Nevilla: Kiitos paljon ihanasta kommentista ja tsempeistä! On aina hirmu ilahduttavaa ajatella, että oma teksti on sellainen, jonka haluaa lukea useamman kuin yhden kerran. Etenkin edeltävää lumisade-osuutta oli todella mukavaa kirjoittaa, joten ihanaa että tykkäsit sen luomista mielikuvista ja tunnelmista. <3 Tuo on kyllä ihan totta, että Väellä on ihmisiin aivan oma näkökulmansa, mikä vaikuttaa heidän suhtautumiseensa myöskin – olisi mielenkiintoista avata tätä asiaa enemmän joskus. Närri tosin on hahmona sellainen, jonka asenteen toivonkin nimenomaan pännivän, heh. Seuraavaksi nähdäänkin, miten Osmassa käy. Kiitos vielä, palautteesi piristi paljon!
Crysted: Ihanaa että pidit tuosta talvisesta kuvailusta! Siinä varmaan näkyy osittain jälleen allekirjoittaneen talvenkaipuu, heh, nyt sentään maassa on edes vähän lunta.
Haha, ehdottomasti totta tuo, että sekä Alisa ja Valve ajattelivat tuossa tilanteessa samansuuntaisia. ”Närri on sitten tuollainen”, nimenomaan. Nyt nähdäänkin sitten, joutuuko Alisa jälleen pulaan. Kiitos hirmuisesti jälleen kommentistasi. <3
**
340.Purhan vakuutteluista huolimatta pääsyni Osmaan tuntuu melkein pelottavan helpolta.
Kylän portin luona seisoskelevat kaksi miestä eivät suo suuntaani vilkaustakaan kävellessäni heidän ohitseen. Äänekäs keskustelu jostakin metsästykseen liittyvästä peittää alleen sydämeni tiheät, hermostuneet lyönnit. Kuvittelen, kuinka hetkenä minä hyvänsä jompikumpi heistä huutaa perääni, käskee pysähtymään, mutta mitään sellaista ei tapahdu. Aivan kuten Purha sanoi, miesten huomio ei vain yksinkertaisesti koskaan kiinnity minuun.
Niin on myös muiden kohtaamieni ihmisten tapauksessa: iäkkään naisen, joka rikkoo parhaillaan tynnyriin kertynyttä jäätä läheisen talon portailla, tai kaivon luona seisoskelevan nuoren miehen. Hänen katseensa kohtaa omani silmänräpäyksen ajan, kuin vahingossa, ja kääntyy sitten välittömästi pois. Kukaan ei tee tiettäväksi, että heidän kyläänsä on saapunut muukalainen. Voisin yhtä hyvin olla pelkkä aave.
Sen tajutessani rintakehääni painava levottomuus vaimenee vähän. En silti halua ajatella Väen loitsua kaikkivoipana suojamuurina, päästää keskittymistäni herpaantumaan. Valitsen reittini talojen hiljaisten nurkkien mukaan ja pidän huolen siitä, että olen koko ajan tietoinen lähettyvilläni olevista ihmisistä.
Varovaisuuteni osoittautuu aiheelliseksi, tosin eri tavalla kuin kuvittelin. Kun ohitan kaivon, minua jolkottaa vastaan irrallaan kulkeva koira. Kyseessä on suuri ja villisilmäinen olento, varmaankin jonkun kylän metsästäjän omistama. Päästyään kohdalleni se nuuhkii epäluuloisen oloisesti kylmää talvi-ilmaa. Takkuiset niskakarvat nousevat äkkiarvaamatta pystyyn.
Seisahdun kiireesti aloilleni. Korvissani kaikuu kauempaa kuuluva äänekäs haukunta, samanlainen, jonka kuulin Osmassa viimeksi. Minun olisi pitänyt ymmärtää kysyä Purhalta, yltääkö peitelumouksen vaikutus myös eläimiin.
Ilmeisesti niin on. Koira kiertelee minua jonkin aikaa, tietämättä kuinka sen tulisi edetä. Sen kiinnostus hiipuu kaivon luona olevan nuorukaisen kutsuessa sitä. Vedän värähtäen henkeä jäädessäni seuraamaan, kuinka koira kiiruhtaa kaivolle häntä heiluen. Jatkan matkaa vasta kun olen varma, että se ei yritä seurata minua tai muuten välitä läsnäolostani.
Hiljainen kihelmöinti kulkee yhä ihoani pitkin, lakkaamatta hetkeksikään. Myöskään sateen tuoksu ei ole haihtunut täysin. Väen peitelumous on taikuutena toisenlaista kuin mihin olen tottunut. Se on todellakin kuin jonkinlainen naamio, huntu, jonka Purha on pukenut ylleni. Missään vaiheessa se ei kosketa sisälläni olevaa valoa, ei kuten Valven loitsut. Ehkä lumousten voima on sillä tapaa lievempi.
Mietteeni taikuudesta haihtuvat saavuttaessani Osman kylätalon. Aivan kuten viime kerralla, paikalle on kerääntynyt kyläläisiä hermostuneeksi joukkioksi. Tunnelma on kireä, odottava sellaisella epävarmalla tavalla, kun ei tiedä, tuleeko odotuksen päätös olemaan hyvä vai ei. Tunnistan muutaman miehistä niiksi, jotka eivät olisi halunneet turvautua Valven apuun. Katkeruus ja epäluuloisuus erottuvat kasvoilta nytkin, entistä selväpiirteisimpinä Osman ankarassa kylmässä. Ikäisiäni tyttöjä ei näy.
