Crossover: APH/HP|Taikuutta vain|k-11|12. luku 9.1!

[Chiakara]

Nimi: Taikuutta vain
Kirjoittaja: Chiakara
Ikäraja: k-11
Tyylilaji: Draama, seikkalu (Kai : D)
Fandom: Hetalia, Harry Potter: Pottertalia
Paritukset: Selviävät tekstin aikana
Vastuunvapaus: Hetalia kuuluu Himaruya Hidekazelle, Harry Potter J.K Rowlingille ja teksti itselleni. En saa tästä rahaa.

Kun Hetalian valtiot saavat yllättävän kutsun Tylypahkaan...
"BLOODY HELL, VOISIVATKO KAIKKI KUUNNELLA HETKEN?"

... heidät vetäistään keskelle taikakoulun arkea
"Kuten olisit huomannut jos olisit kuunnellut, taikuus on oikeaa. Olen selittänyt sen jo aika monta kertaa."

Vaikeudet alkavat jo matkalla.
"Oletteko kunnossa?"
"Harry ja Feliciano pyörtyivät."

Ja jatkuvat läpi lukuvuoden.
"Tämä on erittäin epämahtavaa."

Chiakara esittää:
"Kuka kirkui?"

Hetalia ja Azkabanin vanki eli Taikuutta vain!
"Minä tiedän, että olet syytön."

A/N: Älkää tuomitko lyhyestä trailerista, se on ikään kuin Summary : D

[Chiakara]

"Hoi kaikki!" huudahti tapaamishuoneeseen saapuva, hieman hengästynyt Englanti. Kukaan ei reagoinut hänen sanoihinsa mitenkään.
"BLOODY HELL, VOISIVATKO KAIKKI KUUNNELLA HETKEN?" Arthur yritti uudelleen ja nyt huone hiljeni.
"Kröhöm. Kuten osa teistä tietää, minun maillani, tai oikeammin Skotlannin mailla, sijaitsee taikakoulu nimeltä Tylypahka. Meidät on nyt kutsuttu sinne vuodeksi, pääasiassa pidämme oppilaita silmällä. Nyt kun Voldemort on nousemassa, kaikki apu tarvitaan", Englanti sanoi ylpeänä.
"Hetkinen, dude! Yritätkö sinä sanoa, että taikuus on oikeaa?" Amerikka heitti väliin ennen kuin kukaan muu ehti sanoa mitään.
"Kuten olisit huomannut jos olisit joskus kuunnellut, taikuus on oikeaa. Olen selittänyt sen jo aika monta kertaa", Arthur ärähti.
"Kerron nyt kaikki kutsutut. Jos haluat tulla, nosta kätesi pystyyn", Englanti selitti ja alkoi lukea listaa.
"Alfred F. Jones, Yao Wang, Ivan Braginsky, Francis Bonnefoy, Ludwig Beilschmidt, Feliciano Vargas, Kiku Honda, Lovino Vargas, Antonio Fernández Carriedo, Gilbert Beilschmidt, Elizabeta Héderváry, Roderich Edelstein, Tino Väinämöinen, Berwald Oxenstierna, Lukas Bondevik, Matthias Densen, Eirikur Steilsson ja Matthew Williams" Englanti sanoi. Lukas nosti kätensä heti, Arthur oli hieman aavistellutkin sitä. Mathhias nosti heti Lukaksen perässä, ja Tino, Eirikur ja Antonio nostivat kätensä heti perään. Berwald, ja Feliciano sen jälkeen, sitten Lovino, Ludwig ja Yao. Lopulta kaikkien kutsuttujen kädet olivat ylhäällä.
"Norja, Romania", Englanti kutsui. He kuiskuttelivat hetken, kunnes Norja puhui: 
"Lähtö on ylihuomenna. Muutamme teidät kolmetoistavuotiaiksi ja annamme teille taikavoimia. Ottakaa kaikki toisianne kädestä kiinni, niin tämä toimii", hän selitti. Kaikki ottivat toisiaan kädestä, paitsi Romania, joka ei ollut saanut kutsua. Hän laski kätensä Englannin ja Norjan päitten päälle. Kukaan ei itse asiassa tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtui, mutta yhtäkkiä kaikki makasivat lattialla enemmän tai vähemmän huohottaen. Preussi oli ensimmäinen joka nousi pystyyn.
"Olen kutistunut! Tämä on erittäin epämahtavaa!" hän huudahti tutkaillessaan itseään. Muutkin nousivat ylös ja huomasivat olevansa lyhyempiä, kuin kolmetoistavuotiaita.
"Saammeko me taikasauvat?" Antonio kysyi innoissaan.
"Saatte. Ne ovat tuolla toisessa huoneessa, koulutarvikkeittenne ja pöllöjenne kanssa", Englanti totesi ja avasi oven. Valtiot ryntäsivät kuka mihinkin, osa testaamaan taikasauvoja ja osa ihailemaan pöllöjä. Feliciano otto kasassa olevista taikasauvoista yhden ja heilautti sitä.
"Ve~ Ludwig, katso!" hän huudahti kun taikasauvan päästä purskahti kipinöitä. Lähes kaikki löysivät taikasauvansa nopeasti. Matthew oli hyvin onnellinen, sillä hänen sauvansa ei ollut vaahteraa vaan marjakuusta. Vaahtera olisi ehkä ollut vähän liikaa. Lopulta kaikki olivat valmiita.
"Mitä sitten?" Tino kysyi peitellen vaivoin intoa äänessään.
"Ylihuomenna saapukaa Lontooseen King's Crossin asemalle kymmentä vaille yksitoista. Tavataan sitten siellä. Ja tästä lähtien, käyttäkää pelkkiä ihmisnimiä", Englanti totesi.
"Ja nyt, minä opetan teille hieman velhomaailmasta."
 
Englanti hytisi hieman King's Crossin asemalla. Vielä Gilbert niin he voisivat mennä.
"Mahtava minä olen saapunut!" Kuului mahtipontinen ääni jostain Arthurin takaa. Nyt kaikki olivat paikalla.
"Teidän täytyy juosta tätä seinää päin ilman, että jästit huomaavat", Arthur sanoi ja toivoi, että muut muistivat hänen opetuksiaan velhomaailmasta.
"Dude, oletko hullu?" Alfredin ääni kuului jostain joukon keskeltä.
"Lukas, näytä", Arthur pyysi. Kylmäilmeinen valtio nyökkäsi ja lähti juoksuun. Matthias kiljaisi pienesti kun Lukas lähestyi seinää. Valtio katosi silmänräpäyksessä. Muut uskaltautuivat kokeilemaan myös, vaikka Alfred kirkuikin täyttä kaulaa juostessaan seinän läpi.
"Nyt junaan. Voitte hankkia ystäviä, ei ole kiellettyä. Näemme uudelleen koululla. Ja muistakaa, vain ihmisnimet", Arthur totesi. 

Ludwig ja Feliciano astuivat tyhjään vaunuosastoon. Kun Ludwig oli heivannut matkalaukut ylähyllyille, kaksikko istui alas. 
"Saako tänne tulla?" kysyi ääni ovelta. Ludwig nyökkäsi, ja mustatukkainen poika ahtautui sisälle kahden ystävänsä kanssa.
"Oletteko te uusia?" poika kysyi uteliaana.
"Tulimme kolmannelle luokalle levittämään kulttuuria", Ludwig vastasi pysyen peitetarinassa.
"Olen Ludwig Beilschmidt, Saksasta."
"Feliciano Vargas, Pohjois-Italiasta. Ve~" Feliciano ilmoitti pirteästi.
"Ron Weasley", punatukkainen poika esittäytyi.
"Hermione Granger", ruskeahiuksinen tyttö totesi.
"Harry Potter", ensimmäisenä puhunut poika sanoi. Ludwig toki tiesi pojan maineesta, muttei nostanut asiaa sen kummemmin esiin.
"Mihin tupaan luulette pääsevänne?" Harry kysyi.
"En tiedä. En uskoisi meneväni Puuskupuhiin, enkä välttämättä Luihuiseenkaan", Ludwig totesi jähmeästi.
"Puuskupuh tai Rohkelikko olisi kiva!" Feliciano ilmoitti. Matka sujui jutellen, ja jossakin vaiheessa kaikki vaihtoivat koulupuvut päälleen. Yhtäkkiä juna pysähtyi.
"Mitä tapahtuu?" Ron kysyi samaan aikaan kun Feliciano meni paniikkiin. Kukaan ei ehtinyt sanoa mitään, kun vaunuosaston oven avasi jokin musta, kammottava olento. Ludwig tunnisti otuksen Arthurin kuvailun pohjalta, se oli ankeuttaja. Harry lyyhistyi penkilleen samaan aikaan kun Feliciano jähmettyi. Ludwig tarttui Felicianoa olkapäistä, yrittäen estää muistojen tulvimista mieleensä.
 
Tuhannet ihmiset kärsivät toisen maailmansodan aikana. Se johtui hänestä, Ludwigista itsestään.
Älä ajattele sitä. Feliciano tarvitsee sinua.

Ludwig puristi yhä tiukemmin Felicianoa, joka oli alkanut täristä. Avuntarve ajoi pahoja muistoja pois saksalaisen mielestä. Jokin ilmestyi ankeuttajan taakse ja taikoi valkeaa valoa sitä kohden. Feliciano valahti veltoksi Ludwigin käsissä.
"Oletteko kunnossa?" valon taikonut mies kysyi kun juna alkoi taas liikkua.
"Harry ja Feliciano pyörtyivät", Ron sanoi naama kalpeana.
"Mitä tapahtui?" Harry kysyi heikosti.
"Sinä pyörryit", Hermione selitti.
"Kuka kirkui?" tokkurainen poika kysyi.
"Kukaan ei kirkunut, Harry", Hermione sanoi hiljaa. Heitä auttanut mies kaivoi laukustaan suklaata. Feliciano liikahti ja avasi ruskeat silmänsä, alkaen nyyhkyttää hiljaa.
"Rauhassa, Feli", Ludwig kuiskasi tärisevälle pojalle. Tuntematon mies ojensi Felicianolle suklaata, ja sen syötyään poika alkoi rauhoittua.
"Kuka olette?" Ludwig kysyi yrittäen kuulostaa kohteliaalta.
"Lupin. Remus Lupin, Tylypahkan uusi Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja", Lupin vastasi ja Ludwig nyökkäsi.
"Mikä tuo oli?" Hermione kysyi vapisten.
"Ankeuttaja", Lupin vastasi. Ludwig kuunteli puolella korvalla, kuinka opettaja kertoi ankeuttajista. Hän ei olisi kaivannut muistoja menneestä.

"Ekaluokkalaiset! Ekaluokkalaiset tänne päin!" kuului möreä ääni.
"Sinne", Arthur sanoi ja johdatti muut valtiot mukanaan valtavan hahmon luo. Heidät istutettiin veneisiin – Feliciano pelkäsi putoavansa ja Gilbert mutisi jotain siitä, kuinka epämahtavaa oli kastua – ja he lähtivät kohti linnaan. Kaikki ekaluokkalaiset päästivät ihailevia huokauksia. Suurin osa valtioista oli nähnyt linnoja ennenkin, mutta monet loivat ihailevia katseita rakennuksen suuntaan. Heidän vuotensa Tylypahkassa oli nyt alkamassa.
Pienikokoinen opettaja johdatti uusia oppilaita kohti Suurta salia. Uudet asettuivat riviin vanhan, likaisen hatun viereen.
"Mut päähäsi laita
Ja mieleesi paina
Oon Lajitteluhattu Tylypahkan
Tarjoan käteni auttavan
Kun mietit missä sun kuuluisi olla
Ehkä tupaan Rohkelikon,
Jos urhea, peloton oot
Et vaaroja kaihda
Löytyy sydän uskalikon
Ehkä olet Puuskupuh,
Ahkera, uskollinen
Luottamuksen arvoinen,
Sydän iloinen
Vai onko luonto Korpinkynnen
Viisas, älykäskin
Mieli oppimaan altis
Sopii teräviin velhoihin
Oletko kenties Luihuinen,
Osaat hyödyksiä kaikkea käyttää
Ovela ei ole huono asia
Ja taitosi aiot näyttää
Älä hermoile,
Istu alas tuolille
Sen kerron sulle
Mihin tupaan kuulut
Se on tehtävä Lajitteluhatulle" hattu lauloi ja neljä tupapöytää puhkesi raivoisiin suosionosoituksiin. Monet valtioista olivat säikähtäneet hatun yllättävää puhetta, ja jotkut vilkuilivat ympärilleen.


A/N: Ensimmäinen luku on täällä! Jos huomasit kirjoitusvirheitä tai muita outouksia, laita kommentta! Jos pidit, laita kommenttia! Jos et pitänyt, laita kommenttia!

[Slytherin cat]

*hyppii innoissaan*
Oih onko tämä totta, Pottertaliaa finfanfunissa!! ♡ Mahtavaa, jään ehdottomasti seurailemaan. Olet valinnut mukaan hyvät hahmot - ne tyypillisimmät, mutta niistähän taatusti kirjoitettavaa löytyykin, en malta odottaa~
(Odotan Dracon esiintymistä B))

[Kuolotar]

Oi joi! 

Vaikuttaa lupaavalta! Täällä on toinen,  joka ilmoittautuu seuramaan tätä ficci! Crossoverit ovat aina niin mielenkiintoisia kun niissä on varaa leikitellä maailmoilla aivan uudella tavalla. Mukana näyttää olevan monta omaa hetalia suosikkiani! Yritän antaa rakentavamman kommentin seuraavalla kerralla

[Chiakara]

Slytherin cat: Oi, kiitos paljon :3 Otin kaikkein normaaleimmat hahmot, koska niillä on helpoin kirjoittaa. (Draco käväisee nopeasti kolmannessa luvussa!)

Kuolotar: Kiitos :3 Hyvä, että pidit



Luku 2.

