nimi: Haaska
kirjoitettu: 19.7.2007
paritus: Sirius/Remus
ikäraja: K-11
genre: angst, romance, slash, one-shot
A/N: Apua, tämä uusi jako! En tiedä, olisiko tämä pitänyt laittaa mieluumin Pimeyden voimiin, koska tämä on ehdottomasti enemmän angstia kuin fluffia, mutta toisaalta romance on aika suuressa osassa, joten laitoin tämän tänne.
*
Haaska
Olen turta.
Takapihamme on samanlainen kuin aina: ruoho, joka paloi viime kesänä eikä ehtinyt kasvaa takaisin, ennen kuin syksy tuli. Kaksi ylitsevuotavaa roskapönttöä viereisen kerrostalon seinää vasten. Lasten jäljet likaisenruskean hiekkalaatikon reunalla.
Kaunein maisema jonka tunsin.
Käännän selkäni sille ja sytytän tupakan.
Valvoimme kesäyöt läpi, se oli kai tapa joka oli tarttunut meihin hurjasta nuoruudestamme, jos sellaista nyt oli. Myöhemmin ajattelin meidän nuoruutemme olevan ehkä alati suuntaansa muuttuva joki, ja tuskin sitä tarkemmin ajateltuna olikaan. En edes ole katkera, en meidät pettäneelle nuoruudelle.
Olen katkera kesäöille jotka loppuivat liian aikaisin ja jättivät meidät hämärään, kylmään viimaan jota puhalsi syksy, tuo kaikkien satujen suuri ja paha lopettaja, ja meidät se lopetti julmimmalla mahdollisella tavalla. Niin minä marttyyriudessani uskon.
Sirius oli tietysti se hullu, kesäyöt olivat hänen ajatuksensa alusta loppuun saakka, minä olin vain sokea varpunen joka seurasi satakieltä ja välillä asettui sen tielle, kun se kuvitteli voivansa lentää jyrkänteeltä alas ja selvitä siitä hengissä. Typerä, rajojaan tuntematon satakieli, typerämpi varpunen, joka ei nähnyt lentävänsä itsekin päin seinää.
Muistan hyvin, kuinka katsoimme tyhjentyvää asuntoamme, kun James oli muuttanut jo monta kuolemanpitkää kuukautta aiemmin pois ja nyt muutti Peter, kantoi tavaransa ulos ja katsoi meitä vähän pahoitellen. Me esitimme tietenkin rohkeaa, mutta kun ovi oli sulkeutunut hänen perässään, tajusimme olevamme kahden. Vain me kaksi ja pieni likainen asuntomme, vain me kaksi ja kesäyöt, vain me kaksi ja todellisuutemme, joka muutenkin oli tarpeeksi sekaisin.
Ensimmäiset viikot kiertelimme toisiamme, emme uskaltaneet kunnolla katsoa silmiin tai puhua. Sillä vaikka minä kyllä tajusin, mistä oli kyse, ja Siriuskin varmaan, se oli niitä asioita joista ei ehdottomasti ollut puhuttu ennen sitä, koska ei ollut ollut aivan pakko. Jotenkin olin toivonut selviäväni koko elämästäni puhumatta niitä lävitse.
Muistin tietysti jotkut tuliviskinhuuruiset yöt Tylypahkan viimeiseltä keväältä ja vähän myöhemminkin, mutta niitä saattoi aina omassa mielessään nimittää uneksi.
Tätä ei voinut.
Lokit tulevat haaskalle. Tupakanhaju ei houkuta niitä, mutta muistot kylläkin, niiden rehevät, hitaasti kaikkien nähtävissä mädäntyvät ruhot.
Tupakka maistuu yhtä pahalta kuin aina ennenkin.
Sirius seisahtui ovensuuhuni , kun olin juuri saanut vedettyä paidan ylleni, haavoittuvan ylävartaloni peitoksi, ehkä sydämen, mutta mitään hyötyä siitä ei ollut. Hän nojasi ovenkarmiin kahvikuppi kädessään ja silmissään eksynyt katse, sellainen joka kysyy minkä takia tulin ovellesi?
Vastasin: “Huomenta, Sirius.”
Hän laski kahvikupin kädestään minun yöpöydälleni. Katsoin sitä ja totesin mielessäni, että siinä se oli, sinetti lopun alkuun. Yllättäen minut täytti jonkinlainen kutkuttava odotus, niin kuin olisin lopultakin tullut hulluksi ja itse asiassa ollut hyvilläni uudesta syöksyradasta. Siriuksella oli silmissään eksyneen koiran katse. Halusin opastaa sen koirankoppiin mutten tiennyt miten, tai ainakin halusin näyttää sille olevani yhtä eksyksissä itsekin.
Seisoin paikallani, kun hän käveli minun luokseni ja silmät kiinni suuteli minua, kahvinmakuinen hullu nuori Sirius, sellainen jona haluaisin hänet aina muistaa jos totuus ei olisi pilannut sitä. Silmät kiinni luultavasti siksi että häntä pelotti minun ilmeeni tai minun suhtautumiseni tai se että torjuisin hänet, tai koska hän pelkäsi itseään.
Eniten vihaan sokeuttani! Säälittävää, musertavaa sokeuttani, joka tappoi meidät molemmat! Jos olisin nähnyt, mikä hän oli, en olisi antanut itseni rakastua häneen, en upota syvään mutaan josta en pääse pois, en ojentaa pikkusormeani ja katsella kuinka se voima söi käteni mukana minut kokonaan.