Minä käännän katseeni päättäväisesti pois, suljen korvani vihamielisiltä kuiskauksilta. Nyt kun tiedän kylän historian, ymmärrän paremmin, mistä ne kumpuavat. Osma on saanut maksaa Rahkon julmuudesta aikoinaan kalliisti. En voi olettaa, että sellaisen vaikutus häviää pois noin vain.
Se ei silti tarkoita, että pystyisin hyväksymään, kuinka he kohtelevat Valvea. Olen jo jatkamaisillani matkaa, kiireisin askelin, kun samassa huomioni kiinnittyy kylätalon portailla seisovaan mieheen. En ole ensin varma, minkä vuoksi. Hänessä on jotakin erilaista muihin paikallaolijoihin verrattuna, väsynyttä, haavoittuvaa. Näen hänen tuijottavan kylätalon ovea kuin hän yrittäisi kerätä rohkeutta avata se. Yhteen puristuneet huulet vapisevat hienoisesti.
Kyläläiset vilkuilevat miestä vaivihkaa säälivään sävyyn. Yksi naisista sanoo vaimealla äänellä toiselle:
”Tomas ei kuulemma voi sietää hänen seuraansa nykyisessä… tilassaan. Ollut huonoina päivinä jopa väkivaltainen. Silti hän yrittää uudelleen kerta toisensa jälkeen. Sitä on kauheaa katsoa.”
”Maagin ei pitäisi näyttäytyä täällä enää”, puhuteltu nainen mutisee. ”Mitä muuta hän tuo mukanaan Tomasin perheelle kuin turhan toivon?”
Minut valtaa suru. Mies kohottaa kätensä, mutta koputtamisen sijasta hän vain painaa kämmenensä oveen ja nojautuu raskaasti sitä vasten. Huomaan, että hänen leukapielessään on tuore mustelma. Ehkä hän on metsänpeittoon kadonneen miehen veli, josta Valve mainitsi minulle. Tai puoliso – jokin hänen paljaassa kivussaan saa minut ajattelemaan niin.
Mietin, miltä minusta tuntuisi, jos Malva olisi samanlaisessa tilassa. Tai Valve: unohtuneena vääriin muistoihin, joiden takia hän käyttäytyisi kuin vihamielinen muukalainen. Käteni pusertuvat nyrkkiin. Tahtoisin kertoa miehelle, että apua on saapumassa aivan pian. Valve luottaa Väen taikuuteen kaikella maaginkunniallaan. Silloin kyse ei ole turhasta toivosta.
Äkkiä levottomuus kulkee ihmisjoukon läpi. Sen sävystä ja ihmisten puheista päättelen, että Valve ja maahiset ovat saavuttaneet portin ja ilmaantuvat kylätalolle aivan pian. En halua jäädä katsomaan, millä tavalla heidät otetaan vastaan.
Luon mieheen vielä viimeisen silmäyksen ja livahdan sitten ihmisten ohitse kohti varsinaista määränpäätäni. Reitti on minulle entuudestaan tuttu.
341. – 342.Muorin nuhjuisen mökin piipusta tupruaa katkonaista savua.
Ilma on niin kylmä, etten odota näkeväni häntä ulkona. Nessan sisko istuu kuitenkin kotinsa portailla paksu täkki pehmusteenaan, ajan järsimään turkkiin kääriytyneenä. Hetken verran hänen sokea silmänsä vaikuttaa katsovan suoraan minuun. Todellisuudessa vanhuksen herkeämätön huomio on leivänpalassa, jota Else parhaillaan ojentaa hänelle. Leipomus höyryää vielä lämpöä.
Oloni on kovin ristiriitainen kävellessäni lähemmäs. Else puhelee muorille niitä näitä samalla kun ottaa käsivarrellaan olevasta pussukasta leivän myös itselleen. Hänen olemuksensa on paljon rentoutuneempi kuin viimeksi, vaikka uskon, että pinnan alla väreilee kaikenlaista. Valven tämänpäiväinen vierailu ei ole mikään salaisuus. Else on epäilemättä muorin luona pitääkseen huolta, ettei viime kerran kaltaista välikohtausta kylätalolla tapahtuisi.
Suunnitellessamme Osman-matkaa minä olin laskenut juuri sen varaan. Valve ei aluksi ollut innostunut ajatuksesta, että lähestyisin Nessan siskoa yksin.
”Entä jos hänen luonaan on sen tytön sijasta joku kylän aikuinen?”
”En usko, että niin on”, olin vastannut hetken mietittyäni. ”Else vaikutti siltä, että on tottunut katsomaan hänen peräänsä. Kukaan muu kyläläisistä ei vaivautunut tekemään mitään, kun hän ilmaantui yhtäkkiä kyselemään maagista.”
”Tyttö…. Else, tuskin ilahtuu näkemisestäsi. Hän ei säästellyt viimeksi sanojaan.” Varjo kulki Valven kasvojen poikki. Tiesin hänen ajattelevan hetkeä, jona Else oli nimittänyt minua hänen huorakseen.
Hymyni oli ollut iloton. ”Onneksi ne ovat pelkkiä sanoja. Selviän kyllä hänen inhostaan.”
Katsoessani Nessan siskoa ja Elseä en ole asiasta enää yhtä varma. Muori jauhaa pehmeää leipää huonoilla hampaillaan keskittyneesti hymisten, vailla kyyneleitä tai sekavia lauseita. Jopa Else hymyilee. Ilme pehmentää hänen laihoja kasvojaan, muuttaa ne hätkähdyttävän nuoriksi. Vatsaani ilmaantuu kylmä tunne ajatellessani, että minun on rikottava heidän rauhansa.
