Dria: Fuuu se Marygen on toteutettavien listalla, saattaa vähän kestää, kun mun pitäs alkaa käymään koulua (kahdeksan kurssia, päivät kahdeksasta neljään, perjantaina kahteen). Mutta saat sen vielä kyllä.
Itseasiassa mäkin googlasin pom-pomin. Kun en ollu ihan varmamiten se kirjotetaan. Mutta se rimmas, ja siksi laitoin sen huskan sijasta : D Etkö arvannut sitä??
Hihi, pitää korjata typot. En ole kovin raaka ihminen.
*
Vain toinen rakastui vahingossa
Santanan korvissa soi laulu särkyneestä rakkaudesta, mutta Santana ei tahdo laulaa, laula enää koskaan. Santana sujautta kätensä punaisen hameen taskuun, iPodin näytölle vilisee kirjaimia kuin vesipisaroita tihkusateessa, ja Santana ajattelee sateenvarjoja. Santanan poskelle putoaa kyynel, pisara piirtää suklaasilmän alle sinisen kaaren. Santana kuivaa kasvonsa, ei Santana tahdo itkeä.
Sillä Santana tietää niiden näkevän. Santana nostaa katseensa lattiasta, Santanan sydän lakkaa laulamasta rakkaustarinasta, jolla ei ole onnellista loppua. Santana näkee niiden kasvoista niiden nähneen sen, sen yhden yksinäisen kyynelen. Ne hymyilevät, vaikkei Santana tahdo hymyillä. Ne nauravat, vaikkei Santana enää muista kuinka nauraa. Ne nauravat itkevälle nartulle. ”Hei narttu, onks se blondi sun tyttöystävä?”
Ne työntävät Santanan selkä vasten seinää, painavat mustelman Santanan olkaan, Santana tuntee sinelmän valuvan pitkin selkärankaa. Santanaan sattuu, vaan Santana ei sano sanaakaan, jaksa enää huutaa. Itku kuristaa Santanan kurkkua, vaikka ne eivät uskallakaan koskea Santanaan, koskettaa paljasta ihoa. Silti Santana nyökkää, mitä sitä kerran tehtyä enää kieltämään. ”Oli se joskus.”
”Tuli sitten välirikko, vai”, yksi niistä sanoo, ja Santana tietää ettei se ole mikään kysymys ollenkaan. Ne tiesivät heistä, kahdesta tytöstä käsi kädessä, niistä nukenkasvoisista, liian kauniista. Santana painaa päänsä, kätkee kasvonsa tumman tukan taa, jonka ne sysäävät sivuun, kasvoilta korvan taa. Ne tahtovat nähdä nartun itkevän, ja niin Santana itkee hiljaa, itkee, vaikka ei tahdo itkeä, ei enää. Ei Brittanyn perään.
”Ei se tahtonu mua enää.” Sanat karkaavat Santanan huulilta, Santana unohtaa hengittää. Santana tahtoo huutaa, vaan huuto juuttuu kurkkuun, Santanan on tukehtua sanoihin, jotka jäivät sanomatta silloin, kun Brittany vielä piti Santanaa kädestä. Santana tahtoo lyödä, potkia, Santana tahtoo paeta. Santana tahtoo juosta, mutta jalat eivät kanna, eikä Santana tiedä, kenelle kertoa särkyvänsä sirpaleiksi, kertoa sydämeen sattuvan, ajatuksen Brittanysta enää vain satuttavan.
”Ei ymmärtäny sit hyvän päälle,” ne ihmettelevät, katselevat nukenkasvoja kyynelistä kosteita, tyttöä, joka itkee toisen tytön takia, vain leikkii selviävänsä päivän kerrallaan, haaveilee Brittanysta. Santana on nukke, jota ne eivät voi koskaan saada, nukke, jota ne tahtovat koskettaa. Vaan Santana on vääränlainen, rikkonainen, rakastaa tyttöä, jolla on siniset silmät ja vaalea tukka, hymy kuin kiiltokuvalla.
”En mä ollu sille tarpeeks hyvä,” Santana kuiskaa, kuivaa kasvonsa paidanhihaan, mustia rantuja haalistunutta mascaraa. Ja ne katselevat, kuinka Santana itkee, hymyilevät, vaikka Santanaan sattuu. Eivät ne välitä, eivät Santanasta, Brittanysta, ne tahtovat nähdä Santanan särkyvän. Ja Santana itkee, tietää viimein, miltä tuntuu särkyä. Sillä Santana rakastaa Brittanya, oppi rakastamaan vasta, kun oli liian myöhäistä kuiskia sanoja rakkaudesta.
