Kirjoittaja: Iiko-chan
Genre: Slash ft. angst.
Fandom: Hobitti
Ikäraja: K-11
Hahmot: Bilbo Reppuli ja Thorin Tammikilpi.
Vastuunvapautus: Kaikki kunnia J. R. R. Tolkienille
Warnings: Hienovarainen spoilaus tulevasta
There and Back Again- elokuvasta. Sama varoitus koskee niitä, jotka eivät vielä ole originaalia kirjaversiota loppuun lukeneet.
Summary: Kontu on kukkeimmassa kukassaan kesän korvalla, ja Bilbo odottelee saapuvaksi läheistä ystäväänsä. Siinäpä se taitaa pähkinänkuoressa olla.
A/N: Voi sanoa, että tässä kohtaa olen aivan julkean hermostunut ja melkein puren kynsiäni henkisesti verille kun jänskättää tämän tekstin julkaiseminen niin vimmatusti. Teksti sai alkunsakin niin hölmöissä olosuhteissa (lue: kriisiterapiana) että aioin aluksi vain jättää sen arkiston pohjalle ja parin läheisen kaverin luettavaksi, mutta edellisyönä paukutin flow-tilassa tarinan valmiiksi ja ajattelin kokeilla onneani. Viimeisimmästä julkaistusta fanficistäni on aikaa useita vuosia, niin että toivon mahdollisten lukijoiden olevan kommenteissaan armeliaita :'D Pitemmittä puheitta, annetaan areena tärkeämmille otuksille!
~ Varjon ja valon valuessa vastakkain ~
[/u]
Harmaa kevät oli lipunut ohi. Tilalle oli saapunut kukkea, kellervänkukertava kesä kaikkine hyveineen; pienen Hobittilan vehreimmät pellot levittäytyivät ylt'ympäriinsä, ja niillä kasvatettiin vain herkullisimpia ja kaikkein vihreimpiä sekä vehreimpiä vihanneksia. Koko Repunperän tienoo näytti täydelliseltä postikorttikuvaelmalta – kuin ilmentymältä rauhaisasta idyllistä, jonka rikkomiseen oltaisiin tarvittu vähintään pyörremyrsky tai musta aukko.
Tai ehkei sittenkään. Tarkemmin ajateltuna tuon rauhan rikkomiseen ei tarvittu kuin yksi viheliäinen voro, joka kipin kapin vikkelästi harppoi korkeavartisten heinien lävitse. Tuon lyhyenlaisen hobitin paljaat jalat läiskyivät tomuista tannerta pitkin tämän harppoessa kuin metsäkouris kohti määränpäätään. Käsissään miehellä oli nippu tuoreita retiisejä, korillinen naapurin puista napattuja kirsikoita ja pari kypsää terttutomaattia. Viimein miehen eteen avautui autuas näkymä - kirkkaan auringon paisteessa hehkuva kukkaniitty, jonka viimeisellä laidalla viheriöi pitkä taival vihreälehtisiä ja pöyheitä poppeleita.
Bilbo kiiruhti askeleitaan ehtiessään niitylle, sillä hänen turvanaan eivät enää olleet maissipeltojen korkeudet. Onneksi hänen takaansa ei kuulunut sellaisia sadatteluja kuin '
pannahisen Bilbo!', '
penteleen Repunpään ruikuli!' tai '
viheliäinen, vähäpäinen voro!', eikä kukaan myöskään jahdannut häntä talikoiden ja kuokkien tukemana niin kuin joskus aikoja sitten. Siitä huolimatta mies arveli, että oli paras juosta niin pitkälle että paljaat jalat panivat vastaan tai tiheä poppelikko kätkisi hänet varjoihinsa.
Kiriessään edespäin alkoi Bilbon katse hapuilla poppelikon taakse. Hän tiesi jo ennestään, että vaikka poppeleiden takana ei ensisilmäyksellä vaikuttanut olevan enää muuta kuin metsää, niin vain viiden minuutin reippaalla kävelemisellä totuus muuttuisi toiseksi. Sukellettuaan puiden tiiviiseen siimekseen hobitti puikkelehti vikkelään kantojen, juurien ja tiheän aluskasvillisuuden poikki, ennen luin hänen silmissään alkoi jälleen sarastaa kirkkaampi aurinko. Tuon keltaisen kauneuden säteet porautuivat Bilboon kuin kuuma veitsi voihin, ja hetken aikaa hän oli pakotettu vain seisahtamaan hurmaantuneena poppeleiden juurelle, kauniita maisemia tähyilemään.
