanut kenkänsä huolella mattoon, luultavimmin ne ovat jopa uudet. Käytöstä jääneitä jälkiä ei ole.

”Värjätty hius”, John huomaa yhtäkkiä tutkiessaan hiussuortuvaa. ”Oikea hiusväri näyttää vaaleammalta, punertavammalta, kenties punaruskea…”

”Ei auta”, Sherlock vain tokaisee, joten John pyörähtää ympäri ja lähtee hakemaan kahvia, vaikka Mollykin olisi voinut tehdä sen.

 ”Minä… olen pahoillani”, Molly sanoo Johnin lähdettyä huoneesta ja astelee lähemmäs Sherlockia.

”Tiedän.”

Molly aikoo vielä sanoa jotain, mutta Sherlockin kännykkä ilmoittaa uudesta tekstiviestistä.

Sinä häviät. JM

Sherlock työntää kännykän kädestään suorastaan liian voimakkaasti, hän ei aio hävitä. Irene oli hänen vastuullaan, luotti henkensä hänen käsiinsä ja hän oli varomaton, niin varomaton… Moriarty ei voi voittaa vain yhden hairahduksen tähden, vaikka tietenkin se on mahdollista. Nuoralta tipahtaa, kun asettaa yhdenkin varpaan liian syrjään.

Ei muistella pahalla, eihän? Olen varma, että piristyt viikonloppuna, minulla on sinulle mukava pikkuongelma. Rakastat sitä. JM x

Sherlock tömäyttää nyrkkinsä pöytään ja kääntyy tutkimaan viimeisen kerran lattiasta irrotettua näytettä toivoen löytävänsä pienenkin vihjeen, joka voisi auttaa heitä eteenpäin, mutta he eivät edes tiedä, mitä Irenestä tahdotaan. Haluaako Moriarty todella vain katkaista naisen siron kaulan, katsoa kuinka veri roiskuu valtoimenaan paniikista valjenneelle hipiälle ja elämänlähteen valuvan pohjattomaan kaivoon sinisistä silmistä?

”No?” Sherlock kysyy toiveikkaana, kun Lestrade saapuu. Hänen kahvikuppinsa on jäähtynyt, mutta John ei ole vielä valmis siivoamaan sitä pois, joten se odottaa aivan Sherlockin kämmenen vieressä.

”Veljesi soitti. Hänen miehensä etsivät jokaisen valvontakameran taltioinnin, ja onnistuimme lopulta jopa löytämään kuvan autosta, joka mahtaisi olla oikea. Se kääntyy oikeaan aikaan oikeasta kulmasta, muita autoja ei tule, olemme lähes varmoja siitä, että meillä on epäilty. Vielä parempaa, se on pysäköity Bartsin parkkipaikalle.”

Lestraden sanat kuultuaan Sherlock ei jää edes ottamaan takkiaan vaan kiiruhtaa ulos John perässään. Hän avaa tummansinisen BMW:n oven ja työntää päänsä sisään. Vaniljaa, sitruunaa. Irenen parfyymi on sekoittunut verenhajuun, mutta se on silti tunnistettavissa. Sherlock alkaa tutkia luukkuja, etsiä mitä tahansa, mutta hän ei löydä mitään. Joko sieppaaja on normaalia tarkkaavaisempi ja huolellisempi tai sitten tällä ei todella ole mitään muuta kuin upouusi auto.

”Miksi Barts?” Sherlock ihmettelee työntyessään ulos autosta.
”Mitä hän oikein pelleilee?”

”Sherlock, sinun kännykkäsi”, John sanoo ojentaen kapistusta, mutta Sherlock vain heilauttaa kättään tarkkaillessaan autoa nyt ulkopuolelta. Se oli selvästi saanut kolhuja koroista, Irene oli tuskin ollut tajuissaan poistuessaan autosta tai mennessään sisään. Huumattu, ehdottomasti, ja lisäksi kannettu ulos autoon jätetyistä Saint Laurentin korkokengistä päätellen.

”Sherlock!” John kivahtaa, ja lopulta Sherlock vaivautuu kääntymään, lukemaan näytölle avautuneen tekstiviestin.