"PUUSKUPUH!" Ensimmäisen ekaluokkalaisen nimi oli mennyt Matthewilta aivan ohi, hän oli kuunnellut lajitteluhatun laulun tarkasti. Mikään tuvista ei tuntunut sopivan, mutta ehkä hattu tietäisi jotakin, ja osaisi laitta hänet oikeaan tupaan. Valtiot katselivat kuinka ekaluokkalaisten jono lyheni ja lyheni. Lopulta, kun viimeinen oppilas oli lajiteltu, valtiot seisoivat siistissä rivissä ja odottivat.
"Ja sitten, vaihto-oppilaamme! Beilschmidt, Gilbert, Saksa!"
Gilbert painoi hatun päähänsä. Hattu mietti hetken, ennen kuin kajautti ilmaan vastauksensa.
"LUIHUINEN!"
"Beilschmidt, Ludwig, Saksa!"
Ludwigin kanssa hatulla kesti paljon kauemmin. Lopulta se sai tehtyä päätöksensä.
"ROHKELIKKO!"
"Bondevik, Lukas, Norja!"
Lukaksella ei kauaa kestänyt.
"KORPINKYNSI!"
"Bonnefoy, Francis, Ranska!"
Hattu mietti tätä valintaa kauan.
"KORPINKYNSI!"
"Braginsky, Ivan, Venäjä!"
"KORPINKYNSI!"
"Carriedo, Antonio Fernández, Espanja!"
"PUUSKUPUH!"
"Densen, Matthias, Tanska!"
"ROHKELIKKO!"
"Edelstein, Roderich, Itävalta!"
"KORPINKYNSI!"
"Héderváry, Elizabeta, Unkari!"
"LUIHUINEN!"
"Honda, Kiku, Japani!"
"KORPINKYNSI!"
"Jones, Alfred F., Yhdysvallat!"
"ROHKELIKKO!"
"Kirkland, Arthur, Iso-Britannia!"
"ROHKELIKKO!"
"Oxenstierna, Berwald, Ruotsi!"
"KORPINKYNSI!"
"Steilsson, Eirikur, Islanti!"
"LUIHUINEN!"
"Vargas, Feliciano, Pohjois-Italia!"
"ROHKELIKKO!"
"Vargas, Lovino, Etelä-Italia!"
"ROHKELIKKO!"
"Väinämöinen, Tino, Suomi!"
"ROHKELIKKO!"
"Wang, Yao, Kiina!"
"KORPINKYNSI!"
"Williams, Matthew, Kanada!"
"ROHKELIKKO!"
Matthew riensi veljensä viereen Rohkelikon pöytään. Hän ei ollut uskonut.
"Olet ujo, mutta sisimmässäsi urhea", oli hattu sanonut.
"Hienoa, dude!" Alfred kuiskasi kun aplodit olivat laantuneet. Matthew hymyili, mutta ei ehtinyt vastata kun rehtori nousi ylös.
"Tervetuloa! Tervetuloa taas vuodeksi Tylypahkaan! Minulla on teille asiaa, ja koska yksi asioistani on erittäin vakava, minusta tuntuu, että on viisainta hoitaa se pois alta ennen kuin loisteliaat kestimme sumentavat mielenne..." Dumbledore lausui ja Matthew katsoi rehtoria huolestuneena.
"Kuten te kaikki tiedätte nyt kun ne ovat suorittaneet etsintöjään Tylypahkan pikajunassa, meidän koulumme vieraana on tällä hetkellä muutama Azkabanin ankeuttaja, jotka ovat täällä taikaministeriön asioissa. Ne ovat sijoittuneet koulun porteille ja kun ne ovat keskuudessamme, minun on tehtävä teille selväksi, että kukaan ei saa poistua koulun alueelta ilman lupaa. Ankeuttajia ei voi hämätä tempuilla eikä valeasuilla - eikä edes näkymättömyysviitoilla", hän jatkoi totisena. Kylmät väreet kulkivat Matthewin selässä. Hän ei halunnut kohdata ankeuttajia uudelleen.
"Ankeuttajan luonteeseen ei kuulu ymmärtää aneluja eikä verukkeita. Minä varoitan siis teitä, että älkää antako niille syitä tehdä teille pahaa. Minä luotan valvojaoppilaisiin ja uuteen johtajapoikaan ja -tyttöön ja toivon, että he varmistavat ettei yksikään oppilas joudu ottamaan yhteen ankeuttajan kanssa", Dumbledore päätti totisena puheensa. Salissa oli hetken hiirenhiljaista, kunnes Dumbledoren suu kääntyi hymyyn.
"Seuraavaksi, hieman iloisempia uutisia. Ensinnäkin, saan toivottaa koulun opettajakuntaan kaksi uutta henkilöä. Professori Lupin, joka ystävällisesti myöntyi täyttämään pimeyden voimilta suojautumisen viran."
Matthew taputti kohteliaasti muiden mukana.
"Ja sitten toiseen uuteen nimitykseen. Minun on surukseni kerrottava teille, että taikaolentojen hoitoa opettanut professori Patapalo vetäytyi tehtävästään viime lukuvuoden päätteeksi voidakseen viettää enemmän aikaa jäljellejääneiden raajojensa kanssa. Olen kuitenkin iloinen, kun voin ilmoittaa että tehtävän ottaa hoitoonsa itse Rubeus Hagrid, joka on suostunut opettajaksi riistanhoidollisten tehtäviensä ohessa", rehtori ilmoitti ja Matthew huomasi riistanvartijan olevan huomattavasti suositumpi kuin Lupin, sillä myrskyisät suosionosoitukset raikuivat etenkin Rohkelikon pöydästä.
"Sitten toiseen asiaani. Kuten jo lajittelussa huomasitte, Tylypahkassa on tänä vuonna vaihto-oppilaita. He käyvät kolmannen lukuvuotensa täällä levittämässä kulttuuria. Kohdelkaa heitä samalla tavoin kuin kohtelisitte muitakin oppilaita. No, siinäpä taisikin tulla tärkeimmät. Pidot alkakoon!" Dumbledore toivotti ja vadit ilmestyivät täyteen ruokaa. Kun Matthew sai vakuutettua Alfredille ettei brittiläinen ruoka ollut myrkyllistä, kanadalainen kääntyi uusien tupatovereittensa puoleen.
"Tuota, hei", hän aloitti. Ruskeahiuksinen tyttö häntä vastapäätä soi hänelle hymyn.
"Hei. Minä olen Hermione Granger. Sinä taisit olla Matthew Williams", tyttö aloitti ja Matthew hämmentyi hieman. Joku oli muistanut hänen nimensä.
"Hauska tavata. Millaista on olla täällä Tylypahkassa?" Matthew kysyi ja hymyili hänkin.
"Tämä on hieno paikka. Katso kattoa!"
Matthew teki työtä käskettyä ja henkäisi nähdessään yötaivaan. Samassa eräs toinen asia kiinnitti hänen huomionsa ja hän kalpeni hieman.
"Mikä hätänä?" Hermione kysyi ymmällään. Kanadalainen ei vastannut vaan kääntyi veljensä puoleen.
"Alfred, eikö niin, ettet sinä pelkää enää haamuja?" Matthew kysyi nopeasti.
"Miksi kysyt, dude?" Alfred vastasi suu täynnä ruokaa. Hermione vilkaisi ylös ja tajusi ongelman hänkin. Alfredkin nosti katseensa kattoon ja jähmettyi. Katossa pyöri läpinäkyviä aaveita ja paljon. Matthew paiskasi kätensä veljensä suulle, ennen kuin tämä alkaisi kirkua.
"Ei mitään hätää, Alfred", hän sanoi nopeasti. Amerikkalainen hengitti pari kertaa syvään ja näytti pakottavan itsensä rauhalliseksi. Matthew poisti kätensä hitaasti Alfredin suulta.
"Ne ovat ystävällisiä", Hermione sanoi nopeasti. Lopulta Hermione ja Matthew saivat Alfredin vakuuttuneeksi siitä, etteivät haamut olleet pelottavia, ja he saivat syötyä.
"Ekaluokkalaiset, seuratkaa minua!" joku huusi ja Matthew liittyi ekaluokkalaisjoukkoon. Ludwig oli pian hänen vieressään, ja Matthew näki kalvenneen Felin.
"Huomasiko hänkin haamut?" kanadalainen kysyi hiljaa. Saksalainen nyökkäsi vastaukseksi. Matthew vilkaisi Felicianoa pahoittelevasti.
"Väistykää, väistykää! Uusi tunnussana on Suuri Fortuna!" joku punatukkainen poika huuteli väkijoukon takaa. Matthew kömpi sisään muotokuvan jättämästä aukosta ja hymyili nähdessään lämpimän, kodikkaasti sisustetun huoneen. Kanadalainen kiipesi portaat ylös muiden poikien kanssa ja saapui huoneeseen, jossa oli kaksitoista pylvässänkyä.
"Miten ne ovat saaneet nuo kaikki mahtumaan tänne?" joku punatukkainen kysyi.
"Taikuudella varmaan", hänen silmälasipäinen ystävänsä vastasi olkiaan kohauttaen. Feliciano hyppi jo yhdellä sängyistä.
"Ve~, minä haluan Ludwigin viereen!" hän sanoi pirteästi.
"Minä haluan mahdollisimman kauas perunasta", ilmoitti Felicianon veli Lovino tympeästi.
 
Harry katseli vaihto-oppilaita ihmeissään. Vaikka he olivat eri maista, kaikki taisivat tuntea toisensa. Feliciano ainakin jutteli täysin luontevasti Ludwigin kanssa, kun taas Felicianon veli taisi vihata saksalaista koko sydämestään.
"Haluatteko kertoa jotain itsestänne?" Ron kysyi pojilta. Yksi kohautti olkiaan, kun taas Feliciano ja joku toinen huusivat yhteen ääneen suostumuksensa.
"Minä olen Arthur Kirkland, Iso-Britanniasta. En koskaan tullut Tylypahkaan, vaan me kaikki menimme samaan, kansainväliseen kouluun. Olen myös animaagi", Arthur aloitti. Ron säpsähti.
"Animaagi?"Harry kysyi ihmeissään. Hän ei ollut ikinä tavannut animaagia, jos professori McGarmivaa ei laskettu. Arthur nyökkäsi.
"Me kaikki olemme", hän sanoi.
"Vau", Ron henkäisi. Arthur viittasi kädellään ja he kaikki alkoivat muuttua, kuka kutistui ja kuka kasvoi. Arthurin tilalla istui leijona, sen yhden (kanadalaisen?) pojan tilalla jääkarhu. Ludwig oli muuttunut suureksi, mustaksi kotkaksi ja se tanskalainen, jolla oli painovoimaa uhmaavat hiukset, oli joutsen. Suuren suden kasvoilla oli se tympeä ilme, joka yleensä nähtiin Lovinon kasvoilla, Feliciano hyppeli ympäri huonetta samanlaisena sutena kuin veljensäkin. Amerikkalainen oli kotka,  suomalainen suuri ruskeakarhu. Harry katseli heitä ihmeissään. Niin monta animaagia hän ei ollut nähnyt ikinä. Kun oppilaat olivat jälleen ihmismuodoissaan, he jatkoivat esittelykierrostaan.
"Ludwig Beilschmidt, Saksasta. Veljeni Gilbert on Luihuisessa", Ludwig sanoi vakavalla äänellä.
"Feliciano Vargas, Pohjois-Italiasta! Pasta on hyvää! Ve~!" Feliciano jatkoi iloiseen sävyynsä.
"Lovino Vargas, Etelä-Italiasta. Veljeni on typerys, kun on tuon perunan ystävä", äksympi italialainen sanoi.
"Olen SANKARI! Alfred F. Jones, Amerikasta!" Amerikkalainen huudahti iloisena.
"Matthew Williams, Kanadasta. Pahoittelen veljeni käytöstä", kanadalainen sanoi hiljaa.
"Olen Matthias Densen, Tanskasta!" Tanskalainen huudahti ja jatkoi hymyilyään.
"Tino Väinämöinen, Suomesta", Tino sanoi hymyillen pehmeämmin kuin Matthias.

[Slytherin cat]

Oih jee jatkoa!
Mukava luku tämäkin (mites aissu päätyi luihuiseen xD)
Hyvä idea tuo maitten animaagi-jutska.

Luvut voisivat ehkä olla pidempiäkin, mutta käy tämä näinkin :3

[Saphira]

Uijui, vaikuttaa oikein lupaavalta!
Tulevat juonenkäänteet potter-maailmassa saavat varmasti lisämausteen valtioiden kommelluksista. ^^
Jatkoa odotellen
- Saphira

[Chiakara]

Slytherin cat: Tykkään tosta animaagihommasta itsekin (ja en tiedä xD) Ja pidän luvut noin tuhannen sanan mittaisina, niin saa sitten julkaistua nopeammin :3

Saphira: Kiitos paljon! Kyllä, eipä taida olla ihan tavallista arkea luvassa : D


Luku 3.

Ludwig vaihtoi vaatteensa niin nopeasti kuin suinkin. Englannin – Arthurin – loitsu ei valitettavasti ollut poistanut arpia, eikä saksalainen halunnut esitellä niitä. Liian monet olivat sota-arpia, eikä Ludwig halunnut jonkun oppilaan alkavan kysellä jotakin. Hän huokaisi ja asettui nukkumaan. Huomenna alkaisivat tunnit.
Aamulla valtiot raahustivat Suureen saliin enemmän tai vähemmän väsyneenä. Gilbert nappasi ruokaa niin paljon kuin kykeni, ja tutki lukujärjestystään. Ensin oli ennustamista.
"Kuinka epämahtavaa", hän mutisi ja vilkaisi muita tunteja. Muodonmuutoksia, taikaolentojen hoitoa. Kaikkia Rohkelikkojen kanssa. Se voisi olla mahtava tilaisuus härnätä Ludwigia.
"Meillä on kaikki yhdessä Rohkelikkojen kanssa", Elizabeta sanoi albiinon vierestä. Nainen ei Gilbertin onneksi ollut ottanut paistinpannuaan mukaansa.
"Mahtavaa", Gilbert totesi yksinkertaisesti ja kahmi lisää ruokaa.
"Mahtavaa? Tiedätkö, millaisia ääliöitä Rohkelikot ovat?" kysyi venyttelevä ääni Gilbertin takaa ja tämä kääntyi katsomaan blondia.
"Pikkuveljeni on Rohkelikko, ja hän on hyvin epämahtava välillä. Hän noudattaa sääntöjä turhan tiukasti", Gilbert myönsi.
"Hauska tutustua. Olen Draco Malfoy", poika sanoi ja ojensi kätensä.
"Gilbert Beilschmidt", Gilbert vastasi ja kätteli poikaa.
"Gil, ennustus alkaa", Elizabeta sanoi ja kiskaisi preussilaisen mukaansa. Gilbert huiskutti Dracolle ennen kuin seurasi Elizabetaa.
 
"Ve~, Ludwig, mihin meidän pitäisi mennä?" Feliciano kysyi vieressään kävelevältä saksalaiselta kun he etsivät Ronin, Hermionen ja Harryn kanssa tietä ennustustorniin.
"Oletteko tekin hukassa?" kysyi kirkas ääni heidän takaansa ja kun Feliciano kääntyi, hän näki Elizabetan.
"Eliza! Tiedätkö sinä, miten ennustustorniin pääsee?" italialainen kysyi innoissaan. Elizabeta pudisti päätään.
"Mekin etsimme sitä", hän vastasi ja vetäisi Gilbertin kauluksesta esille haarniskan takaa.
"Eli, olet hyvin epämahtava", preussilainen mutisi hieroessaan kaulaansa. He eivät tarvinneet apua, avun pyytäminen oli epämahtavaa.
"Ve~", Feliciano mutisi harmistuneena kun Harry, Ron ja Hermione vain tuijottivat Luihuisia.
"Onko jokin vialla?" Elizabeta kysyi kolmikolta.
"Ei, me emme ole vain tottuneet siihen, että Luihuiset ovat noin ystävällisiä", Hermione vastasi. Gilbert nauroi.
"Mahtava minä on aina ystävällinen!" hän julisti ja Elizabeta pudisti päätään.
"Ahaa! Mitä ryöväreitä olettekaan te, jotka tunkeudutte luvatta yksityisalueelleni! Tulitteko kenties pilkkaamaan putoamistani? MIekoin, te lurjukset, te koirat!" kuului yhtäkkiä kimeähkö ääni ja Feliciano käännähti katsomaan taulua, jossa pieni ritari huitoi. Arthur oli toki kertonut taulujen liikkuvan, mutta se oli silti mielenkiintoista.
"Sattuiko sinuun?" Harry kysyi ritarilta tämän kaaduttua.
"Häivy, halpamainen kerskuri! Poistu, konna!" ritari vastasi ja Felicianosta alkoi tuntua, ettei hän pitänyt yhtään tästä ritarista. Harryhan oli esittänyt vain ystävällisen kysymyksen. 
"Kuule", Harry sanoi ritarin yritettyä kehnoin tuloksin kiskoa miekkaa maasta.   
"Me etsitään pohjoistornia. Sinä varmaan tiedät, miten sinne pääsee?" hän kysyi ritarilta.
"Ah, te etsitte!" ritari huudahti vanhan raivonsa kadottaneena.
"Tulkaa, seuratkaa minua, rakkaat ystävät, niin joko löydämme etsimämme tai kaadumme urheasti sitä tavoitellessamme!"
Kaatuminen ei kuulosta kovin mukavalta, Feliciano ajatteli kun ritari yritti nousta poninsa selkään siinä onnistumatta.
"Jalkaisin siis, hyvät herrat ja kaksi jaloa leidiä! Eespäin! Eespäin!" ritari huusi ja lähti juoksuun Gilbertin mutistessa jotain siitä, miten Elizabeta ei ollut mitenkään erityisen jalo leidiksi. Joukkio kiirehti ritarin rinnalla käytävää eteenpäin, ja Felicianoa alkoi jo väsyttää.
"Kovettakaa sydämenne, pahin on vielä edessä!" ritari huusi ja saapui kierreportaisiin, juosten suoraan erään taulun läpi niin, että sen kuvaamat naiset kirkuivat. Feliciano kumarsi naisille kohteliaasti ennen kuin juoksi toisten perään. He kiipesivät puuskuttaen kierreportaita ja juuri kun Feliciano luuli, ettei jaksaisi enää, he saapuivat tasanteelle.
"Hyvästi jääkää! Hyvästi, oi aseveljet! Jos joskus kaipaatte jaloa sydäntä ja teräksistä tahtoa, kutsukaa paikalle ritari Cadogan!" ritari huudahti ennen kuin katosi näkyvistä.
"Joo, me kutsutaan sinut jos joskus tarvitaan sekopäätä", Ron mutisi. Felicianon mielestä ritari oli kiltti, sehän oli auttanut heidät tänne asti. Hermione osoitti katon kylttiä ja kattoluukkua sen vieressä.
"Sibylla Punurmio, ennustuksen opettaja", Gilbert luki kyltistä.
"Kuinka epämahtavaa! Kuinka meidän on tuonne tarkoitus päästä?" 
Luukku aukeni ja hopeiset tikkaat laskeutuivat sieltä.
"Naiset ensin", Gilbert sanoi ja työnsi Elizabetan tikkaisiin.
"Pelkuri", unkarilainen mutisi ja kiipesi ylös. Feliciano seurasi heidän perässään ja saapui hieman omituiseen mutta kotoisaan huoneeseen. Siellä oli paljon pieniä pöytiä, joiden ympärillä oli nojatuoleja. Huoneessa oli hämärää, koska ikkunaverhot olivat kiinni ja lamput Felicianon ihmetykseksi peitetty punaisilla huiveilla.
"Missä hän on?" Ron kysyi kuiskaten.
"Tervetuloa", sanoi joku ja Feliciano säikähti, tarraten Ludwigin käsivarteen.
"Onpa hauska nähdä teidät vihdoin aineellisessa maailmassa", puhuja jatkoi ja astui valaistukseen. Feliciano ihaili hänen hartiahuiviaan ja korujaan, mutta silmälasien suurentamat silmät näyttivät hieman pelottavilta.
"Istukaa, lapset, istukaa", nainen kehotti ja Feliciano istui samaan pöytään Ludwigin kanssa.
"Tervetuloa ennustamaan. Minun nimeni on Sibylla Punurmio. Ette ehkä ole aikaisemmin nähneet minua. Olen sitä mieltä, että laskeutuminen liian usein muun koulun hyörinään ja hälinään saattaa sumentaa sisäisen silmäni", Sibylla sanoi. Feliciano ihmetteli hieman, mistä sisäisestä silmästä nainen mahtoi puhua, mutta ainakin hänen nojatuolinsa oli hieno.
"Te olette siis valinneet oppiaineeksenne ennustamisen, taika-aineista vaativimman", Sibylla jatkoi ja Feliciano meni pieneen paniikkiin. Arthur oli valinnut kaikille samat valinnaisaineet, eikä Feliciano halunnut mitään kovin vaativaa.
"Minun on varoitettava heti alkajaisiksi, että jos teiltä puuttuu selvänäkö, minä en voi opettaa teille järin paljon. Kirjojen avulla pääse tällä alalla vain vähän matkaa. Moni noita tai velho voi olla erittäinkin taitava, mitä koviin paukahduksiin, hajuihin ja äkkikatoamisiin tulee, muttei silti kykene raottamaan verhoa tulevaisuuden mysteerien edestä", Sibylla lausui eikä Feliciano tuntenut olonsa helpottuneen pätkääkään.
"Selvänäön lahja on suotu harvoille. Sinä, poika. Onko sinun isoäitisi terve?" Sibylla kysyi joltain pojalta, joka meinasi pudota tyynyltään.
"Eiköhän", poika vastasi selkeästi epävarmana.
"Minä en sinuna olisi noin varma, kultaseni", Sibylla sanoi ja Felicianosta tuntui, ettei hän välttämättä pitänyt tästä opettajasta.
"Käsittelemme tänä vuonna ennustamisen perusmenetelmät. Syksy on omistettu teenlehtien tulkitsemiseen. Talvella etenemme kädestäennustamiseen. Sivumennen sanoen, kultapieni, varo punatukkaista miestä", Sibylla sanoi jollekin tytölle joka hivuttautui kauemmas Ronista.
"Keväällä on vuorossa kristallipallo – jos siis olemme saaneet tulienteet käsitellyiksi. Oppitunteihin tulee valitettavasti tauko helmikuussa ikävän flunssan takia. Itseltäni menee silloin ääni. Ja pääsiäisen aikoihin yksi meistä poistuu joukostamme ikuisiksi ajoiksi", Sibylla sanoi ja huoneeseen lankesi hiljaisuus.
"Mitenhän olisi, kultaseni. Voisitko tuoda minulle hopeisista teepannuista suurimman?" Sibylla sanoi jollekin tytölle, joka haki teepannun helpottuneen näköisenä.
"Kiitos, kultaseni. Se, mitä pelkäät, tapahtuu muuten perjantaina, lokakuun kuudentenatoista päivänä", Sibylla sanoi tytölle, joka alkoi vapista. Felicianosta tuntui pahalta tytön puolesta.
"Nyt pyydän teitä valitsemaan parit. Hakekaa teekuppi hyllyltä ja tulkaa luokseni, niin täytän kupin. Sitten istutte ja juotte teen, juotte kunnes jäljelle jää pelkkä sakka", Sibylla sanoi. Tässä vaiheessa Alfred irvisti.
"Pyöräytätte kuppia kolme kertaa vasemmalla kädellä ja kumoatte sen nurin asetille, odotatte että viimeinenkin teepisara valuu pois ja annatte sitten kuppinne parin luettavaksi. Tulkitsette kuviot Usvattoman tulevaisuuden sivujen viisi ja kuusi avulla. Voi kultaseni, kun olet rikkonut ensimmäisen kupin, voisitko olla niin kiltti että otat seuraavaksi sinikuvioisen? Olen niin kiintynyt niihin vaaleanpunaisiin", Sibylla sanoi sille pojalle. Heidän kävellessään hyllyille poika tosiaan pudotti kuppinsa ja Sibylla kiirehti heidän ohitseen mumisten jotain. Feliciano joi teen ehkä hieman liian nopeasti ja yski pari kertaa. Sitten hän pyöräytti kupin kolme kertaa ympäri, valutti teen pois ja vaihtoi kuppeja Ludwigin kanssa.

