Kirjoittaja: Violetu
Ikäraja: K-11
Varoitus: voi tulkita itsetuhoisuudeksi
Genre:
Haasteet:
Kesälomaetydejä:
*kuvasarja* FinFanFun1000 -haaste: sanalla
720. ElinikäA/N: Kuvasarjasta ei viikkokausiin tullut yhtään mitään, kun yritin sitoa sen johonkin fandomiin tai muuten kokonaiseen "juoneen" tai vastaavaan. Lopulta lakkasin yrittämästä ja annoin tämän tulla niin kuin se itse halusi. Kuvasarja kannattaa vilkaista jossain kohtaa. Triplaraapale.
***
Kuolema kipuaa sinisenä sormia pitkin.
Kivet kolahtelevat toisiaan vasten, kun kompuroin rannalla eteenpäin.
Lähden täältä omilla ehdoillani. En vedä viimeistä henkäystäni sairaalassa tai saattokodissa.
Oloni huononee entisestään sellaisissa laitosmaisissa ympäristöissä, jos se nyt on nykytilassani edes mahdollista.
Tunnen oloni ohueksi, ja silti samaan aikaan kaikki osat minussa painavat kuin kantaisin mukanani märkiä hiekkasäkkejä, jotka peittävät ruumiini kauttaaltaan.
Ehkä asia onkin niin.
En ole halunnut katsoa itseäni peilistä enää päiväkausiin, ja minua palelee ja kutisee koko ajan, minkä iholle liimautunut märkä hiekka voisi selittää.
Vaahtopäät lyövät rantaan vähän matkan päässä, mutta en ole aivan vielä valmis.
Haluan jättää jälkeni johonkin, ja siksi jatkan matkaa kohti lempikalliotani, vaikka jokainen askel on edellistä raskaampi.
En ole vielä keksinyt, minkä merkin itsestäni jätän, vaikka tiedän, miten kutsun ne hakemaan itseni seuraavaan paikkaan.
Poimin kiven oikean, mustelmaisen jalkani vierestä, mutta kivi on liian pyöreä, että sillä voisi heittää leipiä. Olen aina ollut siinä hyvä, heittämään leipiä, heittämään palloa, nyt on kai jäljellä enää yksi asia, minkä jaksan heittää. Jo pelkkä kiven nostaminen maasta on vienyt voimistani ainakin puolet, heittäminen veisi loput.
Jatkan matkaa kivi kädessä, ja loppuun saakka jääräpäisenä kumarrun poimimaan vielä kaksi kiveä, ennen kuin pääsen kalliolle saakka.
Asetan kivet päällekkäin pieneksi torniksi, joka saa olla viimeinen muistomerkkini hetken, ennen kuin nousuvesi tulee ja hajottaa sen.
Ihmiselämä on niin pieni ja hauras, vähänkään suurempi puhuri tai aalto pyyhkäisee sen pois, vuosisata, tuhat, jokin aina pyyhkäisee, eikä mitään jää jäljelle. Tai jos jotain jääkin, kukaan ei enää tiedä, kenen se oli, ja mitä se merkitsi.
Istahdan kalliolle muistomerkkini viereen. Alaruumistani särkee, käsivarsieni lihakset huutavat, kun hilaan itseäni lähemmäs kallion reunaa, lähemmäs merta.
Lähemmäs matkaa, loppua, uutta kotia. On niin monta nimeä, etten tiedä mitä niistä käyttäisin.
Keuhkoja pakottaa, kun avaan suuni viimeiseen, raastavaan huutoon.
Hitaasti ne tulevat. Aaltopäiden joukossa puhtaan valkoisina, vetävät minut pinnan alle.
***