Se näky veti jo vertoja mielikuvalle, joka Bilbolla oli täydellisestä elon hetkestä. Kirpeä alkukesän aurinko valaisi pientä aukiota ja sille viettävää sorapolkua, jonka reunuksilla kukki narsisseja ja aitoelämänlankoja. Hobitti käyskenteli tietä kiireettä, imien itseensä kesäpäivän raikkautta ja nauttien ohuesta tuulenvireestä pörröisillä kiharoillaan. Eväskorikaan ei tuntunut enää niin painavalta käsivarrella, kun matkaa määränpäähän ei ollut edes sataa metriä. Ja vaikka auringonsäteet edelleen polttelivat Bilbon verkkokalvoja kipeämmin kuin iltanuotion kirpeimmät liekit, kohdisti hän katseensa tien päässä olevalle pienelle rannanpalaselle.
Rannanplanttu oli yksi Bilbon suurimmista salaisuuksista. Hän oli sen sattumalta löytänyt yhdellä yksinäisistä harharetkistään pojankoltiaisena, jolloin pojan tukka ei ollut yhtä kiharainen tai tämän koivet yhtä takkuisen karvan peitossa. Jo lähestulkoon keski-ikäänsä ehtinyt hobitti ei tosin edelleenkään ollut mikään ryppyinen rusina, vaan ikäisekseen erittäin hyvin säilynyt sekä keholtaan että mieleltään. Kun hobitin terveet jalat veivät miehen viimein tienpäähän, kääntyi hänen katseensa oitis pienelle laiturille järvenrannan taitteessa.
Laituri oli miehen pitkäaikaisen aherruksen tuotos. Jykevään, tammipuusta valmistettuun rakennelmaan ei tähän päivään mennessä Bilbon tietojen mukaan ollut seilannut kuin kaksi venhoa; hänen omansa ja tuo toinen, joka tällä hetkellä kiiti peilityyntä vettä pitkin häntä kohti. Hobitin sileät kasvot venyivät pirteään hymyyn, ja vatsa jännityksestä kuplien hän asettui laiturin päähän loiskuttelemaan raikasta vettä. Tuo rakenteiltaan Bilbon laiturille vertoja vetävä pursi seilasi kiireettömästi kohti rantaa, ja jo kaukaa hobitti tunnisti tutun, valppaan ja vahvapiirteisen hahmon. Hänen paljaat jalkansa heilahtelivat äskeistä villimmin laineita vasten, ja kun mies lopulta kuuli kuinka tulija karhealla äänellään lauloi hänelle niin tutuksi käynyttä sävelmää, joutui hän totisesti pidättelemään itseään loikkaamasta laineisiin vierasta vastaan.
Purjevene lipui tyynenä kuin taivaan sininen pysähtyneisyys laituriin, ja viimein Bilbo sai syyn käyttää hyväksi innokkaita jalkojaan. Mies hoippuroi hieman hänen jalkojensa sotkeutuessa venestä heitettyyn köyteen, mutta sitoessaan köyttä laiturintolppaan olivat hänen kätensä ja jalkansa jälleen valppaat. Kun kiinnitysköysi oli tukevasti sidottu tolppaan, kohottautui Bilbo seisomaan vierastaan tervehtiäkseen. Tämä partasuinen, häntä aavistuksen pidempi mies siristeli silmiään auringonvalon voimakkuutta vastaan, eikä näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä vallitsevaan säätilaan.
”Tuskaista matkustaa tässä säässä useita tunteja. Tuntuu että puolet matkasta kului siihen kun yritin erottaa vasemman käteni oikeasta”, synkkä-ääninen kääpiö totesi, laskien sitten tummanpuhuvat silmänsä Bilboon. Nuorempi mies näytti aurinkoa vasten yhtä raikkaalta ja virkeältä kuin kevätesikko kohmeisena kevätaamuna, ja purskahti sitten yhtä leppeään nauruun.
