Kirjoittaja: Lollipop Thief
Ikäraja: k-11
Tyylilaji: Draama, ja ehkä taas romancenvivahde
Fandom: Doctor Who
Paritus/Hahmot: Tohtori/Mestari
Vastuuvapaus: En omista Doctor Whota, Tohtorin tai Mestarin hahmoja, minä vaan kirjoittelen.
A/N: Huhhuh, pienimuotoinen writers block on nyt päihitetty ja uutta tuulta siipiin saaneena on tarkoituksenani saada ficletpakka-haaste valmiiksi vaikka meneekin aika tiukoille. Osallistuu siis Ficletpakka-haasteeseen.
Ei kaikki hopea tähtipölyä ole
Me teimme lupauksen kauan sitten, puiden alla, puiden jossa loistivat taivaankannen tähdet kuin ne olisi ommeltu niiden lehviin kiinni.
Tähdet huojuivat kevyessä tuulessa kun hiuksiisi lennähti pieni ja hentoinen, tähtivalolla kyllästetty lehti. Poimin sen ja
pyöritellessäni sitä sormiini irtosi hopeista tomua joka loisti ihoani vasten.
”Miten onnistutkaan aina löytämään kaikki parhaat paikat universumeissa?” Sinä kysyit enkä minä osannut vastata, vaikka yritin.
***
Palasimme tähtivalon puutarhaan aina kun se oli mahdollista. Minä useammin, sinä harvemmin.
Odotin sinua aina yömyöhällä, silloin kun tähdet loistivat hopeaansa kaikkein kauneimmin.
Nähdessäni sinun hahmosi tähtivalossa, tiesin löytäneeni kaikkein kallisarvoisimman aarteen.
Eivät voineet edes uudet planeetat ja niiden löytämisen riemu ylittäneet sitä iloa minkä sain kun katselin sinua sylissäni.
***
Aika kulki, niin sinulle, kuin minullekin, emmekä voineet estää muutoksia.
Minä muutuin, sinä muutuit, emmekä aina kauniimpaan suuntaan. Meillä oli hetkemme, meillä oli riitamme.
Meillä oli se pala tähtitaivasta jonka löysimme lupauksemme iltana.
Tiemme erosivat ja yhtyivät, kuin jokin aina vain vetäisi meitä kahta yhteen, vaikka monet kerrat erosimme kiukkuisina toisillemme.
***
Minä rakastan sinua. Niin sanoin sinulle ja sinä suutelit minua. Kuinka monta vuotta siitä on?
Kuinka kauan aikaa on kulunut, kuinka kauas olemme tulleet niistä kahdesta jotka joskus lupasivat rakastaa? Minä olen erilainen kuin silloin.
En enää niin viaton, se on varma. Olen nähnyt sodan ja tuhoa ja kuolemaa.
Aiheuttanut niitä itsekin, aiheuttanut niin paljon tuhoa. Pystytkö, tai oikeastaan, haluatko rakastaa tällaista miestä? Minä en pysty, en halua rakastaa itseäni.
***
Istuin taas tähtivalon ympäröimänä, kuuntelin ilmasta kuiskauksia menneiltä ajoilta jotka joskus tulevat vierailulle muistojen muodossa.
En kuullut sinun saapuvan, mutta tunnistin tuoksun joka viipyilee ihollasi.
”Anteeksi”, minä kuiskasin ja painauduin sinua vasten. Tunsin muotosi jälleen muuttuneen,
tunnistin surumielisyyden joka jää kun muuttuu peruuttamattomasti. Tunnistin silti lakkaamattoman sydämien sykkeen,
saman joka liikuttaa minunkin rintaani.
Sinä silitit hiuksiani, painoit kasvosi hiuksiini jotka olivat saaneet hopean värin.
