Nimi: Väkivallan torjuntaa
Kirjoittaja: Vyra~
Fandom: Hetalia
Genre: draama ja jotain romantiikan tapaista, ehkä pientä huumoria
Ikäraja: K-11 (varmuuden vuoksi, minusta se menee tuon ja k-11:sta väliin...)
Paritus/Päähenkilöt: DenSu *gasp* what's wrong with me?! heh he hee :'D eli Ruotsi ja Tanska.
Disclaimer: Mikään ei ole minun, ideakin on lainattu...
A/N: Hej ^^ Jos joku nyt säikähti paritusta niin pitää sanoa että pidän eniten silti DenNorista ja SuFinistä... Tämä one-shotti on petolliselle, joka osallistui minun blogi skabaan/ ideananto kisaan, josta sai palkinnoksi raapaleen... siitä raapaleesta tuli sitten 15xraapale...
Eli idea on petolliselta ja minä vastasin toteutuksesta, toivottavasti tuli sitten sellaista, mitä odotit (vaikka olis kyllä ollut hauska trollata. Ens kerralla sitten~)
Aloitetaan sitten ennen kun pakenen paikalta...
*
”Perhana”, mies mutisi ja nakkasi kirveensä jonnekin lähistölle välittämättä juurikaan hukkaisiko sen vai ei. Hän istuutui alas pienen nuotion ääreen ja huokaisi turhautuneena. Tosin hänen seuralaisensa tiesi tasan tarkkaan, että muutaman minuutin päästä tanskalainen olisi taas oma äänekäs itsensä. Niinhän se oli aina mennyt.
”Mitä nyt?” Ruotsi kuitenkin kysyi ja jäi odottamaan vastausta samalla kun Tanska vietti hetken mutisten jotain äkäisesti puoliääneen. Ruotsalainen tökki oksalla nuotiota saadakseen sen palamaan paremmin, muttei muuten viitsinyt edes yrittää esittää tekevänsä jotain.
”Kuinka kauan siitä jo on?” Tanska lopulta kysyi joko unohtaen vastata tai sitten ohittaen ruotsalaisen kysymyksen täysin.
”Viisi vuotta ja kolmekymmentäkahdeksan päivää”, Ruotsi vastasi konemaisesti sanoen yhden päivän enemmän kuin oli sanonut eilen kun Tanska oli kysynyt sitä samaa. Toinen mies huokaisi taas ja näytti pettyneeltä. Hän riisui hitaasti kypärän päästään ja lähes repi nahkaiset rannesuojukset pois. Kuten joka päivä, Tanska oli harjoitellut. Ruotsi tiesi hyvin, että jos hän vain kävelisi muutaman minuutin matkan metsään, hän löytäisi läjäkaupalla sotakirvellä hakattuja puunkappaleita. Sieltähän hän oli polttopuutkin hakenut.
”Miksi meidän piti haaksirikkoutua?” Tanska jatkoi ja Ruotsi kohotti hiukan kulmaansa. Olipa toinen viikinki tänään oudon kyselevällä päällä. Yleensä tähän vaiheeseen mennessä tanskalainen oli jo alkanut jutella itsekseen ja unohtanut kokonaan olinpaikkansa ja sen, että oli hänen vuoronsa valmistaa illallista.
”En minä tiedä”, Ruotsi vastasi tyynesti, ”sinä sitä laivaa ohjasit.” Aurinko alkoi jo laskeutua ja muutamat tutut tähdet pilkistivät harvan latvuston lävitse. Pohjantähti, suunnanantaja ja kotiin viejä, erottui himmeänä lähes suoraan heidän yläpuolellaan.
”Miksi meidän piti haaksirikkoutua tälle typerälle pikkusaarelle”, Tanska jatkoi keskeyttäen ruotsalaisen tähtien katselun.
”Sinä olit edelleenkin se, joka ohjasi laivaa”, Ruotsi vastasi tietäen, ettei häntä edes kuunneltu. Yleensä päästyään valituksessaan näin pitkälle, Tanska alkaisi vain mököttää yksinään ja jättäisi ruotsalaisen taas nauttimaan rauhastaan. Ei sillä, että Ruotsi oikeastaan nautti tilanteesta. Mikä tahansa olisi ollut huomattavasti mukavampaa kuin olla kuudetta vuotta haaksirikkoutuneena pienelle saarelle Tanskan kanssa. Odinille kiitos, että he eivät olleet tasan tarkkaan ihmisiä. Muuten he olisivat kuolleet jo ajat sitten. siitäkin huolimatta, että saarella oli harvinaisen iso jänispopulaatio ja hyvänmakuisiksi osoittautuneita kaloja lähivesissä sekä tarpeeksi puita, joihin tanskalaisviikinki pystyi purkamaan raivoaan.
