Title: Filmikela
Author: Myötätuuli
Genre: Draama, slices of life, angst
Rating: K-11, varoitus: itsemurha, alkoholismi
Summary: Minä olen viimeinen tähdenlento tänä iltana.
A/N: Tämän tekstin olen kirjoittanut vuosia sitten, mutta se on henkilökohtaisesti tärkeä ja mielestäni onnistunut teos, jonka halusin julkaista näin marraskuun viidennen ja isänpäivän lähestyessä. Tämä teksti on omistettu heille, joille isänpäivä on syystä tai toisesta vaikea.
FILMIKELA
Viides marraskuuta, 1960
Minä synnyn yhdessä tähtien kanssa. Kuiskaan näkemiin kosmokselle ja astun tähtipölyä täynnä maailmaan. Minä olen pieni poika, joka itkee ja etsii äitiään. Minä olen tarinan alku.
Minun perheeni on suuri eikä syntymäni ole ihme. Olen yhtä pienen hetken ajan sisaruksilleni kiinnostava kuin taivaan halkaiseva tähdenlento. Sitten minusta tulee unohduksen pohjasakkaa. Äitini on ikänsä työtä tehnyt nainen. Minä olin hänelle vain raaka voimanponnistus. Isäni on pellolla. Hän tulee kotiin kuudeksi valmiiksi katettuun pöytään.
Kaikki on sumeaa, mutta silti minusta tuntuu että kaikella on tarkoituksensa. Minä näen filmikelan elämästäni, mutta samantien unohdan kaiken. Ainoastaan yksi kuva jää mieleeni. Hymyilevä tyttölapsi.
Viides marraskuuta, 1967
Minun perheelläni ei ole rahaa. On siksi kummallista kuulla siitä puhuttavan.
Isosiskoni on mennyt kihloihin. Se on ymmärtääkseni alkusoitto avioliitolle. Siskoni ei kuitenkaan puhu rakkaudesta, vaan rahoista. Kauko ei ole komea, vaan hyvästä perheestä. Kauko on hyvä vävy. Kaukolla on rahaa.
Minä autan isää. Kaukosta puhutaan edelleen. Isä on väsyneen näköinen. Viime yönä hän huusi taas unissaan. Kukaan ei koskaan puhu siitä, mutta minä tiedän, että isä on kokenut jotain kamalaa. Jotain niin kamalaa, että edes silmien sulkeminen ei vie sitä pois.
Isä ei ole kiinnostunut Kaukosta. Isosisko yrittää, mutta isä vaihtaa aiheen maitotonkkiin ja lypsyvuoroihin. Talvi tulee. Sato on huono. Isosisko on hiljaa.
Äitini katse on yhtä kylmä kuin ensimmäiset lumisateet huurteisessa maassa. Äiti on veistetty oman sukunsa ylpeydellä, joka ei kestänyt heikkoutta edessään.
Veljet kiusaavat minua siitä, että en ole kuin muut. Olen heidän mielestään heikko pojaksi. Äitini ei koskaan puolusta minua. Isäni on aina silloin pois.
Viides marraskuuta, 1974
Muut ovat huomanneet, että olen yllytyksille altis ja huoleton siitä mitä huomiselle on luvattu. Minä olen eukkojen pahin painajainen, kun juoksen läpi vastakylvettyjen peltojen ja heidän tyttärensä seuraavat menoani.
Minä olen jäänyt kahdesti luokalleni. En ole tyhjäpäinen, mutta en haluaisi vain istua ja lukea. Kaivan käsiini mieluummin puukon ja veistelen. Isä on katsellut menoani jo jonkin aikaa. Hänessä se aiheuttaa vain hymähdyksen.
Isosiskoni on raskaana. Veljeni ovat löytäneet itselleen heilat. Seuraavat häät ovat kesällä. He ovat kaikki kenkätehtaassa töissä. He taistelevat liukuhihnaa vastaan.
Minä tiedän vain sen, että haluan pois. Haluan jättää taakseni kaiken, minkä olen koskaan tuntenut. Laajat pelttoeekkerit punoisin muistojen helminauhaan. Unohtaisin jo muutamassa viikossa miltä huoneeni ikkunasta avautunut näkymä näyttää. Puiden taakse hiipivä ilta-aurinko nousisi sarastamaan jossain muualla.
Veljet sanovat minua taivaanrannan maalariksi. Isosiskoni käskee minua miehistymään. Minä olisin mieluusti vain itseni.
Viides marraskuuta, 1978
Hän on maailman kaunein tyttö.