Mutta onko se todellista rauhaa? Muistan muorin epätoivon hänen kulkiessaan ihmisten keskellä, etsiessään totuutta siskostaan. Kaikki nämä vuodet hän on tiennyt vain, että hänen pelkonsa takia Nessa otti hänen paikkansa Rahkon morsiamena, ja se on tehnyt hänestä sellaisen kuin hän on nyt.
Siinä ei ole kyse rauhasta.
Hengähdän. Enää ei ole mitään järkeä perääntyä. Mitä Purha minulle sanoikaan? Peitelumous lakkaa, kunhan käsken sitä tekemään niin. Ohjeena se on minusta kovin ylimalkainen, kuten niin harmillisen usein taikuuden tapauksessa. Muodostan mielessäni yhtä kaikki äänettömän pyynnön:
Tahdon olla jälleen näkyvä. En tarvitse lumouksen voimaa enää. Huomaan ajattelevani sen välittömästi loitsuna, jota varten minun on luotava lanka, sidos. Tunnen sisälläni ensimmäistä kertaa koko aikana valon värähdyksen.
Jos peitelumous kerran on huntu, nyt se putoaa yltäni. Kihelmöinti häviää sen myötä niin äkillisesti, että melkein hätkähdän. Ainoastaan sateen haalea tuoksu jää, jo katoamaisillaan oleva muisto. Olen muuttunut aaveesta jälleen todelliseksi.
Muorin huomio ei herpaannu leivästä, kun taas Elsen katse nauliutuu välittömästi minuun. Hän hengähtää vihaisesti.
”
Sinä.”
Sanaan sisältyy kaikki mahdollinen kauna ja epäluuloisuus, jota Else minua kohtaan tuntee. Hän näyttää siltä kuin aikoisi paiskata leivänpalan hetkenä minä hyvänsä päin kasvojani.
”Olisi pitänyt tietää, että saavut tänne maagin vanavedessä”, hän sylkäisee. ”Tulitko maksamaan takaisin sen, mitä viimeksi tapahtui? Maagi voi yrittää pelotella meitä miten tahtoo, mutta me ei –”
”Mikä hänen nimensä on?” minä keskeytän.
”Minä – mitä?” Elsen otsa rypistyy.
”Muorin nimi. En ole missään vaiheessa kuullut sitä.”
Kysyisin asiaa Nessan siskolta itseltään, mutta epäilen, etten saisi vastausta. Hän syö leipää omaan maailmaansa vaipuneena, antamatta saapumiseni tai kireäksi muuttuneen tunnelman häiritä häntä lainkaan. Else tuijottaa minua kavennein silmin, yrittäen kai päätellä, olenko tosissani. Minä ristin käsivarteni syliini, en väistä hänen katsettaan. Peitelumouksen sijasta ihoani koskettaa nyt pelkkä Osman terävä kylmyys.
”Pyydän. Se on tärkeää.”
Else hieraisee villaisen pusakan peittämää käsivarttaan. Ele on hänen tekemänään oudon hämillinen. Vaikka en tarkoittanut sitä niin, minusta tuntuu kuin olisin hetkellisesti päässyt hänen suojakuorensa taakse.
Ymmärrän syyn, kun hän lopulta sanoo:
”En tiedä. Muorin nimeä, siis. Eikä kukaan muukaan kylässä. Kaikki kutsuvat häntä muoriksi.”
Yritän olla näyttämättä häkeltyneeltä. ”Kuinka se on mahdollista?”
Elsen silmissä välähtää taisteluntahto. ”Hän on asunut täällä kauemmin kuin kukaan meistä. Hän on ollut vanha nainen jo silloin, kun kylänvahin oli pikkupoika. Hänellä ei ole enää sukua, ei ketään, joka todella muistaisi hänet silloin kun hän oli toinen kuin nyt. On pelkkiä huhuja ja tarinoita. Jos hän itse tietää oman nimensä, hän ei ole koskaan kertonut sitä meille. Kuvitteletko, ettei kukaan, etten minä, ole missään vaiheessa kysynyt?”
”Olet oikeassa. Anteeksi”, sanon hiljaa. ”Tarkoitukseni ei ollut olettaa mitään.”
Se on minusta silti aivan äärimmäisen surullista. Osman kylä muistaa synkän historiansa, mutta ei naista, joka on elänyt sen keskellä. Ehkä muori ei todella tiedä enää omaa nimeään. Ainoa nimi, jolla näyttää olevan hänelle mitään merkitystä, kuuluu hänen siskolleen.
Else on laittanut kätensä puuskaan. ”Mitä sinä oikein tahdot?”
”Valve… sulhaseni pyytää saada tavata muorin. Kunnolla, tällä kertaa. Puhua hänelle. Sopiiko se?” Käännyn esittämään kysymyksen muorille, joka imeskelee leivänmuruja sormenpäistään. Hän vilkaisee minua kuin ohimennen, mutta ei muutoin piittaa läsnäolostani. ”On jotakin, jota hänen pitää kertoa teille.”
”Kertoa”, Else toistaa onttoon sävyyn muorin sijasta, kun tämä ei vastaa. Hänen suunsa vääntyy inhoavasti.
”Ja miksi meidän pitäisi uskoa mitään, mitä
sinä sanot? Ehkä nykyinen maagi tahtoo vain tulla päättämään tänne sen, minkä entinen aloitti. Miksi ihmeessä hän välittäisi muorista?”