Luotin hänet käsiinne, joten voitte uskoa olevani kovin pettynyt teihin, herra Sherlock Holmes. Neiti Adler saattaa olla jo kuollut. Huone 78. Nähkäämme siellä. - K

”Kuka on K?” John kysyy, eikä Sherlock osaa antaa vastausta.

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
A/N: No niin, tämä teksti on viimein saapunut tiensä päähän. Tuskin edes osaatte kuvitella, millaisia ongelmia olen tämän kanssa joutunut kohtaamaan, mutta sainpas tämän kuitenkin enemmän tai vähemmän kunnialla valmiiksi, jes. Enivei, toivottavasti pidätte (mikäli joku tätä enää lukee haha).


KUUDES LUKU

Sherlock viilettää pitkin käytävää, sairaala saa hänet voimaan pahoin. Liikaa valkeaa ja puhtautta, häiritseviä muistoja sairaalakaavusta ja pedistä, josta ei saanut nousta, vaikka Sherlock olisi ollut aivan valmis. Lääkärit väittivät aina tietävänsä paremmin, sehän heidän työnsä on.

”Kate,” Sherlock sanahtaa astuessaan sisään huoneeseen, jonka numero lukee hänen kännykkänsä näytöllä. Nainen kohottaa katseensa, näyttää erilaiselta tummissa kutreissa ja luumuun vivahtavassa huulipunassaan kuin silloin kauan sitten heidän tavatessaan ensimmäisen kerran. Ei sillä, että Sherlock olisi koskaan pistänyt häntä kunnolla merkille, Nainen oli ollut tärkeämpi.

”Luulitko, ettei vaaraa ollut, kun on ollut hiljaista? Hän vain odotti, että murtuisit pikkukyyhkysen anovan katseen alla ja päästäisit hänet hetkeksi vapaaksi niin että paha kujakatti saattoi hänet napata suihinsa. Onneksi se kujakatti olin minä, vaikka olinkin myöhässä. Tavattoman”, Kate sanoo ja vilkaisee Sherlockin olan ylitse Johniin nyökäten tälle tervehdyksen.

”Miten?”

”Tällä kertaa hän oli huolellisempi. Irene on käyttänyt myrkkyä jo aikansa, enemmän tai vähemmän. Hänen täytyi vain saada kunnon annos, niin kuin tänään, ja hän olisi ollut mennyttä. Ellen minä toki olisi ollut paikalla.”

”Olet Moriartyn apulainen”, Sherlock huokaa.

”Niinkö kauan sinulla kesti ymmärtää se? Minulla on ollut kiireinen kuukausi, Sherlock, varsin kiireinen. Onneksi Moriarty uskoi pieneen satuuni katkeroituneesta neidosta, joka oli päätynyt dominan kynsiin. Mikään ei ole kostonhimoista naista kauniimpaa, usko pois”, Katen sanoihin kytkeytyy kevyt naurahdus.

”Miksi et sotkeutunut tilanteeseen aiemmin? Ah aivan, Moriarty”, Sherlock nyökyttelee, viimeinkin kaikessa näyttää olevan järkeä.

Kate suo Sherlockille kevyen hymyn ennen kuin kääntyy katsomaan Ireneä, joka makaa liikkumattomana. Sydämenlyönnit ovat harvat ja ponnettomat, mutta Kate puristaa toisen kättä omassaan aivan kuin olisi saattanut lähettää voimaa puristuksensa välityksellä.

”Hän ei vastannut tekstiviesteihini, uskoi minun paenneen maasta kuten oli käskenyt, mutta aivan kuin olisin voinut lähteä ilman häntä. Onhan meillä Ranskan huoneistomme, hän toivoi minun menevän sinne, vaan mitä teinkään? Livahdin Moriartyn silmistä asettuen hänen rinnalleen, eikä se mies edes epäillyt mitään. Ei sillä, Irene tuntee paljon taitavia ihmisiä, hyvin lipeviä ja huolellisia. Ei ollut vaikeaa saada aidonveroiset paperit, yhdessä yössä minusta tuli ranskalainen, tietotekniikkaan ja hakkerointiin erikoistunut rikollinen, eikä aikaakaan kun Moriarty otti minuun yhteyttä. Lyhyessä ajassa, eihän meillä rikollisilla koskaan ole varmaa tulevaisuutta, pääsin yllättävän pitkälle, Irenekin olisi minusta kovin ylpeä. Assistentin pitää osata puhua, tiedäthän? Olla edustava, sanoa kuten asiakkaat toivovat, muutoin ei pääse kynnystä peremmälle. Minä pääsin.