”Lopeta tuo”, Tanska yllättäen käski ja Ruotsi lähestulkoon tiputti puunoksansa nuotioon ihan vain siitä syystä, että hän oli todellakin odottanut toisenlaista reaktiota. Mikä ihme tanskalaista tällä kertaa vaivasi?
”Mikä?” Ruotsi kysyi ja kohotti katseensa toisen valtion silmiin, jotka tuijottivat totisina takaisin.
”Tuo kaikki”, Tanska vastasi äkäisesti ja madalsi sitten ääntään yrittäen matkia ruotsalaista, ”sinä ohjasit, sinun vikasi ja plaa plaa…” Ruotsi kurtisti kulmiaan.
”Se oli sinun vikasi”, hän vastasi painokkaasti ja Tanska puristi kätensä nyrkkiin kumartuen uhkaavasti hieman lähemmäs.
”Et sinäkään juuri auttanut”, hän ärähti takaisin, ”roikuit vain turhana painona mukana!”
”Sinun pääsi on turha”, Ruotsi tokaisi nostaen hänkin äänenvoimakkuuttaan, ”et koskaan vaivaudu edes käyttämään sitä.” Tanska murahti jotain itsekseen ja irvisti sitten.
”Minä tiedän ainakin kuinka tapella”, hän vastasi, ”sinä pakenet aina ensimmäisenä, kun kahakka alkaa hiukan kasvaa ja mennä vakavammaksi.”
”Tiedät? Ja silti tulet aina kotiin hakattuna?” Ruotsi ärähti, ”häviät jopa naiselle, joka kantaa vauvaa.” Hän oli lähes huomaamattaan jättänyt nuotionvahtimistehtävänsä ja vaihtanut asentoaan niin, että hänen olisi helpompi puolustaa itseään. Tanskalainen ja ruotsalainen mulkoilivat toisiaan ja lopulta Tanska ei saanut enää hillittyä itseään. Hän liikahti eteenpäin ja tarrasi kiinni pidemmän miehen paidankauluksesta kiskaisten tämän samalla lähemmäs itseään.
”Ota sanasi takaisin”, Tanska sanoi, mutta tällä kertaa ruotsalainen oli se joka irvisti.
”Sinä aloitit”, hän vastasi, ”sinun vikasi…” Ruotsi sai hädin tuskin päätettyä lausettaan, kun Tanska ärähti ja löi hänet maata vasten. Mies oli kuitenkin tiennyt tämän tulevan ja hän potkaisi tanskalaista mahaan ennen kuin tämä ehti painaa hänet kunnolla alas. Tanska ei näyttänyt kipua kasvoillaan, vaikka Ruotsi tiesi potkunsa osuneen ja tehneen juuri sen minkä pitikin. Sen sijaan tanskalainen oli hänen kimpussaan lähes välittömästi eikä Ruotsille sallittu sen enempää aikaa puolustautua tai miettiä seuraavaa liikettään. Hetken he pyörivät maassa Tanskan yrittäessä osua nyrkillään ruotsalaisen kasvoihin ja Ruotsin puolestaan potkiessa häntä kauemmas. Oli ihme, etteivät he osuneet palavaan nuotioon.
Lopulta Tanska onnistui lukitsemaan toisen viikingin paikalleen yksinkertaisesti istumalla tämän päälle ja pidellen tämän ranteita kiinni toisella kädellään. Ruotsi kiemurteli ja yritti saada otetta jostain tai itseään vapaaksi, mutta tanskalaisen ote piti ja ensimmäisen kerran ruotsalainen huomasi olevansa pulassa. Hän oli ehkä painavampi ja pidempi kuin Tanska, mutta hän ei ollut jatkanut harjoitteluaan samanlaisella tarmolla kuin toinen viikinki. Oikeastaan hän ei ollut koskenutkaan miekkaansa viimeiseen kuukauteen.