Tunnen hartioitteni jännittyvän. ”Valve ei tee teille mitään pahaa. Minä vannon. Hän tahtoo vain –”
Else naurahtaa katkerasti. ”Hän on yhtä mätä kuin edeltäjänsä, kaikki tietävät sen.
”Kuvitteletko todella, että olisin nyt tässä, jos niin olisi? Tai että Valve käyttäisi parhaillaan aikaansa sen miehen, Tomasin, pelastamiseen? Eikö sellainen merkitse täälläpäin mitään?”
Tomasin nimen mainitseminen saa Elsen hätkähtämään. Näen hänen ilmeestään, ettei hänellä ole vastausta siihen.
”Voin kertoa sinulle, ettei edellinen maagi olisi ikinä suostunut tekemään moista. Ei ainakaan ilman niin korkeaa hintaa, ettei kylänne pystyisi ikinä maksamaan sitä. Hänen morsiamenaan olisin kuollut jo kauan sitten. Valve on tehnyt virheitä”, sanon ääni särähtäen, ”asioita, joita hän tahtoo hyvittää. Mutta hän ei ole millään, ei millään tavalla samanlainen kuin se kurja olento, jonka oppipoika hän kauan sitten oli. Hänen huoransa tai morsiamensa, ajattele minusta mitä haluat – se ei muuta totuutta Valvesta miksikään muuksi. Hän on täällä tänään, koska se on
oikein, koska sellainen hän on.”
Poskiani polttelee. En ollut aikonut puhua mitään sellaista, menettää malttiani. Jopa Else vaikuttaa hiukan mykistyneeltä.
Ennen kuin kumpikaan meistä ehtii toeta, muori kuiskaa yhtäkkiä käheästi:
”Maagi.”
Luulen ensin hänen reagoineen puheisiini Rahkosta, palanneen takaisin jonnekin menneisyyteensä. Sitten tunnistan ilmassa metsänhämärän.
Käännähdän ympäri. Valve on ilmestynyt muorin talolle johtavalle polulle Osman kylätalon takaa. Meidät nähdessään hän pysähtyy ja katsoo minua epävarman oloisesti, kysyen ääneti, onko hänen sopivaa saapua. Muori on portailla yllättävän rauhallinen, kun taas Else kavahtaa silmät laajenneina. Hänen inhonsa tilalle on ilmaantunut vain vaivoin tukahdutettu pelko.
Ja miksei hän pelkäisi? ääni pääni sisällä kysyy.
Hän tietää maageista vain lapsena kuulemansa kauhutarinat, Valvesta tämän vihan. Mitä siitä, vaikka se laantuikin nopeasti.Minä astun Elsen eteen ja sanon aiempaa lempeämmin:
”Valve ei satuta teitä. Tiedän, ettei sanani välttämättä paina sinulle paljoa, mutta minä lupaan sen, Else. Se, mitä viimeksi tapahtui… niin ei käy nyt. Hän ei ole sellainen kuin kuvittelet.”
Saan vastaukseksi pelkän hiljaisuuden. Elsen keho on kauttaaltaan jännittynyt. Minä vilkaisen häneen vielä kerran pyytävästi ja kiirehdin sitten Valven luokse. Sydämeni takoo. Olisin voinut hoitaa tämän paljon paremmin. Voin vain toivoa, ettei Else ryntää etsimään apua samalla hetkellä, kun käännän hänelle selkäni.
Niin ei tapahdu ainakaan heti. Saavuttuani Valven luo hän kysyy minulta hiljaa:
”Sujuiko saapumisesi kylään ongelmitta?”
”Purhan lumous toimi aivan kuten hän sanoi. Kukaan ei huomannut minua.”
Hän hengähtää. ”Se on hyvä.”
Minun on pakko saada tietää:
”Miten sen miehen ja metsänpeiton kävi…?”
Lämpö häilähtää Valven katseessa. Voin kuulla hänen äänestään paistavan helpotuksen:
”Purhan taikuus toimi odotetusti tässäkin tapauksessa. Mies on vielä tokkurainen, mutta ensimmäistä kertaa viikkoihin hän tietää, kuka on. Hän toipuu.”
Helpotus tulvii myös minuun. Ajattelen surullista miestä kylätalon portailla. Toivon, että hän on saanut jo tavata Tomasin, nähnyt tunnistamisen tämän silmissä – että kosketus heidän välillään on tällä kertaa satuttavan sijasta lempeä.
”Kuinka kyläläiset oikein päästivät sinut lähtemään?”
”He olivat vain huojentuneita, kun esitin tekosyitäni poistumisesta. Purha on heidän sankarinsa, en minä. Hänen taikuutensa tuntu on niin lievää, että kyläläisten on helpompi väittää itselleen, ettei kyse edes ole taikuudesta. Mikä tärkeintä, hän ei ole maagi.” Valve hymyilee hiukan vinosti. ”He ovat käsittääkseni järjestämässä parhaillaan juhlia hänen ja parantuneen miehen kunniaksi. Närri oli pyörtyä, kun kuuli, että Purha aikoo olla paikalla auringonlaskuun saakka. Hän itse on tästä kaikesta hyvin mielissään. ’Minun pitää pelastaa ihmisiä useammin, jos vastaanotto on tällainen’, hän sanoi.”
En voi olla naurahtamatta mielikuvalle. Hetken aikaa minun on suorastaan kevyt olo. Purhan ansiosta mies on parantunut, eikä Valven tarvitse enää kantaa mukanaan tätä nimenomaista syyllisyyttä. Se on yksi haava vähemmän.
