Title: Hän tuhosi ne onnelliset kasvot
Author: HalfBloodPrincess
Genre: Angst
Rating: K-11
Paring: Pelkkä Hermione
Summary: Hermione kertoo kun hänen pikkuveljensä kuoli
A/N: Olen itse nähnyt tälläistä unta, josta sain innostuksen tähän ficciin. No, toivottavasti pidätte, ei ole hääppöinen. Saattaa olla melkopaljon kirjoitusvirheitä, en niitä jaksanut ruveta korjailemaan.
-----**-----
Vieläkin öisin herään omaan kiljuntaani. Olen hiestä märkä, kuulen sen kimakan naurun.. Naurun jota vihaan.
Näen pikkuveljeni kasvot. Pelästyneet, kuolleet.
N-n-näen siitä vieläkin unia öisin.
Pikkuveljeni, oli jästi.Hän oli hulluna niihin jästien keksimiin.. videopeleihin, niin videopeleihin. Ja kerran, hän luuli oikeasti joutuneensa sellaiseen.
Se oli kokonaan minun syyni. Minä halusin.. Minä lupasin.. No, lähdin näyttämään hänelle hänen uutta kouluaan.. Tiesin ettö Tiedät-kai-kuk.. äh, V-V... Voldemort oli perässäni. Kuulin, kun joku ilmiintyi viereiseen huoneeseen. Jonkun viitta kahahti.. Monta kertaa. Pidätin hengitystäni. Olin saattanut pikkuveljeni vaaraan.
Kahva kääntyi
"JUOKSE!" huusin niin lujaa kun kurkusta lähti.
Pikkuveljeni luuli että olimme joutuneet siihen.. Videopeliin, missä pitää hoidella viholliset.
"AVADA KEDAVRA!"
Vihreä valonsäde. Pikkuveljeni avasi suunsa, mutta ääntäkään ei kuulunut. Pelko, kauhu. Kaikki yhdessä katseessa. Kaikki tuntui hidastuneen satakertaisesti. Tuntui kestävän ainakin ainakin päivän ennekuin pikkuveli lopulta lysähti maahan.
"KARKOTASEET! TAINNUTU! ESTOUS! SIIPIRDIUM LENTIUSA! KEHOLEIJUS! SEKTUSEMPRA! TARANTALLERGO!" Kiljuin siinä varmaan minuutin. Melkin kaikku loitsut mitä osasin, purkautui minusta ulos Hän katsoi minua huvittuneena, mikään tekemistäni taioista ei näyttänyt koskettavankaan häntä.
"AVADA KEDAVRA!"
tunsin vihreän valonsäteen suhahtavan vasemman pikkusormeni ohi, kaaduin.
En aikoisi kuolla siinä polvillani, ei, 0en aikoisi. En antaisi kenellekkään sitä tyydytystä. Nousin ylös. Katsoin niihin kamaliin silmiin.
"AVADA KEDAVRA!"
Nyt en edes liikkunut. Annoin sen tulla.. Näin kaiken kokemani. Tunsin kaiken. Tunsin myös, kuinka kaikki katosi minusta. Valui.. Tuntui kuin ihoni, lihat, lihakset, kaikki olisivat sulaneet ja liukuneet lattialle. Sitten, näin pikkuveljeni.. Näin hänet aina vain selvempänä.. Ja selvempänä. Siinä hän oli. Ihan lähelläni. Mutta hän ei hymyillyt. Tiesin, etten enään ikinä näkisi hänen hymyilevän.
Tartuin häntä kädestä. Se oli kylmä, kuin jää, mutta se ei jäädyttänyt minua.
Katsoin pikkuveljeäni uudestaan.
Rupesin yhtäkkiä kirkumaan. Veli sumeni, sumeni, ja sumeni. Ei.. Eihän se voisi tapahtua..
Olin taas siinä koulussa. Minun sydämmeni kohdalta, lähti valonsäde, joka oli kuin sulaa kultaa, ja se osui suoraan Voldemortiin. Tiesin sen.. Minä tiesin.. Ajattelin pikkuveljeäni.. Ajattelin vihaani.. Halusin mitä vain että tuo kamala otus, jota ei voisi mieheksi kutsua, katoaisi kokonaan. Voldemort haalnetui.
Hän haalentui, haalentui ja taas haalentui, kunnes häntä ei enään ollutkaan.
Lysähdin lattialle.
Olin voimaton, pelkäsin.. Minne Voldemort oli kadonnut? En tiennyt. Kuollut hän ei ollu.. Ei, ei voinut olla..
Katsoin jälleen kerran pikkuveljeeni, joka makasi maassa, pelon ja kauhun sekoittamat kasvot valkeina. Hän oli kuollut.
Vihasin Voldemortia.
Vihasin, vihasin, vihasin.
Halusin tehdä kaikkeni jotta voisi kostaa pikkuveljeni puolesta.
Hän oli tuhonnut minut, veljeni, perheeni. Hän oli tehnyt kaikkensa jotta voisi saada kaiken kauniiin katoamaan. Hän oli poistanut veljeni kasvoilta, hymyn ikuisiksi ajoiksi.
-end-