”Mukava kuulla, ettet sinäkään ole täydellinen. Pursi ei näemmä nurise tai narise samalla lailla kuin sinä?” hobitti totesi ylen nokkelasti (mikä ei yleensä ollut hänenkaltaistensa otusten tapaista), ja käännähti kannoillaan kohti rannanjuuressa kohoavaa puustoa. Thorin seurasi hobitin esimerkkiä tuppisuuna, kiitollisena siitä että käänsi samalla selkänsä kärkkäille auringonsäteille.
Ihanteellisen istumapaikan löydettyään Bilbo laski arvokkaan ruokakorinsa maahan, noukki sieltä esiin punaraidallisen pöytäliinan ja salamanripeästi levitti sen mintunvehreälle nurmelle. Tekemisen makuun päästyään mies levitteli liinalle myös vaatimattomat eväänsä lautasineen kaikkineen, hyräillen puoliääneen yhtä leppeästi kuin aamyöllä hänen korvaansa kuiskiva kesätuuli. Hänen vieraansa seurasi aavistuksen vaivaantuneena hobitin kotoista hääräämistä välimatkan päästä, raapien samalla hajamielisesti partaansa. Polttava aurinko tuntui kohdistavan kiusoittelevat säteensä suoraan miehen tummanpuhuvaan vaatetukseen, ja tämä murahti asian johdosta puoliääneen. Hobitin saatua kattauksensa mielekkääseen muotoon, kääntyi hän vaisun vieraansa puoleen ja hieman hölmistyi kun tämä repi turhautuneena partaansa ja mulkoili aurinkoa kuin taivaankappale olisi ollut hänen verivihollisensa.
”Juukeli, siitä on tosiaan kulunut aikaa kun viimeksi näytit noin penseältä. Näetkö sinä tuon taivaankappaleen tilalla ehkä Thranduilin pöyheine kulmakarvoineen vai Smaugin tulenkatkuisine hengityksineen?” Bilbo nauroi kesähumalassaan toisen miehen mulkoiluille, saaden viimein tämän katseen kääntymään takaisin itseensä. Thorin lakkasi lopultakin raapimasta partaansa kuin kutkasta kärsivä spitaalinen, ja huokaisten liikahti Bilbon levittämän viltin reunalle.
”Asuisit itse maan alla koko ikäsi, niin oppisit arvostamaan sekä valoa että pimeää”, Thorin tuhahti hieman penseänä, mutta nappasi sitten käsiinsä yhden Bilbon vaivalla ja varmuudella hankkimista tomaateista. Bilbo oli ahtanut koriin kotikaapeistaan myös paahtopaistia ja itsetekemäänsä soija-hunajakastiketta, joihin Thorin kävi käsiksi yhtä tyytyväisen näköisenä kuin orpolapsi joka on elänyt viikon päivät pelkällä homeisella leivällä. Bilbo seurasi hetken vierestä miten mies syventyi nautinnollisesti hänen valmistelemiinsa ruokiin, mutta haali sitten omallekin lautaselleen kelpo annoksen ja syventyi anastamiinsa antimiin kaikella hartaudella.
Hetken pysähtyneisyys ja rauha miellytti syvästi hobittia. Tällaisina hetkinä tuntuivat kaukaisilta ne nuoruuden vuodet, kun hän yhdessä Gandalfin, Thorinin ja kahdentoista muun kääpiön kanssa kulki läpi sumuisten vuorten, ummehtuneiden luolien, unohtuneiden kaivosten ja vehreiden viheriöiden vaaroja peläten ja rikkauksia etsien. Moisen seikkailun päätteeksi oli Bilbo tuntenut vanhentuneensa turhankin monta vuotta, ja palattuaan pitkän matkansa jälkeen kotiin oli mies päättänyt jättää seikkailut taakseen.
... Ainakin melkein.