Unohdan hetkeksi kenen kanssa olen edes tullut tansseihin. Kyseinen tyttö ei puhu minulle koko iltana. Minä en edes osaa hävetä käytöstäni. Tanssilattia pyörii ympärilläni, kun yritän päästä lähemmäs tyttöä, joka ei ole hetkeäkään samanlainen kuin muut.
Tyttö on kuin vallankumous. Tanssilattian valot vilkkuvat. Korvissani humisee tuttu sävel. Keskiyön aikaan.
Muistan unenomaisesti näyn lapsuudestani. Kuva tyttölapsen kasvoista on seurannut minua tähän asti. Tuntematon ei kuitenkaan ole hän, mutta hän on silti oikea. Oikea minulle, sillä en minäkään ole täyttänyt toiveita. En ole mikään unelmavävy. Minä olen vain vakosamettihousuinen poika, joka ei ole koskaan ennen tuntenut millaista on ihastua.
Viides marraskuuta, 1980
Hän soittaa minulle puhelinkopista keskellä yötä, vaikka ikkunat huurtuvat kylmästä.
Hänen äänensä on asia, joka ei unohdu minulta koskaan. Hän siivittää minua eteenpäin, kun vääpelit käskevät kiväärin olalle. Askel eteenpäin. Seis. Lepo.
En kerro siitä, että ystävät ovat salakuljettaneet mukanaan viinapullon. Otamme rohkaisuryyppyjä tulitikun valossa. Kikatamme kuin pikkutytöt. Olen saanut sen käsityksen, ettei hän juo kuin viiniä silloin tällöin. Minäkin pidän viinistä. Nyt on kyseessä vain erikoistilanne. Viinapullo kuuluu kasarmille.
Hän kertoo linja-autoaikataulut nopeasti, koska kolikot loppuvat. Viikonloppu ei ole koskaan tuntunut yhtä kaukaiselta.
Puhelu katkeaa juuri, kun olen sanomassa rakastan sinua.
Viides marraskuuta, 1981
Istun kahvipöydässä kuin minulla olisi käpy selän alla. Hänen äitinsä kaataa lisää kahvia. Minun käteni tärisevät, kun pitelen kuppia.
Hän nyökkää minulle rohkaisevasti pöydän toiselta puolelta. Isoveli kiusoittelee meitä. Huoneessa on kotoisa tunnelma. Tuntuu kuin olisin palannut pitkältä matkalta takaisin kotiin.
Hän on rakastettu perheessään. Isän silmissä loisti huoli, kun vanha mies kätteli minua ensimmäistä kertaa. Sama huoli kytee seittiä sisälläni. En ole varma olenko paras vaihtoehto hänen tyttärelleen.
Hänen äitinsä on lämmin ja pullantuoksuinen. Naisen suupielillä leikkii ainainen hymy. En muista milloin oma äitini oli hymyillyt viimeksi seurassani. Isoveli tuoksuu navetalta ja hieltä. Pikkusisko lukee isosiskonsa ilmeitä. Minä olen osa perhettä, kun puhutaan joulun järjestelyistä. Minua kutsutaan vävyksi.
Hänen nimettömässään kimaltelee kultasormus. Se on minun sinettini, jota hän on luvannut pitää.
Isoveli tarjoaa minulle kurkkua lämmittävän ryypyn.
Viides marraskuuta, 1986
Me asumme vuokrahuoneistossa, jonka hän on sisustanut erilailla kuin lehdissä on käsketty. Minä pidän siitä.
Televisiosta tulee iltaisin Hymyhuulet. Minä sain ylennyksen ja kuljen nyt töihin muiden pukumiesten mukana. En silti malta pysyä poissa työmaalta, joka tuoksuu betonilta ja uurastukselta. Ei minua voi lukita toimistohuoneeseen.
Meidän olohuoneessamme on lukittu kaappi. Piilotan avaimen itseltäni arkipäiviksi, mutta viikonloppuisin sormeni hamuavat sen heti käsiinsä. Kaapissa on aina pulloja. Sisältö katoaa nopeammin kuin kasarmiaikoina. Hän ei ole sanonut mitään, mutta tiedän ettei hän pidä siitä. Minä tiedän, että pitäisi hidastaa. Mutta minä tunnen eläväni viimein sitä elämäni parasta aikaa.
Viides marraskuuta, 1989
Isosiskoni katselee häntä päästä varpaisiin. Minä haluan vain asettua panssariksi heidän väliinsä. Minua hävettää kutsua perhettäni omakseni.
Hän ei välitä, vaikka tiedän hänen silmiensä taakse kätkeytyvän loukkaantumisen. Hän ei rappeudu siskoni edessä, vaan nostaa päänsä niinkuin feeniks-lintu kuoriuduttuaan uudestaan tuhkasta.