Kun sitten saapui tieto siitä, että Irene oli lähdössä ulos, Moriarty käski minun hakea hänet. Myrkky oli vain varmistuskeino, eikä hän osannut aavistaakaan Irenen saaneen tarpeeksi. Kylpyhuoneessa kaunistautuessaan Irene viimein pyörtyi, viimeinen sipaisu huulipunaa oli liikaa. Hänen sydämensä olisi jo pysähtynyt, ellen tietäisi hänen tapojaan, totta kai minä tiedän. Hän ei avannut hanaa, kuten aina käydessään tarpeillaan, joten jokin oli hullusti. Murtauduin sisään, ja loput oletkin jo takuulla päätellyt.”

”Miksi et soittanut ambulanssia?” John kysyy, ja Sherlock luo häneen katseen, joka käskee vaikenemaan, mikäli ei ole viisaampia kysymyksiä.

”Moriarty, John, Moriarty! Hänen täytyy yhä luulla, että Kate on tuomassa Ireneä. Mikäli ambulanssi olisi saapunut kahvilalle, viesti olisi ollut varsin selvä. Nyt meillä on edes jonkin verran aikaa. Kate, lähetätkö viestin epäonnistuneesta iskusta?” Sherlock kysyy.

”Toki. Tuleehan…”

”Viiden minuutin kuluttua.”

Kun Lestrade saapuu vangitakseen Katen, hän ei ole valmis lähtemään. Irenen tilanne ei ole muuttunut suuntaan eikä toiseen, mutta edes John ei saa vakuutettua, että näytöksen on jatkuttava. Kate ei saata lähteä ennen kuin tietää näkevänsä nuo kauniit silmät vielä avonaisena, elämää hehkuvana.

***

Päivää seuraavasta yöstä tulee varsin eriskummallinen. Sherlock ja John jakavat keskenään sohvan, mutta siinä nyt ei ole mitään kummallista. Kate istuu järkähtämättä valkealla tuolilla, jonka on hilannut sängyn viereen, eikä irrota otettaan kalpeasta kädestä edes nukahtaessaan. Lisäksi rikoskomisario Lestrade torkkuu toisella tuolilla huoneen perällä. Herätessään keskellä yötä hän valittaa selästään muttei lähde, vaikka Sherlock vakuuttaa näytöksen jatkuvan ilman poliisiakin.

”Hän ei välttämättä koskaan avaa enää silmiään. Elintoiminnot saattavat olla jo mennyttä, vaikka elimistö on huuhdeltu kahdesti”, John sanoo haukotellen, mutta Kate ainoastaan nyökkää, ja John vaipuu uneen.

Sherlock huokaa ja alkaa mutustella rouva Hudsonin lähettämiä pikkuleipiä. Anthea oli tuonut ne sairaalalle poikien evästykseksi saapuessaan Mycroftin seurana. Kaksikko ei ollut viipynyt kovinkaan kauaa, Mycroft oli vain vaihtanut muutaman sanan Katen kanssa, ilmaissut haluavansa kahdenkeskisen juttutuokion, kunhan asiat olisi ”saatettu jälleen järjestykseen”. Kate ei ollut ollut kykeneväinen kieltäytymään.

Sherlock nyrpistelee nenäänsä takilleen varisseille murusille ja pyyhkäisee ne lattialle, talloo kengillään penkin alle. Suklaamurukeksit eivät olleet koskaan olleet Sherlockin mieleen, mutta ainakin suklaa kohottaa verenpainetta, joten hän ottaa vielä toisen ennen kuin Molly saapuu tuomaan heille kaikille kahvia, joskin pari mukeista jäähtyy hiljalleen pöydällä.

”Lääkärit sanovat, että hänellä ei ole paljoakaan mahdollisuuksia. Vaikka Irenen immuunipuolustusjärjestelmä on hyvä, saattaa myrkkyannos olla jo liian paljon. Ei ole takeita, tuleeko hän enää lainkaan tajuihinsa, saati siitä että jääkö hän henkiin”, Molly kertoo, kun Sherlock kysyy asianlaitaa. Kysymys olisi liian kitkerä Katen huulien kestettäväksi.