”Eihän sulla ei ookaa kun nätti naama” ne sanovat, tekevät Santanalle saman kuin tekivät Kurtille, pojalle, joka ei oppinut rakastamaan, kuten poikien olisi pitänyt rakastaa, sellaiselle kuin Santana, jonka rakastama tyttö pitää kädestä poikaa pyörätuolissa. Santana on Kurtille anteeksipyynnön velkaa, sillä vihdoin Santana tajuaa, kuinka paljon sanat saattavat satuttaa.
”No en mä nyt sanois, toihan poraa naamansa pilalle.” Santana painaa kätensä korvilleen, tuhertaa itkua, sillä Santana ei tahdo kuulla sanoja, jotka rikkivat nukenkasvoja.
”Mä en kestä sitä, kun tytöt itkee taukoomatta.”
”En mä ennen itkeny”, Santana kuiskaa niiden kaataessa punaista jäähilejuomaa tämän tummaan tukkaan.
Ja Santana itkee, itkee vaalenpunaisia kyyneleitä.
*
Santana huuhtelee kasvonsa autiossa vessassa, tahtoo painaa päänsä pinnan alle, puhaltaa saippuakuplia, lopulta unohtaa koskaan hengittää osanneensakaan. Santana sulkee silmänsä, punainen suu valuu alas viemäristä, haalistunut hymy punaiseksi maalattu. Santana pesee tumman tukkansa, joka on sokerista tahmea. Pisarat putoavat kaariksi vedenpintaan, Santana katsoo silmin heijastusta, joka itkee pinnan alla.
Santana kallistaa päätään, antaa veden valua sisään paidankauluksesta, imeytyä tummiksi tahroiksi, kuin punaisiksi mustelmiksi. Santana katsoo peilistä kasvoja, jotka ovat kauniit kaikesta huolimatta, huolimatta kyynelistä, joita Santanan ei ole onnistunut kuivata. Sillä Santana itkee, itkee kyyneliä kerran laimenneita. Santana ei tahdo kenenkään näkevän kasvojaan, jotka ovat kuin surullisella nukella, leikattu kiiltokuvasta.
”Santana?” karkaa kuiskaus Brittanyn huulilta, jotka eivät hymyile enää, eivät tänään. Sillä Brittany tietää, että Santanaan sattuu, vaikkei vielä tiedä, miltä tuntuu särkyä, vaikka Santanan särkikin, kai vahingossa. Brittanyn askelet ovat varovaisia, pari sinisiä silmiä surusta haalistuneita katselee Santanan kasvoja kyynelten kastelemia. Brittany ojentaa kätensä, koskettaa Santanan poskea.
Vaan Santana kavahtaa kauemmas, katsoo Brittanya suklaasilmät suurina. Eikä Brittany käännä katsettaan Santanan kasvoista, Santana lakkaa itkemästä. Sillä Brittany on kaunis, surullisena kauniimpi kuin koskaan, vaikkei muista, kuinka hymyillä, nauraa. Brittany on liian kaunis, niin kaunis, että Santanan sydämeen sattuu. ”Älä koske muhun”, Santana kuulee kuiskaavansa.
Brittany ottaa askelen kerrallaan, tavoittaa Santanan, jonka selkä painuu vasten vessan seinää. Brittany kietoo käsivartensa Santanan vyötäisille, silittää tämän kosteaa tukkaa. Ja Santana itkee, itkee Brittanyn sylissä, katselee peilistä kuvaa heistä kahdesta, jotka kerran leikkivät rakastavansa. Vaan vain toinen heistä rakastui vahingossa. ”Sä sanoit niille, et mä olin sun tyttöystävä”, sanoo Brittany. ”Olinko mä?”
Santana kiertää kätensä Brittanyn kaulaan, pitää kiinni hetkestä kerran eletystä. Ei Santana koskaan tahtonut irti päästääkään, ei tahdo enää, ei vieläkään. Santana tahtoo tuntea Brittanyn lämpimän hengityksen hiuksissaan, huulet huulillaan, suudella, vaikka tietää Brittanyn kuuluvan toiselle, pyörätuolipojalle. Santana tahtoo sanoa rakastavansa, Brittanyn rakastavan, vaan Brittany on hiljaa, sanomatta sanaakaan. ”Joo.”