”Oletko harkinnut muuten tarjoustani?” Thorin samassa kysäisi, ja melkein sai Bilbon purskauttamaan omenaviinit suustaan vehreälle nurmikolle. Tokihan hän tiesi että Thorinin ajatuksenjuoksu oli verrattain vikkelää, mutta mistähän lähtien mies oli alkanut ajatella niin nopeasti että ehti lukea siinä sivussa hänenkin ajatuksensa? Bilbo laski tuohikuppinsa nurmikolle, painaen samalla katseensa ruohikon kiistattomaan täydellisyyteen.
”... Mitään muuta en lähipäivinä ole tehnytkään”, nuorempi mies tunnusti puoliääneen, ja pyöritteli tuohikippoa käsissään kuin se olisi ollut Thorinin esittämä kysymys. Pörröhiuksinen mies loi epävarman katseen ystäväänsä, joka oli parahiksi tyhjentänyt oman lautasensa ja kaatoi koripullosta lisää viiniä kuppiinsa. Thorinin katse oli yhtä tumma ja utelias kuin entisaikoihin. Yhä edelleen nuo silmät kuvastivat kaikkea sitä, mitä Bilbo itse halusi nähdä ja kokea – seikkailua, itsevarmuutta, kunnianhimoa, rohkeutta ja määrätietoisuutta. Kaikkea tuota oli hänen oma sydämensäkin pullollaan, mutta Bilbo ei tänäkään päivänä tiennyt miten hän saisi valjastettua nuo voimat hyötykäyttöön niin kuin Thorin.
”... En vain tiedä mistä aloittaisin”, Bilbo totesi lyhytsanaisesti, katkerana siitä että hänen vierellään istuva mies oli niin paljon enemmän sitä kaikkea, mitä hänkin tahtoi olla. Thorin suorastaan tihkui sitä taistelutahtoa ja ylpeyttä, mitä Bilbokin hamusi harteilleen. Mies ei koskaan näyttänyt heikkouksiaan kenellekään, ei etenkään Bilbolle jonka uteliaat silmät olivat yrittäneet löytää miehestä heikkoa kohtaa useita kertoja. Yritykset olivat olleet tuhoon tuomittuja, niin kuin myös Bilbon yritykset löytää hänen oma rohkeutensa. Kaikkien näiden yksinäisten ja verkkaisten vuosien jälkeen hän ei enää ollut se sama sankari, kuin vielä nuoruuden päivinään; enää hänen miekkakätensä ei ollut niin ponteva, eivätkä hänen jalkansa kestäneet kuin korkeintaan puolen päivän mittaisia vaelluksia. Vaikka miehellä oli edelleen hallussaan Mahtisormus ja sen tarjoama pitkäaikaisen nuoruuden voima, verotti sormus kantajaansa aina kun Bilbo pitkän haparoinnin jälkeen sujautti sen sormeensa.
”Onko minun taas polkaistava sinut oikealle reitille, Bilbo Reppuli?” kuului Thorin samassa kysäisevän, äänessään miltei huvittunut nuotti. Bilbo kallisti päätään takaisin kääpiöön, joka selkeästi yritti peitellä pientä hymynvirettä joka näkyi jopa tämän tummien partojen kätköistä. Bilbo kurtisti hölmistyneenä kulmiaan – Thorin kun sattui olemaan niitä veikkosia, jotka eritoten hymyillessään näyttivät kiistatta epämuodostuneilta kivipatsailta. Tästä hymystä oli kuitenkin kivisyys kaukana – se alkoi miehen tummista silmistä, venyen aina tämän huuliin ja leukapieliin saakka. Hymy oli itse asiassa verrattain kiehtova kääpiön virneeksi, ja tahattoman lapsellinen puna löysi tiensä Bilbon kasvoille samalla kun tämän suupielet venyivät kaksi kertaa leveämpään hymyyn. Hetkeen he eivät taaskaan virkkaneet sanaakaan, ja kesäpäivä odotteli henkeään pidättäen kun nämä kaksi antoivat ajatusten tanssahdella yksityisillä teillään. Lopulta tuulenvire kuitenkin pyyhkäisi poukaman ohitse, saaden sekä Bilbon pöytäliinan että kiharaiset hiukset hulmuamaan sinne tänne.
