Kirjoittaja Aihe: Kaksi kaarnalaivaa | K-11 | lämpöä & lohtua | Aro/Kosti | spurttiraapaleita 3/7  (Luettu 127 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 102
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: lämmin, haikea draama & maaginen realismi
Paritus: Aro/Kosti, viittauksia muihin
Haasteet: Spurttiraapale VI, Tavoita tunnelma IV ja Originaalikiipeily (110. juuret)
Muuta: Sijoittuu Korppilehto -sarjaani, mutta muita osia ei tarvitse lukea ymmärtääkseen tämän. Kostia ei edes muissa teksteissä ole.

A/N: Tahdoin jotain lempeää ja lohdullista, kun on ollut raskaita, elämänkiireisiä päiviä. Aloin sitten kirjoittaa tällaista. Toivottavasti joku lukee ja tykkää ♥︎

Ensimmäisen osan tunnelmakappale: Agnes Obel – Sons & Daughters (Piano Sessions)



Kaksi kaarnalaivaa

1
250 sanaa | inspiskuva

On oranssinhehkuinen ilta. Olen levoton ja kiipeilen seinillä. Kosti kutsuu. Hän sanoo, että tee on valmista, mutta minä en malta tulla alas pyörremyrskyistäni. Sisuksissani kuohuu. Olen kuin kaarnalaiva avomerellä, ihan eksyksissä. Kylkiluita pakottaa. Tuntuu, että kohta poksahdan.

Kosti tulee hakemaan. Hän ottaa kädestäni kiinni ja katsoo silmiini. Kostilla on kauniit vihreät silmät.

”Aro”, Kosti sanoo nimeni. Hänen äänensä on yhtä aikaa karhea ja pehmeä. Ponnistellen kasvatan juuret tähän hetkeen.

”Joo”, huokaan. Annan Kostin viedä minut kuistille, jonka kaiteella teemukit höyryävät. Puiden taakse pakeneva aurinko hohkaa kuin kekäle. Varjostan hetkeksi silmiäni.

Teemuki on lämpöinen, kun otan sen käsiini. Samaa lämpöä on Kostin hymyssä, kun hän katselee minua. Hän ei yhtään näytä kuuluvan tänne uneliaaseen Korppilehtoon. Kostilla on monesta eri farkkukankaasta tuunattu takki ja mohawk, mutta ei sellainen terävä ja sojottava vaan pehmeä ja kiharaan taipuva. Korvissaan Kostilla on metsänvihreät tunnelikorut, jotka sopivat hänen silmiinsä.

”Kamalan komea oot”, ähkäisen. Silitän Kostin punaruskeaksi värjättyä tukkaa. Kosti hykertelee ja pudistelee päätään, että äläs nyt, mutta kyllä minä nyt.

”Vaivaako jokin tietty vai onko se vaan?” Kosti kysyy kääntäen puheen levottomuuteeni, joka yhä nakertelee mahanpohjaani.

”On vaan”, sanon. Olen huono selittämään tunteitani ja mielialojani. Olen niistä harvoin itsekään perillä. On silti mukavaa, että Kosti kysyy.

Kosti nyökkäilee eikä vaadi sen enempää. Hellyys humahtaa lävitseni. Kosti ei ole yhtään niin kuin Vili, jonka täytyi aina tietää ja päästä perille kaikesta. Ja joka kerta minun täytyi kestää Vilin pettymys, kun en osannut vastata hänen teräviin kysymyksiinsä. Kostin kanssa saan vain olla, ja se riittää. Se riittää aina.


« Viimeksi muokattu: 01.05.2024 19:47:35 kirjoittanut Sokerisiipi »

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 102
A/N: Käpylä on lempinimi Käpylinnalle, joka on isompi kaupunki Korppilehdon lähellä. Inspiskuvan on ottanut Nicolas Quiniou. Vinkki: jos ei keksi mitään, mistä kirjoittaa, kirjoita kissoista ;D



2
150 sanaa | inspiskuva

Olen väsynyt, mutta en saa enää unta. Päivänvalo kuultaa liian kirkkaana verhojenkin lävitse. Hautautuisin peiton alle, mutta haluan hengittää. Minun on jo vuosikausia pitänyt hankkia pimennysverhot. En vain ikinä saa aikaiseksi. Ehkä Kosti voisi viedä minut ostoksille Käpylään. Uu, ehkä sittenkin treffeille? Leffaan, syömään tai tanssimaan. Miksei kaikkea kolmea samana iltana? Pitääpä ottaa puheeksi.

