Oih.
Olen lukenut tämän varmaankin puolen tusinaa kertaa, ja nyt päätin, että jos jokin ficci saa minut palaamaan sen pariin uudelleen ja taas uudelleen, on se kyllä enemmän kuin ansainnut kommentin. Vaikka sitten ylitunteellisen ja ylistävän sellaisen.
Ensinnäkin, rakastin Harrya tässä. Olit vanginnut hänet tähän kerta kaikkiaan loistavasti, tuonut esiin sen kirjoista (ja miksei nyt elokuvistakin) tutun sankarin, joka antaa loppujen lopuksi anteeksi pahimmalle kilpakumppanilleen ja vihamiehelleenkin, eikä osaa kantaa kaunaa ikuisuuksia. Ja vaikka hän ja Draco eivät canonin perusteella ikinä uutta alkua saaneetkaan, tämä jättää jälkeensä ihanan toiveikkaan mielen. Harry on itsepäinen ja voimakastahtoinen kaveri, joka taistelee haluamansa eteen. Minä tahdon vakaasti uskoa siihen, että hän saa vielä pelastettua Dracon lopullisesti. Niin, taisinkin unohtaa sanoa, että toisin kuin esimerkiksi Sädekehä, minä olen Harry/Dracon kannattaja henkeen ja vereen ja olen varmasti kahlannut läpi melkein kaikki asetelmat, joita tästä parituksesta löytyy. Silti tässä ficissä oli vahva uutuuden tunne, sillä tämä on vain välähdys, palanen elämästä, joka jättää kaiken juuri sopivan auki, jotta kaiken maailman kliseet loistavat poissaoloaan.
Toiseksi, rakastin myös Dracoa tässä, oikeasti. Sait häneen juuri sopivasti sitä pelkoa ja heikkoutta, jota Rowlingin hahmossa on, sillä toisin kuin Harrysta, Dracosta ei olisi ikinä sankariksi, ei ainakaan siitä kirjojen Dracosta. Ja tämän ficin Draco voisi minusta aivan hyvin olla kirjojen Draco, mitään eroa ei ehkä huomaa, paitsi sen, että kuvailit Dracoa kadehdittavan kauniisti ja herkästi. Ihastuin juuri häntä kuvaaviin kohtiin, kuten:
Taistelulla on aina hintansa, mutta tämä on sinun aiheuttamasi. Ei sodan, vaan sinun.
Minusta on hienoa, että Harry tajuaa, kuinka suuri merkitys Dracolla on. Jotain on nyt muuttumassa, pysyvästi. Sen aistii tästä kohdasta, pysäyttävää ja vavahduttavaa.
Ihmettelen, pudistan päätäni ja ihmettelen taas. Sinussa on kaksi puolta, joista olen tavannut vain toisen ja ainoastaan mustelmat kyljessäni ovat todiste siitä, mitä muuta voit olla. Jostain epäröivän katseen alta löytyy poika, mies, joka luottaa. Uskoo.
On antanut minun pelastaa henkensä.
Tämä tässä on suosikkikohtani kohtani, ellei se sitten ole viimeiset kaksi lausetta, jotka ovat täydellisen upeat lopetuslauseet. Tässä on kuitenkin ihanaa, pinnan alla väreilevää tunnetta ja odotusta, jonka vertaista en ole saanut lukea vähään aikaan tämän parituksen ficeissä. Tuntuu, kuin rakastuisin heihin uudestaan. Nyyhkytän kohta, käyttämäsi kieli on niin korvaamattoman kaunista. En tainnut kirjoitustyyliäsi vielä mainitakaan, mutta se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen ja uskon, että metsästän pian muita tekstejäsi käsiini, etten menetä tätä tunnetta.
Pidin tästä siis lyhyesti sanottuna mielettömästi, luulen että tallennan tämän arkistoihini, että voin lukea tätä vielä vuodenkin päästä ja hymyillä yhtä hölmösti kuin nyt.
Ah ja niin, kun sunnuntaina menen katsomaan Part kakkosen toista kertaa, aion ehdottomasti lukea tämän vielä ennen leffaa, jotta osaan olla juuri oikeassa tunnetilassa teatteriin astuessani.
Ficin nimi on muuten täysosuma, parempaa ja kuvaavampaa ei varmasti ole.
Sanattoman suuret kiitokset!