Iloni kuitenkin haihtuu pian muistaessani, mitä meidän on seuraavaksi tehtävä. Valven vakavoituneesta ilmeestä tiedän hänen ajattelevan samaa. Näen hänen vilkaisevan selkäni takana odottavaa Elseä ja muoria. Hermostuneisuus, vahvempi kuin vielä hetki sitten, on aavistuksenomainen särö hänen taikuudessaan.
”Oletko onnistunut puhumaan heille?”
”Vähän. En kovin hyvin.” Epäröin. ”Valve, en ole varma, onko tämä… Entä jos menneisyydestä kertominen vain pahentaa asioita? Hän on nyt paljon rauhallisempi kuin viimeksi. Ehkä on sittenkin parempi, hänen itsensä kannalta, että hän ei saa tietää totuutta. Ei ainakaan täysin. Se voi olla liian tuskallista.”
Valve miettii sanojani hetken aikaa, kunnes nyökkää.
”Minun on pyydettävä anteeksi. Se on vähintä, mitä voin tehdä. Jos hän ei halua tai pysty kuulemaan muuta… kunnioitan sitä. Mutta hänen on saatava tietää, että epätietoisuuden lisäksi on olemassa toinenkin vaihtoehto.”
Sisimmässäni minä uskon samoin. Hipaisen sormenpäilläni hänen kämmenselkäänsä. ”Mennään sitten.”
Me kävelemme muorin ja Elsen luokse rinnakkain. Pystyn selvästi tuntemaan Valvesta huokuvan kireyden. Else tarkkailee saapumistamme varautuneesti, hartiat koholla. Hänen pahin pelkonsa on kuitenkin lientynyt, vaikka en ole varma, minkä takia. Ainakin silkka epäluuloisuus on kauhua parempi.
Muori sen sijaan tuijottaa rävähtämättä Valvea. Muutos vanhan naisen olemuksessa on lähes aavemainen. Hajamielisen udun tilalle on tullut jotakin valppaampaa, etsivää. Katson miten hän pusertaa kulunutta turkkiaan käsissään, nojautuu eteenpäin portailla vaimeasti itsekseen mutisten. Else vilkaisee häntä huolestuneen näköisenä.
Hän ei pelkää Valvea. Hän odottaa. Huomio löytää minut äkkiarvaamatta. Ehkä hän on tiennyt, jo pitkän aikaa, tavalla tai toisella, että jonakin päivänä tämä hetki koittaisi – kunhan hän vain jaksaisi odottaa tarpeeksi kauan. Suru kuristaa kurkkuani.
Saavuttuamme portaiden luo Valve kumartaa muorille ja Elselle kuin kuka tahansa parempiosainen mies. Hän sanoo matalasti:
”Pelkään, etten esittäytynyt aiemmin. Olen kalvaslinnan nykyinen maagi, Valve. Käyttäydyin viimeksi tavatessamme vastoin maaginkunniaani teitä molempia kohtaan. Olen siitä syvästi pahoillani.”
Else räpyttelee silmiään, ilmeisen tottumattomana moiseen kohteliaisuuteen. Nessan siskon kurkusta kantautuu hiljainen urahdus. Valve kääntyy hänen puoleensa. Hetken maagi ja vanha nainen vain katsovat toisiaan, mitään puhumatta.
Sitten Valve polvistuu Nessan siskon eteen lumiseen maahan.
”Uskoakseni Alisa on kertonut, että tahtoisin puhua teille. Minä – tulin kertomaan totuuden. Sisarestanne, hänen kohtalostaan kalvaslinnan entisen maagin morsiamena. Omasta osuudestani tapahtumien kulussa. Tulin pyytämään anteeksiantoanne. Ymmärrän, jos ette tahdo suoda minulle kumpaakaan. Päätös on teidän, ja kunnioitan mitä ikinä päätättekin.”
Sen sijaan että nousisi, hän jää odottamaan muorin vastausta. Muori tuijottaa Valvea kasvoillaan ilme, jota en kykene kunnolla lukemaan. Se ei ole samanlainen kuin viimeksi, tässä samassa paikassa tai kylätalon luona: vähemmän villi, miltei hämmentynyt. Kuin vanha nainen ei kaikesta huolimatta olisi koskaan odottanut kuulevansa kyseisiä sanoja. Tajuan hänen vapisevan turkkinsa alla raivokkaasti.
Kun muori puhuu, on hänen äänensä hauras, hauras. Vaikka kyseessä on yksi ainoa sana, siitä huokuvasta sydäntäsärkevästä ikävästä on helppoa lukea, mitä hän haluaa:
”Nessa.”
343.Talvinen piha ei ole oikea paikka edessä olevalle keskustelulle. Osman kylän valmistautuessa juhlimaan Tomasin parantumista minä, Valve ja Else autamme muorin portailta mökkiin. Surukseni näen, että se on yhtä vaatimaton sisältä kuin ulkoakin. Huonekaluja on vähän, samalla tavalla ajan kuluttamia kuin turkki muorin yllä. Päivänvalo pääsee sisään likaisista ikkunoista vain vaivoin. Se paljastaa silti siellä täällä piilottelevat pölykerrokset, pintoja peittävän tomun.
Elsen ääni on puolusteleva, kun hän sanoo:
”Hän ei yleensä tahdo, että täällä käydään. Siivoan aina kun pystyn.”