Mutta ei tänään mitään sellaista. Tänään tahdon vain pötköttää sängyssä Kostin kainalossa. Toki kissat täytyy ruokkia, mutta ehkä voin suostutella Kostin tekemään sen puolestani. Kosti ei ole vielä turtunut Saappaan ja Tähkän ateriaulinoihin. Hän on yhä vakuuttunut siitä, että kissani ovat nääntymäisillään nälkään joka ikinen aamu.

Tähkä vaistoaa heräämiseni ja tulee läimimään minua tassullaan. Työnnän kissan pois. Saapas on enkeli ja vain asettuu viereeni hulluna kehräten. Rapsutan Saapasta. Tähkä koettaa onneaan Kostin kanssa. Kosti ei havahdu. Olen kateellinen hänen unenlahjoistaan. Tähkä vaeltaa ympäri sänkyä ja maukuu kärsivästi. Pakenen peiton alle. Kai minä voin hengittämisestä hetken tinkiä.



Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 102
3
350 sanaa | inspiskuva

Tuijotan liekkejä enkä ajattele mitään. Se on mukavaa. Päässäni käy yleensä sellainen meteli, että tällaisia hetkiä saisi olla enemmänkin. Kehoni on rento ja raukea. Tuntuu melkein kuin sitä ei enää olisikaan. Kuin voisin vain päästää irti ja kadota kokonaan.

”Tulen äärelle ei kannata nukahtaa”, sanoo ääni takaani. Säpsähdän ja kiepsahdan ympäri niin vauhdilla, että tekee kipeää. Näen kauniin ja pitkähiuksisen naisen, jolla on oksakruunu. Hänen silmänsä hohkaavat kultaisina pimeässä metsässä.

”Ai. Hei, Kulta”, sanon ja hieron niskaani. ”En ollut nukahtamassa. Tai ehkä olin. En ole varma…”

Kulta hymähtää ja istahtaa viereeni penkille. Hän nostaa kätensä lähemmäs nuotiota selvästi lämmöstä nauttien.

”Luulin, että puunhaltijana pelkäisit tulta”, huomautan. Kulta vilkaisee minua ja kallistaa kujeillen päätään.

”Metsäpalot kuuluvat luonnon kiertokulkuun”, Kulta sanoo. ”Sitä paitsi, olen haapa. Minua on poikkeuksellisen vaikea hävittää.”

Varmaan mukavaa, ajattelen. Olen yhä hermostunut Kullan seurassa. Kulta on veljeni tyttöystävä, mutta hän on silti yliluonnollinen olento, jota ei oikeastaan voi edes verrata ihmisiin.

”Pidän enemmän sanasta kumppani”, Kulta sanoo. Tuijotan häntä. Kulta hymyilee ystävällisesti, mutta minua karmii.

”En tiennyt, että osaat lukea ajatuksia”, köhäisen.

”En varsinaisesti osaakaan”, Kulta vakuuttaa. ”Sinulla vain on… äänekkäämmät ajatukset kuin muilla ihmisillä.”

”No kiva”, mutisen posket nolostuksesta punoittaen.

”Olet myös Reinon veli. Te olette samankaltaisia. Hänen ajatuksiaan on helppo lukea ja ehkä siksi sinunkin on”, Kulta sanoo.

”Eikö Reinoa haittaa, että luet sen ajatuksia?” kysyn tyrmistyneenä.

”Ei”, Kulta sanoo hämillään. ”Miksi haittaisi?”

En tiedä, mitä sanoa. Ihoni nousee kananlihalle. En pysty katsomaan Kultaan.

”Pelotan sinua”, Kulta tajuaa. Hän painaa murheissaan päänsä.

”Etkä”, yritän, mutta tajuan sen turhaksi. Kulta on puunhaltija, joka juuri myönsi osaavansa lukea ajatuksiani. Valehteleminen on siis turhaa. ”No, vähän.”

”Tämän takia en yleensä tule ihmisten juttusille. Onnistun aina sanomaan jotain väärin”, Kulta huokaa. Hän katsoo minua niin surullisin ja ahdistunein silmin, että myötätunto voittaa pelkoni. Tartun kiinni hänen kädestään. Kullan käsi on lämmin ja pehmeä.

”Kiva, kun tulit”, sanon vilpittömästi. ”Mulla olisi varmaan jo pää tulessa ilman sua.”

Kulta naurahtaa ja nyökkää kiitollisena. Rinnassani hohkaa lämpö, joka yllättää minut. Oliko minulla juuri bonding moment veljeni puunhaltijakumppanin kanssa? Aikamoista.

”Kerrohan”, sanon virnistäen, kun tajuan vastustamattoman tilaisuuden tulleen, ”mitä kamaluuksia veljeni päässä yleensä liikkuu?”