”Alan ehkä olla liian vanha uuteen seikkailuun”, Bilbo koetti vaimeasti protestoida – eikä edes tiennyt miksi. Koko hänen kehonsahan henki seikkailunhalua ja pääsyä uusiin paikkoihin: vuorten ja laaksojen laidoille ja pohjamutiin, jossa ilma ei ehkä tuntunut niin puhtaalta tai maaperä rikkaalta, mutta joiden keskellä saattoi todella tuntea elävänsä. Hänelle olivat niin monet sanoneet, ettei hän nykyään enää ollut samanlainen rauhaa, verkkaisuutta ja tervettä laiskottelua rakastava hobitti kuin entisaikoihin. Hän tunsi melkein kärsivänsä hellästä jakomielitaudista; osa miehestä tahtoi pysytellä kotona ja elää seikkailuita pään sisällä, osa hänestä taas tahtoi astua niille vaaroja ja uusia salaisuuksia tihkuville poluille joille yksikään hobitti ei ollut jalkojaan laskenut ennen häntä.
”Et tosiaan sanonut noin silloin, kun viimeksi tapasimme”, Thorin jatkoi, ja liikahti tuuman lähemmäs Bilboa samalla kun hajamielisesti teki selvää tämän poimimista kirsikoista. Bilbo vilkaisi ystäväänsä kulmat kurtussa kuin jääräpäisen puun syvät uurteet, ja töytäisi tätä hetken mielijohteesta olkavarteen.
”Edellisellä kerralla annoit jotain oudompaa mietittävää”, Bilbo totesi suoraan ja häpeilemättä. Tuolloin Thorinin kasvot sulivat lievään nolostukseen, jonka mies yritti turhaan kätkeä rykimällä muka kirsikankiviä nyrkkiinsä. Leikkisät rypyt löysivät tiensä Bilbon silmäkulmiin, ja vaivihkaa tämä livahti niin lähelle Thorinia että heidän koukistetut polvensa hipaisivat toisiaan. Vanhemman katse liukui oitis hobitin tummiin mutta ponteviin silmiin, joista tihkuva kiusanhenki tuntui kuristavan lempeää köyttä hänen kaulansa ympäri.
”Sanohan ystäväiseni – mitä tarkalleen ottaen kääpiöiden maailmassa tarkoittaa se, että hyvästeiksi suudellaan toista poskelle? Ja tarkemmin korjattuna – jos se, ketä ollaan hyvästelemässä ei ole mielitiettysi?” Bilbo kysyi kärkkäästi, tajuten ohimennen ettei Thorinin katseessa enää ollut sitä samaa rohkeutta ja määrätietoisuutta mitä vielä hetkeä aiemmin. Tummuutta katseessa tosin oli edelleen runsaasti – se tuntui kietovan hänet pauloihinsa kuin hyvältä tuoksuva, rommilla terästetty hunajatee ja sai jalat tuntumaan oudon keveiltä.
Thorinin ylläpitämä hiljaisuus tuntui kahlitsevan heidät näkymättömään ansaan ja pakopaikkaan. Päivänsäteet polttelivat edelleen Bilbon ihoa, eikä edes ohitsekulkeva tuulenvire saanut hänen ajatuksiaan tasaantumaan tai poskilla hehkuvaa punaa ohentumaan. Vai johtuiko se kaikki Thorinista, joka tuntui raivoisasti taistelevan oman päänsä sisällä lauseiden ja sanojen kanssa? Hetken Bilbo ehti jo luulla, että hänen oma jakomielisyytensä oli luikerrellut salakähmäisesti Thorinin päähän ja teki nyt tämän ajatuksista hakkelusta, mutta ajatus tuntui umpikierolta. Toisaalta niin tuntui sekin, että vain kaksi viikkoa aiemmin oli Thorin todella hyvästellyt hänet painamalla keveän, mutta suudelmaksi tunnistettavissa olevan hipaisun hänen poskelleen.
Ei sillä, etteikö Bilbo olisi yleensä pitänyt kiintymyksen osoituksista. Tämä vain sattui olemaan sitä kaliiperia, että sille jäivät kakkoseksi niin hänen sukulaispoikansa Frodon spontaanit kaulaankapsahtamiset kuin naapurinrouvan humalaiset poskisuukotkin.