”Miksi sä et kertonut sitä mulle koskaan?” Brittany kysyy, siniset silmät sanovat: mä tiedän sen sattuvan. Mutta Brittany ei tiedä Santanan sydämen särkyneen, särkeneensä rakkauden, joka oli ollut vain leikkiä heillä kahdella, tytöillä, jotka olivat kuin nukkeja, unohtivat, millaista on rakastua. Ei Brittany tiedä, miksi Santana itkee, siniset silmät ovet sirpaleita sielun peilistä, Brittanyn siniset silmät itkevät.
”Mä tajusin sen kai vasta sitten kun oli jo liian myöhästä katua,” Santanan huokaa, ripustautuu Brittanyn kaulaan. Santana tietää, ettei kahden tytön rakkaustarinasta ole jäljellä enää kuin hetkensirpaleita, tietää heidän olevan vain haavekuvia Brittanyn päiväunissa. Ja Santana tietää, ettei Brittany jää, tietää, ettei Brittany tahdo ikuisesti Santanan tukkaa silittää. Ehkä Brittanykin rakastaa, muttei tarpeeksi oppisi Santanaa koskaan rakastamaan.
”Mä olisin halunnu olla sun tyttöystävä,” Brittany kuiskaa, kuivaa kyynelet Santanan kasvoilta surullisilta, maitokahvinvärisiltä.
Brittany painaa suukon Santanan poskelle, suutelee. ”Sä voisit olla vieläkin.”
Ja silloin Brittany päästää irti Santanasta, joka on on vain nukke enää, nukke, joka unohti, kuinka hymyillä. ”Mut mä rakastan mun pyörätuolipoikaa,” Brittany kuiskaa, heijastus heistä kahdesta katoaa, ja Brittany on poissa. Pari sinisiä silmiä lopulta peilistä haalistuu. Santana katselee kuvajaista nukesta tummatukkaisesta, tietää kaiken katoavan aikanaan, heidän kadonneen ennen aikojaan.
Santanan painaa päänsä, lattiaan särkyy vaalenpunaisia kyyneleitä.
*
Santana kävelee pitkin koulun käytävää, heilauttaa tummaa tukkaansa, punaista hameenhelmaa. Santana tietää niiden katsovan, näkevän vain tytön, jolla on kauniit kasvot, ripsissä kyyneleitä, joita ne eivät näe, näkisi enää. Santana tuntee niiden katseen selässään, sinelmillä pitkin selkärankaa. Santanan askelet tapaavat lattian, ei jäljellä ole enää pilvilinnoja, ei heistä kahdesta, Santana tahdo leikkiä nukella tummatukkaisella.
Santanan käsi tapaa tyhjää, ei Santana tunne Brittanyn kättä kädessään, tuntisi kai koskaan enää. Sillä Santana tahtoo unohtaa, unohtaa Brittanyn kaksi sinistä silmää, kaksi kättä, jotka joskus koskettivat Santanan vyötäisiä. Santana tahtoo unohtaa Brittanyn sanat heistä, muttei särkyä, ei tänään. Santana ei katsele Brittanya enää, itkee Brittanyn perään vain silloin, kun vaalenpunaisia kyyneliä ei ole katselemassa ketään.
Muttei Santana noin vain voi lakata rakastamasta, ei Brittanya, tyttöä, joka ei tahdo Santanaa, enää silittää Santanan tummaa tukkaa, ei koskea, koskettaa. Ei Santana osaa unohtaa Brittanyn viimeistä suudelmaa, Santana elää hetken yhä uudestaan, maistaa Brittanyn huulet huulillaan, ja rakastaa, rakastaa liikaa. Ei Santana osaa unohtaa Brittanyn kaulalleen suutelemaa mustelmaa, vaikka mustelmatkin haaltuvat aikanaan.
Santana leikkii kokonaista, vaikka on palasina, punainen suu haljennut kahtia, keräilee sydämensä sirpaleita vessan lattialta. Santana tahtoo unohtaa koskaan rakastuneensakaan. Silti Santana itkee hiljaa, haaveilee tyttölapsesta, jota rakastaa.
Eikä Santana hymyile enää, opi koskaan hymyilemään.
*