[Chiakara]

Luku 4.


"Tuota... sinulla taitaa olla aurinko... 'Suurta onnea'", Ludwig totesi tarkastellessaan Felicianon kuppia. Se ei yllättänyt saksalaista, Feliciano tuntui olevan aina onnellinen.
"Naamio... Älä paljasta salaisuuttasi", Ludwig sanoi. Sekin tuntui itsestään selvältä, mutta sitä ei ehkä olisi pitänyt sanoa ääneen. Ludwig toivoi, ettei kukaan alkaisi ihmetellä mitä salaisuutta hän tarkotti.
"Ve~ Sinullakin on naamio! Ja sitten sinulla on joku eläin..." Feliciano vastasi. Ron kääntyi ympäri.
"Näytä. Harryllakin on joku", poika sanoi ja he vertailivat kuppeja.
"Ve~ Ne ovat samanlaiset", Feliciano totesi. Ludwig kurtisti kulmiaan. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Punurmio pyyhälsi heidän luokseen.
"Haukka... Kultapieni, sinulla on leppymätön vihollinen. Nuija... Hyökkäys. Hyvänen aika, kultaseni, tämä ei ole onnellinen kuppi... Pääkallo... vaara edessäsi, kultapieni..." Punurmio tutki Harryn kuppia. Sitten hän yhtäkkiä henkäisi ja katsoi Ludwigin kuppia. Ja sitten taas Harryn kuppia.
"Voi poikakullat - voi poloiset poikakullat – ei – on ystävällisempää jättää kertomatta – ei - älkää kysykö..."
"Mikä siinä on, professori?" Dean Thomas kysyi samaan aikaan kun Ludwig yritti sisäistää sen, että häntä kutsuttiin juuri 'poloiseksi poikakullaksi'.
"Poikakullat, teidän kupeissanne on kalmakoira", Punurmio sanoi avaten silmänsä.
"Siis mikä?" kysyivät Harry ja Ludwig yhteen ääneen. Saksalainen katseli ympärilleen. Muutamat, lähinnä valtiot, näyttivät olevan yhtä pihalla kuin hänkin, joskin Arthur tuijotti häntä huolestuneena. Monet olivat kauhuissaan.
"Kalmakoira, kultaseni, kalmakoira! Jättikokoinen aavekoira, joka kummittelee hautaismailla! Voi poikakullat, se on enne – pahin ennen - kuoleman enne!" Punurmio lähes kirkui ja huoneessa kohahti. Monet näyttivät järkyttyneiltä ja Feliciano tarrautui Ludwigin käteen, mutta saksalainen oli varsin tyyni. Hän ei uskonut, että Saksan valtio voisi vain kadota kartalta. Hän saattaisi toki kuolla, mutta palaisi hyvin pian henkiin. 
"Ei se minusta kalmakoiralta näytä", Hermione katkaisi Ludwigin ajatukset. 
"Suo anteeksi, että sanon näin, kultaseni, mutta havaitsen ympärilläsi melko mitättömän auran. Sinusta ei oikein ole vastaanottamaan värähtelyjä tulevaisuudesta", Punurmio sanoi ja katseli Hermionea vastenmielisesti.
"Se näyttää kalmakoiralta jos tekee näin, mutta näin katsottuna se näyttää pikemminkin aasilta", puuttui hiekkatukkainen poika, jonka Ludwig oli muistavinaan Seamus Finniganiksi, keskusteluun.
"Yrittäkää jo päättää kuolemmeko me vai emme!" Harry sanoi väliin.
"Me taidamme päättä tämän päivän tunnin tähän. Aivan... olkaa hyvät ja siivotkaa tarvikkeenne..." Punurmio sanoi usvaisella äänellä. Kaikki siivosivat hiljaa. Eikä kukaan katsonut Harrya tai Ludwigia silmiin. 
"Kunnes jälleen tapaamme, olkoon kohtalo teille suopea. Ja kultaseni, sinä myöhästyt ensi kerralla joten teepä erityisen ahkerasti töitä niin pysyt kärryillä", Punurmio sanoi vielä Neville Longbottomille. He astelivat varsin vaiteliaina muodonmuutostunnille. Feliciano jäi kiinni kompaportaaseen, ja lopulta heidän täytyi juosta luokkaan vaikka he olivat lähteneet ennustustunnilta etuajoissa. Harry asettui istumaan takariviin, näyttäen kalpealta. Ludwig oli tyynen rauhallinen kuten aina. Ei Gilbert kuvitellut veljensä katoavan, tosin pieni mahdollisuus oli aina... Gilbert oli joskus haaveillut siitä, että saisi taas olla Saksan valtio, mutta ei hän toivonut Ludwigin lähtevän. Silti katoaminen oli epätodennäköistä, eikä preussilainen edes luottanut siihen Punurmioon. Ludwigin katoaminen olisi sitä paitsi erittäin epämahtavaa.
"Keskity", Elizabeta sihahti ja Gilbert kääntyi katsomaan opettajaa, joka selitti animaageista. Arthur oli opettanut tämän heille jo, ja Gilbert oli animaagi itsekin. Kaikki valtiot taisivat olla, ainakin kaikki Luihuisessa olevat.
"Mikä kumma teihin on tänään mennyt? Eipä sillä suurta väliä ole, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun muodonmuutokseni ei kirvoittanut luokasta suosionosoituksia", McGarmiwa totesi ihmeissään. Kaikkien päät kääntyivät joko Ludwigiin tai Harryyn. Hermione viittasi hiljaisuuden jatkuttua.
"Professori kiltti, kun meillä oli juuri ensimmäinen ennustustunti ja siellä luettiin teenlehtiä ja-" tyttö ei ehtinyt jatkaa pidemmälle, kun McGarmiwa jo keskeytti hänet.
"Jaaha, niinpä tietysti. Sinun ei tarvitse sanoa enempää, Hermione. Kertokaapa, kuka teistä kuolee tänä vuonna", opettaja sanoi ja Gilbert, joka oli ollut solmimassa Elizabetan hiuksia yhteen, nosti katseensa hymyn hiipiessä preussilaisen kasvoille. Olisihan tämä pitänyt arvata, taisi olla jokavuotinen perinne tämä kuolinennustus.
"Minä", Harry sanoi tyrmistyneenä.
"Ja minä", Ludwig sanoi ei niin tyrmistyneenä.
"Vai niin. Siinä tapauksessa teille täytyy kertoa, että Sibylla Punurmio on siitä pitäen kun hän tähän kouluun tuli ennustanut jonkun oppilaan kuoleman. Kukaan ei ole vielä kuollut. Kuoleman enteiden näkeminen on hänen suosimansa tapa tervehtiä uutta ryhmää. Jos en olisi ikinä päättänyt, etten milloinkaan puhu pahaa opettajatovereistani..." McGarmiwa sanoi ja piti tauon. Gilbert jatkoi Elizabetan hiuksien solmimista, kunnes unkarilainen huomasi tämän ja kiskaisi hiuksensa pois pojan ulottuvilta. Gilbert kohautti olkiaan ja alkoi tökkiä Elizabetaa.
"Ennustaminen on taikuuden lajeista epätarkimpia. Minä en salaa teiltä sitä, että minun kärsivällisyyteni ei riitä sen suhteen kovin pitkälle. Todellisia selvänäkijöitä on hyvin harvassa ja professori Punurmio... Te kaksi näytätte minusta sangen terveiltä nuorilta miehiltä. Joten suonette anteeksi etten anna teille vapautusta läksyistä. Vakuutan, ettei teidän tarvitse palauttaa niitä jos kuolette", McGarmiwa totesi ja Gilbert nauroi. Monet näyttivät yhä huolestuneilta ja joku tyttö kuiskasi jotakin, mitä Gilbert ei kuullut.
"Tunteeko joku animaagin?" Professori kysyi luokalta ja kaikki valtiot nostivat kätensä. Gilbert virnisti itsekseen kun McGarmiwan kasvoille kohosi hämmästynyt ilme.
"Dude, me ollaan kaikki animaageja!" kuului jostain luokan takaosasta.
"Hiljaa!" Toinen, vihaisen brittiläisen ääni äyskähti.
"Voisitteko näyttää sen?" McGarmiwa kysyi ja valtiot muuttuivat. Gilbert levitteli mustia siipiään ylpeästi. Nähtävästi bruder oli myös kotka, ei tietenkään yhtä mahtava kuin Gilbert, mutta musta kotka kuitenkin. Elizabetakin oli lintu, mutta pienempi kuin Gilbert. Nainen levitteli ruskeita siipiään. Eläin oli unkarilaisen kertoman mukaan Turul, jonkinnäköinen myyttinen lintu. Gilbert antoi katseensa kiertää luokkaa. Italialaiset olivat susia, Alfred oli kotka. Täällä oli aika paljon lintuja. Matthias oli joutsen ja se Eiri-jotain oli tunturihaukka. Gilbert nautti muiden oppilaiden ihailevista katseista ennen kuin muuntui takaisin omaksi itsekseen.
"Hymyä huuleen, Ron", Hermione sanoi kun he istuivat syömässä. Felicianosta tuntui paremmalle, ehkä Ludwig ei kuolisi. Italialainen tutki ruokapöytää, mutta kun missään ei näkynyt pastaa hän otti jotakin muhennosta. Se oli itseasiassa ihan hyvää. Ron, Harry ja Hermione olivat keskustelleet jotakin ja nyt Ronin haarukka putosi.
"Kulkukoira varmasti", Hermione totesi tyynesti.
"Hermione, jos Harry on nähnyt kalmakoiran, se on – se on paha asia. Minun – minun Bilius-setäni näki kalmakoiran – ja kuoli tasan vuorokauden kuluttua", Ron änkytti.
"Yhteensattuma", Hermione totesi tyynesti kun Feliciano säikähti. Eikai hän ollut nähnyt mitään koiria? Mutta hänen animaagimuotonsa oli susi, ja sehän oli melkein sama asia ja hän voisi kuolla ja mitä jos Ludwig kuolisi myös ja kaikki menisi ihan pieleen eikä olisi enääSaksaaeikäItaliaa,muttatoisaaltaLovinojaGilbert! Ehkä Lovinosta ja Gilbertistä tulisi uusi Saksa ja Italia! Feliciano alkoi melkein itkeä. 
"Se kalmakoira siinä kupissa ei ollut yhtään epämääräinen!" Ron äyskäisi ja italialainen käänsi itkemisen sijasta huomionsa taas keskusteluun.
"Et tainnut olla siitä noin varma silloin kun sanoit Harrylle, että se oli lammas", Hermione sanoi ja jatkoi syömistä.
"Punurmio sanoi että sinulla on mitätön aura! Sinua vain kismittää kun olet vaihteeksi surkea jossain!" Ron ärähti ja Feliciano henkäisi Hermionen paukauttaessa kirjansa pöytään. Oliko tästä syntymässä riita?
 
Gilbert tökki Elizabetaa haarukalla.
"Eli, anna perunoita", hän sanoi hiljaa. Kiukkuinen unkarilainen ojensi astian Gilbertille joka virnisti.
"Kiitos", hän sanoi ja jatkoi syömistä, tökkäisten Elizabetaa aina silloin tällöin. Nyt kun unkarilaisen joukkotuhoase eli paistinpannu oli poissa, Gilbert voisi ärsyttää häntä mielin määrin.
Kun he kävelivät pois Suuresta salista, Elizabeta oli jo raivon partaalla.
"Miksei täällä ikinä ole pastaa?" Gilbert kuuli tutun äänen ja kun hän ääntyi, hän näki veljensä, Felicianon ja kaksi rohkelikkoa, Harryn ja Ronin. Ron kohautti olkiaan.
"Käy kysymässä keittiöstä. Tuosta ovesta sisään, käytävää pitkin kunnes saavut hedelmävatitaulun kohdalle ja sitten kutitat päärynää", Ron sanoi osoittaen puista ovea ja Feliciano kiitti, avasi oven ja lähti. Gilbert alkoi tajuta jotakin samaan aikaan kun Elizabetan kasvot kirkastuivat. Nainen juoksi ovelle ja lähti käytävää pitkin, samaan aikaan kun Gilbert lähti juoksemaan pakoon. Kovaa.

[Chiakara]

Luku 5.