Tanska irvisti julmasti ja hänen silmänsä olivat tummuneet kertoen miehen olevan kiihdyksissä ja suunniltaan. Ruotsi katsoi niitä silmiä ja huomasi miettivänsä, tappaisiko tanskalainen hänet. Valtiot eivät voineet kuolla ihmisen kädestä, mutta toisen valtion... Hän ei tiennyt, eikä hän tahtonut olla se, joka ottaisi asiasta selvää.
Tanska kohotti nyrkkinsä iskeäkseen viimeinkin kunnolla ruotsalaisen kasvoja, mutta samalla hänen otteensa löystyi hiukan ja Ruotsi sai vapautettua toisen kätensä. Hänellä ei ollut aikaa miettiä mitään, joten hän teki sen ensimmäisen asian joka jostain syystä juolahti hänen mieleensä.
Hän tarrasi kiinni tanskalaisen leukaan ja kiskaisi tämän lähemmäs antaen heidän huultensa koskettaa toisiaan.
Tanskan käsi pysähtyi kesken lyönnin ja hetkeksi mies jähmettyi paikalleen maistaessaan ruotsalaisen ja tuntiessaan tämän kielen hipovan omia huuliaan. Sitten hän laski kätensä ja rentoutui aavistuksen. Tuntiessaan tanskalaisen antavan periksi, Ruotsi irrotti otteensa tämän leuasta ja antoi itsensä vaipua taas maata vasten. Tanska tuijotti häntä hämmästyneenä, muttei näyttänyt enää yrittävän tappaa häntä, mikä oli jo myönteinen muutos.
”Mitä…”, tanskalainen aloitti kummastuneena, ”mitä tuo oli?” Ruotsi tuijotti takaisin totisena ja kohotti sitten olkiaan.
”Suudelma”, hän vastasi ja hetken he olivat hiljaa tuijottaen toisiaan. Sitten Tanskan hämmentynyt ilme suli hitaasti pois ja tilalle ilmestyi virnistys.
”Suudelma? Et sinä osaa sellaisia”, hän totesi ja kumartui sitten lähemmäs, ”tämä on suudelma.” Jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä Ruotsi tunsi vieraat huulet omiaan vasten, mutta tällä kertaa aloittaja ei ollut hän eikä tämä ollut yllätys kummallekaan. Tanska painautui ahnaasti lähemmäs ja ruotsalainen huomasi myötäilevänsä häntä. Heidän kehonsa painautuivat toisiaan vasten ja hetken hengettömyyden jälkeen he erkanivat hiukan toisistaan kumpikin raskaasti hengittäen ja kasvot punaisina.
”Huomasitko? Noin se pitää tehdä”, Tanska totesi, mutta Ruotsi murahti. Hän tiesi hyvin makaavansa toisen miehen alla ja hän tahtoi siihen muutoksen. Ruotsalainen siirtyi hiukan ja sai kiemurreltua itsensä hiukan parempaan asentoon istumaan niin, että Tanska puoliksi istui ja puoliksi makasi hänen päällään.
”Olet liian nopea”, Ruotsi tokaisi takaisin eikä antanut toiselle tilaisuutta sanoa vastaan. Tosin ruotsalainen tunsi, kuinka Tanska yritti sanoa jotain hänen huuliaan vasten, mutta se yritys unohtui nopeasti. Heidän kummankin kädet eksyivät jonnekin toisen vartalolle ja he painautuivat taas toisiaan vasten. Lopulta ruotsalaisen oli pakko keskeyttää suutelemisen opetustuokio vain siksi, että hän ei ollut varma pysyisikö tajuissaan enää pitkään ilman happea.
”Woah”, oli ensimmäinen sanantapainen, jonka tanskalainen sai ulos suustaan, ”tuo oli jo hiukan paremmin…”
”Hiukan?”Ruotsi kysyi eikä edes vaivautunut harkitsemaan käsiensä siirtämistä pois toisen miehen lanteilta, ”sinä et vain osaa.” Tanska tuhahti ja naputti sitten sormillaan ruotsalaisen rintaa.
”Sinä et vain huomaa lahjakkuutta kun sellaisen näet”, hän vastasi ja virnisti sitten, ”ehkä saan vielä opetettua jotain.” Ruotsi tuhahti vuorostaan. Tanska makasi vieläkin hänen päällään ja hän tunsi miehen painon itseään vasten, vaikka se ei häntä haitannut. Oikeastaan se tuntui oudon hyvältä.