Ja lopulta heitä on enää kaksi valveilla. Sherlock koettaa puhua Katenkin ummistamaan silmiään, tarjoutuu kertomaan jopa iltasadun, jonka hänen olisi pitänyt deletoida muististaan kauan sitten, mutta jostain syystä hän silti on tallettanut muiston lapsuudestaan, jolloin Mycroft tapasi kertoa sadun ennen silmien kiinni painamista. Se oli ollut Sherlockin suosikki, kertoi merirosvosta, joka seilasi pelottomana suurilla, mustilla vesillä. Kate kieltäytyy, väittää ettei voi nukahtaa ja saa kuulla torut, kun John herää aamuyöstä peitoksi saamansa Sherlockin takin värinään.

”Herätä hänet”, Sherlock mumisee Johnille vastatessaan kännykkään. Sallyn ääni kantautuu puhelimesta, kertoo uudesta tapauksesta, jonne Lestradea kaivataan, ja kysyy missä mies oikein on, kun ei kännykkäänkään saa yhteyttä. Sherlock lupaa välittää tuhopolton yksityiskohdat rikoskonstaapelille ja katkaisee puhelun ennen kuin saa yliannostuksen ärsyttävästä naisäänestä. Kun Sherlock ja John saavat vakuutettua, että tilanne on hallinnassa, Lestrade poistuu sairaalalta mukanaan muki kylmää kahvia - no jaa, ainakin sen kerrotaan kaunistavan.

John tuumii, että pitäisi lähteä, kun aikaisen aamun sininen sade vaihtuu aamupäivän värittömään nyyhkintään. Hän ei ole halukas viettämään koko päiväänsä siellä istuen, iltapäivällä sattuu kaiken lisäksi olemaan työvuoro.

”Minä en hievahdakaan tästä ennen kuin hänen silmänsä aukeavat tai sydämensä lakkaa toimimasta”, Kate mutisee vastaukseksi valkaistujen hampaidensa raoista, ja huonetta värisyttää huokaus.

”No, sitten minä lähden. Tarvitsen ruokaa. Sherlock?”

”Jään tänne.”

John väin nyökkää, kiskoo pusakan niskaansa ja työntää kädet taskuihinsa harppoen ulos masentavan elottomasta sairaalahuoneesta.

”Tämä on toivotonta, eikö olekin?” Kate kysyy kääntyen viimein katsomaan Sherlockia silmiin pitkästä aikaa.

”Mikään ei ole toivotonta ennen kuin sydän pysähtyy. Senkin jälkeen toivo on epämääräisesti käsitettävä asia, kaikki riippuu ajan kulusta ja miten aika käytetään.”

Kate huoahtaa ja luo katseensa takaisin Ireneen. Hänellä ei ole aavistustakaan, kuinka kauan he ovat siinä jälleen hiljaa (jos Sherlockilta kysyttäisiin, hän osaisi kertoa vastaukseksi 36 minuuttia ja 47 sekuntia), kunnes hartaasti odotettu ihme tapahtuu.

***

Irene huomaa ensimmäiseksi heikentyneen vartalonsa, olkapään jota kolottaa kuin se olisi lyöty inhottavasti lattiaan, ja vatsan jota kiertää epämiellyttävä tyhjyys. Hän väräyttää silmäluomiaan, ahmii ripsien lomasta karkailevaa valoa uskaltamatta kuitenkaan räväyttää silmiään auki, hän vielä sokaistuisi. Desinfiointiaineen kimaltavan hajun perusteella ei tarvitse epäillä, etteikö aivan liian kapea sänky ole sairaalan omaisuutta, ja ruusujen tuoksahduksesta päätellen Kate on saap- Kate?