Draco käveli tyrmiin vievää käytävää pitkin. Pian joku juoksi nopeasti hänen ohitseen, ja Draco tunnisti hahmon Gilbertiksi.
"Miksi sinä pakenet?" Draco kysyi pojalta joka pysähtyi ja kääntyi.
"En minä pakene! Pakeneminen on epämahtavaa!" Gilbert vastasi huohottaen. Hetken he molemmat seisoivat paikoillaan, Draco hämmentyneenä ja Gilbert puuskuttaen. Ei sillä että preussilaisella olisi huono kunto. Hän ei vain ollut juossut säännöllisesti sitten vuodesta 1962. Vai oliko se 1961? 
"Hyvä on, minä pakenen", hän mutisi kun käytävästä alkoi kuulua ääniä. Gilbert lähti uudelleen juoksuun, jättäen Dracon tuijottamaan hänen peräänsä.
"Ymmärrät kyllä", Emil sanoi kun Draco mietti mitä Gilbert voisi paeta. Islantilainen oli sanonut Emilin lempinimekseen, pojan oikea nimi oli ollut joku pitkä ja monimutkainen. Pian Elizabeta pysähtyi heidän kohdalleen paistinpannu kädessä.
"Mihin suuntaan hän meni?" unkarilainen kysyi hymyillen jotenkin pelottavasti. Draco värähti Emilin osoittaessa suuntaan, johon Gilbert oli juossut. Elizabeta nyökkäsi kiitokseksi ja juoksi Gilbertin perään.
"Ymmärrätkö?" Emil kysyi ja Draco nyökkäsi.
"Mon ami Gilbert näyttää olevan taas pulassa", luihuinen kuuli äänen ja näki kääntyessään blondin korpinkynnen ruskeahiuksisen puuskupuhin kanssa.
"Sí", puuskupuh vastasi ja hymyili.
 
Antonio katseli Elizabetan perään ja pudisteli päätään. Oli niin Gilbertin tapaista ärsyttää naista kun paistinpannu ei ollut lähettyvillä. Espanjalainen huokasi hieman. Hän oli valtioista ainut, joka oli lajiteltu Puuskupuhiin. Onneksi hänen uudet tupalaisensa olivat ottaneet hänet hyvin vastaan, ja tokihan hän näki ystäviään vapaa-ajalla. Koko BTT oli erotettu, joten sillä ei ollut niin suurta väliä. Harmi, että Lovino oli Rohkelikossa. Antonio olisi mielellään nähnyt italialaista enemmän.
"Miten te tunnette Gilbertin?" blondi luihuinen kysyi ja Antonio nauroi. Ei pilkkaavasti vaan puhtaasti iloisesti, kuten hänellä oli tapana.
"Me muodostamme loistavan triomme", espanjalainen vastasi yhä hymyillen.
"Nimeltään Bad Touch Trio", Francis jatkoi ja tarjosi luihuiselle ruusua, jonka oli taas löytänyt jostakin. Luihuinen otti sen vastaan hieman epäillen.
"Mehän unohdimme esittäytyä! Antonio Fernandez Carriedo, Espanjasta!" Antonio sanoi ja kumarsi.
"Francis Bonnefoy, Ranskasta", Francis esittäytyi ja kaivoi jostain uuden ruusun, ojentaen sen tällä kertaa Eirikurille. Islantilainen otti ruusun vastaan tottuneesti.
"Draco Malfoy", blondi luihuinen esittäytyi pitäen ruusua kädessään epävarmana.
"Lähdetään auttamaan Gilbertiä", Antonio ehdotti ja he lähtivät suuntaan, johon Elizabeta oli kadonnut.
 
Arthur istuskeli Rohkelikon oleskeluhuoneessa lukemassa kirjaa. Kaikki valtiot olivat sopeutuneet hyvin velhomaailmaan, ja ehkä Alfred antaisi tästä lähtien vähän enemmän kunnioitusta brittiläiselle ruualle. Arthur kohotti katseensa kirjastaan kun Feliciano kömpi sisään muotokuva-aukosta.
"Keittiöstä sai pastaa!" hän julisti ja Lovino nosti katseensa.
"Saako sieltä myös tomaatteja?" hän kysyi veljeltään ja hetken kuluttua Feliciano jo johdatti Lovinoa kohti keittiötä.
"Dude, mitä meillä on seuraavaksi?" joku kysyi Arthurin takaa ja britti säikähti niin että oli pudottaa kirjansa.
"Bloody hell, Alfred! Älä säikäyttele noin!" hän ärähti Alfredille joka nojaili Arthurin tuoliin.
"Sori, dude. Mitä meillä on seuraavaksi?" amerikkalainen toisti kysymyksensä.
"Eikö sinulla ole omaa lukujärjestystä?" Arthur mutisi mutta kaivoi kuitenkin lukujärjestyksensä esiin.
"Taikaeläinten hoitoa luihuisten kanssa", britti sanoi silmäiltyään paperia hetken.  Alfred nyökkäsi ja lähti vihellellen ulos muotokuva-aukosta. Arthur vilkaisi kelloa ja huokaisi. Hänenkin pitäisi varmaankin lähteä ulos, tunti alkaisi pian. Englantilainen kiipesi ulos oleskeluhuoneesta ja juoksi Alfredin kiinni.
 
Tino asteli kohti riistanvartijan mökkiä Eirikurin ja Matthiaksen välissä. Harmi kyllä, Lukas ja Berwald olivat menneet Korpinkynteen eikä heitä siksi näkynyt. Tino tosin suunnitteli viettävänsä viikonlopun Berwaldin kanssa, hänen olonsa tuntui jotenkin turvattomalta ilman tuttua ruotsalaista. Toki Tino osasi pitää huolen itsestään mutta suomalainen oli tottunut Berwaldin seuraan.
"Tulkaa jo, liikettä niveliin!" riistanvartija Hagrid huuteli lähestyville oppilaille. Tino heräsi ajatuksistaan ja kiihdytti tahtiaan, kahden muun Pohjoismaan seuratessa perässä.
"Mulla on teille oikee jymy-yllätys! Hieno tunti eessä! Joko kaikki on tullu? Selkis, tulkaa perässä!" Hagrid sanoi selvästi innoissaan ja lähti johdattamaan oppilasrykelmää kohti metsää. Tino nielaisi ja toivoi, etteivät he menisi metsään, ja onneksi riistanvartija vei heidät metsänreunaa pitkin jonkinlaisen aitauksen luokse. Hagrid ohjasi heidät lähelle aitaa ja kehotti heitä avaamaan kirjat.
"Miten?" yksi luihuinen, Draco Malfoy, kysyi.
"Täh?" Hagrid hämmentyi ja käänsi katseensa blondiin poikaan.
"Miten ne kirjat avataan?" Malfoy toisti kysymyksensä ja kaivoi esiin tiukasti kiinni sidotun kirjan. Muutkin alkoivat kaivella laukkujaan, ja Tino nosti esiin vyötetyn kirjan.
"Eikö - eikö kukaan oo saanu kirjaa auki?" Hagrid kysyi hieman surullisen kuuloisena. Kolme Pohjoismaata pudistivat päätään muiden mukana.
"Niitä pitää silittää", Hagrid sanoi, kuin se olisi itsestään selvää. Hän nappasi Hermionen kirjan ja silitti sitä hellästi. Kirja avautui, ja Tino kiirehti avaamaan omaa kirjaansa samalla tekniikalla. Samaan aikaan Malfoy sanoi jotain ja Hermione puuttui puheeseen. Kun Tino sai oman kirjansa auki, Hagrid oli jo lähtenyt jonnekin.
"Jestas, että menee koulu alamäkeen. Tuo typerä köntys muka opettajana, minun isäni saa hepulin kun kerron hänelle-" Malfoy aloitti.
"Kita kiinni, Malfoy", Harry keskeytti. Hetkessä pojilla oli käynnissä sanaharkka.
"Tee mitä osaat, Tino!"
Hetkessä loppuluokan katseet kääntyivät Matthiakseen, joka tönäisi Tinon riitelevien viereen. Suomalainen loi hyvin murhaavan katseen Matthiaksen suuntaan. Tanskalainen vain nauroi, ja Tino huokaisi. Ehkä hän voisi saada sovinnon aikaan. Ainakin hän voisi yrittää.
"Ihan ensimmäiseksi, lopettakaa", Tino yritti, mutta hänen sanoillaan ei ollut vaikutusta Harryyn ja Dracoon.
"Harry, Hagrid tulee pian takaisin. Hän pettyy jos löytää sinut tappelemasta", Tino tokaisi ja rohkelikko hiljeni hyvin nopeasti.
"Draco, isäsi ei varmasti ilahdu jos kuulee sinun tappelevan kesken koulupäivän", suomalainen jatkoi ja Draco sulki suunsa ja lopetti käsiensä heiluttamisen.
"Draco, älä hauku muita. Harry, älä tartu hänen ärsytykseensä", Tino sanoi vahvalla äänensävyllä.
"Kätelkää sovinnon merkiksi", suomalainen tokaisi kun hiljaisuutta oli jatkunut jo hetken. Molemmat oppilaat käänsivät selkänsä.
"Älkää olko lapsellisia!" Tino puuskahti. Hetken mykkäkoulun jälkeen Harry kääntyi ympäri.
"Hienoa. Draco, sinun vuorosi. Vai oletko Harrya lapsellisempi?" molemmat punastuivat hieman. Draco kääntyi ympäri ja kaksi poikaa kättelivät. Tino mietti hieman, mahtoivatko he murtaa toistensa kädet, mutta tavoite oli joka tapauksessa saavutettu. Suuri osa ihmisjoukosta antoi aplodeja kun Tino käveli takaisin muiden luo ja vastasi hieman väsyneesti Matthiaksen antamaan läpyyn. Oli jo aika saavutus, että nuo kaksi saatiin kättelemään toisiaan. 
"Ooooooiiiiiih!" Lavender kiljaisi ja sai kaikkien katseet kääntymään kohti aitausta. Tusina hevoskotkia ravasi heidän luokseen päät ylpeästi pystyssä, eikä Tino voinut pidättää ihailevaa hengähdystä.. Hänen katseensa seurasi sulkapeitteen vaihtumista kiiltäväksi karvaksi ja hän havahtui vasta, kun Hagrid pyysi vapaaehtoisia aitaukseen. Kaikki pysyivät hiljaa, vaikka Tino näkikin Gilbertin silmien kimaltavan innostuneesti. Onneksi Elizabeta piti kiinni Gilbertin takista, ja Tino loi kiitollisen katseen serkulleen.
"Minä kokeilen", Harry sanoi yhtäkkiä ja aiheutti oppilaslaumassa kohahduksen. Mustatukkainen poika kiipesi aitaukseen ja kumarsi varovaisesti hevoskotkalle. Hiinokka katseli Harrya ja hetken joka ikinen pidätti hengitystään. Hagrid oli jo ohjaamassa Harrya pois, kun Hiinokka vajosi kumarrukseen. Harry taputteli hieman helpottuneen näköisenä valtavan eläimen nokkaa.


A/N: Anteeksi pitkä odotus! Minulla on ollut kirjoittajanblock mutta katsotaan jos saisin nyt julkaistua useammin! Yksi syy hitaaseen julkaisutahtiin saattaa myös olla se, etten käy enää Finissä niin usein kuin ennen. Mutta worry not, tämä fikki ei ole kuollut vielä!

[Saphira]

Ohhoh mitä ihmettä oikein tapahtui :"D Harry ja Draco kättelmässä? Tino todellakin oli mahtava rauhan lähettiläs, ja vielä paremmaksi tuon kohtauksen teki Tanskan sekaantuminen asiaan xD
Toivottavasti Draco ei nyt saa aikaan sitä Hiinokka-tapausta vaan pidättäytyy hetkellisessä (?) rauhassa.
Muista hahmoista lukeminen oli mukavaa, nyt vain odotellaan milloin loputkin valtiot tekevät esiintymisensä.
Gilbertin olisi pitänyt tajuta, että kyllä Unkari jostain paistinpannun repäisee xD
Kiitoksia hyvästä luvusta, ihanaa että jatkoit!

[Chiakara]

A/N: Kiitos Saphira, kommentista! Itse olen aina pitänyt ajatuksesta Tinosta sellaisena sovittelijana (ja btw tuo 'rauhan lähettiläs' sai jostain syystä mieleeni kuvan Tinosta sädekehän, siipien ja lyyran kanteleen kanssa : D)  Rauha tosiaan on vain hetkellinen ja yritän saada muutkin valtiot mahd. pian mukaan tähänkin fikkiin :3 Ja kyllä paistinpannu jostain aina löytyy!


Luku 6.

"Selkis, Harry! Musta tuntuu, että se ehkä antaa sun ratsastaa sen selässä!" Hagrid huudahti ja Gilbert seurasi tilannetta ihailevana. Jos Elizabeta ei olisi pitänyt kiinni hänestä, preussilainen olisi ilmoittaunut vapaaehtoiseksi. Elizabetaa ei ehkä kuitenkaan kannattanut ärsyttää, Gilbert ajatteli ja sipaisi varovasti tuoretta kuhmua päässään. Mistä Gilbert olisi voinut tietää, että täällä olisi paistinpannuja? Hyvä on, se oli ollut erittäin todennäköistä mutta silti. Harry nousi hyvin pelokkaan näköisenä ilmaan Hiinokan selässä ja näytti siltä, että putoaisi hetkenä minä hyvänsä. Meno näytti vähän samalta kuin ratsastus, ja kaikesta näki, ettei Harrylla ollut kokemusta hevosista. Hevoskotka teki muutaman kierroksen aitauksen yllä ja laski sitten hieman töksähtävästi maahan.
"Ookoo, kuka muu tahtoo kokeilla?" Hagrid huusi ja Gilbert olisi edelleenkin mennyt ellei Elizabetalla olisi edelleenkin ollut harvinaisen pitävää otetta hänen selkämyksestään. Ehkä hän piti huolta Gilbertistä, ajatus sai virnistyksen nousemaan preussilaisen kasvoille. Ehkä hän voisi myöhemmin kiusoitella Elizabetaa tästä. Gilbert palasi takaisin nykyhetkeen, juuri sopivasti nähdäkseen miten Draco kiipesi aitaukseen, kumarsi Hiinokalle ja alkoi taputella tämän nokkaa. Gilbert jännittyi hieman, hän näki miten luihuista ärsytti vieläkin Tinon aikaansaama kättely eli se, miten hänet oli 'nolattu'. Että hän osasi olla lapsellinen. Toisaalta, hän oli lapsi. Pojan kasvoille kohosi virnistys ja Gilbert näki mielessään, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Elizabetakin päästi irti preussilaisen takista.  He lähtivät sanaakaan sanomatta juoksuun kuullen yllättyneitä äännähdyksiä takaansa. Draco ei kuullut niitä, tai sitten hän ei vain välittänyt.
"Tämä on ihan helppoa. Arvasin, että on, jos kerran Potter pystyi siihen... tuskinpa sinä olet ollenkaan vaarallinen, vai mitä?" Gilbert kuuli Dracon sanovan ottaessaan juoksuaskeleita lähemmäs.
"Vai oletko, ruma rohjake?" luihuinen jatkoi ja Gilbert muuttui linnuksi, hän ei ehtisi juoksemalla. Jos sattui olemaan kuolematon, voisi suojella muitakin. Ja eikö heidän tehtävänsäkin ollut suojella Tylypahkan oppilaita tai jotain sitä luokkaa? Turul oli hänen vierellään kun hän iski parilla nopealla siiveniskulla itsensä vauhkoontuneen hevoskotkan ja Dracon väliin. Sivusilmäyksellä hän näki yllätyksen ja kauhun nuoren pojan kasvoilla. Gilbert irvisti hiukan, kun kynnet iskivät hänen siipeensä. Kaikki oli ohi muutamassa sekunnissa. Hagrid oli jo ottamassa Hiinokkaa kiinni, joten preussilainen muuntui takaisin ihmiseksi. Elizabeta oli jo kaivanut taskustaan sideharsoa ja sitoi ranteeseensa tullutta haavaa. Sen jälkeen nainen heitti sideharsorullan Gilbertille, joka alkoi sitoa käsivarttaan tottuneesti, kiertäen näppärin sormin harson haavan suojaksi. Monet valtioista kantoivat sideharsoa mukanaan, sillä haavat paranivat nopeasti mutta veren ei haluttu tahrivan vaatteita. Sitä oli välillä vaikea pestä pois ja Gilbert oli jo joutunut poistamaan muutaman paitansa käytöstä pinttyneiden veritahrojen takia. Onneksi isku oli tullut heidän väliinsä ja osunut siipiin, käsivarsi oli helpoin sitoa. Muut oppilaat katsoivat lievästi järkyttyneinä. Omituista. Olisi luullut että tällaisessa paikassa kuin Tylypahka sattuisi onnettomuuksia koko ajan. Tai ehkä kukaan ei kovin usein uhrautunut toisten puolesta. Harmillista, yhteishenkeä voisi kyllä parantaa. Tupien väliset riidatkin olivat usein aika naurettavia. 
"Kiitos, mutta miksi ette käytä taikuutta?" Draco kysyi hetken päästä. Gilbert kohautti olkiaan. Tjaa, ehkä tuo olikin se syy. Velhot, luulivat voivansa hoitaa aivan kaiken taikuuden avulla. Gilbert oli selvinnyt ilman taikuutta jo kahdeksansataa vuotta tai jotain sinne päin, ja tulisi selviämään vielä toiset kahdeksansataa. Toivottavasti. 
"Tämä on hauskempaa", hän vastasi kättään heilauttaen. Oppilasjoukosta kuului vaimeita aplodeja.
"Malfoy, vie heidät sairaalasiipeen", Hagrid määräsi. Gilbert kumarsi oppilasjoukolle ennen kuin lähti Dracon mukaan. Eivät he sairaalasiipeä tarvitsisi, haava oli luultavasti umpeutunut jo, mutta oli kiva päästä ajoissa tunnilta.
"Minä ilmoitan tästä isälleni", Draco mutisi kun he kävelivät kohti linnaa. Elizabeta heilautti vähättelevästi kättään.
"Mitä turhia. Ei se niin iso juttu ollut", hän totesi. He taivuttelivat Dracon jättämään heidät sairaalasiiven eteen, joka oli yllättävän vaikeaa. Ehkä pojasta tuntui että hän oli vastuussa onnettomuudesta. Niin kuin hän tietysti tavallaan olikin. Elizabeta ja Gilbert vaihtoivat katseen ja sanattomasti sopivat etteivät menisi sairaalasiipeen. Haavat olivat kuitenkin jo varmasti umpeutuneet. Joten he viettivät lopputunnin tutkien linnaa, eksyen ja löytäen maalausten avulla takaisin aulaan juuri kun loput rohkelikot ja luihuiset saapuivat tunnilta.
"Vuotaako se vielä?" Ludwig kysyi heti päästyään veljensä luo. Ääni yritti olla tyyni mutta Gilbert erotti huolen. Preussilainen ei ollut uskaltanut ottaa sidettä vielä pois. Vaikka hän kuinka ajatteli että haava oli varmasti jo parantunut ilman jälkeä, häntä pelotti, ettei se ollutkaan. Että hän olisi viimein katoamassa. Gilbert vilkaisi sidettä, johon oli kerääntynyt tumma läikkä.
"Ei kai", hän vastasi rennosti, niin rennosti kuin kykeni.
 