Mökissä on viileä. Makuuhuoneena toimivan huoneen perällä olevassa tulisijassa kytee enää hiljainen hiillos. Käyn hakemassa ulkoa sylillisen halkoja, minkä jälkeen minä ja Valve sytytämme tulen. Valve käyttää vaivihkaa taikuuttaan vahvistaakseen liekkejä, jottei meidän tarvitse tuhlata niin paljon puita kuin tavallisesti pitäisi.
Else taluttaa muorin istumaan mökin ainoalle tuolille, joka ei ole pölyn peittämä ja kiikkerä. Tunnen hänen tarkkailevan minua ja Valvea yhä varautuneesti. Kukaan meistä ei ole yrittänyt kyseenalaistaa sitä, että myös hän on mökissä. Muori tarvitsee jonkun hänelle läheisen tuekseen, eikä Else varmasti edes suostuisi jättämään häntä kanssamme yksin.
Me asetumme kaikki mitenkuten tulisijan ympärille. Liekit rätisevät pirteästi, tuovat hiukan eloa muutoin ankeaan huoneeseen. Vaikka lempeä lämpö alkaa hiljalleen vallata mökin, muori ei riisu turkkiaan. Hän pusertaa sitä kuin se olisi ainoa asia, joka pitää hänet koossa. Kurttuisilla kasvoilla on ankaran keskittynyt ilme.
Else on istuutunut muorin lähettyville, mutta niin, ettei hän ole huoneen keskiössä. Myös minä olen jättäytymäisilläni taemmas, jotta Valve voi puhua Nessan siskolle rauhassa. Hän kuitenkin tarttuu käsivarteeni, katsoo minua voimatta kätkeä sitä, kuinka vaikeaa tämä hänelle on.
Tarvitsen rohkeuttasi. Minä siirrän tuolini hänen viereensä, nojaudun aavistuksenomaisesti häntä vasten. Toivon sen kertovan Valvelle, etten ole menossa minnekään. Hän koskettaa selkääni äänettömäksi kiitokseksi.
Huoneen täyttävä hiljaisuus on odottavan sijasta pelkästään surullinen. Muori tuijottaa Valvea leuka vapisten. Mielessäni käy, kuinka yhteensopimaton pieni joukkio me olemmekaan, kaksi maalaistyttöä, vanha nainen ja maagi.
Valve vetää henkeä.
”Kalvaslinnan entinen maagi, mestarini, aloitti Seremonioiden perinteen, koska hän oli häikäilemätön ja julma ja pelkäsi kuolemaa. Nessa oli hänen yhdeksäs morsiamensa.”
Se on tarina, joka on vaikea kuulla myös toisen kerran. Taikuudesta haaveilevan ihmispojan sijasta päähenkilö on nyt nuori nainen, joka on äärettömän paljon maagin pelkurimaista oppipoikaa rohkeampi. Valve ei päästä itseään helpolla, pehmennä millään tavoin omia vääriä valintojaan. Nuoruusvuosistaan kalvaslinnassa hän puhuu vain vähän.
”Vielä sittenkin kun tapasin Nessan, halusin uskotella viimeiseen asti, että hän oli mestarini luona koska tahtoi niin. Mutta minä – muistan hänen katseensa. Pelon takana tuntui olevan myös jotakin muuta. Luulen, että hän oli tehnyt päätöksen Rahkon surmaamisesta jo silloin, kun otti Osmassa teidän paikkanne. Päätöksen, ettei hänen jälkeensä tulisi enää ikinä ketään toista.”
Muori kuuntelee Valvea täydellisen hiljaa, liikkumatta. Aina välillä hänen silmäkulmiinsa kertyy äänettömiä kyyneleitä, jotka vuotavat yli hänen poskilleen. Kun kertomus etenee Rahkon ja Nessan hääyöhön, vanha nainen tarraa äkisti Valven käsiin. Likaiset kynnet pureutuvat ranteiden ihoon kiinni voimalla, joka varmasti sattuu.
Valve antaa muorin tehdä niin. Hän ei kerro tapahtumista kaikkein julmimpia yksityiskohtia, mutta ei myöskään väistä totuutta. Hänen tarinankertojan äänensä piirtää esiin kuvan, jonka keskiössä on hänen tai Rahkon sijasta pelkästään Nessa, hurjana ja urheana, veitsen terä välkähtämässä tämän kädessä.
”On yksin sisarenne ansiosta, että Rahkon hirmuvalta päättyi. Hän maksoi siitä hengellään. Totuus ei koskaan tullut ilmi siitä syystä, että se olisi saattanut vaaraan hänen perheensä. Edes sen verran minun oli mahdollista tehdä hänen hyväkseen.”
”Se ei silti hyvitä mitään”, Valve lisää karheasti, väsyneesti. ”Tosiasia on, että jos olisin kyennyt olemaan edes hiukan sisarenne kaltainen, tekemään sen, mikä olisi ollut oikein, minä olisin pysäyttänyt Rahkon hänen sijastaan. Tiedän katuvani sitä niin kauan kuin elän. Teidän ei ole pakko antaa minulle anteeksi, mutta minä… haluan silti kertoa, kuinka äärimmäisen pahoillani olen. Kaikesta. Siitä, että annoin pelkoni ohjata valintojani. Että jouduitte odottamaan näin pitkään, että saitte kuulla viimein totuuden.”
Liekit ovat ehtineet jälleen hiipua tummanpunertavaksi hiillokseksi. Ikkunoiden takana on alkanut hämärtää. Muori ei ole vieläkään irrottanut otettaan Valven käsistä. Otsani rypistyy huomatessani kynsien aiheuttamat kipeät jäljet. Niille tipahtelee muorin itkemiä mykkiä kyyneleitä.