Bilbo antoi Thorinille aikaa ja tilaa hengittää. Yleensä mies antoi vastauksen kaikkiin hänen heittämiinsä kysymyksiin ennemmin tai myöhemmin, ja nyt taisi olla yksi niistä hetkistä jolloin vastaus ei tipahtaisi toisen huulilta niin kuin ylikypsä omena puun oksalta. Hän hädin tuskin tajusi miten sekä hänen päänsä että rintakehänsä tuntuivat raskaalta tämän piinaavan vartomisen takia – hyvä kun hän tiedosti edes omaa hidastunutta hengitystään.
Ja äkkiä vastaus lyötiin vaimeasti hänen huuliaan vasten. Ensin se tuntui vain uudelta tuulenvireeltä vasten viinin kostuttamaa suuta, mutta muuttui ripeään vaativammaksi ja sai Bilbon tiedostamaan oman olemassaolonsa voimakkaammin. Kuin unessa hän tunnusteli kehoaan, käsiään jotka kömpelösti eksyivät Thorinin rintakehälle, päätä joka aavistuksen taipui takakenoon halukkaan suudelman vuoksi sekä toisen miehen käsiä, jotka pian ottivat hänet syleilyynsä turhia arkailematta. Paljon oli Bilbo kuullut puhuttavan siitä miltä seikkailu ja elämän nälkä mahtoivat maistua kielenkärjellä, ja nyt hän uskoi löytäneensä kysymykseen uuden vastauksen.
Kuin paikoilleen naulittuna ja hurmioon kiedottuna Bilbo antoi Thorinin tuoda itsensä liki. Hän pelkäsi aavistuksen että kaikki tämä autuus, jännitys ja elämän holtittomuus pysähtyisi kuin seinään mikäli Thorin irrottaisi otteensa hänestä. Siksi hobitin kapeat kädet hakivat yhä uudelleen lohtua ja tarttumapintaa toisen kehosta ja kosketuksista, jotka polttelivat hänen vartaloaan kuin juhannuskokon liekit keskikesällä. Ja aivan kuin suudelma olisi valuttanut häneen osan siitä rohkeudesta, itseluottamuksesta ja intohimosta millä Thorin oli Bilbon napannut mukaansa unohtumattomaan seikkailuun puolikas ikuisuutta sitten.
”
Sinun on vain otettava ensimmäinen askel...”, kuuli Bilbo kohinan korvissaan. Ja sanojen valuttua hänen koko kehonsa lävitse, havahtui mies laiturin nokasta silmät sepposen selällään. Äskeistä voimakkaammat laineet olivat kastelleet hänen käytännölliset polvihousunsa, eikä Bilbo erottanut järvenselältä laivan laivaa. Auringonsäteet tunkeutuivat häntä kohti pilvenrepaleen alta, mutta eivät enää lämmittäneet yhtä lempeästi kuin äsken.
Bilbo loi katseensa ulapalle, jolla oli vielä hetki sitten luullut pienen veneen keinahtelevan häntä kohti. Taasko hänen mielikuvituksensa oli intoutunut liian innokkaaseen leikkiin? Lapsenmielinen, mutta aikuinen mies pudisti päätään ponnettomasti, ja hänen teki mieli sättiä itseään mokomien lumekuvien luonnista.
Thorinin poismenosta oli kulunut aikaa niin monia vuosia. Jos mies olisi nähnyt, miten Bilbon maha pikkuhiljaa alkoi menettää kiinteyttään kaiken miehen syömän ruoan takia tai tämän kasvot rapistua seikkailun puutteesta, olisi kääpiö luultavasti potkinut häntä tarmokkaasti kannikoille ja käskenyt ryhdistäytyä.
Miksei hän enää ollut se sama seikkailija, jollaiseksi Thorin oli hänet heidän lyhyen ystävyytensä aikana luonut? Näinkö hän todella teki oikeutta ihailemalleen kääpiölle, joka oli ollut niin voitokas ja vahva aina elonsa viimeisille metreille saakka?
Hänen johdattajansa. Hänen kuninkaansa.
Taivaanrantaa vasten piirtyvät pilvet sumentuivat Bilbon silmissä.