Yao söi munuaispiirakkaa Kikun vieressä. Heillä oli ollut mielenkiintoinen päivä, taikajuomia, muodonmuutoksia ja loitsuja. Kiinalainen vilkuili välillä muihin pöytiin. Gilbert ja Elizabeta olivat näköjään hankkineet itsensä hankaluuksiin jo ensimmäisenä päivänä, mitä saattoi päätellä siteistä käsivarsien ympärillä. Muut näyttivät jokseenkin normaaleilta, mutta osa rohkelikoista ja luihuisista oli epätavallisen kalpeita. Yao rypisti otsaansa. Olikohan oppitunnilla tapahtunut jotakin? Hän voisi kysyä Arthurilta ruuan jälkeen.
"Miksi et syö? Onko ruoka pahaa?" Kuului pehmeä ääni kiinalaisen vierestä ja korpinkynsi kääntyi katsomaan viereensä istuutunutta Ivania.
"Mietin vain, mitä on tapahtunut luihuisten ja rohkelikkojen tunnilla, aru", Yao vastasi ja kääntyi taas kohti ruokaansa, joka jäähtyi jo uhkaavasti.
"Jokin hevoskotkaonnettomuus", Kiku hänen oikealta puoleltaan vastasi rauhallisesti ja Yao nyökkäsi ymmärtäväisesti. Varmasti sellainen oli järkyttävää. Tosin, mikä ihme oli hevoskotka? Yao haluaisi ehdottomasti nähdä sellaisen.
 
Hermione katseli vaihto-oppilaita, jotka alkoivat ruuan jälkeen valua kukin omaan porukkaansa. Tino ja Matthias nousivat seisomaan ja katsoivat muihin pöytiin. Luihuisen pöydästä saapui pian se joku islantilainen ja Korpinkynnen pöydästä kaksi vakavailmeistä poikaa, joista toinen oli pitkä ja pelottavan näköinen. Tino halasi pitkää nopeasti ja huomasi sitten Hermionen katseen.
"Tämä on ystäväni Berwald Oxenstierna, Ruotsista", suomalainen esitteli nopeasti ja Berwald nyökkäsi.
"Lukas Bondevik, Norjasta", toinen korpinkynsi sanoi kasvoot ilmeettöminä.
"Eirikur Steilsson, Islannista. Voi kutsua Emiliksi", luihuinen sanoi ja Hermione jäi katsomaan heidän peräänsä, kun he poistuivat salista. He olivat yhtenäinen joukko, jotka näyttivät kaikki tuntevan toisensa pidemmältä ajalta. Tytön katse hakeutui muihin ulkomaalaisiin, jotka alkoivat hekin hajaantua omiin ryhmiinsä. Felicianon ja Ludwigin seuraan liittyi Japanista tullut korpinkynsi, ja Alfred, Arthur ja kaksi korpinkynttä muodostivat oman porukkansa, jossa yksi korpinkynsi käväisi nopeasti. Espanjasta tullut puuskupuh saapui Lovinon luokse ja jutteli hetken, ennen kuin liittyi Gilbertin ja sen Arthurin ryhmässä käyneen korpinkynnen seuraan. Elizabeta jutteli hetken jonkun ruskeahiuksisen korpinkynnen kanssa, ennen kuin liittyi Gilbertin ryhmään. He tosiaan tunsivat toisensa hyvin. Hermione kohautti olkiaan ja käveli hieman varoen Felicianon, sen korpinkynnen ja Ludwigin luo. Häntä kiinnosti oppia lisää vaihto-oppilaista.
"Hermione Granger, Rohkelikosta", Hermione esittäytyi. Kättelyn sijaan korpinkynsi kumarsi kohteliaasti.
"Kiku Honda, Japanista ja korpinkynsi", hän sanoi rauhallisella äänellä. Hermione kiersi muitakin ryhmiä läpi. Arthurin ja Alfredin ryhmässä olivat Ivan Braginski Venäjältä, Yao Wang Kiinasta ja se yksi joka oli vain käynyt oli Francis Bonnefoy Ranskasta. Se espanjalainen oli Antonio jotain Carriedo ja se jonka kanssa Elizabeta oli jutellut oli Roderich Edelstein Itävallasta. Hermione oli jäänyt jälkeen Ronista ja Harrysta, ja hän käveli nyt yksin pitkin autiota käytävää. Samassa tytön silmiin pistivät vaaleat hiukset. Miksei Matthew ollut kenenkään kanssa?
"Matthew?" Hermione kysyi pojalta joka säpsähti ja näytti hetken aikaa hyvin yllättyneeltä.
"Ai hei Hermione", hän vastasi heti toivuttuaan.
"Miksi olet täällä yksin?" Hermione kysyi kanadalaiselta joka vain kohautti olkiaan. He kävelivät hiljaisuuden vallitessa takaisin oleskeluhuoneeseen.
 

[Saphira]

Ai vitsi, mahtava Gilbert pelastaa päivän! Huh, oon iloinen ettei Draco luultavasti pysty saamaan Hagridia ainakaan Hiinokan avulla vaikeuksiin.
Ja voin niin hyvin kuvitella valtiot suuressa salissa omine ryhmineen ja muiden tylypahkalaisten kattovan vähän ihmetellen niitten touhuja :p
Mieleeni tuli sellainen ajatus, että pitävätköhän valtiot jotain kokousta keskenään lukuvuoden aikana Voldemortiin liittyen. Saas nähdä sitten kun tarina etenee.
Toivottavasti luvassa on lisää valtioiden kommelluksia oppitunneilla, tähän asti ne ovat olleet oikein viihdyttäviä!

[Chiakara]

Sapphira, tottakai Gilbert pelastaa päivän : D Ja kyllä se Draco keinot keksii >:3 Ja kyllä, valtiot pitävät kokouksia tarvehuoneessa joka kuukausi :3


Luku 7.

"Oikeasti, Draco, älä kirjoita isällesi", Elizabeth sanoi blondille luihuiselle. He istuivat pöllölässä ja Draco halusi välttämättä kirjoittaa onnettomuudesta isälleen.
"Mutta se hevoskotka kävi teidän kimppuunne!" Draco vastasi sulkakynän kärki pergamentilla liikkuen.
"Yritätkö sinä saada Hagridin erotettua?" Gilbert, joka oli siihen asti pysytellyt epätavallisen hiljaa, kysyi yllättäen. Draco ei vastannut.
"Minä olen tosissani. Älä lähetä sitä kirjettä", Elizabeta sanoi, nousi ylös ja käveli ulos pöllölästä. Gilbert kohautti olkiaan ja seurasi perässä. Draco luki nosti sulkakynänsä ja luki kirjeen kerran läpi. Hän epäröi hetken ja oli jo repäistä kirjeen kun tuttu ajatus tuli hänen päähänsä. Tämä oli hänen mahdollisuutensa osoittaa kaikille ettei Draco Malfoyn kanssa kannattanut pelleillä. Poika huokaisi syvään, ja vihelsi. Ruskeanvalkea tornipöllö lehahti hänen luokseen ja luihuinen sitoi hieman vapisevin käsin kirjeen pöllönsä jalkaan. Sitten hän kantoi sen käsivarrellaan tornin ikkunan luo.
"Alahan mennä", Draco sanoi hiljaa ja tunsi pientä katumusta katsellessaan pöllön katoavan horisonttiin. Sitten hän suoristi selkänsä ja käveli ulos pöllölästä.
 
Arthur katseli Draco Malfoyta hieman inhoten. Poika härnäsi koko ajan Harrya Hagridin kohtalosta. Draco oli kirjoittanut isälleen taikaeläinten hoidon tunnilla sattuneesta välikohtauksesta, ja Hagrid saatettaisiin erottaa. Sitten britti kurtisti kaikkia viittä kulmakarvaansa. Jokin Dracon puheista oli kiinnittänyt Harryn huomion, sillä poika oli yhtäkkiä täysin valppaana. Tilanne kuitenkin keskeytyi Severuksen ilmoitukseen, eikä toistunut. Arthur piti silti molempia poikia silmällä tunnin loppuun asti. Kun he lähtivät luokasta, Hermionen laukku ratkesi ja Arhur ihmetteli hetken kirjojen määrää, ennen kuin tajusi Hermionen saaneen luvan ajankääntäjän käyttöön. Hänen pitäisi oikeasti kiinnittää enemmän huomiota Taikaministeriöönsä. Tai ehkä ankeuttajat sekoittivat hänen ajatuksensa. Britti riensi auttamaan kirjojen kokoamisessa ja kun kolmikko lähti poispäin, hän tunsi muutaman oppilaan katseet selässään. Kun hän kääntyi, pari rohkelikkoa tosiaan tuijotti häntä hämmentyneenä.
"Mitä, ettekö ole ennen nähneet herrasmiestä?" Arthur ärähti ennen lähtöään muodonmuutosten tunnille. Ankeuttajat olivat kyllä häiritseviä, varsinkin kun heillä oli niin paljon enemmän muistoja verrattuna ihmisiin. Ehkä hänen pitäisi tuoda ajatuseula seuraavaan kokoukseen. Kyllä, se kuulosti hyvältä ajatukselta.
 
Hermione oli hyvin, hyvin väsynyt. Hän oli oppiaineiden lisäksi ajatellut koko päivän. Jokin vaihto-oppilaissa oli pistänyt silmään heti aluksi. Vaikka he kaikki olivat eri maista, he selkeästi tunsivat toisensa hyvin. Toiseksi, he tiesivät kaikki paljon jästihistoriasta. Epätavallisen paljon. Kolmanneksi, kun Hermione ajatteli asiaa, osa ryhmistä olivat maajakoisia. Yhdessä ryhmässä olivat toisen maailmansodan Akselivalloista tulleet, toisessa Pohjoismaista tulleet. Ja miksi joistain maista oli kaksi, kuten Italiasta ja Saksasta? Ja miten Lovino ja Feliciano kykenivät olemaan Etelä- ja Pohjois-Italiasta jos he olivat veljekset?
"Hyvää yötä, Rans-"
"Francis."
Hermione piiloutui nopeasti haarniskan taakse. Vaihto-oppilaista puheenollen, he kaikki valuivat ulos huoneesta jota Hermione ei ollut huomannut ennen. Francikselle hyvää yötä toivottanut hahmo jonka Hermione nyt tunnisti Antonioksi levitti kasvoilleen hymyn.
"Anteeksi, mi amigo", hän naurahti ja Hermione näki Franciksenkin hymyilevän, tiukasta äänensävystään huolimatta.
"Ketään ei näy, joten pääsit kuin koira veräjästä", Gilbertin käheähkö ääni naurahti ja kun Hermione kumartui hieman eteenpäin, hän näki albiinon.
"Joku saattaa silti olla täällä", ohitse kulkeva Arthur ärähti ja Francis kohautti olkiaan.
"Joka tapauksessa, ajatusseula oli hyvä idea. Ankeuttajat tuppaavat nostamaan muistoja pintaan", Antonio sanoi hilpeällä äänensävyllä. Kuului vielä joitain vastauksia Arthurilta ja pikkuhiljaa he kaikki lähtivät eri suuntiin. Hermione jäi siihen tyrmistyneenä. Antonio oli ollut kutsumassa Francista Ranskaksi, siitä tyttö oli varma. Ja miksi he olivat niin tarkkoja siitä, että kukaan ei ollut paikalla? Hetkeksi Hermionen päähän pälkähti ajatus siitä, että he saattaisivat olla valtioita, mutta hän ravisti sen pois. Yksi, valtiot olivat maa-aloja eivätkä ihmisiä. Kaksi, miksi valtioiden edustajat olisivat kolmetoistavuotiaita? Sen täytyi olla vain harmiton lempinimi. Mutta silti, jokin siinä oli vialla. Ajatukset kuitenkin katkesivat kun Hermione näki oven alkavan haihtua. Nopeasti hän ryntäsi ovelle ja livahti sisään. Huoneessa oli monta tuolia ja pitkä pöytä, se näytti hieman kokouspaikalta. Pöydällä istui usein Matthewin mukana ollut jääkarhunpentu joka katsoi Hermionea pää kallellaan. Sitten tytön huomion kiinnitti pöydän päässä oleva malja. Hermione riensi ajatuseulalle ja kumartui sen ylle. Hetken hän ajatteli sitä, että tuossa astiassa olisivat toisen ihmisen muistot ja niiden yksityisyyttä pitäisi kunnioittaa, mutta sitten uteliaisuus vei voiton ja syvään hengittäen Hermione sukelsi seulaan.
Oli lämmin kesäpäivä, ja Hermione seisoi keskellä niittyä.
"Englanti! Ranska!" kuului huuto joka muutti Hermionen epäilykset todeksi. Kun hän kääntyi, hän näki Tinon hyvin vanhanaikaisissa vaatteissa, juoksemassa kohti Francista ja Arthuria. Jos ranskalainen Francis oli Ranska ja brittiläinen Arthur Englanti, Tinon täytyi olla...
"Mitä nyt, Suomi?" Englanti kysyi ja kun Hermione katsoi häntä, hän ei todellakaan ollut kolmetoistakesäinen vaan vanhempi. Ehkä kaksikymmentä.
"Minä tavallaan löysin lapsen, hänen nimensä on Amerikka", Suomi vastasi. Englanti ja Ranska vilkaisivat toisiaan ja Ranskan silmissä välähti.
"Totta kai hän on minun pikkuveljeni", ranskalainen julisti ja muisto vaihtui...
Hän oli pienessä huoneessa kaksin Gilbertin kanssa. Gilbert istui tuolilla pitäen kasvoillaan surullista hymyä, joka ei tuntunut sopivan ollenkaan siihen vähään mitä Hermione pojasta - miehestä - tiesi. Koska mitään ei näyttänyt tapahtuvan, Hermione alkoi miettiä, mitä oli tapahtunut. He siis olivat valtioita. Jos sekä Gilbert että Ludwig olivat Saksasta, kumpi mahtoi olla Saksa? Saattoi toki olla, että toinen oli länsi- ja toinen itäpuoli. Oveen jyskytettiin ja Gilbertin pää nousi. Ovi avautui nopeasti ja sisään kompuroi itkevä Elizabeta - toinen asia mitä Hermione ei ollut odottanut näkevänsä. Nainen katseli ympärilleen kunnes huomasi Gilbertin ja lähti nopeasti tätä kohti. Gilbert jähmettyi hieman Elizabetan heittäytyessä tämän kaulaan.
"Sinä olet elossa... Sinä olet elossa", unkarilainen, todennäköisesti siis Unkari, toisteli nyyhkyttäen.
"Älä huoli, Liz. Vaikka maani katoaisi, minä olen liian mahtava moiseen", Gilbert sanoi mutta äänestä puuttui tavallinen ylpeys. Samalla hetkellä Ludwig syöksyi sisään, mies näytti kadottaneen kaiken vakavuutensa. Hänen vaaleat hiuksensa olivat sekaisin ja kirkkaana hohtavat siniset silmät olivat täynnä pakokauhua.
"Mein bruder?" hän kysyi kuin peläten ettei kukaan vastaisi. Kun saksalainen näki Gilbertin, ilme tämän kasvoilla muuttui helpottuneeksi.
"Preußen", hän huokaisi ja Hermione tajusi mitä oli tapahtunut samaan aikaan kun hymy Preussin kasvoilla hiipui.
"Ei Preussi. Gilbert", hän sanoi ja muisto alkoi hämärtyä kun huoneeseen tulvi muita henkilöitä jotka kaikki näyttivät helpottuneilta...
Nuori poika, jonka Hermione tunnisti Alfrediksi, juoksi pitkin käytävää selkeästi innoissaan. Nyt kun Hermione ajatteli, Alfred oli yhä kolmetoistavuotias kun muut olivat jo aikuisia. Tämän käsivarrella istui valkopääkotka joka näytti olevan aivan yhtä innoissaan kuin Alfredkin. He jarruttivat erään huoneen ovelle ja Alfred tasasi hengitystään ennen kuin koputti oveen. Oven avasi hetken jälkeen Englanti, joka soi pojalle hymyn. Tämä hämmästytti  Hermionea. Englanti ja Alfred, todennäköisesti Amerikka, eivät ikinä olleet kovin ystävällisissä merkeissä. Amerikka ärsytti Englantia ja Englanti ärsyyntyi. Nimet tuntuivat omituisilta Hermionen ajatuksissa.
"Mitä sinä olet löytänyt, Amerikka?" Englanti kysyi ystävällisesti. Vaikka Amerikka oli nuorempi kuin Englanti, he olivat silti lähes samanpituisia, Hermione pani merkille.
"Katso, isoveli! Hänen nimensä on Liberty! Me voidaan pitää hänet, emmekö voikin?" Amerikka iloitsi. Isoveli. Hermione painoi nimityksen mieleensä.
"Kai me voimme..." Englanti huokaisi ja Amerikka hihkui innoissaan. Muiston hämärtyessä hän mietti, mikä oli saanut heidät riitaantumaan. Hän sai siihen vastauksen  seisoessaan keskellä sadetta, Englannin ja Amerikan välissä.