“Ei meidän tarvitse selitellä mitään”, hän saattoi kuiskata korvaani kun tukeutui minuun niinä heikkoina hetkinään, sellaisina jolloin maailma kävi Sirius Mustan ylitse niin että minuunkin sattui. Istuin hänen vierellään ikkunalaudalla ja pidin kiinni hänestä ja jos en hänestä niin ainakin hänen kahvikupistaan, joka toki oli hänelle tärkeä.
Tärkeämpi kuin minä, ajattelen joskus kateellisena. Ei minua vaan kukaan ota kiinni.
Mutta kesäyöt olivat meidän! Meidän salaisuutemme, meidän hulluutemme, ja rakastin niitä. Silloin Sirius sai tahtonsa läpi emmekä me selitelleet, en minäkään itselleni. Jamesille ja Peterille selittäminen oli hiukan turhaa, he kyllä näkivät sen minkä näkivät ja loppua meistä he eivät olisi nähneet, vaikka olisimme sanoneet sen heille päin naamaa. Eikä sillä ollut mitään väliä.
Vain minun epäluulollani oli väliä.
Niinpä hän suuteli minua kerta toisensa jälkeen niinä öinä, yleensä aloitti kymmenen aikaan illasta kun olimme molemmat jo väsyneitä ja hän tiesi, etten minä jaksaisi vastustella. Yleensä vain avasin suuni ja maistoin hänet, työnsin käteni hänen hiuksiinsa ja hengitin syvään ja tunsin hänen jokaisen ruumiinjäsenensä olemassaolon tuumien päästä ja aistin yön ja meidät ja suloisenkatkeran ystävyyden, joka valui rajojensa ylitse niin kuin kahvi kupista, jonka hän töytäisi kyynärpäällään nurin.
Suljen ikkunan. Muuttomiehet tulevat kohta. En oikeastaan tiedä, minne olen menossa, mutta päässäni hakkaa vain yksi sana:
Pois.
Pois pois pois pois pois pois pois. Mieluiten mahdollisimman kauas pois, jos valinnanvaraa on.
Sillä mitä minä täällä tekisin? James on kuollut, Peter on kuollut, toivon Siriuksen olevan kuollut ja minä olen yksin, niin saakelin yksin että ensi kertaa elämässäni se tuntuu tappavan minut siihen paikkaan.
Toivon, että minäkin olisin kuollut.
Väännän avainta lukossa ja melkein odotan sen katkeavan siihen.
Tänne jäävät vain lokit. Kuulen jo, kuinka ne ovat saaliinsa kimpussa, työntävät terävät nokkansa siihen ja repivät sen kappaleiksi saadakseen elämäntähteet, joita saalis ehkä pitää sisällään.
Henkilökohtaisen onneni rippeet.
Makasimme selällämme Siriuksen sängyllä ja tuijotimme kattoa, laskimme juovia puussa kuin tulevaisuutta. Erittäin salaista.
“Ensi vuonna?”
“Me ollaan voitettu.”
“Optimisti.”
Hän nauroi sitä kirkasta nauruaan, joka täytti minun pääni.
“Kahden vuoden päästä?”
“Remus, sä et tosissasi kysy tuota.”
“Miten niin en? Mitä kahden vuoden päästä muka on?”
Hän suuteli minua, märkä koiransuudelma, liukui sitten alas sängystä ja kävi pesemässä hampaansa.
Kun alkoi olla syksy ja kesäyöt olivat loppuneet, kun meidän alkava nuoruuden hulluutemme oli kasvanut jo oletusarvoksi ja nautimme siitä kahta enemmän, silloin oli joskus niitä kylmiä öitä, kun en saanut paikoilleen ruostunutta ikkunaa kiinni. Makasin sängylläni ja laskin sekunteja niin kuin ainakin hukkaan menevää elämää, yritin kai päästä eroon sodasta ja verestä ja kaikesta muusta joka vainosi minua silloin ja vainoaa varmasti yhä kunhan pääsen sinne saakka, pois.
Ja silloin Sirius usein makasi minun vieressäni. Joskus ihmisenä, painaen minut itseään vasten kuin ahnas lapsi, etsien suullaan vartaloni läpi ja nauttien kuullessaan itsehillintäni pettävän, ja lopulta aina kyynärpäät tuettuina sänkyyn ja kämmenet minun olkapäilläni tai niskassani. Minä makasin vatsallani ja tunsin hänen tulevan, lempeänä ja silti minuun yleensä sattui, mutta kipua en muista.
Joskus koirana paljasta kylkeäni vasten, nuoli veren uusista haavoista ja nukahti viereeni.
“No missä se toinen poika on?”
Kohotan katseeni. Noidalla on tummansininen huivi päänsä ympärillä, hänen kasvonsa ovat iloinen kysymysmerkki, vähän kiusoitteleva ehkä, mutta ehdottomasti hyvää tarkoittava. Tajuan kipeästi, että tänne hyvät uutiset ovat jo ehtineet, mutta eivät huonot.
“Ei ole mitään toista poikaa.”
“Eikö muka? Kyllä minä kuule muistan, se on se pitkä poika, sellainen mustatukkainen, sillä oli aina jotenkin terävä katse. Sellainen mukavanoloinen poika.“
Katson ulos ikkunasta. Maisema on hämärtyviä taloja. Tiedän, että minun pitäisi tunnistaa ne, ja osa minusta ihmettelee, miksi valitsin tutun bussin.
“Se petti meidät kaikki.”
