Kirjoittaja Aihe: Doctor Who: Jago & Litefoot: Merkkipäivälahja (K-11) Henry Gordon Jago/George Litefoot, fluffyhöpöilyä, one-shot  (Luettu 1482 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 083
  • Peace & Love
Nimi: Merkkipäivälahja
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Tää on tämmöstä fluffistä hötöntötönhöttövä.
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Jooh. Mulla on fetissejä. Kirjoitettu DW-joulukalenteriin, luukkuun 18.





Merkkipäivälahja

Professori Litefoot oli ihaillut herrainvaateliikkeen ikkunassa kylmänvioletteja vasikannahkaisia hansikkaita kohta toista kuukautta. Väri ensinnäkin oli yliampuva, suorastaan tyylittömän räikeä, mutta ne viehättivät professoria siitä huolimatta. Kenties ehkä sen vuoksi, sillä hillitystä herrasmiesmäisyydestään huolimatta Litefoot oli koko nuoruutensa viettänyt Kiinassa, sen värikkäässä ja silkinkiiltävässä maailmassa. Mutta hän oli jättänyt sateenkaaren taakseen tultuaan takaisin Britanniaan opiskelemaan isänsä kuoleman jälkeen. Viehtymys oli kuitenkin jäänyt, eikä hän voinut kuin himoita kalliita hansikkaita ikkunassa.

Kerran hän oli melkein sortunut kiusaukselle. Hänellä oli ollut asiaa liikkeeseen aivan muista syistä, sillä hänen uudet housunsa kaipasivat pikaista modifiointia. Ne eivät olleet hintaansa nähden kovinkaan istuvat, mutta liikkeen räätäli oli tehnyt korjaustyöstä hyvän tarjouksen. Ponnekkaana myyntimiehenä hän oli myös heti huomannut professorin mieliteon kuin varkain, vaikka Litefoot oli koettanut olla kuin ei olisi ollutkaan.

”Oi Monsieur, teillä on pistämätön maku! Sovittaisitteko, oui?”

Ennen kuin Litefoot oli ehtinyt avata suutaan, oli hänet pyöritetty keskelle puskevaa myyntitapahtumaa. Hansikkaat olivat paperoidussa rasiassa ja ne näyttivät karamellien lailla kauniilta.

”Kunhan vain hämmästelin noin järkyttävää väriä. Älkää myykö minulle mitään”, Litefoot totesi närkästyneesti, laittaen kätensä ristiin ja kääntyen pois. Hyvä myyjä ei tästä tietenkään hätkähdä, vaan muutamalla viekkaalla kiepautuksella hän oli taas houkutusten äärellä.

”Oui, oui, violetti on sesongin erikoisuus!” kehui tämä räätäli suorastaan keinotekoisen stereotyyppisellä ranskalaisella korostuksellaan. Hän oli toki oikeastikin ranskalainen, mutta aksentti oli ennemmin myyvä kuin autenttinen. Harmikseen Litefoot huomasi nuoleskelun toimivan, kiusaus vain kasvoi kasvamistaan.

”Kyseessä on ammattitaitoisen sisäänostajamme löytö. Tarkka valmistusmetodi on salaisuus – tyttäreni kertoo lohikäärmeiden itkevän violettia! Kokeilkaa vain, nahka on vain parhainta ja pehmeintä jota toivoa saattaa.”

”Noh… kenties kokeeksi… mutta vain kokeeksi!” Litefoot myöntyi, eikä sitä virhettä olisi pitänyt tehdä. Hansikkaat olivat entistä hienommat kädessä. Pehmeä nahka korosti sormien eleganssia – professorilla oli kirurgin kädet. Kieltäytymisen ja periaatteessa pysymisen olisi pitänyt tuntua voitolta, mutta ei se sitä ollut.

Meni monta viikkoa, eikä mieliteko ottanut hellittääkseen. Tuli ja meni se päivä, kun hän haki räätälöidyt housunsa liikkeestä, eikä hän silloinkaan langennut itserakkauteen – vaan kuinka, kuinka tosiaan violetti oli pukenut häntä! Eikä vain se väri, vaan se tuntu. Öisin hän jopa näki unta vasikannahkaisesta nukasta koskettelemassa alastonta vatsaa, reisiä ja aivan kaikkea muutakin. Hän heräsi aamuisin hikipäässä ja hengästyneenä.

”Olenpa minä todella typerä vanha ukko”, Litefoot moitti itseään, mutta kiihotus ei laskenut hänen kupeiltaan. Lakana hikosi kiinni hänen lihaansa. Miten voi vanha mies tuntea tällaista halua, kaikki joidenkin hansikkaiden tähden? Litefoot ei edes tiennyt halusiko hän koskea niillä itseään vai tulla kosketuksi, mutta jotakin hän halusi ja halusi niin paljon, ettei mikään järki estänyt häntä saastuttamasta itseään.

Seuraavana päivänä kuudenpennin juoksupoika toi punaisella rusetilla koristetun laakean rasian professorin pöytään tämän odottaessa ystäväänsä Henry Gordon Jagoa saapuvaksi Punaiseen tupaan. Päällä ei ollut nimeä eikä korttia, eikä poika sanonut mitään, penäsi vain rahaansa ja juoksi karkuun. Luultavasti kukaan krouvissa ei ollut kiinnittänyt koko asiaan mitään huomiota, mutta Litefootista tuntui kuin hän olisi palanut yhtä kirkkaana kuin Halleyn komeetta, yhtä monien silmäparien seuraamana.