[Saphira]

Ohhoh, olivatpa valtiot todella huolimattomia! En kyllä yhtään ihmettele, että juuri Hermione sai selville vaihto-oppilaiden todelliset henkilöllisyydet. Aika jännää tulee olemaan sen suhteen, miten Hermione aikoo tämän tiedon kanssa edetä. Kertooko hän heti ystävilleen vai saavatko valtiot tietää ennen sitä? En muista mainittiinko ficin alussa mitään, siitä että tietääkö esim. Dumbledore valtioista, mutta oi että sellainen kohtaus Dumbledoren ja valtioiden kesken olisi varmasti mielenkiintoinen
Pidin taas kerran luvusta

[Chiakara]

Saphira, kiitos kommentista : D katsotaan :3


Luku 8.

"Yhdysvaltojen vapaussota..." Hermione mutisi itsekseen olematta varma, halusiko katsoa tätä kohtausta ollenkaan. Amerikan takana oli tukku sotilaita ja hän osoitti aseella yksinäistä Englantia. Aiemmasta iloisesta ilmeestä ei ollut tietoakaan, vaan kasvot vääristi raivo. Hermionesta tuntui pahalta kun hän muisti äskeisen muiston iloisen isoveli-pikkuveli-suhteen. Englannin ilme oli tietyllä tavalla petetyn näköinen. Hän oli kai halunnut jonkun jota kutsua pikkuveljeksi, jonkun josta huolehtia.
"Hei, Englanti. Minä tahdon vain vapauden", Amerikka sanoi kovalla äänensävyllä. Englannin silmät kylmenivät.
"Minä en ole enää lapsi, sen liiemmin kuin sinun pikkuveljesikään", Amerikka lähes huusi ja Hermionen teki mieli peittää korvansa mutta hän ei kyennyt kuin katsomaan kahden, joskus niin läheisen valtion taistoa.
"Minä tahdon vain olla vapaa!" Amerikka huudahti vihaisena.
"En salli sitä!" Englanti huusi ja Hermione jähmettyi aloilleen kun britti juoksi ase ojossa kohti Amerikkaa. Nuoremman valtion ilme muuttui hetkeksi hämmentyneeksi, jopa yllättyneeksi, kuin hän ei olisi halunnut uskoa sitä mitä tapahtui. Heidän aseensa osuivat yhteen, lähettäen Amerikan aseen kieppuen ilmaan.
"T-tähdätkää!" amerikkalainen komentaja huusi ja sotilaat nostivat aseensa. Amerikka ja Englanti tuijottivat toisiaan ja Hermione tuijotti heitä. Sitten, yhtäkkiä, Englanti laski aseensa ja lysähti maahan.
"Sinä ääliö! En vain kykene... en vain kykene ampumaan sinua! Miksi? Shit!" Englanti kirosi ja Hermione kuuli hänen äänensä värisevän. Molemmat valtiot näyttivät olevan syvällä muistoissa.
"Sinä olin niin pitkä silloin..." Tyttö kuuli Amerikan sanovan kun muisto haaleni.
Suomi ja Ivan. Hermione sävähti Suomen kasvoilla olevaa raivoisaa ilmettä, valtio oli riidanselvittelijä ja aina ystävällinen. Ivan seisoi rauhallisena, tuttu hymy kasvoilla leväten.
"Sinä et saa minua, ryssä", Suomi sihahti. Hermione tunnisti omituisesta kielestä vain etäisesti sanan 'ryssä' mutta tajusi sen tarkoituksen. Venäjä jatkoi hymyilyään ja kohotti hieman hanaansa, jonka Hermione huomasi vasta nyt. Suomen lumipuku sai hänet tajuamaan missä mentiin. Talvisota.
"Oletko varma, da?" Venäjä sanoi pehmeän vaarallisella äänellä, luultavasti venäjäksi ja vaikka Hermione ei sanoja ymmärtänytkään, äänensävy sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkärankaansa pitkin. Silmänräpäyksessä pitkä mies heilautti metallihanansa alas, osuen Suomen vasempaan olkavarteen. Lumelle roiskui veripisaroita ja Hermione oli tavallaan helpottunut muiston vaihtuessa.
Matthew. Omituista kyllä, muistossa ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Matthew näytti jotenkin haikealta, ja nyt kun Hermione ajatteli, Matthew näytti siltä aika usein. Kukaan vastaantulijoista ei tervehtinyt häntä. Kukaan vastaantulijoista ei edes katsonut häneen. Vaikutti siltä ettei kukaan vastaantulijoista edes huomannut häntä ja hetken Hermione mietti oliko Matthewkin muistossa. Sitten hän muistutti itseään siitä, ettei se ollut mahdollista. Ensinnäkin, Matthew olisi huomannut hänet. Toiseksi, Matthew oli liian vanhan näköinen.
"Hei, Amerikka!" joku tervehti ja Matthew katsoi sinne suuntaan.
"Minä en ole Amerikka, olen Kanada", hän vastasi hiljaa ja tervehtinyt näytti hetken hämmentyneeltä kunnes pahoitteli ja jatkoi matkaa. Kanada huokaisi ja valui seinää pitkin maahan istumaan, kun Hermionen mieleen pälkähti muistikuva. Kun muut valtiot olivat menneet ystäviensä luo, Kanada oli jäänyt yksin. Eikö kukaan oikeasti huomannut häntä? Joku ohikulkija jopa kompastui häneen.
"Kuka sinä olet?" karhu hänen sylissään kysyi ja Hermione säpsähti.
"Olen Kanada", valtio vastasi tottuneesti.
Muita muistoja vyöryi Hermionen silmien ohi. Kiku. Yao. Ranska, Preussi ja – Espanja? Ruotsi ja Suomi lähtemässä yhdessä. Sotaa. Sotaa. Sotaa. Berliinin muuri. Kokouksia pitkien pöytien ääressä. Roderich soitti pianoa. Italiat laittoivat yhdessä ruokaa, mukanaan joku samannäköinen jolla oli hitusen vaaleammat hiukset – kolmas veli? Nuori Italia ja nuori – Saksa? Ehkä, ainakin se näytti Saksalta mustassa viitassa. Amerikka ja Kanada yhdessä. Saksa ja Preussi pelasivat jalkapalloa. Kun muistot hämärtyivät, Hermione tunsi otteen käsivarressaan. Tyttö kääntyi säikähtäneenä ja kohtasi kolmetoistavuotiaan Kanadan epätavallisen kiukkuiset silmät. Sanaakaan sanomatta poika kiskoi heidät pois ajatuseulasta.
"Mitä sinä ajattelit?" hän kysyi hivenen vihaisesti heti kun he seisoivat taas huoneessa.
"Minä olin liian utelias", Hermione sanoi hiljaa ja lysähti sohvalle, lievästi järkyttyneenä kaikesta näkemästään. Valtioiden elämä näyttänyt olevan kovin helppoa. Kanada poimi jääkarhun maasta ja istui huokaisten hänen viereensä. 
"Minä ymmärrän, että saatat olla järkyttynyt", hän sanoi pehmeämmin.
"Kanada, eikö sinua ikinä huomata?" Hermione kysyi ääni värähtäen ja valtio säpsähti, joko kysymyksestä tai siitä faktasta että Hermione kutsui häntä hänen valtionimellään.
"Useimmiten ei. Mutta siihen tottuu", hän sanoi hiljaisemmin.
"Kertoisitko minulle valtioista?" Hermione pyysi hiljaa.
"Eikö nyt ole aika myöhä, ja meillä on huomenna tunteja?" Kanada esitti vastakysymyksen, selkeästi haluttomana kertomaan.
"Ei sillä ole väliä", Hermione mutisi, uskomatta melkein itsekään mitä sanoi. Kanada huokaisi ja nyökkäsi.
"No, kuten saatoitkin tajuta, me kuvastamme valtioita. Ei, me olemme valtioita. Minä esimerkiksi kuvastan Kanadaa, vaahterapuusta veistetyt silmälasit kuvastavat Kanadan vaahteroita ja Kumachipa kuvastaa jääkarhuja. Alfred on Amerikka, roskaruuat ja kaikki. Arthur on Englanti, Tino Suomi, no, sen arvaa helposti kun miettii ne maat joista tulemme. Kukaan ei tiedä miten me synnymme, me vain ilmestymme. Englanti ja Ranska, Francis siis, löysivät minut ja Amerikan jolloin Amerikka päätyi Englannin ja minä Ranskan kasvattamaksi. Kiina, Yao, kasvatti Japanin, Kikun. Itävalta ja Unkari kasvattivat Italian", Kanada kertoi ja Hermione mietti hetken miten erilaisia Ranska ja Kanada olivatkaan.
"Voitteko te kuolla?" Hermione kysyi ja tyttö tunsi menettäneensä kaiken väsymyksensä.
"Me voimme kadota jos valtiomme katoaa, kuten isoisä Rooma katosi. Preussi on poikkeus, Gilbert, mutta minusta tuntuu että se johtuu siitä että sekä Ranskalla että Espanjalla, Antoniolla, on Preussin kansalaisuus. Niin kauan kuin valtiolla on yksikin kansalainen, hän ei katoa. Me voimme 'kuolla' hetkeksi mutta riippuen vamman vakavuudesta palaamme henkiin yleensä muutamasta minuutista aina muutamaan päivään. Tosin kun Ranskalta leikattiin pää irti giljotiinilla Ranskan vallankumouksessa hänellä meni kaksi viikkoa", Kanada selitti ja Hermione nyökkäsi, haluamatta liiemmin ajatella päätöntä Ranskaa.
"Oletteko oikeasti olleet kaikissa sodissa?" Hermione kysyi hieman hiljempaa.
"Olemme. Syy siihen, miksi meillä on paljon arpia. Kun on käynyt jokaisen valtionsa sodan..." Kanadan ääni vaimeni.
"Näyttäisitkö? Hermione kysyi ajattelematta ja Kanada tuijotti häntä.
"Miksi tuijotat minua noin?" Hermione kysyi ihmeissään.
"Sitä vain, että pyysit minua juuri riisumaan paitani", Kanada vastasi ja hänen kasvoilleen levisi hyvin ranskamainen virnistys. Hermione punastui. Kanada vetäisi paitansa pois ja Hermione henkäisi hieman. Arpia tosiaan oli paljon. Ja lihaksia. Ei, takaisin arpiin. Osa näytti tulleen kivuliaista haavoista, osa oli selkeästi ampumajälkiä. Kanadan vedettyä paita takaisin päälleen Hermione kohtasi taas tämän katseen.
"Kuinka vanha sinä oikeasti olet?" hän kysyi kiinnostuneena. Kolmetoista valtio ei ollut, se oli varmaa.
"Henkisesti vai ruumiillisesti?"
"Ruumiillisesti."
Kanada näytti miettivän hetken.
"19, jos muistan oikein", hän totesi ja Hermione nyökkäsi.
"Miksi Italioita on kaksi? Olettaen siis, että Lovino ja Feliciano ovat molemmat Italia", tyttö kysyi kiinnostuneena.
"He ovat Etelä- ja Pohjois-Italia. Veneziano, Feliciano on pohjoinen ja Romano, Lovino on etelä", Kanada selitti. Sitten ilme tämän kasvolla vakavoitui.
"Tajuathan, ettet voi kertoa tätä kenellekään. Et yhdellekään ihmiselle, eläimelle tai muulle vastaavalle. Minä en halua joutua poistamaan muistiasi", poika, tai mies, selitti ja Hermione nyökkäsi kasvot yhtä kaikki vakavina. Hän oli nuori, kyllä, mutta yhtä kaikki hän ymmärsi tilanteen vakavuuden.
"Hyvä. Mennään nukkumaan", valtio sanoi ja he jättivät huoneen.

[Chiakara]

Luku 9.


Harry ja Ron istuivat oleskeluhuoneessa hieman huolestuneina. Hermione oli jäänyt johonkin, kumpikaan heistä ei ollut nähnyt tyttöä sitten viimeisten tuntien. Samassa muotokuva heilahti sivuun ja aukosta kömpi kaivattu rohkelikkotyttö. Ron ponnahti pystyyn.
"Hemione! Merlinin pöksyt, missä sinä olet ollut?" poika kysyi.
"Jäin juttelemaan", tyttö vastasi lyhyesti.
"Ja olen rättiväsynyt", hän jatkoi ja kipusi nopeasti omaan torniinsa. Harry ja Ron jäivät tuijottamaan hänen peräänsä.
"Jokin on pielessä", Harry sanoi rikkoen hiljaisuuden. Tuo ei ollut Hermionen normaalia käyttäytymistä. Samassa he huomasivat Matthewin joka oli jäänyt seisomaan oviaukon luo.
"Tiedätkö sinä mikä on vialla?" Ron kysyi ja Harry saattoi erottaa äänestä pienen hyökkäävyyden.
"En", kanadalainen vastasi näyttäen hämmästyneeltä. Sitten hänkin lähti makuusaleihin, jättäen Ronin ja Harryn jälleen kahden. Pojat vaihtoivat katseen joka kertoi, että he aikoisivat ottaa asiasta selvää. Sitten hekin kipusivat makuusalin portaita ylös.
 