Isä häpeää, koska hän ei ymmärrä mitä on tehnyt väärin. Hänen mielestään miniä on uuttera. Hän uskoo minun tehneen oikean valinnan. Äiti ei puhu mitään, mutta luo tiukemman yhteyden sisarusteni kanssa.
Me olemme kertoneet, että aiomme naimisiin. Onnittelut ovat vaivalloiset.
Minä juon, enkä ensimmäistä kertaa, niin paljon, että lattia pyörii silmissäni. En kaipaa juhliin ketään, jolla virtaa suonissaan sama veri kuin minulla. Minä en ole kuin he.
Hän puristaa rattia, kun ajamme yötä vasten kotiin. Hän häpeää minua.
Viides marraskuuta, 1991
Minä olen ollut naimisissa vuoden, 2 kuukautta ja kahdeksan päivää, ja nyt olen nainut jotain muuta kuin omaa vaimoani.
Aamuaurinko sarastaa silmääni oudosta kulmasta ja valaisee vieraan naisen vierelläni. Yöpöydällä oleva kello näyttää aamukahdeksaa. Sen vieressä lojuu keskiolutpulloja. Minä juoksen vessaan oksentamaan.
Peilistä minua tuijottaa labyrinttiin hukkunut mies. Minä olin edellisenä iltana kuvitellut itsestäni paljon enemmän kuin mitä todellisuudessa olen. Todellisuus lojuu pullonpohjalla.
Kieltäydyn aamukahvista ja kiroan naisen olemaan hiljaa. Vaaleaverikkö vain kietoo aamutakkiaan tiukemmin ympärilleen. Hän ei muistuta vähääkään muistoissani häilyvää näkyä. Tyttölapsen kasvot eivät ole tähänkään päivään mennessä unohtuneet. Lähden ovet paukkuen.
Auto lipsuu tien reunoille. Mietin millaista olisi luistua tieltä ja pudota veden pyörteisiin. En ole aikaisemmin uskaltanut myöntää sitä, että olen jo kauan halunnut kuolla.
Hän painaa suudelman poskelleni. Minä pystyn tuskin hengittämään.
Viides marraskuuta, 1996
Isäni on jo vanha mies. Minä täytän kolmekymmentäkuusi. Minulla ei ole vieläkään lapsia.
Hän uskoo, ettei meistä ole siihen. Ei vettä noruvaan kynttilään voi sytyttää liekkiä, hän sanoo usein iltaisin ja sammuttaa yöpöydän lampun. Minä pitelen hänestä kiinni, enkä tiedä miten hän edelleen on siinä.
Sinulle minä myyn tämän talon, isäni puhuu kuin aikansa elänyt.
Silmiini kohoavat melkein kyyneleet. Ei isä ollut kelpuuttanut tilan huolehtijaksi menestyvää isosiskoani tai veljiäni, jotka olivat aina olleet enemmän miehiä kuin minä. Isä halusi myydä sen minulle. Kaikki tilukset, joilta olin lähtenyt juosten pois maailmalle, olisivat minun.
Minä haluan aloittaa alusta siellä, mistä kaikki on alkanut.
Viides marraskuuta, 1998
Kävelen surusaattueen perässä ja kyyneleet valuvat väkisin poskilleni. Hän tukee minua ja kuljettaa läpi hautausmaan. En pysyisi pystyssä ilman häntä.
Isästä on muistoja jokaisessa kolkassa siinä talossa, joka oli silloin ja nyt kotini. Hänen kosketuksensa näkyy jokaisessa ovenkarmissa ja puulistassa.
Isosisko ja Kauko lähtevät aikaisin. Emme ole olleet puheväleissä hetkeen. Olin yhtenä iltana soittanut humalapäissäni heidän kotipuhelimeensa.
Hän keittää kahvia pannullisen toisensa jälkeen. Vaikka en ole käskenyt häntä suremaan, ovat kyyneleet myös hänen silmissään. Hän on maailman viimeinen upea nainen.
Viides marraskuuta, 2000
Minä en ole juonut kahteen kuukauteen. Pieni tyttöni on pitänyt minut liikkeellä. Hän on niin ihmeellinen, etten haluaisi poistua hänen luotaan hetkeksikään. Hänen silmänsä loistavat kuin taivaankannen viimeiset tähdet. Edes hänen öinen huutonsa ei saa minua ärsyyntymään.