Herra Jago saapui vain hetkeä myöhemmin, ennen kuin Litefoot oli edes hipelöinyt rusetin pintaa sormillaan.

”Ohhoh! Tämäpä täsmällistä! Minä olin naiivisti laskenut, ettei se poika ei kuitenkaan juokse koko korttelia yhtä nopeasti kuin minun vaunuillani teatterilta kestää, mutta väärässäpä olin. Tarjoan toki ensimmäisen kierroksen anteeksipyyntönä siitä, että jouduit erkaantumaan juomarahoista.”

”Henry…” sanoi Litefoot, kun ei tiennyt mitä muutakaan olisi sanonut. Jago hymyili yhtä tyytyväisenä kuin joulupukki, mikä tilanteeseen nähden oli sopivaa.

”Avaahan se nyt! Ennen kuin vanha sydänlihaspumppuni sanoo kaput! Eihän tällaisessa jännityksessä elä”, hän hoputti, eikä Litefoot voinut kohteliasuuttaan kieltäytyä. Ehkä hän arvasi rasiassa olevan hänen unelmiensa hansikkaat, mutta hän ei keksinyt mistä herra Jago oli ne keksinyt.

”Hmh! Herra Pierrot on teatterini puvustaja! Ja ranskalaisuuttaan kai melkoinen hölösuu. Minun kannaltani hyvä, sillä en olisi muuten keksinyt mitään lahjaa, jolla parhainta ystävääni ilahduttaa tänä tuikitärkeänä päivänä!”

Ei ollut professorin syntymäpäivä sen paremmin kuin nimipäiväkään, mutta yksi merkkipäivä todella oli merkattu kalenteriin: heidän ensitapaamisensa muistopäivä.

”Olet hölmö”, sanoi Litefoot. Kuinka joku voi jotain niin sentimentaalista muistaa? Varsinkin kyseessä oli vähemmän hehkeä ensikohtaaminen. Herra Jago oli ensin loukannut professoria töykeästi ja rumasti tämän omassa kotonaan, ja sitten heittänyt korjausliikkeenä perään kaksi niin äitelää kohteliaisuutta, että hampaisiin oli sattunut. Eikä siihen muuta tarvittukaan.

Rakastumiseen.

”No älä nyt vain rapistele siinä. Pistä ne rukkaset käteesi kuin olisit jo!”

Litefoot ei viitsinyt kuin tuhahtaa rukkastelulle, koska näissä asusteissa ei tosiaan ollut mitään tekemistä mummontumppujen kanssa. Mutta kiusaaminen on ystävän etuoikeus. Hän otti hansikkaat käsiinsä ja puki ne niin kauniisti kuin pystyy. Ne olivat entistä ihanammat nyt, kenties vielä violetimmat ja vanhalle patologille yhtä sopimattomat kuin oli Jagon tarttuminen kädestä käteen.

Miten krouvi voi olla niin täynnä silmäpareja, mutta ei yhtäkään näkevää? Litefoot sipaisi ystävänsä poskea kämmensyrjällään.

”Minun täytynee keksiä sinulle vastalahja”, kuiskasi Litefoot, eikä päästänyt Jagon kädestä, tai katsetta hänen katseestaan. Jagoa selkeästi nauratti suunnattomasti, kun hänen silmänsä olivat pelkät kissanviirut.

”En minä muuta tahdo kuin sinut”, sanoi Jago, ”Sekä kätesi tietty, sellaisina kuin ne ovat.”

Litefoot nauroi. Ei kai Jago mitään muuta halunnut kuin koko maailman kiinnittävän huomiota siihen mikä on hänen. Violetti huomioväri kiljuu: tämä mies on minun, älkööt tulko lähemmäs!

Mutta ajatushan se on lahjassa tärkein.

FIN



« Viimeksi muokattu: 13.03.2016 23:30:46 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 742
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Voi apua! Ja nyt minun hampaitani vihloo tällaisen siirappiryöpyn jälkeen.  ;D Minun ei kertakaikkiaan pitäisi lukea tällaisia tähän aikaan yöstä. Menee yöunet ja minä täällä vain huokailen ja virnistelen kuin vähämielinen. Mutta nämä herrasmiehet vain ovat täysin vastustamattomia! <3

Ja mitenniin näen kohta unia Litefootista, joka silittelee nuo hanskat kädessä Jagoa...  ::)


zilah

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 083
  • Peace & Love
zilah, jaa jaa, kaivelit sitten tämänkin tuolta jostain xD Tuli tosiaan tuohon joulukalenteriin kirjoitettua kaikenlaista... näin jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä pitänyt jatkaa kunnolla jollain kivalla eroottisella kohtauksella, mutta tässäkin tapauksessa mulla oli tiukka deadline. Mutta, sanotaanko, että se nyt on aika helppo kuvitella mitä herrat hanskoineen keskenään hipelöivät xD

jjb
Here comes the sun and I say
It's all right