Matthew ja Hermione kävelivät hiljaista käytävää pitkin, molemmat hermostuneina. Matthew siitä että hänen pitäisi kertoa kaikille muille että oli paljastanut salaisuuden. Hermione siitä, miten muut reagoisivat. Matthew vetäisi seinään piirtyneen oven auki ja astahti sisään. Huone oli tarkalleen saman näköinen kuin edellisellä kerralla, vain ajatuseula puuttui. Nyt pitkän pöydän ääressä istuivat lähes kaikki vaihto-oppilaat, tai valtiot kuten Hermione oli oppinut, ja he silmäilivät tyttöä sekalaisin ilmein. Hermione näki kuinka Ludwigin tuijotus koveni kun hänen katseensa kohtasi Matthewin silmät. Matthew piti päänsä pystyssä ja käveli Alfredin viereen, mutta Hermione näki hänen tärisevän hieman. Kanada istui alas ja Hermione seurasi esimerkkiä, toivoen hartaasti että hänen viereensä istuisi joku ei-niin vihamielinen valtio. Alfred kuiskasi jotain Matthewille, ilme tavallista vakavampana. Matthew nyökkäsi hiljaa. Hermione säpsähti kun joku istui hänen viereensä. Hän kohtasi ilmeettömät smaragdinvihreät silmät ja Arthur nyökkäsi hänelle. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Ludwig nousi seisomaan pöydän päässä.
"HILJAISUUS!" hän karjaisi ja rupattelu kuoli. Saksalainen – Saksa – loi tiukan katseen Matthewiin joka nousi ylös yhä hieman vapisten.
"Minä uskoisin että Matthewilla on hieman selitettävää", Ludwig sanoi ja Hermione huomasi miten mies painotti Kanadan ihmisnimeä. Kanada sulki silmänsä hetkeksi.
"Hermione livahti eilen tarvehuoneeseen ja katsoi ajatuseulaan. Olin unohtanut Kumajilin tänne ja kun palasin hakemaan häntä huomasin Hermionen ja kiskoin hänet muistoista, jonka jälkeen kerroin hänelle kaiken", Matthew selitti ja ennen kuin hän ehti jatkaa, huone puhkesi sekasortoisiin huutoihin. Ludwig joutui huutamaan pari kertaa hiljaisuutta ennen kuin Matthew kykeni jatkamaan.
"Hän vannoi lupauksen ettei kerro ja on hyväksynyt sen että unhoitutamme hänet jos hän kertoo", kanadalainen jatkoi ja kompuroi takaisin omalle paikalleen, lyyhistyen istumaan Alfredin ja Hermionen väliin. Kyllä, hän oli aina halunnut että hänet huomattaisiin, mutta kun valtiot tuijottivat häntä osa varsin vihamielisesti se ei yhtäkkiä ollutkaan niin mukavaa. Huoneessa oli hiljaisempaa kuin kokouksessa ikinä, täysin päinvastoin kuin Kanada oli olettanut. Sitten Englanti nousi seisomaan.
"Minä luotan neiti Grangeriin", hän sanoi vihreät silmät välkähtäen hieman. Myös Roderich, oletettavasti Itävalta, nousi ylös.
"Minä luotan neiti Grangerin tietävän että siitä seuraa suuria ongelmia jos joku toinen saa tietää. Tosin", valtio loi pistävän katseen Kanadaan joka vajosi vähän alemmas tuolillaan, "luotin myös Kanadan tietävän sen."
Jotenkin valtionimen käyttö sai muutkin puhumaan. Pohjois-Italia näytti olevan vilpittömän innoissaan. Ainakin Japani (jos Hermione muisti oikein) ja Unkari antoivat suostumuksensa, kuten myös Preussi mutta hän teki sen vähemmän virallisesti, toisin sanoen läimäytti Hermionea selkään ja nauroi kähisevää nauruaan. Muutamat, kuten Saksa, eivät sanoneet mitään. Kun Hermione ja Kanada pääsivät ulos huoneesta ja tarpeeksi kauas muista Kanadan ryhti lysähti ja hän nojasi seinään hengittäen raskaasti. Hermione vajosi lattialle istumaan. Hän ei ollut huomannut tärisevänsä.
"Jos olemme nopeita, saatamme ehtiä lounaalle", Kanada sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja ojensi kätensä Hermionelle. Tyttö tarttui siihen ja nousi ylös. He söivät nopeasti ja lähtivät sitten oppitunneille. Päivän lopussa he kaikki raahautuivat Pimeyden voimilta suojautumisen tunnille, hieman myöhässä tosin. Opettaja ei kuitenkaan ollut vielä paikalla, joten Hermione uppoutui keskusteluun Harryn ja Ronin kanssa.
 
Harry oli juuri vastaamassa jotakin kun professori Lupin saapui luokkaan hieman nuhjuisena. Hän vei heidät opettajanhuoneeseen ja näytti vanhaa vaatekaappia joka kolahteli vaimeasti.
"Noniin. Tietääkö joku teistä mikä mörkö on?" Lupin kysyi luokalta. Hermionen käsi nousi välittömästi, kuten myös Arthurin. Myös Matthewin käsi nousi epävarman näköisesti hetken jälkeen.
"Hermione?"
"Se on hahmonvaihtaja", tyttö selitti, "se ottaa sen muodon joka pelottaa meitä eniten." Tämän kuultuaan vaihto-oppilaat vilkuilivat toisiaan tunnistamattomat ilmeet kasvoillaan. Lupin huomasi tämän.
"Aivan, te saatte jäädä tunnin jälkeen tekemään tämän", hän sanoi ja helpotus levisi monen ulkomaalaisen kasvoille. Harry ei ehtinyt miettiä miksi, koska Lupin jatkoi jo.
"Mörkö karkottuu naurulla. Sen takia meidän on yritettävä muuttaa se mahdollisimman huvittavaan muotoon. Nyt, ottakaa taikasauvanne esille ja toistakaa perässä. Naurrettavus!"
"Naurrettavus", luokka toisti.
"Tämä on naurettavaa", Harry kuuli Malfoyn mutisevan jossain luokan takaosassa. Gilbert tökkäsi häntä kylkeen. Lupin kutsui Nevillen luokan eteen ja sai pojan tunnustamaan pelkäävänsä Kalkarosta. Ei ollut Harryn mielestä mikään ihme. Kun Neville oli onnistuneesti saanut Kalkaroksen päälle isoäitinsä vaatteet, muukin luokka sai kokeilla. Muumioita, ulvojia, pellejä - kaikkea mahdollista mutta Harry ei osannut vielä sanoa mitä pelkäsi. Sitten yhtäkkiä Ron, joka oli saanut onnistuneesti irrotettua hämähäkkinsä jalat, väisti hänen edestään. Harrykin  väisti, haluttomana kohtaamaan mörköä vielä. Yhtäkkiä ainoa mörön edessä seisova oli Lovino joka näytti yllättyneeltä eikä pitänyt edes taikasauvaa käsissään. Mörkö muuttui silmänräpäyksessä - Felicianoksi? Feliciano näytti nuorelta, hänellä oli valkoinen hattu, valkoinen kaapu ja kaulassa kultaristi. Poika näytti täydelliseltä enkeliltä, hän oikein säteili. Lovino oli jähmettynyt tuijottamaan ja hetken luokassa oli hiljaista. Sitten Harry päätti pelkäävänsä ankeuttajia enemmän kuin Voldemortia ja astui mörön ja italialaisen väliin. Ennen kuin mörkö ehti ottaa mitään muotoa Lupin otti askeleen eteenpäin. Mörkö oli silmänräpäyksen verran hohtava pallo kunnes kräk, se muuttui ilmapalloksi joka tyhjeni prlprlprl - äänen saattelemana. Neville otti päättäväisen askeleen eteenpäin ja he näkivät hetken aikaa Kalkaroksen leningissä ennen kuin poika puhkesi hörönauruun ja mörkö räjähti pirstaleiksi.

[Chiakara]

Luku 10.


"Loistavaa! Viisi pistettä kaikille jotka taistelivat mörköä vastaan, Nevillelle kymmenen koska hän teki sen kahdesti, ja Hermionelle viisi koska hän vastasi tunnin alussa oikein kysymykseeni. Läksyksi voisitte ystävällisesti lukea kirjasta luvun möröistä ja tehdä siitä yhteenvedon, palautuspäivä maanantaina. Siinä kaikki!"
Kaikki muut lähtivät valumaan ulos luokasta paitsi valtiot ja Hermione joka oli jäänyt uteliaisuuttaan saatuaan ensin nyökkäyksen Matthewilta. Myös Harry ja Ron jäivät erään pylvään taakse, koska Hermionekin jäi paikalle.
"Teidän ei ole pakko kokeilla ollenkaan, jos ette halua", Lupin sanoi rauhallisesti. Valtiot nyökkäilivät ja muutama mutisi jotain okein kaltaista.
"Muodostakaa jono", Lupin neuvoi. Muutamat, kuten Lovino, Arthur ja Emil jäivät syrjään, kaksi viimeistä haluttomana kohtaamaan omaa pelkoaan ja Lovino koska kohtasi sen jo ja näytti siltä ettei haluaisi tehdä sitä enää ikinä. Jotenkin jonon ensimmäiseksi muodostui Matthew joka näytti kalpealta. Silti hän antoi varman nyökkäyksen Lupinille joka avasi kaapin. Yhtäkkiä kaapin edessä seisoi iso koristeellinen peili. Siinä ei ollut aluksi mitään ihmeellistä, mutta sitten Hermione huomasi. Kaikki muut heijastuivat peilistä normaalisti, mutta Matthewin peilikuvaa ei ollut.
"Naurrettavus", hän kähähti ja muiden valtioiden peilikuville ilmestyi hassut naamat (samankaltaiset, mitkä Feliciano oli kauan sitten piirtänyt avaruusolioiksi muuttuneiden ystäviensä kasvoille. Mutta se oli eri tarina.) Lupin hymyili ja Matthew astui helpottuneen näköisenä pois mörön edestä. Alfred tuli tilalle taikasauvaa tiukasti hansikoiduissa käsissään puristaen. Mörkö muutti muotoa ja keskellä lattiaa oli mörkö-Alfred, suljettuna häkkiin joka oli liian pieni jopa liikkumiselle. Amerikkalainen jähmettyi hetkeksi.
"Na-naurrettavus", hän sanoi ja mörkö-Alfred sai yhtäkkiä rikottua häkkinsä supervoimillaan. Tässä vaiheessa Feliciano lähti jonosta veljensä luo, kykenemättä kohtaamaan pelkoaan. Seuraavaksi Tino asteli mörön eteen ja pienen suomalaisen kasvoilla oli päättäväinen ilme, joskin silmissä erottui hermostuneisuus. Räks, mörkö vaihtoi muotoaan ja lattialle ilmestyi neljä veristä ruumista, Berwald, Emil, Lukas ja Mathias. Tinon sauva tärisi mutta ennen kuin tämä ehti tehdä mitään, oikea Mathias oli työntänyt suomalaisen pois tieltä. Näky muuttui vain hieman, sillä nyt Mathiaksen sijaan lattialla makasi Tino. Tanskalainen itse seisoi keskellä ruumiita, verinen kirves kädessään ja kruunu päässään, selässään viitta jota koristi Tanskan lippu. Mörkö-Mathias virnisti.
"Naurrettavus", oikea Mathias sanoi tiukasti vailla normaalia iloista ilmettään. Mörön kruunu putosi ja muuttui tuhkaksi, samoin kun viitta, ja sen ilme muuttui kauhistuneeksi. Gilbert astui eteenpäin. Myös albiinon kasvoilta oli kadonnut tavanomainen ilkikurisuus. Mörkö muuttui taas. Nyt Gilbertin edessä seisoivat Ludwig ja Elizabeta jotka tuijottivat miestä tiukasti.
"Mene pois. Preussia ei ole", jäiset sanat kaikuivat huoneessa eikä Hermione ollut varma kumpi mörköhahmoista oli sanonut sen. Gilbert puri hammasta mutta Elizabeta työnsi tämän pois. Mörkö muuttui maapalloksi. Pallo mureni ja katosi, ja jäljelle jäi vain Unkari.
"Naurrettavus", Elizabeta sanoi ja Unkarikin mureni. Ludwig, pitkän mietinnän jälkeen, päätti jättää paikkansa jonossa ja liittyä Arthurin, Emilin, Felicianon ja Lovinon seuraan. Lupin taikoi nopeasti mörön pois.
"Kaikille teille jotka kokeilivat, viisi pistettä. Se tekee, katsotaanpa, kaksikymmentä pistettä Rohkelikolle ja kymmenen Luihuiselle. Saatte mennä", Lupin sanoi hymyillen.
 
Harrylle ja Ronille tuli kiire. He livahtivat ulos ovesta ja muutaman metrin päähän ennen kuin lähtivät kävelemään kohti ovea, kuin olisivat tulleet etsimään Hermionea. Molempien päässä pyöri kuitenkin kysymyksiä. Miksi vaihto-oppilaat olivat olleet aikuisia muistoissa? Ehkä he pelkäsivät tulevaisuutta? Mutta miksi kaikilla oli ollut niin erikoinen pelko? Ei ulvojia tai ankeuttajia tai hämähäkkejä. Ja mitä ihmettä se 'Preussia ei ole' tarkoitti? Ovi aukesi ja pojat sovittivat nopeasti kasvoilleen yllättyneet ilmeet.
"Etsimmekin sinua, Hermione! Voisitko auttaa tässä esseessä?" Ron kysyi ja tyttö nyökkäsi hieman hämmentyneen näköisenä. Kolmikko lähti yhdessä kirjastoon.
"Mitä muuten teit vaihto-oppilaiden kanssa? Kun professori Lupin taisi sanoa että vain vaihto-oppilaat jäisivät luokkaan", Harry kysyi uteliaana.
"Kysyin Matthewilta saisinko jäädä ja hän antoi luvan", Hermione vastasi yksinkertaisesti. He asettuivat yhden kirjaston pöydistä ääreen.
"Missä tarvitsitte apua?" Hermione kysyi nostaen esiin sulkakynän ja pergamenttia.
"Tässä pimeyden voimilta suojautumisen esseessä", Ron sanoi epävarmasti, hän tiesi ettei aihe ollut kovin vaikea. Hermione kohotti kulmiaan muttei sanonut mitään. Hän nosti pimeyden voimilta suojautumisen kirjan pöydälle ja avasi sen oikealta aukeamalta.
"No niin..."
 
Dracoa oli aina ärsyttänyt Lovin käytös aivan äärettömästi. (Hän ei kutsunut poikaa Vargakseksi, koska tällä oli veli, ja sitä paitsi Draco tiesi Lovinon vihaavan lempinimeään hartaasti. [Veli-ongelma ei jostain syystä haitannut ollenkaan lukemattomissa Weasleyssä.]) Poika käveli ympäriinsä kuin omistaisi paikan ja loi välillä inhoavia silmäyksiä Dracoon. Kun Draco oli saanut Hiinokan vaaraan, italialainen oli tullut hänen luokseen ja raivonnut, että hän oli 'saanut Felin itkemään'. Höystettynä sanoilla, joita kolmetoistavuotiaan ei kai olisi oikeastaan kuulunut tietää. Lovi oli oikeasti näyttänyt siltä, että voisi tappaa Dracon. (Mutta Draco ei ollut ollut peloissaan, ei tietenkään, hän oli tärissyt parin tunnin ajan koska tyrmissä oli kylmä. Totta kai.) Ja nyt kun Draco oli nähnyt Lovin pahimman pelon hän tiesi voivansa hyödyntää sitä. Oli oikea onnenpotku että juuri tulisieluisempi italialainen oli ollut mörön edessä. Mörkö oli kuitenkin ollut hieman hämärä. Ei Lovi voinut pelätä veljeään, Draco oli nähnyt kuinka paljon he välittivät toisistaan. Nyt Dracosta kuitenkin tuntui että hän tiesi, mikä pojan pahin pelko oli. Yksi, Feliciano oli näyttänyt jumalolennolta joka oli laskeutunut heidän keskuuteensa. Kaksi, kun Draco oli varjostanut Lovia aikomuksenaan saada selville tämän pelko, hän oli nähnyt kateelliset silmäykset kun ihmiset puhuivat Felicianolle ja hymyilivät. Kukaan ei oikeastaan puhunut Lovin kanssa, ja hän oli muutenkin aika epäsuosittu. 'Se toinen Vargas', saattoi joku sanoa. Se oli oikeastaan aika surullista, mutta Draco yritti uskotella itselleen, että italialainen ansaitsi sen ja keskittyi suunnittelemaan kostoaan. Lovin pahin pelko oli että ihmiset pitivät hänen veljeään aina parempana, pakko olla. Ja sitä paitsi, tämän suunnitelman kanssa, Draco näyttäisi vain siltä, että oli haukkunut Lovia jos tämän pelko ei olisikaan veljeään huonompi oleminen. Siispä, Draco ajatteli, oli aika laittaa suunnitelma käyntiin. Hän veti syvään henkeä. (Ei sillä että häntä olisi pelottanut italialaisen kohtaaminen, hän vain halusi vetää vähän henkeä.) Sitten hän asteli kohti Suurta salia ja valitsi kohdan jossa ei ollut paljoa väkeä, nyt kun kaikki olivat menneet jo syömään. Muutama ryhmä oppilaita käytävällä seisoskeli, mutta se ei haitannut. Feliciano saattaisi kohta olla tulossa, hän tuli usein salista niihin aikoihin kun hänen veljensä meni syömään, mutta heikko italialainen alkaisi korkeintaan itkeä. Antonio taas pysyisi salissa vielä pitkään, hän keskustelisi Gilbertin ja sen ranskalaisen, joka oli joskus antanut hänelle ruusun, kanssa. Kun Lovi tuli näkyviin käytävän päästä, Draco tiesi tilaisuutensa tulleen. Hän nielaisi, otti kasvoilleen itsevarman ilmeen ja asteli Lovia vastaan. Italialaisen kasvoille ilmestyi kylmä ja välinpitämätön ilme.

[Chiakara]

Luku 11.



