Title: Mä halusin olla enkeli
Author: Stubastian
Fandom: -
Pairing: Nikolai / Mikko
PoV: Nikolai
Rating: S (Sallittu) turkinpippuri lisäsi ikärajan myös otsikkoon
Genre: Angst, hurt, comfort, fluffy, snog, slash, romance
Summary: Nikolaista ja Mikosta ensimmäinen tarinani, tällänen suhteellisen lyhyt raapale vain.
Mun oli ollut pakko saada syöksyä siitä paikasta pois. Mun oli ollut aivan pakko saada vedettyä syvään raikasta joulukuista ilmaa keuhkoihini. Olin hetki sitten lysähtänyt vasten tiilirakennuksen seinää istumaan ja paljaat sormeni olivat painautuneet lumeen, joka muuttui vedeksi osittain lämpimien sormien osuessa siihen. Pian sormetkin tosin olivat kylmät, kylmää oli melkein kaikki. Kylmää oli kaikki muu, paitsi mun sisällä sykkivä sydän ja Mikon suklaanruskeat, lämpöä hehkuvat silmät, jotka oli juuri hetki sitten katsoneet mua huolestuneena. Nyt ne eivät enää katsoneet, koska mä olin juossut pois.
Mitä mä pakenin? En mä edes tiennyt. Ahdistavaa tilannetta, kauheaa ihmisjoukkoa mun ympärillä ja sitä meteliä. Oikeasti mä taisin paeta vain Mikkoa, paeta mua itseäni. Paeta niitä suuria tunteita, joita ei meinannut päästä pakoon. Niitä ei turruttanut alkoholi, eikä ne poistuneet, jos mä laitoin pääni peiton alle. Ne tunteet oli, ja ne myöskin kasvoi. Eikä ne lakkaisi, niitä oli kai mahdoton sammuttaa.
Liiankin helposti sen sijaan sammui mun edessä oleva liekki, kun mä yritin sytyttää savuketta. Sekin oli todella vaikeaa talvipakkasella ja paljaskäsin. Ovi avautui mun vierestä ja sulkeutui, jo askeleista ja tuoksusta mä tiesin, että Mikko. Mikko tuoksui juuri sille, rauhalliselle kamomillalle. Rauhoittavalle. Se katsoi mua hetken, kunnes se kävi istumaan mun viereen. Sen hengitys tuoksui joulupiparilta ja mulla itketti. Mikko ei sanonut mitään, vaan painoi sen parransänkistä poskea vasten mun omaa, sileää poskea.
"Anteeksi", mä kuiskasin ääni hieman tukahtuneena, kyynelisenä. Mua hävetti olla sellainen, olla sellainen pelkuri ja itkupilli, vaikka mä olin jo seitsemäntoista. Mikko varmaan häpesi mua myös - tai en mä tiedä. Itki sekin toisinaan, vaikka se myös kätki sen. Tosin se olikin jo kaksikymmentä kolme. Se olikin mua kuusi vuotta vanhempi ja miljoona kertaa vahvempi.
"Älä pyydä", Mikko vastasi itsekin hiljaa ja kietoi toista kättään lämpimästi mun ympärille. Mä vilkaisin sitä mun lantiolle asettunutta kättä ja purin huultani. Mä en olisi halunnut nähdä sitä kihlasormusta, mutta mä näin sen joka päivä. Ehkä siksikin mä olin paennut sieltä sisältä. Ehkä siksi, että se nainen oli kehdannut viedä Mikon multa. Mä olin Mikon ainoa. Vaikka Mikko oli hetero ja mä olin homo.
"Mä olen säälittävä, anteeksi", mä pahoittelin uudemman kerran. Pahoittelisin vaikka koko illan, vaikka kyllä Mikko uskoi mun olevan pahoillaan. Mä en ollut mikään helppo ihminen, mä olin vaikea ja herkkä sielu.
"Ei sulla ole syytä pyytää anteeksi, mä ymmärrän", Mikko vastasi kuiskaten mun korvaan. Mun teki mieli sanoa, että eihän se voisi mitään ymmärtää. Sen sijaan mä painoin voipuneena pääni vasten Mikon olkaa, sen ruskeat hiukset sekoittui mun lumenvalkeisiin hiuksiin. Tähtitaivas oli meidän yläpuolella täysin hiljaa ja tiputteli lumihiutaleita tasaiseen tahtiin.
"Mä rakastan Joulua", Mikko huokaisi raskaammin. Se oli aina rakastanut kaikkia sellaisia suuria juhlia. Kyllä se ryyppäsikin toisinaan, mutta enemmän se rakasti juuri Joulua, syntymäpäiviä, Juhannusta, uutta vuotta ja vastaavia. Ne kaikki se vietti aina mun kanssa, mutta silti mä en ollut sen ainoa.
"Mä haluisin olla enkeli", mä vastasin. En mä tiedä miksi, se tuntui sopivalta.
"Sä olet jo enkeli", Mikko vakuutti mulle ja tarttui omilla sormillaan kiinni mun kohmeisista sormista. Vähän aikaa olin kokonainen, mutta mä halusin silti olla enkeli. En mä vielä ollut.