”Vaikea oppia jotain, minkä osaa jo”, hän totesi, mutta tanskalaisen virne ei kadonnut mihinkään.
”Niinhän sinä luulet”, Tanska vastasi tyytyväisen kuuloisena, ”tämä asento muuten tarjoaa tiettyjä mahdollisuuksia…”
”Niinpä”, Ruotsi sai sanottua ennen kuin tanskalainen päätti jatkaa uskottelua siitä, että hän tiesi millainen kunnon suudelma oli. Eikä toinenkaan valtio voinut tai sallinut itsensä jäädä häviölle siinä kiistassa.
****
Myöhemmin Tanska nojasi ruotsalaisen olkapäätä vasten ja he kumpikin tuijottivat nuotion liekkejä harvinaisen hiljaa. Tai oikeastaan vain Tanska oli harvinaisen hiljainen, Ruotsille puhumattomuus oli normaalia.
He olivat solmineet hetkeksi aselevon suutelukiistassaan, vaikka kumpikaan ei ollut vielä antanut periksi. Heidän vain oli pakko hengähtää välillä.
”Muuten”, Tanska aloitti rikkomalla hiljaisuuden, ”oletko koskaan miettinyt, onko täällä muita kuin me?”
”Luulisi sinunkin jo huomanneen, että tämä on autiosaari”, Ruotsi vastasi ja Tanska naurahti kuivasti ennen kuin vastasi.
”Ei saarella vaan maailmassa”, hän tarkensi ja hidasti puhettaan aivan kuin epäilisi viikinkitoverinsa älynlahjoja, ”muita meidän laisiamme.” Ruotsi kohautti olkiaan, mikä sai Tanskan lähes kaatumaan maahan, mutta mies sai otettua paremmin tukea ruotsalaisesta ennen kuin se ehti tapahtua.
”Ehkä”, ruotsalainen vastasi, ”olisi sääli olla ainoa järkevä tässä porukassa.” Tanskalta kesti kokonaiset kaksi sekuntia huomata ja reagoida loukkaukseen.
”Hei!” hän huudahti, mutta Ruotsi tajusi miten lähellä oltiin taas tappelua ja hän käänsi päätään sen verran, että sai suikattua nopean suukon tanskalaisen poskelle. Valtio rauhoittuikin ja tyytyi vain murjottamaan hiukan hiljaa ennen kuin keksi taas uuden puheenaiheen.
”Milloinkahan me pääsemme pois tältä saarelta?” hän kysyi ja jälleen sai vastaukseksi olkienkohautuksen.
”Ehkä huomenna”, Ruotsi totesi, ”tai ensi vuonna.”
”Tai sitten kun muutama sata vuotta on vierähtänyt kivasti”, tanskalainen täydensi, ”tylsää…” Ruotsi mutisi jotain myöntävää ja osoitti sitten hiukan enemmänkin myötätuntoa ja taputti toisella kädellään viikingin päälakea.
”Ainakin sinulla on aikaa”, hän totesi ja Tanska kohotti katseensa kysyvästi.
”Ai mihin?” hän kysyi ja olisi vaikka voinut vannoa, että hetkeksi ruotsalaisen pelottava ilme vaihtui joksikin, mitä olisi voinut ehkä hyvällä tahdolla ja mielikuvituksella kutsua ilkikuriseksi hymyksi.
”Oppia suutelemaan kunnolla”, Ruotsi vastasi ja pian tuttu virne oli palannut tanskalaisen kasvoille.
”Sinä tarvitset oppia enemmän”, hän vastasi ja kumartui sitten lähemmäs, ”aloitetaanko jo nyt?”
”Tarvitseeko kysyä?” Ruotsi kysyi takaisin ja antoi miehen suudella itseään jälleen kerran.
A/N: Ja siinä se oli~ Yhtään kommentteja? Kannattiko kokeilla tätä paritusta? Mihin ihmeeseen Vyra on kadottanut kykynsä kehitellä juonia ja missä Norja oli koko ajan? (en muuten aio vastata näihin. Opin Sipiltä, että on kiva laittaa kysymyksiä loppuun... Sori Sipi, että pöllin tapasi...) toivottavasti tämä nyt vastasi haastetta :'D Moikka~
(Oli muuten ihmeen vaikea päättää kumpi heistä olisi hallitsevampi, lopulta he päätyivät tasapeliin... ja taisin tehdä tästä kuitenkin liian kevyttä... no, anyway ^^'')