Valve odottaa hetken aikaa Nessan siskon mahdollista vastausta. Kun niin ei tapahdu, hän nojautuu varovasti lähemmäs ja kysyy lempeällä äänellä:
”Vaikken saisikaan anteeksiantoanne, saanko näyttää teille, minne sisarenne on haudattu? Sillä tavoin voisitte viimein kunnolla hyvästellä hänet.”
Muori säpsähtää. Voin melkein nähdä, miten hän ajattelee sanoja, joita on pidellyt huonoina päivinä kuin talismaania käsissään:
minne maagi on haudannut Nessan luut? En usko, että hän todella odotti saavaansa kysymykseen milloinkaan vastausta.
Sen enempää minä kuin Valve ei ollut etukäteen ollenkaan varma, miten hän ehdotukseen suhtautuisi. On suorastaan helpotus, kun hän alkaa äkkiä nyökytellä miltei raivokkaaseen sävyyn. Muorin olemuksesta huokuu, kuinka tärkeää tämä hänelle on.
”Minne ikinä aiottekin mennä, minä tulen mukaan”, Else sanoo.
344.Nessan hauta sijaitsee kalvaslinnan maiden rajalla.
Kyseessä on pieni niittyaukea, jolla kasvaa Valven mukaan kesäisin unikoita ja muita kukkia. Hän kertoi minulle aiemmin, että oli tahtonut valita mahdollisimman kauniin paikan. Kaikki nämä vuodet hän on pitänyt siitä huolta, varmistanut suojaloitsuin, ettei mikään vahingollinen häiritse Nessan viimeistä leposijaa.
”Se on ainoa velka, jonka olen kyennyt maksamaan hänelle.”
Minä, muori ja Else saavumme niitylle vaunuilla, kun taas Valve käyttää siirtoloitsua. Olin etukäteen pelännyt, että matkaan lähtemisestä ja itse matkasta tulisi vaikea, mutta onneksi niin ei ole. Osman kylä oli niin syventynyt juhlintaan, että Valven taikuuden avustamana meidän oli helppoa päästä vaunuille. Elsen suu oli kaventunut ohueksi viivaksi hänen nähdessään hevosettoman kulkuneuvon, mutta hän ei puhunut sanaakaan koko matkan aikana. Myös muori oli ollut hiljaa.
Lumi peittää niittyä tiiviinä kerroksena. On jo niin hämärää, että ensimmäiset tähdet ovat heränneet taivaalle. Se luo aukiolle lumen valkeuden lisäksi hopeista talvenvaloa.
Valve ojentaa kätensä muorille ja auttaa tämän pois vaunuista. Vanhan naisen ilmeessä on jotakin äärimmäisen varovaista, kun hän katselee ympärilleen etsien, etsien. Mökissä vuodatetut kyyneleet ovat kuivuneet hänen kasvoilleen. Mukanaan hänellä on sama keppi, johon hän nojautui kulkiessaan kylätalolla.
”…Nessa?” Muori kuiskaa sen melkein arasti.
Kuulen Valven lausuvan jonkin vanhan kielen sanan, tunnen hänen taikuutensa. Äkkiä niityn poikki ilmaantuu polku. Se on kaistale sulaa maata, joka johtaa tummana hohtavan, hienovaraisen kiviasetelman luo. Vuodet eivät vaikuta koskeneen Nessan hautaan lainkaan. Mielessäni näen, miten unikot ja kissankellot kukkivat kesäisin sen ympärillä.
Muori katsoo näkymää kuin ei olisi varma, onko se todellinen. Valve sanoo:
”Hautasin Nessan tänne oman kotikyläni perinteiden mukaisesti. Toivon – että olen onnistunut kunnioittamaan siten hänen muistoaan.”
Lumi narskuu muorin jalkojen alla, kun hän ryhtyy kävelemään vaivalloisesti taikuuden synnyttämän polun luo. Else kiirehtii auttamaan häntä, mutta hän huitaisee tytön ojennetun käden syrjään kepillään. Hänen siskonsa hauta on ainoa asia, jolla on hänelle enää merkitystä. Kuulen muorin kuiskivan yhä uudelleen ja uudelleen, särkyneellä äänellä:
”Nessa, Nessa, Nessa –”
Lopulta hän on perillä. Muori koskettaa vapisevin sormin ensin hautakiveä, sitten maaperää sen ympärillä. Kävelykeppi tipahtaa hänen jalkojensa juureen vaimeasti kolahtaen.
Minun siskoni, kaksoseni, nukkuu tässä. Hän ei lausu sanoja ääneen, mutta olen kuulevinani ne silti. Suunnaton tunne, kuin myrsky, vapisuttaa hänen kehoaan.
Hän vajoaa polvilleen maahan ja alkaa itkeä.
Se ei ole äänetöntä itkua kuten mökissä, tai kylätalon edustan pelokkaan lapsen itkua. Ei – nämä kyyneleet kuuluvat helpottuneelle tytölle, jonka pitkä ja vaikea matka on tullut viimein päätökseen. Ohikiitävän hetken verran haudan luona kyyhöttää vanhuksen sijasta nuori nainen. Hänen pitkät vaaleat hiuksensa loistavat tähdenvalossa. Elsen terävästä hengähdyksestä ymmärrän myös hänen näkevän saman.
Haudan äärelle polvistunut tyttö huokaa hiljaa.