”Hyss!” Kate hyssyttelee oitis, kun Irenen pää nytkähtää sivulle. Kalvennut iho, huulet joiden puna on lohkeillut (turhaa sitä on sairaalassa korjailla) ja unta näkemättömät silmät kertovat Irenelle tarpeeksi, jotta hän voi hiljaa kuiskata torun: sentimentaalinen hölmö. Kate kuulee, hymyilee hieman ja punehtuu poskistaan ennen kuin kumartuu alemmaksi ja vastaa sanojen sijaan fyysisellä kosketuksella, joka on aina ollut Irenen mielestä sanoja tehokkaampi vaihtoehto. Irene hymyilee suudelmaan, tunnustelee toisen huulia kuin olisi voinut lukea niiltä, kuinka monia suita ne ovat kohdanneet viimeisien viikkojen aikana. Jos hän on oikeassa, huulet ovat koskemattomat.

”Mitä ihmettä sinä teet täällä?” Irene kysyy. Hänen äänensä rahisee kuin pienet kivet kenkien alla, mutta Kate on silti ilahtunut sen kuulemisesta.

”Ole hyvä vain, henkesi pelastaminen oli ilo.”

”Sinun piti olla Ranskassa.”

”No, papereideni mukaan olen ranskalainen, osittain oikein.”

”Kate”, Irene pyöräyttää silmiään, yrittää nousta kyynärpäidensä varaan mutta epäonnistuu ja valahtaa takaisin peitteille, jotka ovat inhottavaa polyesteripuuvillasekoitusta.

Kate ei voi olla huokaisematta Irenen nimeä huojennuksen kepeyttämällä äänellään ja suutelematta toista uudelleen. Hän sai selviytyä ilman Ireneä reilusti yli kuukauden, joten hän on ehdottomasti oikeutettu vielä toiseen suudelmaan. Eikä Irene käännä päätään, vaikka John saapuu huoneeseen aavistamatta lainkaan vastaanottoa, mutta hänen harmikseen Kate vetäytyy ja väläyttää pahoittelevan hymyn. Irene ei vaivaudu, suudelmat ovat ihastuttavinta, mitä hän tuntee, miksi niitä olisi pitänyt häpeillä tai pyytää anteeksi?

”Olet hereillä”, John sanoo varsin tarpeettomasti, mutta Irene vain hymyilee Katen puristaessa hänen kättään.
”Sherlock, sinun olisi pitänyt kutsua hoitaja. He haluavat tietää hänen heränneen.”

Muutamaa hetkeä myöhemmin vihreäpukuiset sairaanhoitajat pörräävät jo Irenen ympärillä, vaan siitä huolimatta hän ei päästä Katen sormia kirpoamaan kädestään. Irene puhuu kuiskauksin, kun hoitajat eivät millään voi kuulla, ja lupailee hassuja asioita. Se johtuu takuulla vain kipulääkkeistä, jotka ovat aivan liian vahvoja riutuneelle ja kaltoin kohdellulle keholle, pistävät pään oitis pyörryksiin. Hän kertoo valkeista uimarannoista, joiden hiekkaan tahtoo upottaa punapään niukilla bikineillä verhoillun vartalon, suudella kuun valossa, kun hitaasti laineileva meri huuhtelee rantoja. Irenen sanat maalaavat kuvia myös pienistä hirsimökeistä lumisten vuorten varrella, kapeista serpentiiniteistä, joita he ajaisivat kirkkaanpunaisella maasturilla. Irene tietää, että Kate tahtoo kokea sen kaiken ja muutakin, ihan mitä vain hän keksii.

”Mutta ensin”, Kate muistuttaa puristaen hieman tiukemmin kättä, ”meidän täytyy saada sinut pois täältä.”



EPILOGI

Valencian aurinko on kuumempi ja suurempi kuin Lontoon, se paistaa pilvettömältä taivaalta, nousee laakean valtameren takaa ja värjää syvän sinen raudanoranssiin, kunnes kiipeäisi minuuttien mittaan ylemmäksi ja saavuttaisi siveellisen kirkkautensa. Katen käsivarret ovat hellät Irenen vyötäröllä, leuka löytää paikkansa kaulan notkossa, jossa linja liukuu olkapääksi.

”Emmehän me mene enää minnekään?” Kate varmistaa hiljaa, hän haluaa kuulla olevansa se, jolla ainoastaan on väliä nyt kun työ on tehty. Ja Irene kääntyy ympäri, sillä ikkunan lävitse pujahtavat säteet värjäävät Katen kasvot vielä kauniimmin kuin Välimeren. Hän suutelee lupaukseksi raollaan värähtäviä huulia ja tarttuu kädestä, nykäisee lempeästi. He kulkevat pitkin matoitta jätetyn lattian takaisin parisängylle, jolla makaavat niin myöhään aamupäivään, että siivoojattarelle on huudettava ilegado un poco más tarde.