Pienen tytön äiti on vahva, vaikka hänen hartiansa kantavat liian usein koko maailman taakkaa. Hänen huulilleen on noussut sellainen hymy, jollaista en ole vuosiin nähnyt. Minun kaksi naistani ovat onneni alkulähteet. Heistä en päästäisi irti, vaikka kuinka käskettäisiin.
Isä olisi halunnut nähdä kotitalon uuden ilmeen. Olen tehnyt sen eteen paljon. Osaksi olen tehnyt siitä vuosikymmeniä kestävää, mutta samalla olen poistanut aikaisimpien sukupolvien taakkaa. Hän kertoo, että siellä on nyt helpompi hengittää. Haluan uskoa siihen, että hän puhuu totta.
Minun on ainakin helpompi olla huoneissa, joita en pitkään halunnut edes nähdä. Niistä puuttuu kuitenkin se lämpö, joka hänen kotonaan aina oli. Ehkä se tulee ajan myötä.
Viides marraskuuta, 2004
Minä makaan ja muut hääräävät ympärilläni. En tiedä mitä on tapahtunut, sillä muistini on sumea ja päätä särkee. Voimat ovat kadonneet käsivarsista. Jalat liikkuvat vain vaivalloisesti.
Hän kuuntelee mitä valkotakkiset puhuvat. Hänen kasvoillaan leijuu järkytys. Pieni tyttöni roikkuu hänen käsivarsillaan. Isi, oletko hereillä?
Muistikuvia vilahtelee nopeissa sykleissä. Kirveltävä, mutta petollisen tuttu tunne kurkussa. Lasin helinää. Minä huudan ja minä itken. Hän itkee. Pieni tyttöni on peloissaan. Minä olin humalassa.
Alkoholipsykoosi on diagnoosi, joka painetaan myöhemmin samana päivänä potilastietoihin. Minä en usko, että pystyn häpeältäni käymään missään keskustelupiirissä. Minä olen saattanut jo koko sukuni nimen likaan, vaikka monesti vakuutin olevani erilainen kuin veriveljeni.
Muistikuvissani hänen silmissään riehuu pakokauhu.
Viides marraskuuta, 2010
Minä olen varma, että hän pettää minua. Kuinka muutenkaan olisi mahdollista, että hän edelleen laahustaa minunlaiseni miehen mukana? Minä olen hänen silmissään aina vain epäonnistuja.
Hän katselee minua illasta toiseen kasvoillaan kärsivä ilme, mutta se lumppu ei harhauta minua niin nopeasti. Minä olen aikani katsellut tekopyhiä ympärilläni. Olen varma, että nyt hänkin on mukana muiden salajuonessa minua vastaan.
Pikkutyttöni ei ole enää niin pieni. Hän on hyljeksitty muiden keskuudessa, aivan niinkuin minäkin. Salaliitto punotaan myös häntä vastaan. Minä vihaan ihmisiä.
Hän sanoo, ettei minun pitäisi juoda. Minä käsken häntä painumaan helvettiin.
Pikkutyttöni juoksee äitinsä syleilyyn. Pelko kuultaa hänen kalpeista kasvoistaan.
Viides marraskuuta, 2011
Minä olen viimeinen tähdenlento tänä iltana.
Lupaukset siitä, että kaikki päättyy näin, käyvät vuosien jälkeen toteen. Muistelen sitä miestä, joka ajoi lamakauden rappauttamaa talvista moottoritietä pitkin ja mietti millaista olisi luistua alas sillalta. Olisinpa silloin uskaltanut antaa auton suistua.
Aikaisemmin mietin kuolemaa vain harvoin silmiä sokeuttavan sumun takaa, mutta viime viikot olen miettinyt sitä aamusta iltaan. Yöt olen nukkunut yksin, vaikka hän on pysynyt edelleen vierelläni. Pikkutyttöni näyttää yhä enemmän äidiltään. Niin on parempi.
Minä olen sulkenut itseni yksinäisyyden saarelle. Olen uinut sinne viinameren läpi. Pulloon on ollut helpompi tarttua kuin hänen auttavaan käteensä. Minua ei voi enää mikään pelastaa.
Filmikela pyörii jälleen silmissäni. Muistan, että näin sen niin monta vuotta sitten täysin erilaisena. Mutta yksi asia on siellä edelleen. Tyttölapsen hymyilevät kasvot on viimeinen kuva, joka tajuntaani jää. Minun pikkutyttöni on parempi olla ilman minua. Ei minua voi parantaa edes hänen herttaisella rakkaudellaan.
Kosmos laajentuu ja supistuu. Minä luotan, että se tuo tyyntyvän tyyssijan siihen kaikkeen hulluuteen, jonka ihmiset ovat usein nimittäneet elämäksi.