Ja sitten hän – katoaa. Haihtuu, kuin taikuus, joka on pitänyt hänet elossa kaikki nämä vuodet, olisi viimein ehtynyt. Se muuttaa hänen kehonsa tuhansiksi pieniksi terälehtiä muistuttaviksi sirpaleiksi, jotka hajoavat tuulenvireen mukana hämärtyvään iltaan: tulevat osaksi haudan multaa ja tähtien valoa.
Vaikka häntä ei enää ole, Nessan siskon helpottunut itku kaikuu niityllä vielä kauan.
**
Valve jää odottamaan vaunujen luo, kun minä saatan Elsen Osmaan johtavalle tielle.
Hän kävelee vierelläni jäykin askelin, halaten itseään. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä mieltä hän tästä kaikesta on. Matkalla takaisin hän puhui yhden ainoan kerran, kuin ei olisi pystynyt pitämään kysymystä sisällään:
”Se oli sellainen päätös, jota hän itselleen toivoi. Se tapahtui, koska hän tahtoi sitä. Niinhän?”
En ollut varma, millaista vastausta Else odotti. ”Minä – luulen niin. Luulen, ettei hän halunnut mitään niin paljon kuin kohdata siskonsa, tavalla tai toisella. Saada tietää viimein totuuden. Hän ei kaivannut enää muuta.”
Else oli ainoastaan nyökännyt.
Verkkaisesta askelluksestamme huolimatta Osman kylän valot erottuvat pian kauempaa. Else pysähtyy vastahakoisesti, kun minä astun hänen eteensä ja kysyn:
”Mitä oikein aiot kertoa heille? Muorista?”
Else pyyhkäisee kasvojaan pusakkansa hihalla. Hän yrittää kuulostaa tylyltä, mutta väsymys ja suru vievät siitä pahimman terän.
”Keksin jotakin. En ainakaan
totuutta, jos sitä pelkäät. Muori oli… Moni piti häntä hulluna. Hänellä ei ole täällä enää sukua. Vain kourallinen kyläläisiä oli hänen kanssaan ylipäätään missään tekemisissä. En usko, että häntä jäädään hirveästi kaipaamaan.”
”Sinä jäät”, sanon lempeästi. ”Huolehdit hänestä silloin, kun kukaan muu ei.”
Else mutisee jotakin vastaukseksi. Hän seuraa epäluuloisen näköisenä, kuinka minä kaivelen äkisti kaapuni taskuja. Tajutessaan, että kämmenelleni ilmestyy kolme kultakolikkoa, Else äännähtää epäuskoisesti. Tytön ilmeestä päättelen, ettei hän ole koskaan ennen nähnyt kultaa.
Ojennan kolikoita Elseä kohti. Taisteluntahtoinen tuli palaa takaisin hänen silmiinsä, vie mukanaan väsymyksen. Olen siitä miltei hyvilläni.
”Aikooko maagi ostaa minut hiljaiseksi?” hän kivahtaa. ”Minähän sanoin, etten aio kertoa –”
”Tämä on kiitos avustasi”, keskeytän. ”Ilman sinua muorin tapaaminen, matka haudalle, olisi ollut paljon vaikeampaa. Idea ei sitä paitsi ollut Valven vaan minun. Olet pitänyt muorista huolta kaikki nämä vuodet. Ansaitset siitä edes jonkinlaisen palkkion.”
Else ei saa katsettaan irti kullasta. ”En kaipaa sinun almujasi, maagin morsian.”
”Älä ole hölmö. Voit vihata minua ja Valvea jos haluat, mutta se viha ei auta sinua huonoina päivinä. Sillä sellaisia on, eikö niin? Päiviä, joina ruoka ei tunnu millään riittävän ja ainoa ajatuksesi on, mistä saisit syötävää perheellesi. Pikkusis– Tarkoitan, pikkuveljellesi.” Nielaisen, käännän katseeni hetkeksi pois. ”Tämä kulta on sellaisia päiviä varten. Tiedän, että osaat käyttää sitä viisaasti.”
Else epäröi. Vihainen tuli leimuaa yhä hänen silmissään, mutta hän nappaa silti kolikot kädestäni ja sulloo ne mekkonsa taskuun. Nyökkään huojentuneena.
”Kiitos, Else. Meidän molempien puolesta.”
Hän tuijottaa minua kuin olisin hänen eteensä ilmestynyt ongelma, jota hän ei kerta kaikkiaan ymmärrä. ”Sinä todella olet hänen kanssaan omasta tahdostasi.”
Sanojen sävy on kaikkea muuta kuin ystävällinen. Hymyilen silti, kun sanon:
”Minä valitsin hänet, ja hän minut. Se riittää.”
Saapuessani takaisin vaunuille Valve on tumma hahmo metsän pimeää vasten. Minun sijastani hän katsoo jonnekin kaukaisuuteen, leukapielet kireinä. Ristiriitaiset tuntemukset painavat hänen taikuuttaan. Voin vain kuvitella, mitä hän parhaillaan ajattelee. Oliko hänen tekonsa, totuuden kertominen, todella tarpeeksi? Entä jos hänen olisi pitänyt sittenkin tehdä jotakin enemmän, yrittää auttaa Nessan siskoa toisella tavalla? Mutta ehkä siihen ei edes ole olemassa oikeaa vastausta.
Minä kävelen hänen luokseen ja tartun hänen käteensä. Huomatessaan minut huoli hänen kasvoillaan hälvenee, vähän.
”Tule, Valve”, sanon. ”Lähdetään kotiin.”
**