***

Sebastian tuijottaa mustuuteen, suoraan eteensä räpyttelemättä, sillä räpäys ei tuo enää uusia sekunteja, kun syntymässä annetut ovat jo valumassa hukkaan. Hän painaa kuitenkin lopulta katseensa mustan kännykän laskeutuessa käteensä, kietoo sormensa sen ympärille ja katselee näyttöä.

”Puhu”, kantautuu käsky. Taistelijan, ei tohtorin.
”Kirjeeseen tuhrautuisi liikaa aikaa.

”Eikö aikaa meillä juuri olekin?” Sebastian naurahtaa ja kääntää leukansa ylös, hän ei ole koskaan nöyrtynyt kuoleman edessä, ei aio nytkään, vaikka tämä tanssi jää heidän viimeisekseen. Sebastian hylätään tanssisalin reunustalle, vaikka hänen jalkansa eivät olekaan vielä väsyneet.

Nyt on aika kumartaa tanssin päätteeksi.

”Sebastian Moran, sinun kotiintuloaikasi on mennyt jo viisi tuntia sitten! Sinulla on parasta olla hyvä syy.”

”Lisää huonoja uutisia, pomo. Singapore, Atlanta, Lissabon, Milano ja viimeisimpänä jopa Valencia ovat kaatuneet.”

”Kaatuneet? Mahdotonta.”

”Olemme käyneet viivytystaistelua, tiedät sen. Liian paljon tietoa väärillä ihmisillä. Ja nyt, Lontoonkin päämaja on kaatunut.”

”Eihän meillä ole päämajaa. On vain sinä ja minä ja-”

”Niin.”

”Sebastian. Sinä hengität vielä, kuulen hengenvetosi yhtä selvästi kuin sanasi, on aikaa. Lähetän miehet, kerro vain missä olet, niin kauan kuin sydän lyö on aikaa. Me voimme rakentaa kaiken uudelleen.”

”Kertomalla saan kuulan kallooni, tunnet kyllä protokollan vallan mainiosti. Soitin vain, tiedäthän, kertoakseni että oli ilo palvella teitä, sir. Ja kuuntele: sinä olet feenikslintu, joten polta tämä kaikki helvetti mukanasi ennen kuin nouset jälleen tuhkasta. Äläkä huoli, minä tulen sinua vastaan, et voi eksyä matkallasi.”

Linjan toisessa päässä Jim nauraa, nauraa, hetken aikaa Sebastian luulee, ettei hän aio lopettaakaan. Jim saattaa olla maanisen hiljaa niin kauan, että se voi ajaa kenet tahansa hulluuteen, sillä äänettömyys merkitsee tukahdutettuja sanoja, jotka ääneen lausuttuna voivat räjäyttää koko maailman. Sebastian pelkää toisen poksahtavan omasta naurustaan, etteivät keuhkot jaksa kantaa seuraavaa hekotusta.

”Olen saatellut lukemattomat niille porteille, kuinka voisin unohtaa tien?”

Sebastian ei vastaa. Aseen silmä mulkoilee häntä yhtä vakaasti kuin puhelun yhdistyessä, mutta nyt hän kuulee lähtölaskennan, joka aloitetaan kymmenestä.

”Me näemme vielä, Jim, ei ole lopullisten hyvästien aika. Taistele tämä sota voittoon, niin et menettänyt parasta ritariasi turhan tähden. Kun tulet, anna minun nähdä kuningaskuntasi vaakunan vain omalla verelläni tahrittuna.”

Hän saattaa kuvitella kuinka Jimin katse tummuu mustaksi graniitiksi, tämä varmaan tuijottaa ulos ikkunasta korkeita kattoja, etsii missä, missä. Mutta Lontoossa on ikkunoita liian monta, mahdotonta löytää oikea ajoissa.

Avatessaan silmänsä Sebastian erottaa vielä aseen ja sormen, joka painaa liipaisimen taakse kunnes vapauttaa kaiken.