"Hei Lovi", Draco tervehti, "eikö veljesi olekin mahtava ihminen?"
Lovi jähmettyi hetkeksi ja tämän silmissä välähti hämmennys - mutta niihin ilmestyi hetkeksi myös pieni kipu. Draco tiesi, että oli osunut maaliin.
"Mitä sinä höpiset, Malfoy?" Italialainen vastasi kylmästi, nenänvarttaan pitkin katsoen.
"Tarkoitan, ainakin paljon parempi kuin sinä", luihuinen jatkoi ja astui askeleen eteenpäin, kun taas Lovi otti askeleen taaksepäin. Draco astui toisen kerran eteenpäin, ja italialainen vastaavasti toisen kerran taaksepäin.
"Eipä kukaan sinusta ikinä välittänytkään. Kuulin Antonion puhuvan, ettei hän jaksa sinua yhtään", Draco sanoi yrittäen pitää äänensä itsevarmana. Tämä oli ollut hänen suunnitelmansa ainoa heikko lenkki, mutta jopa luihustytöt jotka hän oli ottanut mukaan sanoivat, että Lovi välitti espanjalaisesta. Italialainen astui taas askeleen taaksepäin, tällä kertaa kipu selkeänä silmissään. Draco tiesi onnistuneensa. Jossain hänen mielensä takaosassa ääni sanoi, että hänen pitäisi oikeasti lopettaa, mutta Draco päätti työntää sen pois. Draco astui taas askeleen eteenpäin ja nyt Lovin selkä kohtasi seinän. Hän valui lattialle istumaan.
"Enkä usko, että Felicianokaan pitää sinusta. Olet varmasti kauhea veli", Draco jatkoi armotta. Lovi oli nostanut kädet korvilleen, kuin yrittäen pitää äänen poissa. Draco jähmettyi hetkeksi kun näki Lovin silmissä kyyneleitä, jotka uhkasivat valua poskille. Oliko hän sittenkin mennyt liian pitkälle?
"Scusi, mutta olinko kuulevani jonkun puhuvan veljestäni?"
Ääni oli jäinen mutta tuttu, ja Draco käännähti nopeasti. Feliciano seisoi muutaman jalan päässä ilman normaalia iloista ilmettään. Pojan ilme oli vakava ja silmät jäiset, ja hänestä huokui vaarallinen aura. Draco oli yhtäkkiä peloissaan, mutta jokin sisäänrakennettu Malfoyn kunnia ajoi häntä jatkamaan. Hän ei voinut menettää kasvojaan tässä.
"Sanoin vain totuuden. Oletko kuuro vai tyhmä?" Draco vastasi mahdollisimman tyynesti vaikka hänen kätensä tärisivät. Miksi? Ei hänen olisi pitänyt pelätä heikkoa italialaista. Vargas oli kyllä lievästi pelottavan näköinen, mutta ehkä se johtui vain siitä, että hänellä oli vakava ilme. Kyllä. Se sen täytyi olla.
"Ymmärrän", Feliciano vastasi hymyn levitessä hänen kasvoillensa. Se ei ollut normaali iloinen hymy, vaan pahaenteinen, ilkeä virne. Dracoa alkoi yhtäkkiä pelottaa ja hän perääntyi pari askelta. Italialainen jähmettyi ja sulki silmänsä, värähtäen hieman. Mitä ihmettä tapahtui? Pelottiko häntä? Keräsikö hän voimia? Viimeistään tässä vaiheessa kaikkien silmät olivat kahdessa vaihto-oppilaassa ja Dracossa. Porukkaa oli ilmaantunut paikalle sitä mukaa kun oppilaat olivat syöneet, ja nyt heidän ympärillään oli jo aika iso joukko. Sitten tapahtui jotain, joka kirvoitti ryhmästä kohahduksia, huudahduksia ja muutaman kirkaisun. Jopa Lovin silmät laajenivat. Ryhmään laskeutui hetkessä haudanvakava hiljaisuus kun kaikki tunsivat hyytävän auran joka huokui italialaisesta. Felicianon hiukset vaihtoivat väriä ja kaikki saattoivat kuulla hiljaisen humahduksen kun punainen korvasi ruskean. Väri virtasi juurista latvoihin ja se outo kiharakin suoristui hetkeksi kun väri virtasi sen läpi. Iho muuttui hitusen tummemmaksi eikä Draco olisi huomannut sitä, ellei olisi ollut niin keskittynyt italialaisen tuijottamiseen. Punaisten hiuksien päälle ilmestyi pieni hattu jossa oli liila sulka. Koulukaapu vaihtui ruskeaan sotilaspukuun jota koristivat tummanruskeat saappaat, mustat hanskat sekä kaksi punaista nauhaa jotka lähtivät jostain selän tienoilta. Feliciano avasi silmänsä, ja aiemman meripihkan sijasta ne olivat nyt violetin ja punaisen sekoitus. Italialainen kumartui hetkeksi, päästämättä kasvoiltaan ilkeää virnettä. Jos Draco oli pelännyt aiemmin, nyt hän oli kauhuissaan. Feliciano oli vetäissyt saappaansa varresta puukon. Nyt lumous rikkoutui kun oppilasjoukosta kuului monia kirkaisuja. Joku saattoi pyörtyä.
 
Lovino mietti ankarasti.
'Voi ei, voi ei, voi ei... Mikä ihme hänen nimensä on? Minun pitää saada hänet pysäytettyä, jos hän murhaa oppilaan, meidät heitetään ulos täältä!'
Hänen veljensä 2p heitti puukkonsa kohti Malfoyta joka väisti sen juuri ja juuri, jääden sitten katsomaan kauhuissaan seinää johon puukko oli uponnut ja se seinä oli kiveä. Osa katselevista oppilaista oli lähtenyt peloissaan juoksuun, muut tuijottivat pelokkaina. 2p oli nopeasti kaivanut uuden puukon jostain taskustaan. Hän kantoi mukanaan varmasti enemmän kuin Natalia. Valko-Venäjällä oli itse asiassa yllättävän vähän puukkoja. Hän yleensä piti kaikki puukkonsa ja oli parempi lähitaistelussa kuin puukkojen heitossa. Felicianon toinen pelaaja oli kuitenkin toista maata, hän heitti hyvin harvoin hudin jos yritti tosissaan. Lovino saattoi kuitenkin nähdä että hänen veljellään oli jonkinlainen hallinto toisesta pelaajastaan, jos hän oikeasti olisi yrittänyt täysillä Malfoy olisi jo hetken verran ollut kuollut kuin kivi. Toki Lovino ymmärsi miksi Feliciano oli muuttunut toiseksi pelaajakseen, hän oli ollut silminnähden raivoissaan. Malfoy olisi voinut olla turvassa jos olisi katkaissut pelin ajoissa, myöntänyt tappionsa ja perääntynyt. Hän oli kuitenkin jatkanut eteenpäin vaikka Lovino oli tiennyt että luihuinen pelkäsi. Ja nyt hänen veljensä 2p yritti parhaillaan tappaa Malfoyta. Että ihmiset olivat typeriä. Se oli saatu nähdä jo vuosisatojen ajan.
'Se nimi oli jotenkin Felicianon kaltainen.' 
Nyt Ludwig tuli juosten paikalle ja jähmettyi hetkeksi nähdessään 2p:n. Lovino kirosi mielessään kun tämä ei tehnyt elettäkään pysäyttääkseen toista pelaajaa. Toisaalta, 2p oli vahva ja Lovinosta tuntui ettei Ludwigkaan saisi tätä pidettyä aloillaan. Ehkä saksalainenkin yritti muistella toisen pelaajan nimeä. Feliciano näytti tämän harvoin, mutta eipä kukaan ollut loukannutkaan Lovinoa muutamaan vuosisataan. He olivat kaikki oppineet läksyn ensimmäisellä kerralla. Lovino naurahti sisäisesti muistellen muiden valtioiden ilmeitä kun Feliciano oli ensimmäisen kerran näyttänyt toisen pelaajansa. 
'Ciano, ciano, se oli joku ciano... Ha!'
Lovino rykäisi ja nousi seisomaan. Pelokkaan oppilasjoukon katseet kiinnittyivät häneen. Se tuntui epämukavalta, olla huomion keskipisteenä. 
"Luciano, lopeta", Lovino sanoi mahdollisimman tiukasti yrittäen saada äänensä kuulumaan.

[Chiakara]

Luku 12.



 Luciano jähmettyi ja hänen silmänsä kapenivat ärsyyntyneesti, samaan aikaan kun virne katosi hänen kasvoiltaan. Hän pyöritteli puukkoa yhä kädessään. Malfoy valahti kalpeana istumaan lattialle, selkä seinää vasten.
"Luciano", Lovino varoitti ja laittoi kätensä puuskaan. Luciano pyöritti silmiään. 2p laittoi kuitenkin puukon takaisin taskuunsa.
"En minä häntä olisi tappanut, vähän vain pelotellut", hän mutisi ja Lovino näki värähdykset jotka kulkivat väkijoukossa. Missä vaiheessa paikalle oli tullut näin paljon väkeä? Ihmisiä oli varmaan tuplasti enemmän kuin aiemmin. Jopa opettajat olivat tulossa, Etelä-Italia näki heidän lähestyvän. Lovino kompuroi eteenpäin ja astahti pari askelta lähemmäs, niin että kukaan muu ei kuulisi.
"Päästä 1p hallitsemaan. Kiitos avusta, mutta he ihmettelevät liikaa jo valmiiksi", hän kuiskasi ja halasi nopeasti toista pelaajaa. Luciano nyökkäsi ja sulki sitten silmänsä. Hiukset palautuivat taas ruskeiksi ja italialaisen päälle palautui koulukaapu. Hän avasi silmänsä, jotka olivat taas kirkasta meripihkaa, ja katsoi veljeään hieman surullisesti. Lovino tiesi että Luciano halusi vieläkin päästä ulos, kostamaan sille joka oli loukannut hänen veljeään.
"Anteeksi. Olin vain niin vihainen ja hän vain jotenkin... otti vallan", Feliciano sanoi väsyneesti. Malfoy nousi seisomaan ja kompuroi pari askelta kauemmas. Lovino halasi veljeään, tällä kertaa tosin pidempään kuin Lucianoa. 
"Sinä tiedät, että se tapahtuu kaikille kun he ovat vihaisia", hän sanoi hiljaa, niin etteivät muut kuulleet. Feliciano näytti silti alakuloiselta. Ehkä se johtui siitä, ettei hän yleensä näyttänyt Lucianoa ja nyt kun hän ensimmäisen kerran aikoihin sen teki se sattui olemaan keskellä oppilasjoukkoa. 
"Herrat Vargas, Vargas ja Malfoy, minun mukaani. Kaikki muut, teillä on varmasti jotain mitä tehdä", Minerva McGarmiwa sanoi. Oppilaat antoivat vanhalle professorille tietä, ja Arthur työntyi väkijoukon läpi heidän luoksensa.
"Minä voin varmasti auttaa selittämisessä", britti sanoi nopeasti. McGarmiwa vilkaisi häntä nopeasti.
"Hyvä on, herra Kirkland, tule sitten sinäkin", opettaja sanoi ja Arthur liittyi joukon jatkoksi. Lovino odotti jonkinlaista saarnaa siitä, miten toisia pelaajia ei saanut näyttää ja miten he voisivat paljastua, mutta Arthur silmäili heidät vain nopeasti läpi huolestuneen näköisenä. Tarkistiko valtio olivatko he kunnossa? Malfoy, joka kulki heidän takanaan, näytti hyvin traumatisoituneelta. Se oli kai oikeutettua mutta silti Lovino tunsi yhä kuplivaa vihaa poikaa kohtaan. Italialaisen mieliala vain laski kun he kävelivät McGarmiwan huoneen ohi ja Dumbledoren huoneeseen johtavan portaikon eteen.
 
Hermione katseli osittain järkyttyneenä. Mitä ihmettä juuri äsken oli tapahtunut? Malfoy oli kiusannut Lovinoa ja yhtäkkiä iloisempi Italia oli muuttanut ulkonäköä ja kaikesta päätellen yrittänyt tappaa Malfoyn. Tai omien sanojensa mukaan 'vain pelotellut'. Oppilaat hajaantuivat pikkuhiljaa, jotkut tärisivät hieman. Matthew kirosi hiljaa ranskaksi. Sitten hän lähti etsimään jotakin hiljaisempaa paikkaa, Hermionen seuratessa. Koska Tylypahkasta ei löytynyt kovinkaan montaa paikkaa jossa saattoi keskustella lähes huoletta, he seisoivat kohta jälleen kerran Tarvehuoneen edessä. Matthew käveli kolme kertaa edestakaisen ja riuhtaisi seinään ilmestyneen oven auki. Hermione tiesi Kanadan olevan hermostunut. Vasta kun he olivat päässeet Tarvehuoneeseen ja Matthew oli vetänyt oven tiukasti kiinni, hän huokaisi ja lysähti sohvalle, sulki silmänsä ja juoksutti käsiään hiustensa halki. (Varoen toki sitä omituista hiuskiehkuraa jonka tarkoituksen Hermione oli saanut oppia muutamaa päivää aiemmin. Se ei ollut ollut kiva keskustelu. Hermionella oli henkiset traumat.)
"Mitä ihmettä siinä tapahtui?" tyttö kysyi hermostuneena. Kanada avasi silmänsä uudelleen.
"Meillä on ikään kuin toiset hahmot. Me kutsumme heitä nimellä toinen pelaaja tai lyhyemmin 2p. He ikään kuin elävät sisällämme, mutta samaan aikaan omassa maailmassaan. Äh, tämä on vaikeaa..." Matthew ravisti päätään. 
"Kuvittele se näin: Me elämme tässä maailmassa. He elävät ikään kuin toisessa ulottuvuudessa, kopiossa tästä maailmasta, ja voivat vierailla tässä ulottuvuudessa muuttamalla meidän kehomme omakseen. Jokaisella valtiolla on oma toinen pelaajansa. He auttavat esimerkiksi silloin kun olemme väsyneitä tai haavoittuneita. Voimme vaihtaa osia ja 2p ottaa ohjat. Jos meidän täytyy työskennellä paljon, voimme ensin työskennellä itsenämme ja sitten kun väsymme voimme laittaa toisen pelaajan työskentelemään jolloin itse saamme lepoa, ja kun 2p väsyy voimme vaihtaa jälleen ja niin edespäin. He kuvastavat toista, usein pimeämpää, puolta valtiostamme, eli ovat meidän vastakohtiamme ja usein agressiivisempia. Tuo oli Felicianon 2p, Luciano Vargas", Kanada selitti. Hermione mietti hetken ja nyökkäsi sitten. Hänestä tuntui, että hän ymmärsi.
"Voitko näyttää omasi?" rohkelikko pyysi pyörittäen ruskeita hiuskiehkuroita sormensa ympärille. Matthew raapi niskaansa.
"Voin kai... Älä säikähdä", hän pyysi ja sulki sitten silmänsä. Kanadalainen alkoi muuttua. Hänen hiuksensa saivat hiukan tummemman ja likaisemman sävyn ja ne kietoutuivat itsestään poninhännälle. Tylypahkan koulukaapu vaihtui tummanpunertavaksi ruutupaidaksi jonka napittamattomien nappien alta vilkkui vatsan ja hartian ympärille kiedottu side. Kanadan otsalle ilmestyivät tummat aurinkolasit ja kun hän avasi silmänsä, ne olivat jadenvihreät. Ilme oli muuttunut paljon tympeämmäksi.
"Matt Williams eli 2p Kanada", hän esitteli tylsistyneellä äänellä ja ojensi kätensä. Hermione tarttui siihen varoen. Hän tunsi kämmenen karheuden ja useat pienet arvet jotka juoksivat ihon poikki. 
"Hermione Granger", tyttö vastasi hieman hermostuneena. Matt katseli ympärillään olevaa huonetta ja tutki sitten itseään, nostaen kätensä eteensä.
"En ole aikoihin ollut näin pieni. En sitten siirtomaa-aikojen", hän totesi ja työnsi kätensä taskuihinsa. Sitten toinen pelaaja siirsi katseensa takaisin Hermioneen. Siirtomaa-ajat olivat kai sitä aikaa kun Kanada ja Amerikka olivat olleet Ranskan ja Englannin hallussa.
"Mattie taitaa haluta takaisin joten näkemiin", hän totesi ja ennen kuin rohkelikko ehti vastata, Matt oli jo muuttunut takaisin Matthewiksi. Valtio ravisteli päätään.
"Toivottavasti hän ei ollut liian epäkohtelias", Kanada sanoi hiljaa. Hermione pudisti päätään.
"Ei ollut. Hän oli aika mukava", tyttö vastasi ja hymyili kun omituinen ilme muodostui Matthewin kasvoille.
"Hän muuten kutsui sinua Mattieksi. Saanko minäkin?" Hermione kysyi ja nyt hymy levisi virnistykseksi kun Matthewin kasvot lehahtivat jos ei punaisiksi niin ainakin punertaviksi. Sitten valtio huokaisi hiljaa.
"Saat kai sitten", hän sanoi väsyneen kuuloisesti mutta Hermione näki violettien silmien pilkkeestä ettei Kanada oikeasti pannut pahakseen.